Deismi
Deismi on valistuksen ajalta peräisin oleva kriittinen, luonnontiedettä painottava teologinen käsitys, jonka mukaan Jumalan olemassaolo on osoitettavissa järkiperustein ja empiirisesti luontoa tarkkailemalla ja että tämä jumalakäsitys ei ole perusteltavissa minkään tietyn uskonnon opein.[1] Usein deismiin yhdistetään ajatus, että Jumala on luonut kaikkeuden, mutta ei ole sen jälkeen suurilta osin vaikuttanut maailman tapahtumiin.[2][3] Tämä ajatus, Deus otiosus, ei kuitenkaan ole yleispätevä deismissä, vaan deismi voi antaa tilaa myös Jumalan ajoittaiselle pienimuotoiselle puuttumiselle tapahtumiin. Deismin mukaan Jumala ei suuressa mittakaavassa erityisesti ohjaile maailmanhistorian tapahtumia. Deismi vaikutti voimakkaasti länsimaiseen maailmankuvaan ja maallistumiseen valistuksesta lähtien.[1]
Keskeinen sisältö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]_-001.jpg)
Varsinkin brittiläiseen ja ranskalaiseen valistukseen liittyi usein deismi suhteessa uskonnollisiin kysymyksiin. Deismin mukaan järkiperustein on syytä uskoa, että todellisuuden on luonut jokin jumala, mutta tästä jumalasta on mahdotonta saada erityisen tarkkaa tietoa. Jumalan kädenjälki näkyy kuitenkin luonnossa ja luonnonlaeissa. Deismi näkee, että luonto osoittaa, että täytyy olla niin kutsuttu ”älykäs suunnittelija”. Keskeinen askel uskonnosta deismiin on luopuminen uskomisesta pyhien kirjojen totuudellisuuteen. Deistit yleensä ajattelivat, että koska kristinuskon Raamattu on väärässä monien luonnontieteellisten seikkojen suhteen, jumala ei ole voinut kirjoittaa sitä. Tästä syystä deistit usein kieltävät muun muassa profetiat eli jumalalliset ilmoitukset, ihmeteot ja kristillisen kolminaisuusopin. Kuitenkaan ei aina, vaan monet deistit ovat yhdistäneet esimerkiksi kristinuskoa ja deismiä niin kutsutuksi kristilliseksi deismiksi.[4]
Deismin yleisimpiä periaatteita ovat:
- Jumala on luonut maailmankaikkeuden
- Jumala on luonut ihmiselle järjen ja omantunnon
- Pyhien kirjojen opetukset ja dogmit sekä uskonnolliset auktoriteetit pitää enimmäkseen torjua
- Kolminaisuusoppi ja uskonnolliset mysteerit on hylättävä
- Profetiat, näyt ja ihmeet ovat epätodellisia[5]
Deismiin kuuluu usein ajatus siitä, ettei Jumala ole suuresti kiinnostunut luomansa maailman tapahtumista tai halua vaikuttaa niihin, saati yksittäisten ihmisten elämiin, eikä siksi esimerkiksi usein vastaa rukouksiin. Jumala voidaan nähdä kelloseppänä, joka loi kellon ja jätti sen toimimaan omillaan.[6]
Jumalalla ajatellaan kuitenkin olevan hyvä tahto ja hän on antanut ihmisille järkeviä moraaliohjeita ja järjen, jolla päätellä, mikä on eettisesti oikein. Jumalalla voidaan ajatella olevan halu saada ihmiset itse luomaan hyvää maailmaa. Deismissä nähdään, että eri uskonnoissa on pohjalla samat moraaliopetukset, mutta uskonnot muuten perustuvat enimmäkseen taikauskoon.[7] Niin kutsutussa kristillisessä deismissä, jota edustivat esimerkiksi Yhdysvaltain perustajaisät ja presidenti John Adams ja Thomas Jefferson sekä brittiläinen valistusfilosofi John Locke, hylätään Raamatun mysteerit, mutta hyväksytään Jeesuksen moraaliopetukset hyvästä ja oikeasta elämästä.[8] Ateismista poiketen deistit siis uskovat Jumalan olemassaoloon, mutta Jumala ei ole yhtä läsnä maailmassa kuin yleensä uskonnoissa ajatellaan.[6]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Deismin synty
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Deismiä teki tunnetuksi irlantilainen John Toland, joka haastoi John Locken valistusteologisen käsityksen kristillisestä ilmoituksesta. Toland esiintyi Locken oppilaana ja esitti kirjassaan Christianity Not Mysterious (1696) kristinuskosta filosofisen näkemyksen, joka oli läpeensä rationaalinen eikä myöntänyt sijaa järjen ylittävälle ilmoitukselle. Tolandin mukaan Raamatun Jeesuksen oppi oli yksinkertaista ja järkevää moraalia. Kristilliset dogmit ja mysteerit sen sijaan olivat peräisin muista uskonnoista ja myöhempää pappien keksintöä. Tolandin ajatuskulkua täydensi Matthew Tindalin Christianity as Old as the Creation (1730), jossa kristinusko samaistetaan moraaliseen, järjelliseen panteismiin.[9] Tindal vastusti kirkon yhteiskunnallista valtaa: valtiossa ei voi olla kahta erillistä valtajärjestelmää.[10]
Kristilliset kirkot luonnollisesti vastustivat deismiä.[11] Monet kysyivät, miksi deistit eivät julistaudu suoraan ateisteiksi, koska uskon sisällöillä ei ole heille mitään merkitystä.[10] Englannissa vuonna 1689 säädetty laki kielsi katolilaisuuden lisäksi kaikki kolminaisuusopin vastaiset uskonnot. Tästä syystä monet deistit eivät julkisesti tunnustaneet vakaumustaan.[12][13] Deismin arvostelussa nousi esiin uudenlainen tapa puolustaa kristillistä uskoa henkilökohtaisella kokemuksella, mistä esimerkkinä on metodismin perustaja John Wesley.[10]
Saksa ja Yhdysvallat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Saksassa deismi oli suosittua Fredrik Suuren preussilaisen upseeriston keskuudessa. Moses Mendelssohn sovelsi deismiä juutalaiseen ajatteluun.[11]
Tunnettuja amerikkalaisia deistejä olivat esimerkiksi Thomas Paine, John Adams, Thomas Jefferson ja Benjamin Franklin. Deismi oli erityisen suuressa suosiossa paikallisen älymystön keskuudessa 1700-luvun lopulla.[11] Deismi alkoi saada näkyvyyttä Yhdysvaltain itsenäisyyssodan alettua. Tuolloin esimerkiksi ajatuksiaan jo vuosia hautonut Ethan Allen päätyi julkaisemaan ne teoksessan Reason: The Only Oracle of Man.[12][13]
Ranskan suuri vallankumous
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Deistien kanta pääsi poliittisessa mielessä voitolle Ranskan suuressa vallankumouksessa 1789–1794. Aluksi Ranskan vallankumous oli ryhtynyt toteuttamaan valistusajattelun ohjelmaa. Kaikki feodaaliset laitokset ja erioikeudet lakkautettiin ja aatelisto lähti joukoittain maanpakoon. Papeista tehtiin valtion virkamiehiä (tarkemmin sanoen ”moraalin” virkailijoita) ja heiltä vaadittiin uskollisuudenvala uudelle hallitukselle.[14]
Toisaalta ateistiset vallankumousjohtajat katsoivat, että kansanjoukot tarvitsisivat jotain palvottavaa. Niinpä he perustivat erityisen ”Järjen palvonnan”, jonka palvontapaikoiksi sisustettiin muutamia suljettuja kirkkoja. Deistinen Maximilien Robespierre esitti puheessaan konventissa 7. toukokuuta 1794, että ei ole viisasta ottaa ateismia kansakunnan periaatteeksi. Robespierren mukaan moraalin takaavat ”Korkein olento” ja sielun kuolemattomuus. Robespierren mukaan Korkeimman olennon palvonnasta tulisi tehdä valtionuskonto katolilaisuuden ja Järjen palvonnan tilalle.[14]
Kansanjoukot eivät omaksuneet deismiä, eikä Robespierrella ollut riittävää karismaa, jolla houkutella seuraajia uudelle uskonnolleen. Napoleonin aikana sekä Järjen palvonta että Korkeimman olennon palvonta kiellettiin.[14] Myöhemmin Napoleon palautti suhteet Roomaan, minkä johdosta katolilaisuudesta tuli jälleen valtionuskonto vuonna 1802.[15]
Deismi myöhemmin
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]David Humen Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta (1779) ja Immanuel Kantin Puhtaan järjen kritiikki (1781) esittivät vaikutusvaltaiset kritiikit pyrkimyksille todistaa Jumalan olemassaolo järjellisesti. 1800-luvulla Charles Darwinin esittämä evoluutioteoria vähensi edelleen luonnon järjestyksen todistuksen kannatusta.[16]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Gomes, Alan W.: ”Deism”, The Encyclopedia of Christian Civilization. Wiley-Blackwell, 2012. (englanniksi)
- ↑ Deismi Suomen evankelis-luterilainen kirkko. 2023. Viitattu 18.10.2023.
- ↑ Airaksinen, Timo: Deismi ja papillinen vastaisku Vapaa-ajattelijain liitto ry. 16.12.2018. Viitattu 20.10.2023.
- ↑ Deism - By Branch The Basics of Philosophy. 2023. Viitattu 20.10.2023. (englanniksi)
- ↑ Gay, Peter (toim.): Deism. An Anthology. Princeton, 1968. (englanniksi)
- ↑ a b Deism & the founding fathers Study.com. (englanniksi)
- ↑ Watkins, James A.: Deism-Deists 18.11.2023. Owlcation. Viitattu 30.6.2024. (englanniksi)
- ↑ Corbett, Michael & Corbett, Julia Mitchell: Politics and religion in the United States, s. 68. Määritä julkaisija! (englanniksi)
- ↑ Christensen, Torben & Göransson, Sven: Kirkkohistoria 2. Paavin jumalanvaltiosta uskonnonvapauteen, s. 369. (Kyrkohistoria 2. Fran pavens gudsstat till religionsfriheten, 1969.) Suomentanut Leena Piispa. Helsinki: Gaudeamus, 1974. ISBN 951-662-057-4
- ↑ a b c Myllykoski, Matti: Deismi ja luonnollinen uskonto. Vartija, 2013, nro 5–6.
- ↑ a b c Deism Encyclopædia Britannica. 2023. Viitattu 18.10.2023. (englanniksi)
- ↑ a b Staloff, Darren: Deism and the Founding of the United States National Humanities Center. 2008. Viitattu 18.10.2023. (englanniksi)
- ↑ a b Deism The Episcopal Church. Viitattu 18.10.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c Mark, Harrison W.: Cult of the Supreme Being World History Encyclopedia. Viitattu 18.10.2023. (englanniksi)
- ↑ Concordat of 1801 Encyclopædia Britannica. 2023. Viitattu 18.10.2023. (englanniksi)
- ↑ Griffiths, Robert: Deism: Traditional & Contemporary Philosophy Now. 2022. Viitattu 20.10.2023. (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Deismin määritelmä teoksessa The Dictionary of the History of Ideas, Virginian yliopisto (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
- Loflin, Lewis: Deism and Reason. (englanniksi)
- Paine, Thomas: Of the Religion of Deism Compared with the Christian Religion. (englanniksi)
- World Union of Deists. (englanniksi)