Islam

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Islamilaisuus)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Islamin viisi peruspilaria
Koraani
Kirjoitukset
Islamin suuntaukset
Kulttuuri ja yhteiskunta
Muuta aiheeseen littyvää
Teemasivu:Uskonnot

Islam (arab. الإسلام‎, al-ʾislām, ’alistuminen [Jumalan tahtoon]’;[1][2]) on monoteistinen, Lähi-idässä syntynyt uskonto. Islaminuskoisia eli muslimeja on nykyisin 1,9 miljardia,[3] kun 1900-luvun alussa heitä oli 200 miljoonaa.[4] Maailman toiseksi suurimmaksi uskonnoksi kohonnut islam jakautuu kahteen pääsuuntaukseen: sunnalaisuuteen (noin 90 prosenttia muslimeista) ja šiialaisuuteen (noin 10 prosenttia).[5]

Islamin ytimen ilmaisee sen lyhyt uskontunnustus šahada: ”Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala, ja Muhammed on hänen lähettiläänsä”. Uskontunnustuksen alkuosa ilmaisee uskoa yhteen Jumalaan, jolla ei ole vertaista. Loppuosa kertoo, että kaikki Jumalaa ja hänen tahtoaan koskeva tieto tulee samasta lähteestä, profeetta Muhammedilta. Šiiat lisäävät todistukseen sanat ”ja todistan, että Ali on Jumalan ystävä”.[6] Lisäys tähdentää Ali ibn Abi Talibin asemaa Muhammedin oikeana seuraajana.

Islam on lakiuskonto. Ihminen voi kuoleman jälkeen päästä Paratiisiin noudattamalla tarkasti Jumalan antamaa lakia, šariaa.[7][8] Muussa tapauksessa hän joutuu Helvettiin. Lain tärkeimmät määräykset kirjattiin 800-luvulla viideksi peruspilariksi niin sanotussa Gabrielin hadithissa. Samassa hadithissa annetaan islamin teologian ydin, ”kuusi uskonkappaletta”.[9] Tavallisen muslimin elämään sisältyy runsaasti uskonnollisia rituaaleja. Muslimit osallistuvat niihin ahkerasti, sillä ne tuovat ansioita viimeisellä tuomiolla. Uskontoa pitää hyvin tärkeänä asiana valtaosa muslimeista kaikkialla muualla paitsi Keski-Aasiassa ja Balkanilla.[10] Näillä alueilla muslimit osittain maallistuivat kommunistihallintojen uskonnonvastaisten politiikkatoimien johdosta 1900-luvulla. Myös Turkki on monin paikoin maallistunut pitkään jatkuneen sekularisaation vuoksi.

Islamin synty ja kehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muslimit uskovat, että islam sai alkunsa Arabian niemimaalla profeetta Muhammedin ilmestyksien ja elämän pohjalta vuosina 610–632. Muhammedin välittämä tieto Jumalasta jakautui kahteen osaan: ilmestyksiin ja profeetan antamaan esikuvaan eli sunnaan. Muhammedin ilmestykset on koottu Koraaniin, joka on yhtä ikuinen ja luomaton kuin Jumala itse.[11] Valtaosa islamin sisällöstä ja šaria-laista on peräisin Muhammedin antamasta esikuvasta (sunna). Se kirjoitettiin muistiin 800-luvulta alkaen hadith-kokoelmiksi. Koraanin rinnalla ne kuuluvat islamin pyhiin kirjoituksiin.[11]

Islamilaista kirjallisuutta ja viittauksia Koraaniin alkaa esiintyä vasta 800-luvulta lähtien.[12] Nykyisin monet orientalistit katsovat, että 800-luvun islamilainen kirjallisuus kertoo enemmän omasta ajastaan kuin siitä, mitä tapahtui kaksisataa vuotta aikaisemmin.[13] Edeltävää aikaa eli 600- ja 700-lukuja kutsutaan islamin ”formatiiviseksi vaiheeksi”, ja sitä koskevat tiedot ovat niukkoja.[14] Islamin luovan kehityksen vaihe jatkui 1300-luvulle asti, jolloin vakiintui niin sanottu klassinen islam lakikirjoineen.[15]

Islam kehittyi suuren arabikalifaatin valtionuskontona ja levisi sen alueella Iberian niemimaalta Afganistanin vuorille. Kesti silti satoja vuosia ennen kuin väestön enemmistö oli kääntynyt muslimeiksi.[16] Islam jatkoi leviämistä myös Saharan eteläpuolelle, Intiaan ja Kaakkois-Aasiaan. Intiassa se levisi valloitusten myötä,[17] mutta Saharan eteläpuolella lähinnä kauppiaitten tuomana.[18]

Islamin suuntaukset ja tasot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Moskeija ja sen minareetti Malesiassa.

Islamissa on muiden uskontojen tavoin kolme tasoa: pyhät kirjoitukset, niiden virallinen tulkinta ja tavallisten ihmisten omat käsitykset.[19] Pyhien tekstien osalta islamin suuntauksilla on pieniä eroja. Kaikille Koraani on tärkein teos, mutta pyhiä ovat myös profeetan sunnasta kertovat hadith-kokoelmat. Ne ovat eri suuntauksilla osittain erilaisia.

Toinen taso koskee pyhien tekstien lainopillista (fiqh) ja teologista (kalam) tulkintaa. Niiden pohjalta syntyivät islamin lakikoulukunnat. Koulukuntien väliset erot eivät yleensä ole suuria, ja ne ovat olleet vähenemään päin.[20]

Kolmannella tasolla on tavallisten ihmisten ”eletty uskonto”. Tällöin liikutaan teologian asemesta antropologian tai kansatieteen alueella. Tavallisten muslimien näkemyserot islamista ovat joskus suuria, kun vertaillaan Lähi-idän, Afrikan, Aasian ja Balkanin asukkaita.[21]

Islaminuskon tärkein jakolinja erottaa muslimit sunneiksi, šiioiksi ja kharijiiteiksi. Šiialaisuus on edelleen jakautunut valtavirtaan eli kaksitoistašiialaisiin sekä seitsemänšiialaisiin ja Jemenissä esiintyvään zaidilaisuuteen. Kharijiiteista on nykyisin jäljellä vain pieni ja lähinnä Omanissa esiintyvä ibadiittien lahko. Seuraava jakolinja liittyy islamilaisiin lakikoulukuntiin. Ne syntyivät 800-luvulla, ja sunni-islamissa niistä nykypäiviin on säilynyt neljä. Šiialaisuudessa hallitseva lakikoulukunta on ja`fari. Zaidllaiset muodostavat oman lakikoulunsa. Kolmas jakolinja koskee teologisia suuntauksia, joista tärkein on jako mutaziilittien, ašarilaisuuden ja maturidismin välilä.[20]

Viime aikojen näkyvin yritys määritellä islamin yhteistä sisältöä on Ammanin julistus, joka hyväksyttiin vuonna 2004.[22] Julistusta täydentävän asiakirjan mukaan henkilö on muslimi, jos hän seuraa jotakin neljästä islamilaisen lain sunnikoulukunnasta (hanafi, haliki, hhafi`i tai hanbali), kahdesta šiiakoulukunnasta (ha`fari tai zaydi) tai kuuluu ibadi-koulukuntaan tai thahiri -koulukuntaan. Lisäksi todetaan, että ašarilaisuus, suufilaisuus tai salafismi eivät ole uskosta luopumista.[23] Ammanin julistus korostaa, että suuntausten yhtäläisyydet ovat suurempia kuin niiden erot.[23] Sunnien ja šiiojen välillä esiintyy silti myös vihamielisyyksiä. Esimerkiksi Pohjois-Afrikassa 40–50% sunneista on sitä mieltä, että šiiat eivät ole muslimeita.[24]

Uskonnon lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muhammed

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Muhammed

Muhammedin katsotaan olleen ihmisenä synniltä suojattu (masum) ja erehtymätön.[25] Hänen tekojensa ja puheidensa kautta ihmiskunta sai tiedoksi islamin ydinsisällön eli Jumalan antaman ikuisen lain (šaria). Muhammed on islamin piirissä äärimmäisen kunnioitettu hahmo. Häneen ei koskaan viitata ilman mukaan liitettäviä siunauskaavoja, kuten ”Jumala siunatkoon ja varjelkoon Häntä” tai ”Rauha Hänelle”.[26]

Muhammedista ei ole säilynyt aikalaistietoa, eikä Koraanikaan kerro Muhammedista oikeastaan mitään ainakaan ilman jakeiden islamilaista tulkintaa.[27] Islamilainen perimätieto Muhammedista on kuitenkin erittäin yksityiskohtaista.[28] Varhaisimmat profeetta Muhammedia koskevat kertomukset löytyvät 800-luvulla kirjoitetuista teoksista, joista varhaisin on Ibn Hishamin (k. 833) Sírat Rasúl Alláh (suom. Profeetta Muhammedin elämäkerta).[29] Ibn Hishamin teos perustuu Ibn Ishaqin (k. 767) tekemään elämäkertaan[30], joka on kuitenkin hävinnyt.[31] Orientalisti Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan länsimainen tutkimus on varsinkin 2000-luvulla alkanut suhtautua epäilevästi tämän perimätiedon luotettavuuteen.[28] Epävarmuutta osoittaa, että orientalistit ovat tarjonneet hyvin erilaisia näkemyksiä Muhammedista tai jopa hylänneet käsityksen Muhammedin historiallisuudesta.[32][33][34] Islamin pyhä historia sisältää kuitenkin vakiintuneen kertomuksen Muhammedin elämästä. Ibn Hishamin teos tarjoaa sille perustan, jolle kaikki myöhemmät elämäkerrat rakentuvat.

Muhammedin yömatka ihmiskasvoisen hevosen, Buraqin kyydissä.

Hisham kertoo Muhammedin syntyneen nykyisessä Saudi-Arabiassa sijaitsevassa Mekan kaupungissa ja kuuluneen Quraiš-heimoon.[35] Mekassa sijaitsi Kaaban temppeli, joka oli arabien pyhiinvaelluksen keskus.[36] Muhammedin syntymää edelsivät ihmeet, jotka todistivat hänen tulevasta suuruudestaan.

Täysi-ikäiseksi tultuaan Muhammedista tuli kauppias, joka kulki kauppakaravaanien mukana. Hän avioitui työnantajansa Khadijan kanssa, joka oli hänen serkkunsa.[37] Kaikkiaan Jumalan lähettiläällä oli lopulta 13 vaimoa jalkavaimojen lisäksi.[38] Muhammed sai Jumalalta erioikeuden vaimojen lukumäärän suhteen.[39] Se vahvistetaan Koraanin suurassa 33, joka on ainoa, missä varmasti puhutaan profeetta Muhammedista.[40] Muhammedin lapsista vain naispuoliset elivät aikuisuuteen asti ja vain yksi, Fatima, sai omia lapsia. Šiialaisuuden mukaan heistä alkoi imaamien ketju.

Vuoden 610 tienoilla eli suunnilleen 40-vuotiaana Muhammed näki unessa enkeli Gabrielin ja sai ensimmäisen jumalallisen ilmestyksensä. Aluksi Muhammed kutsui ihmisiä uuteen uskoon vain salassa, mutta alkoi kolmen vuoden kuluttua levittää islamia julkisesti.[41] Muhammed teki myös ihmeitä ja muun muassa matkasi yöllä Jerusalemiin ja sieltä taivaaseen[42] ja halkaisi kuun kahtia.[43] Kun Muhammed julisti uutta uskoa, mekkalaisten mielestä hän alkoi myös soimata esi-isiä, moittia mekkalaisten uskontoa ja pilkata heidän jumaliaan.[44] Profeetan tilanne kävi tukalaksi, ja hän joutui yöllä pakenemaan pohjoisessa sijaitsevaan Medinaan, jonne hän oli jo saanut siirrettyä kannattajansa. Pako (arab. هِجْرَة‎, hijra tai hidžra[45]) tapahtui vuonna 622.[46] Muslimit katsovat islamilaisen ajanlaskun alkaneen tästä tapahtumasta.

Kun Muhammed Mekassa oli vainottu profeetta, tilanne muuttuu hijran jälkeen. Muhammed kannattajineen ottaa vallan Medinassa ja perustaa umman eli uskovien yhteisön. Profeetta muuttuu nyt myös maalliseksi vallankäyttäjäksi ja sotilaaksi. Samalla elämäkerran sävy muuttuu. Runsaat taistelukuvaukset kertovat Hans Jansenin mukaan siitä, että tarinoita on koottu etenkin abbasidikalifien sotilasleireistä.[47][48] Ibn Hisham varoittaa, että hän on karsinut Ibn Ishaqin selostusta ja jättänyt pois asioita, jotka ovat häpeällisiä kertoa.[49] Tästä huolimatta Medinan vaihe sisältää asioita, joista orientalisti Hans Jansenin mukaan länsimaiset Muhammed-elämäkerrat usein hienotunteisesti vaikenevat.[50]

Hisham kertoo, että Muhammed alkaa saaliin toivossa ryöstää kauppakaravaaneja,[51] on sukupuoliyhteydessä lapsen kanssa,[38] anastaa ottopoikansa vaimon (Koraani 33: 37–40)[52], kiduttaa ja tappaa vankeja,[53] järjestää murhapolton moskeijassa,[54] käskee tappaa häntä pilkanneet naiset,[55] ja järjestää Medinassa juutalaisten joukkomurhan.[56] Medinan joukkomurhaa seurannut sivullinen tokaisi: ”Kautta Jumalan, tämäpä vasta uskonto!” – ja kääntyi islamiin.[57] Ibn Hishamin mukaan Muhammed suoritti itse 27 sotaretkeä ja lähetti 38 pienempää toisten alaisuudessa.[58] Sota Mekkaa vastaan päättyi vuonna 630, jolloin Muhammed valtasi kaupungin kohtaamatta suurtakaan vastarintaa. Profeetta tuhosi kädenliikkeellään mekkalaisten palvomien jumalien patsaat Kaaban ympärillä.[59] Muhammedin jäähyväissaarna on eräänlainen profeetan testamentti.[60]

Muhammedista kertovaa perimätietoa arvosteltiin jo varhain siitä, että tarinoita keksittiin tukemaan omia mielipiteitä.[61] Vielä nykyäänkin ilmestyy uusia versioita profeetan puheista.[62] Ibn Hisham kertoo, että Muhammed kuoli kaksi vuotta Mekan valtauksen jälkeen vuonna 632. Al-Tabarin mukaan Muhammed oli silloin joko 60-, 63- tai 65-vuotias.[63]

Koraani

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Koraani
Koraani uskotaan kootun Muhammedin ilmestyksistä hänen kuolemansa jälkeen.

Muslimit uskovat, että Jumala (Allah) paljasti sanansa ihmiskunnalle islamin profeettojen kautta ja lopullisessa muodossaan Koraanissa, jonka muslimit uskovat Jumalan antaneen ihmiskunnalle Muhammedin eli ”profeettojen sinetin” kautta. Koraani on silti enemmän kuin Muhammedin saamat ilmestykset. Se on 800-luvulta alkaen ymmärretty kirjaksi, jota ei ole luotu, vaan joka on aina ollut olemassa ja on itsessään ihme (ijaz).[64] Islamilainen perimätieto kertoo, että Muhammedin eläessä hänen ilmestyksensä kirjattiin epäsäännöllisesti ylös tai ne säilyivät ihmisten muistissa yksittäisinä katkelmina. Ilmestyksien kokoaminen nousi esille vasta hänen kuolemansa jälkeen.[65]

Enkeli Gabriel kävi Muhammedin kanssa ilmestykset läpi kerran vuodessa ja kahdesti kuolinvuoteella.[66] Muhammed ei itse koonnut Koraania kirjaksi, vaikka hänellä sihteereitä olikin.[65] Vasta Muhammedia seurannut kalifi Abu Bakr määräsi kokoamaan Koraanin sen jälkeen, kun Muhammed oli kuollut. Seuraava kalifi Uthman ei ollut tyytyväinen tulokseen, sillä sanamuodoista oli syntynyt erimielisyyttä. Kaikki Koraanit poltettiin ja kirja koottiin uudestaan noin 20 vuotta Muhammedin kuoleman jälkeen. Kirjoitus oli aluksi epätarkkaa konsonanttikirjoitusta. Vokaalimerkit ja muut tarkkeet lisättiin tekstiin vasta seuraavalla vuosisadalla. Teksti on jossain määrin vaihdellut nykyaikaan asti, vaikka islamilaisen käsityksen mukaan Koraanin teksti on periaatteessa muuttumaton. Nykyinen, yleisimmin hyväksytty versio on vuoden 1342/1923 Kairon kuninkaallinen laitos, johon on edelleen tehty korjauksia.[67] Ortografisesti siitä poikkeavia tekstejä on julkaistu muun muassa Saudi-Arabiassa.[68] Koraanista ei ole toistaiseksi tehty kriittistä laitosta, johon kaikki poikkeamat ja versiot olisi koottu yhteen.[69] Teksti on vanhaa, ja sitä pystytään ymmärtämään vain osittain kirjoitusmerkkien monitulkintaisuuden takia.[70]

Koraani jakautuu 114 pituuden mukaan järjestettyyn suuraan. Lyhyttä ensimmäistä suuraa, Avauksen suuraa, seuraa Koraanin pisin suura, Lehmän suura. Viimeinen, Ihmisten suura sisältää vain 6 jaetta. Suurat sisältävät harvoin yhtenäisiä kertomuksia. Yleensä ne koostuvat lyhyistä katkelmista.[71] Koraanin suurat on islamilaisen perimätiedon varassa jaettu Mekan ajan suuriin, jotka Muhammedin uskotaan vastaanottaneen Mekassa, ja myöhempiin Medinan suuriin, jotka hänen uskotaan vastaanottaneen Medinassa.[72]

Muhammed saarnaa islamin profeetoille Abrahamille, Moosekselle ja Jeesukselle persialaisessa käsikirjoituksessa.

Koraanissa toistuva teema on yksijumalaisuus[73] ja se, että uskovat pääsevät kuoltuaan Paratiisiin (arab. جنّة‎, janna), kun taas vääräuskoiset joutuvat Helvettiin (arab. جهنم‎, jahannam). Koraani antaa myös yksityiskohtaisia kuvauksia Helvetissä odottavista kärsimyksistä. Luomiskertomuksen mukaan maailma luotiin kuudessa päivässä. Jumala loi Aadamin ja hänen vaimonsa Eevan savesta ja yhdestä sielusta. Maailmankaikkeus rakentuu Helvetistä ja seitsemästä taivaasta.[74] Maailman asujaimet jaetaan viiteen ryhmään: Jumala, enkelit, henget (jinnit), ihmiset sekä muu luomakunta. Enkelit ovat Jumalan sanansaattajia. Saatana viettelee ihmisiä pahaan.[74]

Koraanin lyhyet suurat ovat runomuotoista tekstiä tai uskonnollisia hymnejä, pidemmät on koottu proosakatkelmista. Ne sisältävät yleensä Raamatun Mooseksen kirjoissa olevien kertomusten typistyneitä ja muuntuneita selostuksia. Yleisimmin mainittu profeetta onkin Mooses. Tavallista on asioiden kertautuminen, esimerkiksi profeetta Nooaa ja vedenpaisumusta käsitellään monta kertaa. Koraanissa on myös tekstejä, jotka eivät mahdu juutalaisuuden tai kristinuskon kehyksiin. Näitä ovat lainopilliset ohjeet esimerkiksi avioliitosta tai perinnönjaosta. Sellaisia ovat myös pyhään sotaan kannustavat kohdat, kuten tunnettu ”miekkajae” (9:5).[75] Richard Bellin mukaan Koraanin kertomusten perusyksikkö on lyhyt, temaattinen kertomus. Se alkaa usein puhuttelulla, kuten ”uskovaiset!”, jatkuu aiheen esittelyllä, ja päättyy ratkaisuun. Kokonaisuuden päättää johtopäätös, joka usein koskee Jumalaa: ”Jumala on Tietävä, Viisas” Pidemmät suurat on koottu tällaisista palasista ilman, että ne liittyisivät toisiinsa.[76]

Sunna

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Sunna

Koraanin jälkeen tärkein uskonnollisen auktoriteetin lähde on profeetan sunna. Sillä tarkoitetaan profeetta Muhammedin elämäntapaa. Muhammedin katsotaan toimineen synniltä suojattuna ja menetelleen elämässään aina oikein. Šiialaisessa opissa esikuvallisuus käsittää myös šiialaiset imaamit.[77] Koska Koraani sisältää vain niukasti Jumalan säädöksiä, profeetan sunna täydentää sitä ja kertoo uskoville miten kussakin tilanteessa tulee toimia. Ratkaisu muistuttaa juutalaisuutta, missä tieto Jumalasta ja hänen laistaan saadaan Mooseksen kirjoittamasta Toorasta ja toisaalta hänen elämäntavastaan, joka koottiin Mišna-kokoelmaksi suullisen perinteen pohjalta ja muodostaa šariaa vastaavan halakha -lainsäädännön.

Muhammedia koskevia tarinoita alettiin kirjoittaa muistiin 800-luvulla. Tällöin koottiin paitsi elämäkertoja myös valtavia kokoelmia, jotka koostuivat lyhyistä Muhammedia koskevista tarinoista eli haditheista.[77] Jokainen hadith koostuu kahdesta osasta. Alussa luetellaan kertomuksen välittäneet henkilöt, niin sanottu todistajaketju (isnad), jonka alussa on joko Muhammed tai hänen seuralaisensa. Tämän jälkeen seuraa varsinainen kertomus (matn). Hadith-kokoelmia on useita, joista toiset ovat arvostetumpia kuin toiset. Tunnetuin ja merkittävin hadith-kokoelma on Sahih al-Bukhari, yksi sunnalaisten kuudesta pääkokoelmasta (Kutub al-Sittah eli ’kuusi kirjaa’). Šiiat nojautuvat etenkin ”puhdistettuun” profeetan sunnaan, joka on kokoelmassa ”Alin talonväki” (Ali Ahl al-Bayt)[78][79] Kutun al-Sittah hyväksytään myös, paitsi sellaiset kohdat, jotka ovat ristiriidassa šiialaisen perinteen kanssa.

Tarinoiden ristiriitaisuuksien vuoksi 800-luvun alkupuolella syntyi käytäntö, jossa hadithien luotettavuutta alettiin perustella niihin liittyvien kertojaketjujen eli isnadien avulla. Todistajaketjujen käytön aloitti Muhammad al-Shafi‘i vuoden 815 tienoilla. Se oli omaperäinen yritys vastata hadithien luotettavuuteen kohdistuneeseen arvosteluun.[80] Teorian mukaan perimätiedon välittäjät olivat opetelleet ulkoa paitsi itse tarinan, myös siihen liittyvän todistajaketjun. Esimerkiksi suura 80 alkaa sanoilla ”Hän rypisti otsaansa ja kääntyi pois, koska sokea mies tuli hänen luokseen”. Koraanin kuvaama kohtaaminen oli islamilaisen käsityksen mukaan todellinen ja tapahtui 600-luvun alkupuolella. Sille antoi selityksen imaami Malik ibn Anas noin 200 vuotta myöhemmin hadith-kokoelmassaan Muwatta. Hän kertoi, että Koraanin ”hän” on todellisuudessa Muhammed, kun taas sokea mies oli Abdullah ibn Umm Maktum.[81] Tiedon varmistaa Malikin antama todistajaketju: imaamille oli asian kertonut Yahua, joka oli kuullut sen Malikilta, joka oli kuullut sen Yahya ibn Saidilta. Said oli vuonna 820 kuollut orja, jonka tiedonantoja pidettiin luotettavina.[82]

Orientalisti Joseph Schacht osoitti, että kertojaketjut ulottuivat aluksi Muhammedin seuraajiin, mutta kasvoivat myöhemmin taaksepäin Muhammedin kumppaneihin ja lopulta häneen itseensä.[83] Imaami al-Shafi‘i katsoi luotettavuuden vaativan, että isnad päättyy Muhammediin itseensä. Hänen vaikutuksestaan ketjut alkoivatkin pidentyä.[84]

Islamin varhaisvaiheiden tutkimista on rajoittanut aikalaislähteiden puute. Nykyaikaan säilyneet islamilaiset lähteet kuvaavat satoja vuosia aikaisemmin esiintyneitä tapahtumia.[85] Lähteissä mahdollisesti esiintyvää aitoa ainesta on sen takia ollut mahdoton erottaa kirjoittamisajan tarpeiden ja uskomusten synnyttämästä materiaalista.[77][86] Haditheihin liitetyt kertojaketjut eivät Joseph Schachtin mukaan auttaneet asiaa, sillä hänen mukaansa myös monet kaikkein luotettavimpina pidetyt ketjut olivat sepitettyjä.[87]

Šaria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Šaria
Musliminaisen huivi eli hijab peittää hiukset ja kaulan.

Islamin ytimenä on monoteismin ohella šaria eli islamilainen laki.[88][89] Jumalan lakiin alistuminen on muslimin keskeinen velvollisuus. Siihen riittää jo ulkoinen käskyjen noudattaminen, mihin yksilö voidaan myös painostaa ”hyvään kehottamisen ja pahan kieltämisen” mukaisesti.[90] Islamissa ei tunneta länsimaisen kaltaista eettistä keskustelua, vaan sen tilalla on juridinen pohdinta, jossa selvitetään Jumalan lain sisältöä.[91] Lain sisällön määrittelevät Koraani ja profeetan elämäntapa eli sunna, joka on hadith-kokoelmissa. Näiden lisäksi šarian lähteitä ovat yksimielisyys (ijma) ja analogia (qiyas).[92]

Islam ei hyväksy muita lakeja kuin Jumalan lain, joka on ikuinen ja muuttumaton.[93] Näkemys tekee oikeaoppisesta islamista poliittisen liikkeen, joka pyrkii alistamaan viime kädessä koko ihmiskunnan Jumalan lain alaiseksi. Aktiivinen toiminta tavoitteen puolesta tunnetaan nimellä islamismi tai jihadismi. Käytännössä kaikki islamilaiset maat soveltavat myös maallista lainsäädäntöä, ja šarian soveltamisalue on rajallinen.[94]

Kun ihminen toimii Jumalan lain mukaisesti, hän hankkii ansioita, joilla voi päästä Paratiisiin. Muussa tapauksessa häntä odottaa viimeisellä tuomiolla Helvetin tuli. Mikään ei silti ole varmaa, sillä Jumalan ylivertaisuuden takia hänen tahtonsa ei ole sidottu mihinkään sopimukseen ihmisten kanssa. Huolimatta siitä, että Koraani puhuu ihmisille annetuista varoituksista ja ohjauksesta, jokaisen kohtalo on ennalta määrätty.[95] Islamiin kuuluvaa ennaltamääräämistä kuvaa arabiankielinen lausahdus in shä Allaah (jos Jumala suo). Ilmaisu tulee Koraanista, joka lausuu: ”Älä sano mistään ’teen sen huomenna’ lisäämättä: ’Jos Jumala niin tahtoo’.” (Koraani 8:24).

Joseph Schachtin mukaan šaria sisältää kattavasti kaikki uskonnolliset velvollisuudet, jotka ohjaavat jokaisen muslimin elämää kaikissa asioissa; se sisältää yhtä lailla rituaaliset ohjeet ja politiikkaa sekä lakia koskevat säännöt.[96] Ajatollah Khomeinin mukaan ”ei ole yhtäkään seikkaa, josta islam ei olisi lausunut mielipidettään.”[97]

Koraani Jumalan lain lähteenä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koraani on islamissa Jumalan puhetta, ja sen katsotaan olleen olemassa Jumalan luona jo ennen maailman luomista. Alkuperäinen kirja uskotaan kirjoitetun arabiaksi, ja käännökset ymmärretään vain tulkinnoiksi, joilta puuttuu alkuteoksen arvovalta.[98] Oppi Koraanista ikuisena ja luomattomana Jumalan sanana syntyi 800-luvulla. Kun kristinuskossa Jeesus on Jumalan sanan inkarnaatio, islamissa tämä asema on Koraanilla. Raamattua vastaavat islamissa paremmin hadith-kertomukset.[99]

Koraanin tulkinnasta käytetään nimitystä tafsír. Se tarkoittaa Koraanin sisällön selittämistä sanojen merkityksen sekä tekstin historiallisten yhteyksien ja teologisen sisällön pohjalta. Kirjaimellisen tulkinnan lisäksi Koraania tulkitaan vertauskuvallisesti (ta'wíl). Sitä on harrastettu islamilaisen mystiikan ja suufilaisuuden piirissä.[100] Koraani on arvovaltaisin šarian lähde. Kirjan sisältämä lainsäädännöllinen aines on kuitenkin vähäistä. Tärkeämmäksi šarian lähteeksi on siksi tullut sunna eli Muhammedin antama esimerkki.[101]

Hadith-kokoelmat Jumalan lain lähteenä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Hadith
Hadith-kokoelma Sahih al-Bukhari.

Paksut hadith-kokoelmat ja teokset on koottu tai kirjoitettu pääasiassa 800-luvulla, ja islamilaiset uskonoppineet tuntevat ne läpikotaisin. Šarian tärkein sisältö on niissä.[102] Sunnalaisille muslimeille vakiintui 1100-luvulle mennessä kuusi arvovaltaista hadith-kokoelmaa, joista arvostetuimmat ovat Sahih al-Bukhari kokoajana Muhammad al-Bukhari (k. 870) sekä Sahih Muslim kokoajana Muslim ibn al-Hajjaj (k. 865). Eri kokoelmien sisällöt vaihtelevat, ja kertomukset voivat olla keskenään ristiriitaisia myös saman kokoelman sisällä.[103] Kuusi kanonisoitua sunni-kokoelmaa ovat yhteisnimitykseltään al-kutub as-sittah (’kuusi kirjaa’).[104] Niiden lisäksi on muitakin kokoelmia, varhaisimpana Ahmad ibn Hanbalin (k. 855) Musnad.[104][105] Maliki-koulukunnan oma kokoelma on nimeltään Muwatta Malik.

Šiiat nojautuvat ”puhdistettuun” profeetan sunnaan, joka on kokoelmassa Ali Ahl al-Bayt (’Alin talonväki’)[78][79] Šiialaiset käyttävät ”kuutta kirjaa” vain silloin, kun se on sopusoinnussa ”Alin talonväen” kanssa, jolloin kuuden kirjan nimenä on Al-Sihah Al-Sittah (”luotettavat kuusi”).[79]

Yksimielisyys (ijmá) ja analogia (qiyas)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Ijma

Kun riita-asiaa ratkotaan uskonnollisessa oikeudessa, tuomari (qadi) muodostaa siitä tulkinnan (fiqh). Tällöin hän järkeilee (ijtihad) islamilaisten lähteiden pohjalta ja luo oman mielipiteensä (ra’y). Tässä tuomarilla on apuna kaksi periaatetta. Hän kiinnittää huomiota oppineiden yksimielisyyteen (ijma) kustakin asiasta, mikä varmentaa tulkinnan luotettavuuden. Toiseksi hän päättelee analogian (qiyas) avulla, jos vastaan tulee täysin uusia asioita.[106] Oma mielipide ei koske itse šarian sisältöä, vaan lain tulkintaa kussakin erikoistapauksessa. Itse laki on muuttumaton. Alun pitäen yksimielisyyden periaatetta käytettiin myös täydentämään šarian sisältöä tapauksissa, joissa Koraani tai profeetan sunna eivät tarjonneet vastauksia. Tämä mahdollisuus on kuitenkin jäänyt historiaan ”järjen porttien sulkeutuessa” 900-luvulla.[107]

Analogia tarkoittaa täysin uusien tilanteiden rinnastamista sellaisiin, joista on šariassa on säädöksiä. Koraani tai sunna eivät esimerkiksi mainitse kokaiinia, koska huumetta ei tunnettu, mutta lainoppinut voi kieltää sen käytön vedoten analogiaan ja siihen, että päihdyttävän viinin nauttiminen on muslimeilta kiellettyä.[108]

Lakikoulukunnat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Madhhab

Islamissa on useita lainopillisia koulukuntia. Klassisen sunnalaisen islamin neljä tärkeintä koulukuntaa ovat hanafi, maliki, ahafi’i ja hanbali.[109] Noin 75 prosenttia niiden säädöksistä on yhteisiä kaikille neljälle.[110] Šiialaisten suurin lakikoulukunta on ja`fari. Zaidilaisuus muodostaa oman zaydi-koulukuntansa. Ammanin julistuksen lisäpöytäkirjan mukaan myös ibadilaisuus-koulukunta ja thahiri-koulukunta edustavat puhdasoppista islamia.[23] Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan šiialainen koulukunta ei paljon eroa sunnalaisesta laintulkinnasta.[111]

Šarian tulkinta (fiqh)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Fiqh
Iranin johtaja Ruhollah Khomeini oli ajatollah eli ylin uskonoppinut šiialaisuudessa.

Tavallinen muslimi ei voi itse tulkita Koraania tai Jumalan lakia, sillä siitä vastaa uskonnollinen papisto eli ulama, ”viisaat miehet”. Maallikon on käännyttävä jonkin hyväksyttyä lakikoulua edustavan uskonoppineen puoleen saadakseen tietää, mikä on islamilainen käsitys.[112][113][114][115][116] Vaikka omat johtopäätökset eivät ole sallittuja, arabiankielisen Koraanin ääneen lukeminen on tärkeää jokaiselle muslimille. Sitä arvostetaan rituaalisena toimena, jossa tarkoituksena ei ole tekstin ymmärtäminen. Melkein kaikille muslimeille se onkin mahdotonta, sillä Koraanin teksti on muinaisarabiaa.[117]

Šarian sisällöstä voi kysyä islamilaiselta uskonoppineelta, esimerkiksi imaamilta, joka johtaa rukouksia moskeijassa tai kirjallisesti muftilta, joka on šariaan syvällisesti perehtynyt oppinut. Perinteisesti kysymyksiin vastataan perjantairukouksen jälkeen, missä lainoppineen avustajat keräävät paperilapulle kirjoitetut kysymykset.[118] Nykyisin on perustettu fatwa-neuvostoja, joita toimii myös internetissä. Kun vaikeasta asiasta neuvoa kysytään muftilta, saadaan pitkä kirjallinen lausunto. Ensin siinä lainataan asiaan liittyviä pyhien tekstien kohtia, minkä jälkeen mufti esittää oman kantansa. Lausunto päätyy toteamukseen ”Jumala tietää parhaiten”. Muftin lainopillinen mielipide eli fatwa on hänen oma kantansa, mutta sen katsotaan silti edustavan yleispätevää tulkintaa šariasta. Mufti voi myös muuttaa mieltään ja antaa jopa kaksi keskenään ristiriidassa olevaa fatwaa. Tällöin molemmat ovat yhtä päteviä, ja uskova voi valita niiden välillä.[119]

Ongelmia uskonoppineille aiheuttaa se, että šaria-lain määräykset voivat olla ristiriitaisia jopa yksittäisen hadith-kokoelman sisällä. Lisäksi mielipide-eroja syntyy siitä, kuinka vahvoiksi tai heikoiksi uskonoppineet arvioivat yksittäisiin haditheihin liittyvät todistajaketjut eli isnadit. Vallitseva näkemys on, että luotettavimpiinkin kokoelmiin sisältyy ”aina muutamia epäilyttäviä perimätietoja”.[120]Sellaisia ei kuitenkaan ole katsottu mahdolliseksi poistaa, koska 800-luvulta alkaen tapahtui järjen (ijtihad) porttien sulkeminen, jolloin lain sisältö vakiintui.[121] Professori Ella Landau-Tasseron on todennut, että islamin pyhien kirjoitusten lukeminen ja tulkinta on pakosta valikoivaa, mistä tuloksena ovat loputtomat erimielisyydet eri tulkintojen välillä.[122]

Vaikka šaria on muuttumaton laki, Pew-tutkimuslaitoksen asennetutkimukset osoittavat, että tavalliset muslimit suhtautuvat yleensä valikoiden sen noudattamiseen. Muslimien asenteet vaihtelevat varsinkin eri maiden ja maanosien välillä.[123]

Islamin viisi pilaria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Islamin viisi peruspilaria
Rukoilua moskeijassa.

Šarian tärkeimmän sisällön sunni-islamissa muodostavat niin sanotut islamin viisi peruspilaria. Oppi on peräisin 800-luvun hadith-kokoelmasta Sahih Muslim.[124] Muun muassa imaami al-Nawawi (k. 1277) vahvisti, että ne ovat suurimmat islamin kuuliaisuuden vaatimuksista.[125] Šiialaisuudessa pilareita on enemmän. Sunni-islamin ”viidestä pilarista” neljä koskee uskonnollisia rituaaleja ja viides almuveron (zakat) maksamista. Rituaalit ovat korostuneen julkisia siten, että rukoilu tapahtuu mielellään yhdessä muiden kanssa ja näkyviä liikkeitä tehden. Myös muslimin pukeutuminen ja kehonhoito on säänneltyä.[126]

  • Šahada eli uskontunnustus on islamissa hyvin lyhyt. Se koostuu sunnalaisuudessa kahdesta osasta, joista ensimmäinen määrittelee islamin yksijumalaiseksi, ja toinen osa sitoo Muhammedin Jumalan sanan välittäjäksi: ”Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala ja Muhammed on hänen lähettiläänsä”. Šiialaiset lisäävät uskonnontunnustukseen lauseen ”...ja Ali on Jumalan ystävä”.[127]
  • Salat eli rukous koostuu 2–4 liikesarjasta (raka), joiden aikana lausutaan myös Koraanin ensimmäinen suura. Muslimin tulee rukoilla viidesti päivässä tarkkaan määriteltyinä ajankohtina.[128]
  • Saum eli paasto tapahtuu pääsääntöisesti ramadanin pyhän kuukauden aikana, mutta muslimit voivat paastota eri syistä ja eri ajankohtina. Paaston aikana muslimien tulee välttää syömistä, juomista, tupakoimista ja sukupuolista kanssakäyntiä aamunkoiton ja auringonlaskun välisenä aikana. Jokainen paastopäivä alkaa aamiaisella ennen valoisaa aikaa ja päättyy illalliseen pimeän tultua.[129]
  • Zakat eli almuvero maksetaan periaatteessa kerran vuodessa yksityiskohtaisten sääntöjen mukaan. Muslimin tulee ryhtyä maksamaan almuveroa, kun hän on mennyt naimisiin. Almut voidaan antaa myös islamin yhteiseksi hyväksi, kuten moskeijan rakentamiseen.[130]
  • Hadž eli pyhiinvaellus tulisi suorittaa Mekkaan vähintään kerran elämänsä aikana islamilaisen ajanlaskun 12. kuukauden toisella viikolla.[131]

Hyvään kehottaminen ja pahan kieltäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Hyvään kehottaminen ja pahan kieltäminen islamissa

Šariaan kuuluu Koraanissa mainittu hyvään kehottaminen ja pahan kieltäminen.[132] Se tarkoittaa, että jos näkee vääryyden tapahtuvan, eli šariaa rikotaan, muslimin tulee myös yksityishenkilönä puuttua asiaan. Al-Ghazali (1057–1111) kirjoitti, että tämä on mitä tärkein uskonnon perustekijä. Jos se poistettaisiin, myös uskonto katoaisi.[132] Ghazali esitteli väliintulossa kahdeksan tasoa. Niistä ensimmäinen oli rikkomuksen luotettava todentaminen ja kahdeksas aseellinen väkivalta.[133] Kunniaväkivalta on Ayaan Hirsi Alin mukaan tämän periaatteen soveltamista.[134] Sen asemaa osoittaa, että ensimmäisen islamilaisen Koraanin suomennoksen (1942) nimenä oli Koraani. Opastus ja johdatus pahan hylkäämiseen ja hyvän valitsemiseen.[135]

Jihad

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Jihad

Islamin klassinen valtioteoria ja oppi kalifaatista kehittyivät 800-luvulla. Niiden mukaan islamilaisen yhteisön eli umman velvollisuus oli kalifin (tai imaamin) johdolla levittää islamin poliittinen herruus koko maailmaan joko hyvällä tai pahalla niin, että šaria lopulta vallitsee kaikkialla.[136] Islamilainen valtioteoria jakoi maailman islamin tai rauhan alueeseen (Dár al-islám, Dár as-Salám) ja sodan alueeseen (Dár al-Harb).[137] Islam rauhan uskontona tarkoitti, että muslimit tarpeellista väkivaltaa käyttäen kukistavat ”sodan alueen”.[138] Patricia Cronen mukaan jihad oli sotaa, jonka syyksi riitti uskottomien pelkkä olemassaolo. Uskottomat oli alistettava muslimien valtaan, jolloin he saivat valita joko kuoleman, kääntymisen tai dhimmiksi alistumisen.[139] Dhimmit saivat pitää uskontonsa, mutta joutuivat maksamaan jizya-veroa, joka useimpien lakikoulukuntien mukaan piti periä dhimmiä nöyryyttäen, kuten Koraanissa säädettiin.[140] Kääntyminen islamiin oli vapaaehtoista, sillä perinteinen islam ei tunne kristillisen lähetystyön kaltaista toimintaa.[141]

Jihad šiialaisuudessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamin toisessa pääsuuntauksessa šiialaisuudessa hyökkäyssodan julistaa imaami, joka kuitenkin on 800-luvulta lähtien kätkeytynyt. Hänen velvollisuutensa siirtyivät lakia tulkitsevalla papistolle (fuqahāʾ) lukuun ottamatta hyökkäyssotaa, jota imaamin kätkeytymisen takia ei voida toistaiseksi julistaa.[142] Periaatteessa šiialaisuus jakaa ajatuksen globaalista valloitussodasta, vaikka tavoite on siirtynyt lopun aikoihin.[142] Ajatollah Khomeini on todennut, että sodan ”lopullisena tarkoituksena on saattaa Koraanin laki ulottumaan maailman laidasta laitaan.”[143]

Henkinen kamppailu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo 800-luvun hadith-kokoelmissa jihadista puhutaan myös vertauskuvallisesti eli henkisenä kamppailuna. Monissa haditheissa todetaan, että naisten jihad on pyhiinvaellus.[144] Suufilaisuuden piirissä kehittyi 1000-luvulla oppi, jonka mukaan ”sisäinen jihad” eli henkinen kilvoittelu on ”suurempaa jihadia” (jihad al-akbar), ja aseellinen jihad on ”pienempää jihadia”.[145][146][147] Aiheesta kirjoitti etenkin al-Ghazali.[148] Hän ei pitänyt suurta jihadia pienen vastakohtana, vaan liitti sen hyvään kehottamisen ja pahan kieltämisen periaatteeseen. Suurempi jihad ei ollut väkivallattomuutta vaan henkistä kamppailua oman itsensä kanssa. Sellaista harjoitti myös jihadisti, joka henkensä uhraten aiheutti vastustajalle tappioita. Islamilaiset terroristit ovatkin vedonneet al-Ghazalin kirjoituksiin.[149]

Länsimaiset lähteet korostavat usein, että jihad tarkoittaa väkivallatonta itsensä kehittämistä, harvoin sotaa ja silloinkin puolustussotaa.[150][151] Historioitsija David Cook pitää väitettä virheellisenä. Hänen mukaansa klassinen islamilainen kirjallisuus sisältää satoja teoksia sotaisesta jihadista, kun taas henkisestä hän on löytänyt vain yhden kirjan, ajatollah Khomeinin teoksen Jihade akbar eli ’suurempi jihad’.[152] Myös keskiaikainen šarialakikirja, al-Misrin (1302–1367) Umdat al-salik tuntee vain sotaisen jihadin.[153]

Tavallisen muslimin elämässä jihad tarkoittaa nykyisin lähinnä itsensä kehittämistä.[154] Rauhallinen henkinen kilvoittelu on jokaisen muslimin velvollisuus ja sisältää ajatuksen Jumalan lakiin alistumisesta.[155] Nykyiset uskonoppineiden mielipiteet jihadista vaihtelevat puolustussodasta terrorin oikeuttamiseen. Professori Landau-Tasseronin mukaan äärimmäisetkin näkökannat mahtuvat islamin monimuotoisuuteen, eikä niitä voi suoraan leimata epäislamilaisiksi.[122]

Islamilainen teologia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkelit: Islamilainen teologia ja Islamin uskonkappaleet
Sana Allah (Jumala) arabiaksi ligatuuritekstinä.

Islamin uskontunnustus tiivistää sen sisällön kahteen asiaan, monoteismiin sekä siihen, että Muhammed on Jumalan lähettiläs. Uskontunnustuksen jälkeen islaminuskon sisältöä tarkentavat parhaiten islamin ”kuusi uskonkappaletta”, jotka perustuvat niin sanottuun Gabrielin hadithiin, joka on al-Bukharin ja Muslim ibn al-Hajjajin kokoelmissa 800-luvulta.[156][157] Sen mukaan oikeaan uskoon kuuluvat seuraavat kuusi asiaa:[158]

  1. Usko Jumalaan.
  2. Usko enkeleihin.
  3. Usko Jumalan lähettämiin kirjoihin.
  4. Usko profeettoihin ja sanansaattajiin.
  5. Usko tuomiopäivään ja ylösnousemukseen.
  6. Usko kohtaloon.

Tämä jaottelu on edelleen islamilaisen teologian pohjana. Teologiset asiat ovat kuitenkin islamissa toissijaisia verrattuna šariaan ja sitä koskevaan keskusteluun. Muslimille pelastusta ei tuo pelkästään oikea usko, kuten kristinuskossa, vaan sen ohella ansioiden hankkiminen seuraamalla šaria-lakia ja sen määräyksiä.[159] Tärkeimmät šariaan sisältyvät velvoitteet ilmaistaan islamin ”viitenä pilarina”.

Islamin suhde valtioon

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Islamin symbolina käytetään usein kuunsirppiä ja tähteä.

Islamin pääsuuntaukset sunnalaisuus ja šiialaisuus sisältävät erilaisen käsityksen uskonnon suhteesta valtiovaltaan. Sunnalaisuudessa ihanteena on kalifaatti, jonka alaisuudessa koko ihmiskunta elää. Kalifi on uskonnon suojelija, mutta ei puutu uskonnon sisältöön, joka kuuluu papiston eli ulaman päätösvaltaan. Ulama tulkitsee Jumalan lakia, jonka ohjauksessa islamilaisessa valtiossa eletään. Šiialaisuus on säilyttänyt profeetta Muhammedin aikaan liittyvän ihanteen, missä uskonnollinen ja poliittinen auktoriteetti lankesivat yhteen. Koska Muhammed oli viimeinen profeetta, šiialaisuudessa uskonnollinen johtajuus jatkui imaamin virassa, johon samalla yhdistyi maallinen johtajuus. Asiaan kuului imaamin polveutuminen profeetan jälkeläisistä. Šiiat kuitenkin katsovat polveutumisen katkenneen jo varhain, mutta koska maailma ei toisaalta koskaan ole ilman imaamia, he katsovat viimeisen imaamin vain kätkeytyneen. Poliittinen demokratia ei kuulu asiaan kummassakaan suuntauksessa.

Tavallisesti katsotaan, että länsimainen sivilisaatio eroaa islamilaisesta maailmasta siinä, että pyhä ja maallinen lainsäädäntö on erotettu toisistaan toisin kuin islamilaisessa maailmassa. Käytännössä islamilaisessa maailmassa niiden täysi yhtäläisyys on pikemminkin esiintynyt ihanteena, jota elettiin vain islamin kulta-aikana eli oikeaan johdettujen kalifien aikana. Toisaalta myös länsimaissa on esiintynyt erilaisia maallisen lain ja Jumalan lain yhdistelmiä.[160]

Yhtäläisyydet muihin uskontoihin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Buddhalaisuuden vaikutus islamiin, Juutalaisuuden vaikutus islamiin, Kristinuskon vaikutus islamiin, Zarathustralaisuuden vaikutus islamiin
Kalliomoskeija Jerusalemin Temppelivuorella.

Islamilla on yhtäläisyyksiä etenkin juutalaisuuteen ja kristinuskoon, koska islam kehittyi niiden pohjalta. Koraani on pitkälti Mooseksen kirjoissa olevien tarinoiden kommentaaria, ja myös Jeesus mainitaan usein. Islaminusko selittää yhtäläisyydet siten, että islam ei kehittynyt niistä, vaan juutalaisuus ja kristinusko kehittyivät islamista, joka on ainoa alkuperäinen, jo Aadamin tunnustama uskonto. Tämän takia islamiin kääntyminen on palaamista ihmiskunnan alkuperäiseen uskoon.[161]

Eniten yhtäläisyyksiä islamilla on juutalaisuuden kanssa.[162] Muslimit pitävät tätä osoituksena siitä, miten Toora ennusti Muhammedin tuloa. Juutalaisuuden tavoin islam on monoteistinen lakiuskonto, jossa profeetan saaman kirjan ja hänen esikuvansa seuraaminen antavat uskoville kaiken tarvittavan. Molemmissa esiintyy ajatus teokraattisesta valtiosta, jossa vallitsee Jumalan laki. Kristinuskossa ja islamissa on samanlainen lineaarinen historiankäsitys, jossa Vanhan testamentin profeettojen kautta kuljetaan ilmoituksen täydellistymiseen joko Jeesuksessa tai Muhammedissa. Viimeisellä tuomiolla ihmiset osoitetaan joko Helvettiin tai Paratiisiin. Kristillisen lähetyskäskyn korvaa ajatus maailmanlaajuisesta kalifaatista, jossa Jumalan laki on ulotettu koko maailmaan.[163]

Islaminusko muovautui omaksi uskonnokseen Lähi-idän kalifaatissa, jonka väkirikkain ja kehittynein osa oli Persia. Tämän takia islamissa on paljon yhtymäkohtia iranilaisiin uskontoihin eli zarathustralaisuuteen ja manikealaisuuteen. Esimerkiksi oppi viimeisestä tuomiosta, johon kuuluu helvetin tulen yllä olevan miekanterää ohuemman sillan (sirat) ylittäminen, tulee zarathustralaisuudesta.[164][165] Hämeen-Anttilan mukaan islamissa on jälkiä myös arabien pakanallisista uskomuksista.[166] K.-H. Ohlig on tarjonnut siitä esimerkeiksi jinnit, taikuuden, alemmat jumaluudet (saatanalliset säkeet) sekä paimentolaisyhteiskuntien sosiaaliset normit.[167] Sellaiselta näyttää myös Kaaban mustaan kiveen kohdistuva kunnioitus, joka muistutti Itä-Roomassa esiintynyttä meteoriittien palvontaa ja Lähi-idän betyyleihin eli kivipatsaisiin kohdistunutta riittiä.[168] Islamin varhainen kehitysvaihe maallikkouskontona ilman oppineita pappeja olisi voinut vaikuttaa siihen, että islamin etiikka kiteytyi hyötymoraaliksi, missä pääsy Paratiisiin perustui yksinkertaiseen hyvien ja pahojen tekojen yhteenlaskuun.[167] Persian itäosissa arabit olivat tekemisissä myös buddhalaisten kanssa. Ignaz Goldziherin mukaan buddhalaisuus vaikutti islamiin etenkin pyhiinvaellukseen liittyvien tapojen osalta.[169] Koraanin Uskottomien suura 109 (Al-Kafirun) on Markus Großin mukaan muunnelma buddhalaisesta mieterunosta.[170]

Toisinaan muilta uskonnoilta saadut vaikutteet kääntyivät erottautumistarkoituksessa päinvastaisiksi. Kun zarathustralaiset arvostivat koiria, islamissa koiriin alettiin suhtautua kielteisesti.[165] Kalliomoskeijan friisikirjoitus vuodelta 691 korosti voimakkaasti sitä, että Jumalalla ei voi olla poikaa. Tällä tehtiin ero Bysantin Nikean uskontunnustukseen. Ibn Hisham kuvaa, miten rukouskutsuna kokeiltiin ensin juutalaisten käyttämää pasuunaa, sitten kristittyjen läppäintä, kunnes löydettiin huutamalla tehty islamilainen rukouskutsu (adhaan).[171]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Islamin historia
Arabivaltakunnan laajentumisvaiheet islamilaisen historiankirjoituksen mukaisesti:
  622–632 profeetta Muhammedin aika
  632–661 ”oikeaanjohdettujen kalifien” aika
  661–750 umaijadien dynastian aika

Islamin formatiivinen vaihe 600- ja 700-luvuilla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Futuh

Muslimit uskovat, että islam syntyi profeetta Muhammedin saamina ilmestyksinä vuosina 610–632 Arabian niemimaalla. Sitä ennen vallitsi paheiden leimaama ”tietämättömyyden aika” (jahiliyyah). Muslimit uskovat myös, että Muhammed valloitti koko Arabian niemimaan, minkä jälkeen Muhammedia seurasi umman johtajina neljä ”oikeaanjohdettua” kalifia: Abu Bakr (632–634), Umar (634–644), Uthman (644–656) ja Ali (656–661). Alin salamurhan jälkeen islamin katsotaan jakautuneen sunnalaisuuteen ja šiialaisuuteen.[172] Oikeaan johdettuja kalifeja seurasi umaijadien dynastia (660–750), jota luonnehti luopuminen islamista.[173] Asiat korjautuivat, kun Muhammedille sukua oleva abbasidien dynastia kukisti umaijadien vallan vuoden 750 jälkeen vallankumouksessa. Islamin syntyä seurasi perimätiedon kertoma menestyksellinen valloitussotien kausi, jolloin islam levitti valtansa koko Lähi-itään muutamassa kymmenessä vuodessa. Arabien sotaretket etenivät Pohjois-Afrikasta 700-luvulla Marokon kautta Espanjaan ja keskiseen Ranskaan asti.[174] Idässä ne ulottuivat Iranin ylängöille, Keski-Aasiaan ja Afganistanin rajoille.

Tutkijat kutsuvat islamin ”formatiiviseksi vaiheeksi” aikaa, joka alkoi Muhammedista ja jatkui suunnilleen 800-luvun alkuun. Syynä on se, että tältä ajalta ei ole historiallisia lähteitä.[175] Historioitsijat[176] ja tietokirjailijat[177] ovat kuitenkin pääosin luottaneet islamilaisten lähteiden 800-luvulta alkaen antamaan kuvaukseen siitä, mitä kahdella ensimmäisellä islamin vuosisadalla tapahtui. Viime aikoina luottamus on vähentynyt, kun tieto lähdeaineiston myöhäisyydestä on lisääntynyt.[178] Eräiden tulkintojen mukaan Muhammed ja oikeaan johdetut kalifit ovat vain kirjallisia henkilöitä.[179] Arabikalifaatti ei olisi syntynyt ulkopuolisesta hyökkäyksestä, vaan suurvaltojen romahduksesta.[180] Islam ei olisi syntynyt yhdellä kerralla Arabiassa vaan olisi alkanut kehityksensä Syyriassa kansanomaisena arabikristillisenä uskontona. Se olisi muuntunut islamiksi vasta 800-luvun alkuun mennessä.[181][182] Koraani edustaisi tämän käsityksen mukaan pääosin arabien varhaista kansanomaista kristillisyyttä.[183] Günter Lüling arvioi, että kolmasosa siitä on kristillisiä liturgisia tekstejä tai hymnejä,[184] esimerkkeinä Norsun suura ja Niiniköyden suura.[185]

Islam 800- ja 900-luvuilla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Islamilaista koristetaidetta Iranissa.

Islamia koskevia tekstejä alkoi ilmestyä vasta abbasidien kalifaatissa 800-luvun kuluessa, mitä helpotti uusi paperinvalmistuksen taito.[186] Abbasidien myötä kalifaattiin oli tullut vahva persialainen vaikutus, ja myös melkein kaikki tärkeimmät uskonoppineet tulivat Persiasta. Varhaisin kirjallisuuden muoto oli profeetan elämäkerta (sirat). Sitä seurasi lainopillinen hadith-kirjallisuus. Tämän juridisen perimätiedon huomattavin järjestäjä oli imaami al-Shafi‘i (767–820), jonka ajatus oli, että jokaisen luotettavan hadithin kuului sisältää Muhammediin saakka ulottuva kertojaketju.[85] Vaikka muslimit uskovat, että islam oli täysin valmis jo Muhammedin kuollessa vuonna 632,[187] islamin läntiset tutkijat katsovat, että sen aktiivinen kehitys ajoittui 800-luvulta 1200-luvulle.[188]

Kalifi al-Mamunin (813–833) aikana alkoi kalifien valtataistelu islamilaisen papiston eli ulaman valtaa vastaan uskonasioissa. Kalifi asettui tukemaan sitä vastaan mu’taziliitteja ja perusti vuonna 827 inkvisition, mihnan, valvomaan, että ulama noudattaa sen oppeja. Pääasiaksi nousi kysymys siitä, oliko Koraani luotu (jolloin sitä saattoi järkiperäisesti arvioida) vai oliko se ollut aina olemassa. Ulama voitti kiistan vuonna 848, jolloin inkvisitio lakkautettiin. Kalifi oli tuolloin jo menettänyt osan vallastaan omalle turkkilaiselle orja-armeijalleen. Inkvisitio ehti kuulustella satoja uskonoppineita, joista monet kuolivat vankiloissa ja toiset saivat mainetta marttyyreina. Kuuluisin heistä oli islamilaisen lakikoulukunnan perustaja Ahmad ibn Hanbal.[189] Mutaziliittien ajatukset eivät kokonaan kadonneet, vaan niitä on säilynyt šiialaisudessa.[190]

800-luvulla alkanutta vaihetta kutsutaan länsimaissa islamin kulta-ajaksi. Sitä leimasi antiikin tieteiden nousu kukoistukseen Bagdadissa ja muissa islamilaisen maailman keskuksissa. Parinsadan vuoden kuluessa lähes kaikki kreikkalainen filosofinen ja tieteellinen kirjallisuus oli käännetty arabiaksi. Islamilaisen sivilisaation piirissä harjoitettu tiede kohosi Eurooppaa, Kiinaa ja Intiaa korkeammalle etenkin matematiikan, optiikan, fysiikan ja lääketieteen aloilla.[191] Johtoasema säilyi satoja vuosia, kunnes 1400-luvulla islamilainen maailma alkoi jäädä kilpailijoistaan jälkeen.[192]

900-luvulla islamilainen periaate yhtenäisestä kalifaatista tuhoutui, kun syntyi uusia ”kalifaatteja”. Niitä olivat šiialaisten fatimidien kalifaatti Pohjois-Afrikassa ja umaijadien kalifaatti Espanjassa.[193] Vuonna 945 Persiasta tulleet šiialaiset buijidit nousivat Bagdadissa valtaan ja tekivät abbasidikalifeista uskonnollisen keulakuvansa.

Islam 1000-luvulta eteenpäin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1000-luvulla buijidien dynastia vaihtui turkkilaisten seldzukkien valtakuntaan, jonka rajat olivat lähellä muinaista sassanidivaltiota. Lähi-idän valtioiden suhteellinen voima eurooppalaisiin verrattuna oli taantunut, mikä näkyi ristiretkeläisten menestyksenä seldzukkeja vastaan. Näiden sotilaallista kykyä oli heikentänyt feodaalinen appanaasijärjestelmä.[194] Myös islamilaiset emiraatit Sisiliassa kukistettiin 1000-luvulla. Abbasidikalifaatti poliittisena valtana kukistui lopullisesti, kun mongolit hävittivät Bagdadin vuonna 1258. Se jatkoi olemassaoloaan vielä seremoniallisena instituutiona Kairossa mamelukkisulttaanien alaisuudessa. Lähi-idässä muslimit kukistivat ristiretkistä syntyneet kristilliset valtiot 1200-luvun loppuun mennessä. Tärkeimmäksi islamilaiseksi voimaksi nousi turkkilainen Osmanien valtakunta (noin 1300–1918), joka eteni myös Eurooppaan ja Wienin porteille vuonna 1529.[195] Idässä muslimivaltioita syntyi Intiaan ja Kaukoitään Indonesian saaristoa myöten. Afrikassa islam eteni Saharan eteläpuolelle.[196]

Jaakko Hämeen-Anttilan mukaan islamin kehitys uskontona pysähtyi 1200-luvun jälkeen, ja uskonoppineet tyytyivät lähinnä seuraamaan ja järjestelemään aikaisemmin esitettyjä ajatuksia.[197] Keskiajalla eläneillä oppineilla on islamissa edelleen ylivoimainen auktoriteetti.[198]

1700-luvulta lähtien kaikki islamilaiset alueet joutuivat eurooppalaisen imperialismin piiriin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen yhtä islamilaista valtakeskusta ei enää ollut, kun Osmanien valtakunta oli luhistunut sodassa. 1900-luvulla muslimiväestön nopea kasvu, arabimaiden öljylöydöt, kansainväliset konfliktit ja globalisaatio ovat nostaneet islamin merkittäväksi nykymaailmaa muokkaavaksi tekijäksi.[199]

Islamilainen sivilisaatio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Luettelo muslimienemmistöisistä valtioista
Islaminuskoisten osuus väestöstä eri maissa 2022. Tummempi väritys osoittaa muslimien suurempaa osuutta. Vihreät tarkoittavat sunnalaista enemmistöä, punaiset šiialaista enemmistöä

Islamin erikoisuutta uskontona luonnehtii se, että islam syntyi paimentolaisten klaaniperinteitä ylläpitävässä yhteiskunnassa.[200] Antropologi Paul Harrison kirjoitti vuonna 1924: ”muhamettilaisuus on tuskin muuta kuin beduiinikulttuurin projisiointia uskontoon.”[201] On väitetty, että islam muokkautui palvelemaan yhteiskuntaa, jossa heimokulttuuri oli vahvasti läsnä, mutta jossa keskusvallan oli anastanut käsiinsä yksi ryhmittymä. Philip C. Salzman pitää islamia eräänlaisena superklaanina, joka kohosi heimorakenteiden yläpuolelle.[202] Patricia Crone katsoo, että islamin tausta yhteiskunnassa, joka tuli toimeen ilman valtiovaltaa, näkyy sen luottamuksessa yksilöiden itsehallintoon ja myös oman käden oikeuteen rikkomusten oikaisemiseksi.[203] Islam levisi myös kauas sen alkuperäisten rajojen ulkopuolelle ja vakiintui sinne, missä sen katsottiin tarjoavan hyödyllisiä vastauksia yhteiskunnallisiin tarpeisiin. Sellaisia olivat paimentolaiskulttuurit ja niiden perustalle rakentuneet valtiot. Orientalisti Joseph Schacht totesi, että vaikka islamilainen laki heijasti varhaisen abbasidivaltakunnan sosiaalisia ja taloudellisia tarpeita, se joutui yhä enemmän ristiriitaan yhteiskuntien myöhemmän kehityksen kanssa.[204]

Nykyään islam on maailman toiseksi suurin uskonto heti kristinuskon jälkeen ja valtauskonto lukuisissa valtioissa. Se on myös nopeimmin kasvava uskonto.[205] Kasvu johtuu väestönkasvusta, ei niinkään islamiin kääntymisestä. Muslimien lukumääräksi on arvioitu 1,6 miljardia ihmistä vuonna 2009.[5] Islamilainen maailma ulottuu Afrikan länsirannikolta Indonesiaan ja Keski-Aasiasta Saharan eteläpuolelle. Eniten muslimeita on Indonesiassa, yli 200 miljoonaa, mikä on yli 15 prosenttia kaikista. Noin 18 prosenttia asuu arabimaissa, 20 prosenttia Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja noin 30 prosenttia Pakistanissa, Intiassa ja Bangladeshissa.[5] Länsi-Euroopassa, Venäjällä, Keski-Aasiassa ja Kiinassa on lisäksi merkittävät muslimivähemmistöt.[5]

Muslimeista vain joka viides puhuu äidinkielenään arabiaa. Silti arabiankielinen maailma on säilyttänyt henkisen johtoaseman islamin tulkinnassa – poikkeuksena šiialainen Iran.[206]

Šaria islamilaisissa maissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamin poliittisen luonteen takia sekulaarisia muslimienemmistöisiä valtioita, joissa uskonto ja valtio olisi selvästi erotettu toisistaan, on vähän, poikkeuksina kuitenkin Turkki (vuoteen 2002), Senegal, Bosnia ja Hertsegovina, Azerbaidžan ja Syyria.[207] Vanhoillisissa islamilaisissa maissa, esimerkiksi Iranissa ja Saudi-Arabiassa, uskonnon vaikutus näkyy voimakkaana kaikilla elämänaloilla. Kaikkein maallistuneimpia muslimivaltaisia maita ovat Keski-Aasian entiset neuvostotasavallat ja muut entiset sosialistimaat, kuten Albania tai Jugoslaviasta irtautuneet valtiot. Tämä näkyy niiden muslimiväestöjen šariaa koskevissa mielipiteissä.[5]

Jihadisteiksi kutsutaan aseellista jihadia hyökkäyssotana käyviä tai terrori-iskuja toteuttavia islamisteja, joiden tavoitteena on islamilaisen valtion perustaminen. Jihadistien mukaan jihad on heidän uskonnollinen velvollisuutensa. Nykyisin toimivia jihadistisia järjestöjä ovat esimerkiksi Isis Irakissa ja Syyriassa, Al-Qaida Arabiassa ja Pohjois-Afrikassa, Boko Haram Nigeriassa sekä Taliban Afganistanissa ja Pakistanissa.[208] Nykyajan poliittiset radikaali-islamilaiset eli islamistiset tai revivalistiset liikkeet taikka aseelliset ryhmät nojaavat yleensä fundamentalistisiin islamin suuntauksiin kuten wahhabismiin eli salafi-suuntaukseen tai intialaisen deobandi-koulukunnan opetuksiin. Rauhanomaisempaan tulkintaan sitoutuneet oppineet katsovat, että aseellinen jihad on oikeutettua vain puolustussotana.[209]

Islamilainen koulujärjestelmä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajalta alkaen islamilaisissa maissa yleistyivät koraanikoulut alkeisopetuksen muotona. Niissä lähes yksinomaisena oppiaineena oli arabiankielisen Koraanin ulkoa opettelu.[210] Opetuksen painottuminen koraanikouluihin on ollut tärkeä syy islamilaisten maiden laajaan lukutaidottomuuteen, sillä Koraanin klassinen arabia ei riittänyt modernimman arabian tarpeisiin.[211] 1000-luvulta lähtien korkeammaksi opetuksen muodoksi kehittyi sunni-islamissa madrasa, joka palveli uskonoppineiden ja virkamiehistön koulutusta. Myös madrasoissa opetusmenetelmänä korostui ulkoa oppiminen.[212]

Islamin suuntaukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Islamin suuntaukset
Islamin nykyiset suuntaukset. Ahmadiyya-liike on mukana kaaviossa, mutta monet muslimit eivät pidä sitä islamina.
Islamin mystisen suuntauksen, suufilaisuuden, mevlevi-järjestön dervissien tanssia.

Islam jakautuu kahteen pääsuuntaukseen: sunnalaisuuteen (nykyisin noin 87–90 %) ja šiialaisuuteen (noin 10–13 % maailman muslimeista).[213][214] Niiden suhteellinen asema on vaihdellut historiassa, ja esimerkiksi vielä 900-luvulla näytti siltä, että valtavirtasuuntaukseksi olisi noussut šiialaisuus.[195] Sunnalaisuuden sisällä ei periaatteessa ole alasuuntauksia, mutta laintulkinta on keskittynyt neljään koulukuntaan: hanafi, shafi’i, maliki ja hanbali. Jaosta huolimatta sunnalaiset lakikoulukunnat tunnustavat toistensa pätevyyden.[213] Šiialaisuus sen sijaan jakautuu edelleen pienempiin alasuuntauksiin, joista suurin on kaksitoistašiialaisuus.[214]

Sunnalaisten ja šiialaisten lisäksi islamissa on pieniä suuntauksia, kuten ahmadiyyalaisia (20 miljoonaa), ibadilaisia (2 miljoonaa) ja druuseja (1 miljoona). Bahai-usko (6 miljoonaa) on islamista erkaantunut synkretistinen uskonryhmä.

Sunnalaisuus eroaa islamin toisesta päähaarasta shiialaisuudesta vain muutamissa asioissa. Erot ovat kuitenkin niin suuria, että esimerkiksi yhteiset rukoushetket ovat mahdottomia, ja suuntausten välillä voi esiintyä epäluottamuksesta johtuvia väkivaltaisuuksia. Suuntausten välit ovat nykyään kireät etenkin Libanonissa, Pakistanissa, Afganistanissa ja Irakissa.[215]

Näkyvin ero on, että šiiat korostavat Muhammedin ottopojan Alin asemaa ja hänestä polveutuvien imaamien erikoisasemaa umman johtajina. Myös Alin poika Husain on šiialaisuudessa suuren huomion kohteena. Šiiat viettävät hänen muistokseen ašura-juhlaa, joka on šiiojen tärkein vuosittainen juhla.[216][217]

Sunnimuslimit nojautuvat sunnan tulkinnassa Koraaniin ja Muhammedin sunnaan, kun taas šiiat hyväksyvät myös imaamien sunnan jumalallisen lain lähteeksi. Sunnalaisuudessa šarian tulkinta kuuluu tasapuolisesti uskonoppineille. Šiialaisuus on hierarkkisempi niin, että papiston huipulla on ajatollah ja kaikkein korkeimmalla imaami, joka tosin on kätkeytynyt. Uskonnonharjoituksessa on pieniä eroja. Sunnit rukoilevat viisi kertaa päivässä, šiiat voivat yhdistää rukousajat myös kolmeksi. Paaston ajoituksessa käytetty valoisuuden arviointi voi poiketa puolella tunnilla.[218] Sunnien ja šiiojen hadith-kokoelmat poikkeavat hieman toisistaan ja šarian määräykset ovat siksi osittain erilaisia.

Šiialaisuudella on vahvin asema Iranissa, missä se on ollut valtionuskonto 1500-luvulta lähtien. Muita vahvoja alueita ovat Libanon, Intia, Jemen, Bahrain ja Irak.[219]

Suufilaisuus on islamin suuntaus, jonka seuraajia on molemmissa pääsuuntauksissa.[220] Se syntyi 900-luvulla uudistavana liikkeenä, jonka tarkoitus oli turvata islamin ydin ja henki. Suufit korostivat henkilökohtaista puhtautta, jatkuvaa tietoisuutta ja itsetuntemusta pyrittäessä sisäiseen tietoon ja Jumalan tuntemiseen.[221] Länsimaiset kirjoittajat ovat joskus hämärtäneet asiaa kutsumalla suufilaisuutta ”islamilaiseksi mystiikaksi”. 1100-luvulla alkoi syntyä suufi-veljeskuntia (tariqah), mutta kaikki suufit eivät kuulu niihin.[220] Eräät islamin historian huomattavimmista imaameista ovat suufeja.

Mekka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Mekka
Masjid al-Haram, moskeija Kaaban ympärillä.

Saudi-Arabiassa sijaitsevalla Mekan kaupungilla on erityisasema islamin pyhänä paikkana, joka on ei-muslimeilta kielletty kaupunki. Islamilaisessa perinteessä Muhammedin lisäksi sekä Aadam että Abraham vaikuttivat siellä, ja jokaisen muslimin tulisi tehdä sinne pyhiinvaellus. Käytännössä silti vain muutama prosentti maailman muslimeista tekee eläessään pyhiinvaelluksen Mekkaan.[10] Myös päivittäisten rukousten rukoussuunta on Mekkaan.

Jerusalem on muslimeille Mekan ja Medinan jälkeen kolmanneksi pyhin paikka. Ibn Hishamin mukaan Muhammedin taivasmatka tapahtui juuri siellä.[222]

Islamismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Islamismi

Islamismi tai poliittinen islam tarkoittaa sellaisia liikkeitä, jotka islamin nimissä ajavat poliittisia tavoitteita.[223] Islamistisina liikkeinä on lueteltu muun muassa Muslimiveljeskunta, Al-Qaida, Isis, Taliban ja wahhabismi.[224]

Islaminuskoon sisältyy yhteiskunnan poliittista järjestystä koskevia näkemyksiä, jotka on kirjattu šariaan. Suomen islamilaisen yhdyskunnan mukaan islamilainen valtio ei ole ”demokratia tavanomaisessa merkityksessä, vaan jotain aivan muuta”.[225] Keskiajalta periytyvän šarialain mukaan ”islamilaisessa valtiossa ylin valta ei kuulu johtajille eikä edes kansalle. Se kuuluu Jumalalle.”[225] Hänen lakiaan tulkitsee papisto eli ulama ja lailista järjestystä suojelee kalifi, ”uskovien puolustaja” ja ”Jumalan sijainen”. Vaikka šaria sisältää tarkkoja vaatimuksia kalifin persoonasta, se ei kerro miten kalifi käytännössä tulisi valita.[226] Kalifin velvollisuus on sotia juutalaisia, kristittyjä ja zarathustralaisia vastaan, kunnes he kääntyvät muslimeiksi tai suostuvat maksamaan jizya-veroa.[227] Kaikkia muita vastaan kalifin on sodittava, kunnes he kääntyvät muslimeiksi, sillä muiden kohdalla jizya-vero ei käy vaihtoehdosta.[228] Keskiajalla vakiintuneeseen islamilaiseen oppiin kuului siten ajatus koko maailman alistumisesta Jumalan lakiin eli šariaaan.[229] Muslimiveljeskunnan pääteoreetikko Sayyid Qutb ilmaisi tavoitteen seuraavasti: ”islam pelastaa ihmiskunnan palvomasta ketään muuta kuin Jumalaa ja alistaa kaikki kansat Jumalan määräysvaltaan”.[230]

Vaikka laki on keskeisessä asemassa islaminuskossa, käytännössä šaria ei ole edes muslimimaissa ainoa käytössä oleva laki.[231] Ainoastaan Isisin lyhytikäinen ja vaille kansainvälistä tunnustusta jäänyt valtio vuosina 2014–2019 on 2000-luvulla ollut esimerkki ”kalifaatista”, jossa kaikki vallankäyttö on pyritty perustamaan yksinomaan islamilaiseen lakiin.[232][233] Kuitenkin myös siellä vanhaa lakiperinnettä jouduttiin täydentämään uusilla säädöksillä, kuten esimerkiksi liikennesäännöillä, joita ilman modernin valtion hallinta olisi vaikeaa.[232] Freedom Housen asiantuntija Adrian Karatnyckyn mukaan muslimimaat eroavat silti jyrkästi muusta maailmasta vähemmän vapaina yhteiskuntina. 2000-luvun alussa 47 muslimimaan joukossa oli hänen mukaansa vain yksi ”vapaa” maa, Mali. Kehitys 1900-luvun lopulla vei myös eri suuntiin: muslimimaissa kohti suurempaa autoritaarisuutta, muussa maailmassa kohti demokratiaa. Arabisti Bernard Lewisiin vedoten Karatnytcy selittää tätä osaltaan sillä, että islamilaisessa perinteessä ei tehdä eroa uskonnon ja politiikan välillä.[234] Mohammed Ayyob toteaa, että politiikan ja uskonnon yhdistäminen vaihtelee symboleihin tyytymisestä radikaaliin vaatimukseen islamilaisesta teokratiasta. [235]

Islam Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Islam Suomessa

Suomessa muslimeja on asunut pysyvästi 1800-luvulta lähtien. Ensimmäiset muslimit olivat tataareja, jotka muuttivat pääasiassa vuosien 1870 ja 1920 välillä. Seuraavan kerran Suomeen saapui muita muslimeita kuin tataareja vasta 1960-luvulla.[236] Vielä 1990-luvun alussa Suomessa asui muutama tuhat muslimia. Yhdysvaltalaisen PEW-tutkimuskeskuksen mukaan Suomessa oli vuonna 2016 jo 150 000 muslimia, joista suurin osa sunneja.[237] Suomalaiset lähteet eivät ole sisältäneet yhtä korkeita lukuja.

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilaiset lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Aboulfaouz, S., Onniselkä, S., Rouhe, M., Sorsa, H. & Wallin, A.: Salam. Islamin polku 3–4. Helsinki: Opetushallitus, 2012.
  • Ahmad ibn Naqib al-Misri: Reliance of the Traveller. A Classic Manual of Islamic Sacred Law. (In Arabic with Facing English Text, Commentary and Appendices Edited and Translated by Nuh Ha Mim Keller) Beltsville, Maryland: amana publications, 2017. ISBN 0-915957-72-8 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Ajatollah Khomeini: Ajatollahin ajatuksia. (Suomentanut Armas J. Pulla) Hämeenlinna: Karisto, 1980. ISBN 951-23-1655-2
  • Al-Tabari: The History of al-Tabari. Volume IX. The last years of the Prophet. New York: State University of New York Press, 1990. ISBN 0-88706-692-5 Teoksen verkkoversio (PDF). (englanniksi)
  • Ayoob, Mohammed: The Many Faces of Political Islam. Institute of Defence and Strategic Studies Singapore, 29.12.2006. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  • Bennison, Amira K.: The Great Caliphs. The Golden Age of the Abbasid Empire. I.B. Tauris, 2011. ISBN 978-1-84885-976-0 (englanniksi)
  • Haeri, Fadhlalla: Islam. ((The Elements of Islam, 1993.) Suomentanut Salme Saukko) Helsinki: Tammi, 1996. ISBN 951-31-0671-3
  • Ibn Hisham: Profeetta Muhammadin elämäkerta. ((Sirat rasul Allah, 800-luku.) Suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila) Helsinki: Basam Books, 1999. ISBN 952-9842-27-9
  • Ibn Ishaq: The Life of Muhammad. A translation of Ishaq’s sirat rasul Allah with introduction and notes by A. Guillaume. Oxford University Press, 1955. Teoksen verkkoversio (PDF). (englanniksi)
  • Ibn Khaldun: The Muqaddimah. An Introduction to History. Princeton University Press, 2015. ISBN 978-0-691-16628-5
  • Keller, Nuh Ha Mim (toim.): Reliance of the Traveller. Revised Edition. The Classic Manual of Islamic Sacred Law ”Umdat al-Salik” by Ahmad ibn Naqib al-Misri (d. 769/1368) In Arabic with Facing English Text, Commentary and Appendices Edited and Translated by Nuh Ha Mim Keller. Beltsville, Maryland: Amana Publications, 2017. ISBN 0-915957-72-8 Teoksen verkkoversio. (englanniksi) (arabiaksi)
  • Koraani - opastus ja johdatus pahan hylkäämiseen ja hyvän valitsemiseen. Z.I. Ahsen Böre, 1942. Teoksen verkkoversio.
  • Koraani. (Suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila) Helsinki: Basam Books, 1995. ISBN 978-952-5534-22-1
  • Islam uskomme. (Suomentanut Translation Team) Suomen Islamilainen Yhdyskunta, International Islamic Publishing House, 1993. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste

Muu kirjallisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Allahwerdi, Helena & Hallenberg, Helena (toim.): Islamin porteilla. 2. painos. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-2427-4
  • Ayaan Hirsi Ali: Harhaoppinen. Miksi islam tarvitsee nyt uskonpuhdistusta. Scanria, 2016. ISBN 978-952-5182-42-2
  • Bell, Richard: Introduction to the Quran (alkuteos 1958). Teoksessa Ibn Warraq (toim.): What the Koran Really Says? s. 524–552. Amherst, New York: Prometheus Books, 2002. ISBN 1-57392-945-X (englanniksi)
  • Bennison, Amira K.: The Great Caliphs. The Golden Age of the Abbasid Empire. I.B. Tauris, 2011. ISBN 978-1-84885-976-0 (englanniksi)
  • Berg, Herbert: The Development of Exegesis in Early Islam. The Authenticity of Muslim Literature from the Formative Period. Routledge, 2000. ISBN 978-0-4155-5416-9 (englanniksi)
  • Brown, Jonathan: Scripture, Legal Interpretation and Social Praxis in the Islamic Tradition: The Cases of Polygamy and Slavery. Religious Minorities in Christian, Jewish and Muslim Law (5th–15th Centuries), 2017. Turnhout. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  • Collins, Roger: The Arab Conquest of Spain 710–797. Blackwell, 1989. ISBN 0-631-19405-3 (englanniksi)
  • Cook, David: Understanding Jihad. University of California Press, 2005. ISBN 978-0-520-24448-1 (englanniksi)
  • Cook, Michael: Forbidding Wrong in Islam. Cambridge University Press, 2003. ISBN 978-0-521-53602-8 (englanniksi)
  • Cooperston, Michael: The Abbasid “Golden Age”: An Excavation. Al-ʿUṣūr al-Wusṭā. The Journal of Middle East Medievalists, 2017, 25. vsk. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  • Crone, Patricia: Traditional political thought. Teoksessa Böwering, Gerhard (toim.): The Princeton Encyclopedia of Islamic Political Thought, s. 554–560. Princeton University Press, 2013. (englanniksi)
  • Fernandez-Morera, Dario: The Myth of the Andalusian Paradise. Muslims, Christians and Jews under Islamic Rule in Medieval Spain. ISI Books, 2016. ISBN 978-1-61017095-6 (englanniksi)
  • Goldziher, Ignaz: Introduction to Islamic Theology and Law. Princeton University Press, 1981. (englanniksi)
  • Goldziher, Ignaz: Read anew: islam and parsism. Teoksessa Ohlig, K.-H. (toim.): Early Islam. A Critical Reconstruction Based on Contemporary Sources, s. 339–356. Amherst, New York: Prometheus Books, 1900/2013. ISBN 978-1-61614-825-6 Artikkeli saksaksi. (englanniksi)
  • Goldziher, Ignaz: Über den Einfluss des Buddhismus auf den Islam. Schriften zur frühen Islamgeschichte und zum Koran. (1903) Teoksessa Groß, Markus & Ohlig, Karl-Heinz (toim.): Vom Koran zum Islam, s. 322–345. Berlin: Hans Schiler Verlag, 2009. ISBN 978-3-89930-269-1 Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
  • Grodzki, Marcin: Von Lüling zu Inarah – ein Blick auf die Fortentwicklung einiger Forschungsaspekte in den letzten Jahrzehnten. Teoksessa Groß, Markus & Ohlig, K-H. (toim.): Die Entstehung einer Weltreligion II. Von der koraniscehn Bewegung zum Frühislam, s. 709–772. Verlag Hans Schiler, 2012. ISBN 978-3-89930-345-2 (saksaksi)
  • Groß, Markus: Frühislam und Buddhismus. Teoksessa Groß, M. & Ohlig, K-H. (toim.): Vom Koran zum Islam. Schriften zur frühen Islamgeschichte und zum Koran, s. 347–396. Schiler Verlag, 2009. (saksaksi)
  • Haeri, Niloofar: The Elephant in the Room. Language and Literacy in the Arab World. Teoksessa Olson, David R. & Torrance, Nancy (toim.): The Cambridge Handbook of Literacy. Cambridge University Press, 2009. Google Books. (englanniksi)
  • Homerin, Th. Emil: The Golden Rule. The Ethics of Reciprocity in World Religions. (Toim. Jacob Neusner & Bruce Chilton) Bloomsbury Publishing, 2008. ISBN 978-1-4411-9012-3 Google Books. (englanniksi)
  • Huff, Toby, E.: Introduction. Teoksessa Huff, Toby E. & Schluchter, Wolfgang (toim.): Max Weber & Islam, s. 1–52. New Brunswick: Transaction Publishers, 1999. ISBN 1-56000-400-2 (englanniksi)
  • Huff, Toby E.: The Rise of Early Modern Science. Islam, China, and the West. (3rd edition) Cambridge University Press, 2017. ISBN 978-1-107-57107-5 (englanniksi)
  • Huntington, Samuel P.: Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys. ((The Clash of Civilizations. Remaking of World Order, 1996.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen) Helsinki: Terra cognita, 2003. ISBN 952-5202-72-0
  • Hurgronje, Snouck: Mohammedanism. Lectures on Its Origin, Its Religious and Political State. Project Gutenberg, 2003 (alkuteos 1916. Teoksen verkkoversio.
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Koraanin selitysteos. Helsinki: Basam Books, 1997 (3. painos 2008). ISBN 952-9842-15-5
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin monimuotoisuus. (6. painos) Helsinki: Gaudeamus, 1999. ISBN 951-662-749-8
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Islam: taskusanakirja. Helsinki: Basam Books, 2001. ISBN 952-9842-60-0
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin käsikirja. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-18669-8
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Johdatus Koraaniin. (2. korjattu painos) Helsinki: Gaudeamus, 2006. ISBN 951-662-924-5
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historia. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26819-2
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Uusi islamin käsikirja. Helsinki: Otava, 2017. ISBN 978-951-1-29827-4
  • Ibn Warraq (toim.): Origins of the Koran. Classic Essays on Islam’s Holy Book. Amherst, New York: Prometheus Books, 1998. ISBN 1-57392-198-X (englanniksi)
  • Ibn Warraq: Studies on Muhammad and the rise of islam. A critical survey. Teoksessa Ibn Warraq (toim.): The Quest for the Historical Muhammad, s. 15–88. Amherst, New York: Prometheus Books, 2000. ISBN 978-1-57392-787-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Ibn Warraq: Which Koran? Variants, Manuscripts, and the Influence of Pre-Islamic Poetry. Amherst, New York: Prometheus Books, 2007. ISBN 1-59102-429-3 (englanniksi)
  • Jansen, Hans: Mohammed. Eine Biografie. Mûnchen: Velag C.H. Beck, 2008. ISBN 978-3-406-56858-9 (saksaksi)
  • Kennedy, Hugh: When Baghdad Ruled the Muslim World. The Rise and Fall of Islam’s greatest Dynasty. Da Capo Press, 2004. ISBN 978-0-306-81480-8 (englanniksi)
  • Karatnycky, Adrian: Muslim Countries and the Democracy Gap. Journal of Democracy, Volume 13, Number 1, January 2002, pp. 99-112 (Article), 2002, 13. vsk, nro 1, s. 99–112. Artikkelin verkkoversio. (PDF) (englanniksi)
  • Landau-Tasseron, Ella: Delegitimizing ISIS On Islamic Grounds: Criticism Of Abu Bakr Al-Baghdadi By Muslim Scholars. Inquiry & Analysis, 19.11.2015, nro 1205. Middle East Media Research Institute. Artikkelin verkkoversio. (PDF) (englanniksi)
  • Lapidus, Ira M.: Sultanates and Gunpowder Empires. Teoksessa The Oxford History of Islam (Toim. John L. Esposito), s. 347–394. Oxford University Press, 2000.
  • Lapidus, Ira M.: State and Religion in Islamic Societies. Past & Present, 1996, 151. vsk, s. 3–27. Artikkelin verkkoversio.
  • Lewis, Bernard: The Middle East. Phoenix Press, 1995. ISBN 1-84212-139-1 Google Books. (englanniksi)
  • Luxenberg, Christoph: A new interpretation of the arabic inscription in Jerusalems’s Dome of the Rock. Teoksessa K-H. Ohlig & G. Puin (toim.) The hidden origins of Islam. New research into its early history, s. 125–151. Amherst, New York: Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • McNeill, J. R. & McNeill, W. H.: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. ((The Human Web. A Bird’s-Eye View of World History, 2003.) Suomentanut Natasha Vilokkinen) Tampere: Vastapaino, 2006. ISBN 951-768-185-2
  • Nevo, Y. E. & Koren, J.: Crossroads to Islam. The Origins of the Arab Religion and the Arab State. Amherst, New York: Prometheus Books, 2003. ISBN 1-59102-083-2 (englanniksi)
  • Newby, G. D: The Making of the Prophet. A Reconstruction of the Earliest Biography of Muhammed. University of South Carolina Press, 1989. ISBN 0-87249-623-6 (englanniksi)
  • Ohlig, Karl-Heinz: Weltreligion Islam. Eine Einführung. Mathias Grünewald Verlag, 2000. ISBN 3-7867-2273-0 (saksaksi)
  • Ohlig, Karl-Heinz & Puin, Gerd-R. (toim.): The Hidden Origins of Islam. Amherst, New York: Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Ohlig, Karl-Heinz: From Muhammad Jesus to prophet of the Arabs. Teoksessa K-H. Ohlig (toim.) Early islam. A critical reconstruction based on contemporary sources, s. 251–307. Amherst, New York: Prometheus Books, 2013. ISBN 978-1-61614-825-6 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Ohlig, Karl-Heinz: Wer hat den Koran geschrieben? Teoksessa Markus Groß & K-H. Ohlig (toim.) Die Entstehung einer Weltreligion III. Die heilige Stadt Mekka – eine literarische Fiktion, s. 421–442. Hans Schiler Verlag, 2014. ISBN 978-3-89930-418-3 (saksaksi)
  • Ohlig, Karl-Heinz: Syrian and Arabian Christianity and the Quran Teoksessa K-H. Ohlig & Gerd-R. Puin (toim.) The Hidden Origin of Islam, s. 361–401. Amherst, New York: Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Patton, Walter Melville: Ahmed Ibn Hanbal and the Mihma. (englanniksi). Coismo Classics, 2010 [1897]. ISBN 978-1-61640-449-9
  • Perho, Irmeli: Shari’a, islamilainen laki. Teoksessa Kouros, Kristiina & Villa, Susan (toim.): Ihmisoikeudet ja islam, s. 72–85. Helsinki: Like: Suomen Rauhanpuolustajat, 2004. ISBN 952-471-435-3
  • Pew Research Center: The Changing Global Religious Landscape 6.4.2017. Pew Research Center. (englanniksi)
  • Popp, Volker: Biblische Strukturen in der islamischen Geschichtsdarstellung. Teoksessa Gross, Markus & Ohlig, K.-H. (toim.): Schlaglichter. Die beiden ersten islamischen Jahrhunderte, s. 35–92. Schiler Verlag, 2008. ISBN 978-3-89930-224-0 (saksaksi)
  • Reynolds, Gabriel Said: The Emergence of Islam. Classical Traditions in Contemporary Perspective. Fortress Press, 2012. ISBN 978-0-8006-9859-1
  • Rippin, Andrew & Bernheimer, Teresa: Muslims. Their religious beliefs and practices. Routledge, 2019. ISBN 978-1-138-21968-7 (englanniksi)
  • Räisänen, Heikki: Rosoinen Raamattu. WSOY, 2006. ISBN 951-0-30872-2
  • Saloviita, Timo: Klaaniuskonto islam. Tieteessä tapahtuu, 2020, 38. vsk, nro 4, s. 9–15. Tieteellisten seurojen valtuuskunta. Artikkelin verkkoversio.
  • Salzman, Philip Carl: Culture and Conflict in the Middle East. Humanity Books, 2008. ISBN 978-1-59102-587-0 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Schacht, Joseph: The Origins of Muhammadan Jurisprudence. Clarendon, 1950/1979. ISBN 0-19-825357-5 (englanniksi)
  • Schacht, Joseph: An Introduction to Islamic Law. Clarendon Press, 1982 (1964). ISBN 978-0-19-825473-7 (englanniksi)
  • Sookhdeo, Patrick: Understanding Islamic Theology. McLean, Virginia: Isaac Publishing, 2013. ISBN 978-0-9892905-1-7 (englanniksi)
  • Spoerl, Joseph S.: Islam and War. Tradition versus Modernity. Comparative Islamic Studies, 2008, 4. vsk, nro 1–2, s. 181–212. doi:10.1558/cis.v4i1–2.181 Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  • Voll, John O. & Kazuo Ohtsuka: Sufi Thought and Practice Oxford Islamic Studies Online. 2019. Oxford University Press. (englanniksi)
  • Wansbrough, John: Quranic Studies. Sources and methods of scriptural interpretation. Amherst, New York: Prometheus Books, 1977. ISBN 1-59102-201-0 (englanniksi)
  • Watt, William Montgomery: Muhammad at Mecca. Oxford University Press at Clarendon, 1953. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Watt, William Montgomery: Muhammad at Medina. Oxford University Press at Clarendon, 1956. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Wolf, E. R: The social organization of Mecca and the origins of Islam. Southwestern Journal of Anthropology, 1951, 7. vsk, nro 4, s. 329–356. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Rahman, Fazlur & Mahdi, Muhsin S. & Schimmel, Annemarie: Islam Encyclopaedia Britannica. (englanniksi)
  2. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 157; WSOY Iso Tietosanakirja, osa 3, s. 427. WSOY, 1995. Isbn 951-0-20156-1.
  3. ↑ Muslim Population by Country 2021 World Population Review. 2021. Viitattu 27.3.2021. (englanniksi)
  4. ↑ Hurgronje 1916, s. 7.
  5. ↑ a b c d e Mapping the Global Muslim Population 7.10.2009. Pew Research Center. (englanniksi)
  6. ↑ Rippin & Bernheimer 2019, s. 127.
  7. ↑ Sookhdeo 2013, s. 59.
  8. ↑ Lewis 1995, s. 223.
  9. ↑ Reliance of the Traveller 2017, Book U: The Gabriel Hadith, s. 807–.
  10. ↑ a b The World’s Muslims: Unity and Diversity (PDF) 9.8.2012. Pew Research Center. (englanniksi)
  11. ↑ a b Hämeen-Anttila 2006, s. 21.
  12. ↑ Jansen 2008, s. 17; Ohlig 2010, s. 8; Wansbrough, 1977, s. 44.
  13. ↑ Hämeen-Anttila 2006, s. 19.
  14. ↑ Berg 2000; Rippin & Bernheimer 2019, s. 17.
  15. ↑ Schacht 1982, s. 71.
  16. ↑ Hämeen-Anttila 2017, s. 191.
  17. ↑ Ohlig 2000, s. 227–235.
  18. ↑ Ohlig 2000, s. 240–241.
  19. ↑ Brown 2017, s. 99–113.
  20. ↑ a b Cook 2003 s. 5–6.
  21. ↑ Pew Research Center: The World’s Muslims: Religion, Politics and Society 30.4.2013. (englanniksi)
  22. ↑ The Amman Message 2020. The Official Website of the Amman Message. (englanniksi)
  23. ↑ a b c Three Points of the Amman Message 2020. The Official Web Page of the Amman Message. (englanniksi)
  24. ↑ The World’s Muslims: Unity and Diversity 9.8.2012. Pew Research Center. (englanniksi)
  25. ↑ Reynolds 2012, s. 171.
  26. ↑ Hämeen-Anttila 2001, s. 27.
  27. ↑ Jansen 2008, s. 71; Hämeen-Anttila 2004, s. 96.
  28. ↑ a b Hämeen-Anttila 2004, s. 13.
  29. ↑ Ibn Hisham 1999.
  30. ↑ Ibn Ishaq 1955.
  31. ↑ Ibn Warraq 2000, s. 27.
  32. ↑ Ohlig 2010, s. 7–13.
  33. ↑ Ibn Warraq (toim.): The Quest for the Historical Muhammad. Amherst, New York: Prometheus Books, 2000. ISBN 978-1-57392-787-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  34. ↑ Wer hat Koran geschrieben? Teoksessa Gross, Markus & Ohlig, K.-H. (toim.): Die Entstehung einer Weltreligion III. Hans Schiler, 2014. (saksaksi)
  35. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 14.
  36. ↑ Ibn Hisham 1999, s. 53, 92.
  37. ↑ Ibn Hisham 1999, s. 49.
  38. ↑ a b Ibn Hisham 1999, s. 454.
  39. ↑ Koraani – Liittoutuneidensuura (AL-AHZAAB) (33:50) Koraani. Islamopas.com.
  40. ↑ Ohlig 2013, s. 283.
  41. ↑ Ibn Hisham 1999, s. 80; Jansen 2008, s. 114.
  42. ↑ Ibn Ishaq 1955, 181-187; Ibn Hisham 1999, s. 129.
  43. ↑ Aboulfaouz, S., Onniselkä, S., Rouhe, M., Sorsa, H. & Wallin, A., 2012, s. 81.
  44. ↑ Ibn Hisham 1999, s. 91.
  45. ↑ Arabian merkki ج lausutaan [d͡ʒ], kuten englannin kielen J nimessä ”John”.
  46. ↑ Hämeen-Anttila 2006, s. 56–57.
  47. ↑ Jansen 2008, s. 18–19 .
  48. ↑ Newby 1989, s. 5.
  49. ↑ Ibn Ishaq 1955, s. 691.
  50. ↑ Jansen 2008, s. 22.
  51. ↑ Ibn Hisham 1999, s. 209.
  52. ↑ Ibn Ishaq 1955, s. 793.
  53. ↑ Ibn Hisham 1999, s. 362.
  54. ↑ Ibn Hisham 1999, s. 426.
  55. ↑ Ibn Hisham 1999, s. 390.
  56. ↑ Ibn Hisham 1999, s. 320.
  57. ↑ Ibn Hisham 1999, s. 254.
  58. ↑ Ibn Hisham 1999, s. 452.
  59. ↑ Ibn Hisham 1999, s. 388–394.
  60. ↑ Ibn Hisham 1999, s. 448–450.
  61. ↑ Haeri 1996, s. 66.
  62. ↑ Faizi, S. F. H.: Sermons of the Prophet, s. 145–148. (Kirja sisältää internetissä laajalle levinneen jäähyväissaarnan kuvauksen, jossa on mukana täysin uusia asioita, jotka poikkeavat keskiajan lähteistä) Kitab Bhavan, 1991/1997. (englanniksi)
  63. ↑ Al-Tabari 1990, s. 206–209.
  64. ↑ Sookhdeo 2013, s. 154.
  65. ↑ a b Hämeen-Anttila 2006, s. 78–85.
  66. ↑ al-Bukhari: Sahih al-Bukhari, book 66, hadith 20 Sunnah.com. (englanniksi)
  67. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 94.
  68. ↑ Ibn Warraq 2011, s. 45.
  69. ↑ Reynolds, 2008, s. 7.
  70. ↑ Lester, Toby: What is the Koran? The Atlantic. January 1999. (englanniksi)
  71. ↑ Bell 2002, s. 524–552; Hämeen-Anttila 2006, s. 65; Ohlig 2014, s. 434.
  72. ↑ Hämeen-Anttila 2008, s. 10.
  73. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 15.
  74. ↑ a b Hämeen-Anttila 2006, s. 130–137.
  75. ↑ Hämeen-Anttila 2012, s. 44–46, 100.
  76. ↑ Bell 2002, s. 530.
  77. ↑ a b c Hämeen-Anttila 2004, s. 97–101.
  78. ↑ a b Mitä tarkoittaa fiqh? Shiiaislam.info. 2008.
  79. ↑ a b c Hadith-kokoelmien historia 2008. Shiiaislam.info.
  80. ↑ Berg 2000, s. 229.
  81. ↑ Malik: Muwatta Book 15, hadith 8. Sunnah.com. (englanniksi)
  82. ↑ Anon.: Yahya ibn Said Enzyklopädie des Islam. 2006. (saksaksi)
  83. ↑ Schacht 1950, s. 5.
  84. ↑ Schacht 1950, s. 4–5.
  85. ↑ a b Schacht 1950.
  86. ↑ Havel, Boris: Jerusalem in Early Islamic Tradition. Miscellanea Hadriatica et Mediterranea, 2018, 5. vsk, nro 1, s. 113–179. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  87. ↑ Schacht 1950, s. 163.
  88. ↑ ”Islamic law is the epitome of Islamic thought, the most typical manifestation of the Islamic way of life, the core and kernel of Islam itself.” Schacht 1982, s. 1.
  89. ↑ ”The maginificent structure of laws, lovingly elaborated by successive generations of jurists and theologians is one of the major intellectual achievements of Islam, and perhaps most fully exemplifies the genius of Islamic civilization.” Lewis 1995, s. 223.
  90. ↑ Reliance of the Traveller 2017, 713.
  91. ↑ Sookhdeo 2013, s. 69.
  92. ↑ Schacht 1950, s. 1.
  93. ↑ Reliance of the Traveller 2017, s. 2 (a1.1).
  94. ↑ fiqh. Encyclopedia of the Modern Middle East and North Africa. The Gale Group, Inc, 2004. Answers.com 23 Aug. 2007.[vanhentunut linkki]
  95. ↑ Reliance of the Traveller 2017, 813 (u3.7–8).
  96. ↑ Schacht 1982, s. 1.
  97. ↑ Ajatollah Khomeini 1980, s. 17.
  98. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 89.
  99. ↑ Räisänen 2006, s. 14.
  100. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 93.
  101. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 92.
  102. ↑ Hämeen-Anttila 2006, s. 217.
  103. ↑ Allahwerdi & Hallenberg, s. 68–69.
  104. ↑ a b ʿilm al-ḥadīth Encyclopaedia Britannica. Viitattu 27.9.2014. (englanniksi)
  105. ↑ Aḥmad ibn Ḥanbal Encyclopaedia Britannica. Viitattu 27.9.2014. (englanniksi)
  106. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 88; Sookhdeo 2013, s. 29.
  107. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 102; Schacht 1982, s. 69–75.
  108. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 103.
  109. ↑ Sookhdeo 2013, s. 40–41.
  110. ↑ Reliance of the Traveller 2017, s. vii.
  111. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 160.
  112. ↑ Imam Asim Khan: Who has the right to interpret the Qur’an? Islam21C.com. 22.12.2015. (englanniksi)
  113. ↑ Schacht 1964, s. 71. ”Again, the official doctrine of each school is to be found not in the works of olf masters, even though these had been qualified in the highest degree to exercise ijtihad, but in those works which the common opinion of the school recognizes as the authoritative exponents of its current teaching. These are now generally handbooks dating from the late medieval period, and subsequent works derive their authority from them. The recognized handbooks contain the latest stage of authoritative doctrine that has been reached in each school, but they are not in the nature of codes; Islamic law is not a corpus of legislation but the living result of legal science.”
  114. ↑ al-Tirmidhi: The Hadith of the Prophet Muhammad (صلى الله عليه و سلم) at your fingertips (Engl. reference) Vol. 5, Book 44, Hadith 2951. (englanniksi)
  115. ↑ Shirazi, Naser Makarem: Question 54: Interpretation of Qur’an Based On Personal Views (”Muslim scholars and commentator of Qur’an are unanimous on the view that no one has the right to interpret the ayats of Qur’an according to one’s personal view and opinion.”) Philosophy of Islamic Laws. Al-Ilam.org. Viitattu 19.11.2020. (englanniksi)
  116. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 161–162.
  117. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 89: ”Edes kouluja käymättömät syntyperäiset arabianpuhujat eivät kykene kunnolla ymmärtämään Koraanin kieltä – –”.
  118. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 162−163.
  119. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 162.
  120. ↑ Haeri 1996, s. 67.
  121. ↑ Sookhdeo 2013, s. 47.
  122. ↑ a b Landau-Tasseron 2015.
  123. ↑ The World’s Muslims: Religion, Politics and Society 30.4.2013. Pew Research Center. (englanniksi)
  124. ↑ Muslim: Sahih Muslim Book 1 hadith 20 The Hadith of the Prophet Muhammad (صلى الله عليه و سلم) at your fingertips. Sunnah.com. (englanniksi)
  125. ↑ Reliance of the Traveller 2017, s. 809, u2.2.
  126. ↑ The Hadith of the Prophet Muhammad (صلى الله عليه و سلم) at your fingertips sunnah.com. (englanniksi)
  127. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 110–111.
  128. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 120–127.
  129. ↑ Hämeen-Anttila 2001, s. 32–33.
  130. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 128.
  131. ↑ Hämeen-Anttila 2001, s. 33–34.
  132. ↑ a b Reliance of the Traveller 2017, s. 714.
  133. ↑ Reliance of the Traveller 2017, s. 720–724.
  134. ↑ Ayaan Hirsi Ali, 206, s. 139: ”Äärimuodossaan hyvään käskemisen ja pahan kieltämisen aate tarjoaa oikeutuksen niille isille, veljille, sedille ja serkuille, jotka ’kunniamurhaavat’ naispuolisia sukulaisiaan, mikäli näiden uskotaan tehneen anteeksiantamatonta syntiä”.
  135. ↑ Koraani. Opastus ja johdatus pahan hylkäämiseen ja hyvän valitsemiseen. Z.I. Ahsen Böre, 1942.
  136. ↑ Cook 2005, s. 35; Goldziher 1981, s. 102; Reliance of the Traveller 2017, s. 602–603 (o9.6,o9.8, o9.9).
  137. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 33.
  138. ↑ Reliance of the Traveller 2017, s. 602 (o9.8) ja 946 (w4.5).
  139. ↑ Spoerl 2008, s. 181–212.
  140. ↑ Fernandez-Morera 2016, s. 209.
  141. ↑ Baagil, H. M.: Kristityn ja muslimin vuoropuhelu (Christian-Muslim Dialogue) Islamopas.com. 1993.
  142. ↑ a b Bernheimer & Rippin 2019, s. 126.
  143. ↑ Ajatollah Khomeini 1980, s. 17–18.
  144. ↑ al-Bukhari: Fighting for the Cause of Allah (Jihaad) Sahih al-Bukhari, Book 56, Hadith 91. Sunnah.com. (englanniksi)
  145. ↑ David Cook 2005, s. 35–36.
  146. ↑ Rémi Brague France 24-kanavan haastattelussa France 24. 13.1.2015. Youtube. (englanniksi)
  147. ↑ Yakubovych, Mykhaylo M.: A Neglected Ottoman Sufi Treatise from 16th century: Mawāhib al-Raģman fi bayān Marātib al-Akwān by Ibrāh m al-Qirimi Osmanlı Araştırmaları. The Journal of Ottoman Studies, 2015, XLV. vsk, s. 137−160. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  148. ↑ David Cook 2005, s. 27.
  149. ↑ Cook 2005, s. 37.
  150. ↑ Esimerkiksi Hämeen-Anttila 2004, s. 215–.
  151. ↑ Näin arvelee muun muassa professori Jukka Korpela. Korpela, Jukka: Länsimaisen yhteiskunnan juurilla. Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn, s. 207. Helsinki: Gaudeamus, 2015.
  152. ↑ Cook 2005, s. 46–47.
  153. ↑ Reliance of the Traveller 2017, s. 599–605.
  154. ↑ Ayaan Hirsi Ali 2015, s. 157.
  155. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 215–216.
  156. ↑ al-Bukhari: Chapter: The asking of (angel) Jibrll (Gabriel) from the Prophet (saws) about Iman, Islam, Ihsan and the knowledge of the Hour. Vol. 1, Book 2, Hadith 48 The Hadith of the Prophet Muhammad (صلى الله عليه و سلم) at your fingertips. Sunnah.com. (englanniksi)
  157. ↑ Ibn Muslim: Sahih Muslim Book 1, Hadith 4 The Hadith of the Prophet Muhammad (صلى الله عليه و سلم) at your fingertips. Sunnah.com. (englanniksi)
  158. ↑ Reliance of the Traveller 2017, s. 809–814.
  159. ↑ Sookhdeo 2012, s. 69–70.
  160. ↑ Lapidus 1996.
  161. ↑ Haeri 1996, s. 14; Hämeen-Anttila 2006, s. 15; Reynolds, 2012, s. 155.
  162. ↑ Ibn Warraq, 1998, s. 31.
  163. ↑ Goldziher 1981, s. 102; Hurgronje, 2003 (alkuteos 1916), s. 59–63.
  164. ↑ Reliance of the Traveller 2017, s. 813 (u3.6); Sookhdeo 2013, s. 294.
  165. ↑ a b Goldziher 1900/2013, s. 339–356.
  166. ↑ Hämeen-Anttila 2006, s. 15.
  167. ↑ a b Ohlig, K.-H.: Syrian and Arabian Christianity and the Quran. Teoksessa Ohlig, K-H. & Puin, G-R. (toim.): The Hidden Origin of Islam, s. 393. Amherst, New York: Prometheus Books, 2010. Teos Archive.orgissa.
  168. ↑ Wenning, Robert: The Betyls of Petra. Bulletin of the American Schools of Oriental Research, 2001, nro 329, s. 79–95. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  169. ↑ Goldziher 2009 [1903], s. 322–345.
  170. ↑ Groß 2009, s. 347–396 .
  171. ↑ Ibn Hisham 1999, s. 172-173 .
  172. ↑ Haeri 1996, 93−99.
  173. ↑ Haeri 1996, s. 100−106.
  174. ↑ Collins 1989, s. 710–797.
  175. ↑ Huff 1999, s. 5.
  176. ↑ McNeill & McNeill 2006 [2003], s. 138–140.
  177. ↑ Axworthy 2007/2013, s. 87–91.
  178. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 13.
  179. ↑ Popp 2008, s. 46-53.
  180. ↑ Nevo & Koren, 2003, s. 10–11.
  181. ↑ Ohlig 2010, s. 8; Nevo & Koren 2003 s. 353; Luxenberg 2010, s. 125−151.
  182. ↑ Ohlig, Karl-Heinz (toim.): Early Islam. A Critical Reconstruction Based on Contemporary Sources. Prometheus Books, 2013. (englanniksi)
  183. ↑ Wansbrough, 1977.
  184. ↑ Widmung an Günter Lüling. Teoksessa Gross, Markus & Ohlig, K-H. (toim.): Die Entstehung einer Weltreligion III, s. 5. Verlag Hans Schiler, 2014.
  185. ↑ Grodzki 2012, s. 713–717 .
  186. ↑ Cooperston 2017, s. 52.
  187. ↑ Hämeen-Anttila 2004. s. 30.
  188. ↑ Hämeen-Anttila 2004. s. 48; Schacht 1982, s. 69–75; Sookhdeo 2013, s. 47−48.
  189. ↑ Kennedy 2004, s. 250; Patton 2010 [1897].
  190. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 137.
  191. ↑ Huff 2017, s. 19.
  192. ↑ Huff 2017, s. 57, 59.
  193. ↑ Hämeen-Anttila 2017, s. 194.
  194. ↑ Lapidus 2000, s. 372.
  195. ↑ a b Bennison 2011.
  196. ↑ Ohlig 2000, s. 227–241.
  197. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 48.
  198. ↑ Reliance of the Traveller 2017, s. 955 (w48.2).
  199. ↑ Huntington 2003 [1996], s. 137–151.
  200. ↑ Homerin, 2008, s. 99; Salzman, 2008, s. 14; Saloviita, 2020.
  201. ↑ Wolf 1951.
  202. ↑ Salzman 2008, s. 14.
  203. ↑ Crone 2013, s. 560.
  204. ↑ Schacht 1982 (1964), s. 75. ”Islamic law reflects and fits the social and economic conditions of the early Abbasid period, but has grown more and more out of touch with later developments of state and society.”
  205. ↑ CNN: Fast-growing Islam winning converts in Western world. ”The second-largest religion in the world after Christianity, Islam is also the fastest-growing religion. In the United States, for example, nearly 80 percent of the more than 1,200 mosques have been built in the past 12 years.” Growth Rate Of Christianity & Islam. (englanniksi)
  206. ↑ Hämeen-Anttila 2001, s. 47–49.
  207. ↑ Hämeen-Anttila 2006, s. 60–62.
  208. ↑ Terrorism The World Factbook. ei vl.. Central Intelligence Agency CIA. (englanniksi)
  209. ↑ Haeri 1995, s. 57–58.
  210. ↑ Ibn Khaldun 2015, s. 421–424.
  211. ↑ Haeri 2009, s. 428–429.
  212. ↑ Huff 2017, s. 144.
  213. ↑ a b Immenkamp, Beatrix: Understanding the branches of Islam: Sunni Islam (s. 1 & 3–4) Briefing. Helmikuu 2016. European Parliamentary Research Service. Viitattu 29.2.2024. (englanniksi)
  214. ↑ a b Kusserow, Sebastian & Pawlak, Patryk: Understanding the branches of Islam: Shia Islam (s. 1–2) Briefing. Helmikuu 2016. European Parliamentary Research Service. Viitattu 29.2.2024. (englanniksi)
  215. ↑ The World’s Muslims: Religion, Politics and Society 30.4.2013. Pew Research Center. (englanniksi)
  216. ↑ Hämeen-Anttila 2004, s. 176.
  217. ↑ Ashura-juhla päättymässä rauhallisesti Irakissa Yle uutiset. 20.1.2008.
  218. ↑ Joining Prayers and Other related Issues Al-Islam.org. 1995–2019. Ahlul Bayt Digital Islamic Library Project. (englanniksi)
  219. ↑ Partridge, Christopher (toim.): Uusien uskontojen käsikirja. Uudet uskonnolliset liikkeet, lahkot ja vaihtoehtoisen henkisyyden muodot, s. 126–127. ((Encyclopedia of New Religions. New Religious Movements, Sects and Alternative Spiritualities, 2004.) Suomentaneet Kanerva Heikkinen ym) Helsinki: Kirjapaja, 2006. ISBN 951-607-327-1
  220. ↑ a b Voll & Ohtsuka 2019.
  221. ↑ Haeri 1995, s. 61.
  222. ↑ Ibn Hisham 1999, s. 130.
  223. ↑ Ayoob 2006, s. 1.
  224. ↑ Waldman, Marilyn R. & Zeghal, Malika: Islamic world – Islamist movements from the 1960s Encyclopaedia Britannica. (englanniksi)
  225. ↑ a b Suomen Islamilainen Yhdyskunta 1993, s. 97.
  226. ↑ Keller (toim.) 2017, s. 639 (o.25).
  227. ↑ Keller (toim.) 2017, s. 602 (09.8).
  228. ↑ Keller (toim.) 2017, s. 603 (09.9).
  229. ↑ Tämän tavoitteen hyväksyi edelleen sunni-islamin tärkein auktoriteetti al-Azharin yliopisto vuonna 1991 vahvistamalla al-Misrin teoksen auktoriteetin. Keller (toim.) 2017, s. xx–xxi.
  230. ↑ Islam Question and Answer web.archive.org. 1997–2006. (englanniksi)
  231. ↑ Perho 2004, s. 81.
  232. ↑ a b Mara Revkin: The legal foundations of the Islamic State Brookings. 18.7.2016. Viitattu 29.2.2024.
  233. ↑ Pärssinen, Minna: Isis-järjestön nousu, uho ja tuho kestivät 13 vuotta Yle Uutiset. 24.5.2019.
  234. ↑ Karatnycky, 2002.
  235. ↑ Ayoob 2006, s. 2
  236. ↑ Allahwerdi & Hallenberg, s. 225–229.
  237. ↑ Europe’s Growing Muslim Population 29.11.2017. Pew Research Center. (englanniksi)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hattstein, Markus: Islam. Uskonto ja kulttuuri. ((Minireligionsführer Islam, 2006.) Suomentanut Otto Lappalainen) Königswinter: Ullmann, 2008. ISBN 978-3-8331-4733-3
  • Hjärpe, Jan: Islam. Oppi ja elämäntapa. ((Islam. Lära och livsmönster, 1979, 1985.) Suomentanut Irmeli Perho) Helsinki: Gaudeamus, 1992. ISBN 951-662-548-7
  • Hukari, Ari: Islam kuvastimessa. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-31656-3
  • Hämeen-Anttila, Jaakko: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historia. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25915-2
  • Linjakumpu, Aini: Islamin globaalit verkostot. Tampere: Vastapaino, 2009. ISBN 978-951-768-250-3
  • Lodenius, Peter: Islam ja nykyaika. ((Islam och moderniteten, 2004.) Suomentanut Petri Stenman) Helsinki: Like: Suomen rauhanpuolustajat, 2005. ISBN 952-471-523-6
  • Palva, Heikki & Perho, Irmeli (toim.): Islamilainen kulttuuri. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-13315-2
  • Sardar, Ziauddin: Mihin uskovat muslimit. ((What Do Muslims Believe?, 2007.) Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings) Helsinki: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-23224-7

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Islam&oldid=22902051”