Mu’taziliitit

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Mu’taziliittien varhaiseksi edeltäjäksi väitetyn Al Hasan al-Basrin hauta Basrassa.

Mu’taziliitit (myös mutaziliitit; arab. المعتزلة‎, al-mu‘atazala, ’erottautua’) on islamilaisen teologian (kalam) varhaisin oppisuunta. Se syntyi abbasidivaltakunnan ydinalueilla nykyisessä Irakissa Bagdadissa ja Basrassa. Suuntaus nojasi antiikin Kreikan aristoteliseen filosofiaan ja korosti sen hengessä rationaalista teologista ajattelua. Se oli ainoa virallisesti hyväksytty islamin tulkinta vuosina 833–848. Tällöin abbasidivaltakunnassa toimi uskonnollinen inkvisitio mihna vainoamassa uskonoppineita, jotka eivät hyväksyneet suuntauksen opetusta siitä, että Koraani oli luomisen tulosta.

Mu’taziliittien ajattelu korosti järjen merkitystä teologiassa ennen ilmoitusta ja nojautui kolmeen keskeiseen ajatukseen: Jumala on oikeudenmukainen ja täydellinen ykseys, ihmisen tahto on vapaa ja Koraani on luotu.[1] Mu’taziliitit ajattelivat, että ilmoituksen totuudellisuus on mahdollista päätellä järjenkäytön avulla. Järki teki ihmisistä itsenäisiä ja vapaita toimijoita, jotka sen takia pystyivät näkemään eron hyvän ja pahan välillä.[2] Koraani oli luomisen tulosta ja siten luvallinen kohde järkiperäiselle tutkimukselle. Jumala oli luonut maailman, ja siinä vallitsivat syyn ja vaikutuksen lait. Siksi luonnonilmiöitä voitiin tutkia järjen avulla.[3] Ilmoituksen ja järjen suhde on sellainen, että järki on ensisijainen ja vahvistaa ilmoituksen antaman totuuden.[4]

Menetettyään kalifien tuen suuntaus alkoi menettää asemaansa islamilaiseen traditioon nojaavalle suuntaukselle, joka korosti järjen sijaan ilmoitusta ensisijaisena tiedon lähteenä. Myöhemmin tämä suuntaus järjestäytyi ašarilaisuudeksi sekä maturidilaisuudeksi.[3] Koulukuntaa ei silti koskaan ole pidetty epäislamilaisena. Sen sunnalainen haara kuihtui vasta 1000-luvulla, kun taas šiialaisuuden piirissä, etenkin zaydilaisuudessa, suuntaus jatkui elinvoimaisena 1500-luvulle, ja Jemenissä lähes nykyaikaan asti.[5] Mu’taziliittien eräät ajatukset ovat edelleen säilyneet osana šiialaisuutta, kuten oppi siitä, että kohtalo ei määrää ihmisen tekoja, kuten sunnalaiset uskovat. Nykyisin mu’tazilittiien teologia on uudelleen alkanut herättää kiinnostusta niissä muslimeissa, jotka ovat halunneet modernisoida islamia vastaamaan nykyajan vaatimuksia.[1]

Varhaishistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mu’taziliittien koulukunnan varhaisvaiheet ovat tuntemattomia. Suuntaus alkoi vaikuttaa abbasidien valtaantulon jälkeen, [6] mutta varhaisimmat säilyneet tekstit, joissa tosin viitataan aiempiin, ovat vasta 800 -luvulta.[7] Islamilainen perinne katsoo kuitenkin, että mu’taziliittien ensimmäinen edustaja oli šeikki al-Hasan al-Basri eli "basralainen" (642–728). Hänen kerrotaan puolustaneen ihmisen tahdonvapautta determinismiä vastaan kirjeenvaihdossa kalifi Abd al-Malikin kanssa.[8] Kirjeenvaihdon aitoutta kuitenkin epäillään.[9] Al-Basrin oppilaiksi kerrotaan Wasil ibn Ata (k. 748) ja Amr ibn Ubayd (k. 762).[10]

Abbasidien tullessa valtaan vuonna 750 arabivaltion pääkaupunki siirrettiin Syyrian Damaskoksesta Persian ydinalueelle Bagdadiin. Abbasidikalifit ryhtyivät jatkamaan Persian kuninkaiden käännöspolitiikkaa, jossa antiikin Kreikan tieteellisiä tekstejä käännettiin kreikasta omalle kielelle. Parinsadan vuoden kuluessa onnistuttiin kääntämään melkein kaikki saatavilla ollut antiikin tieteellinen kirjallisuus.[11] Toimintaa helpotti paperinvalmistuksen leviäminen 750-luvulla Kiinasta arabikalifaattiin.[12] Etenkin Kreikan aristotelisesta ja uusplatonistisesta filosofiasta tuli laajan harrastuksen kohde, ja filosofiaa (falsafa) alettiin käyttää islamin puolustamiseen.[13] Basran ohella suuntauksen esimuoto levisi uuteen pääkaupunkiin Bagdadiin.[10]

Bagdadissa tärkein hahmo oli 800-luvun alussa Dirar ibn Amr (k. 815), joka vaikutti kalifi Harun ar-Rašidin aikana ja kannatti ainakin joitakin mu’taziliittien opeiksi vakiintuneita käsityksiä. Hänen jälkeensä tärkein teologinen ajattelija oli Abu l-Hudhayl (k. 841), jota voi pitää suuntauksen klassisen koulukunnan perustajana Basrassa. Hänenkään teoksiaan ei ole säilynyt muuten kuin lyhyinä lainauksina muiden kirjoittamissa teksteissä. Al-Hudhaylin nimiin pannaan kuitenkin varhaisin viittaus viiteen perusperiaatteeseen (al-usul al-khamsa), jotka sittemmin muodostivat mu’taziliittien opin ytimen.[10] Samaan aikaan Bagdadissa koulukuntaa johti Bishr ibn al-Mu’tamir (k. 825), joka toisin kuin basralaiset suhtautui myönteisesti šiialaisuuteen ja Alin kannattajiin, kuten nähtävästi myös kalifi al-Mamun (813–833).[14]

Kalifien uskonto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vähän ennen kuolemaansa vuonna 833 kalifi al-Mamun perusti uskonnollisen tuomioistuimen tai inkvisition (miḥnat kẖalaq al-qurʾān eli ”koettelemus Koraanin luomisesta”), jonka avulla kalifi yritti vakiinnuttaa asemansa islamin ylimpänä auktoriteettina. Mihna kuulusteli uskonoppineita, jotka eivät hyväksyneet mu’taziliiteille ominaista näkemystä, ettei Koraani ollut ikiaikainen vaan Jumalan luoma. Uskonoppineita rangaistiin, vangittiin ja jopa teloitettiin elleivät he hyväksyneet oppia.[15][16] Kiista kalifin ja ulaman välillä kesti viisitoista vuotta, sillä se jatkui al-Mamunin seuraajien al-Mu’tasimin (833–842) ja al-Wathiqin (842847) hallitsijakausilla, tosin lievempänä.[17] Ulama voitti kiistan vuonna 848 kun kalifi al-Mutawakkil lakkautti inkvisition.[18] Tämän jälkeen mu’taziliitit joutuivat epäsuosioon, ja imaami Ahmad ibn Hanbal (780–855) ja hänen edustamansa traditionalistit nousivat johtoasemaan islamin tulkinnassa etenkin Bagdadissa ja Irakissa. [19]

Kalam klassisella kaudella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

900-luvulla eli islamilaisen teologian klassisella kukoistuskaudella mu’taziliittien joukossa tärkein nimi oli Abu l-Qasim al-Balkhi (k. 929). Hän vaikutti Bagdadissa, mutta sai kannattajia etenkin Khorasanissa ja Transoxianassa. Basrassa vaikuttivat ”kaksi mestaria”, jotka olivat isä ja poika eli Abu Ali al-Jubba’i (k. 915) ja Abu Hashim ibn al-Jubba’i (k. 933). Myös heidän kirjoituksensa ovat kadonneet samoin kuin heidän seuraajansa, joista tunnetuin on Abu Abdallah al-Basri (k. 977). Hänen aikanaan abbasidikalifaatti oli jo lähes kadonnut, sillä Egyptissä valtaa pitivät šiialaiset fatimidit ja Bagdadissa šiialaiset buijidit. Jälkimmäiset pitivät abbasidikalifia marionettinaan vuosina 945–1055. [20] Viimeisen šiialaisen imaamin kätkeytyminen ajoitettiin vuoteen 941, minkä jälkeen šiialaisuuden tulkitseminen jäi buijidien tukemalle šiialaiselle papistolle.

Aš’ariitit ja maturidit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkelit: Aš’ariitit ja Maturidit

Abu Ali al-Jubba’in oppilas Abu l-Hasan al-Aš’ari (k. 935) jätti Basran mu’taziliitti-koulukunnan ja perusti oman oppisuuntansa eli aš’ariittien koulukunnan. Siitä tuli ennen pitkää koko sunnalaisen islamin vallitseva suuntaus. Pääasiallinen ero koulukuntien välillä oli, että aš’ariitit panivat kalamiin kuuluvan rationaalisen päättelyn palvelemaan oppia Koraanin luomattomuudesta, Jumalan absoluuttisesta vallasta sekä ihmisen rajoittuneisuudesta ymmärtää Jumalan tahtoa.[21]

Khorasanissa ja Keski-Aasiassa eli Transoxianassa monet hanafi-juristit siirtyivät kannattamaan Abu Mansur al-Maturidin (k. 944) teologista koulukuntaa, joka alettiin tuntea nimellä maturidit. Koulukunta on edelleen jäljellä Kaakkois-Aasiassa.[21] Imaami Ibn Hajar Haytami (909–974) määritteli sunnalaisuuden opiksi, joka seuraa joko imaami Abū al-Ḥasan al-Ašʿarīa tai imaami Abu Mansur al-Maturidia. Maturidin koulukunta rajoittui kuitenkin Transoxianaan ja pääosin katosi sen mongolivalloituksen jälkeen. Tämän jälkeen aš’arilaisuus on ollut standardi-islamia.[22]

Abd al-Jabbar

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mu’taziliittien suurin nimi oli Abd al-Jabbar (k. 1024), joka joskus tunnetaan vain arvonimellä Qadi eli tuomari. Hän laati mu’taziliittien opeista suuren synteesin aikana, jolloin koulukunta oli jo katoamassa.[23] Hän siirtyi Basrasta Bagdadiin ja sieltä Ramahurmuzin kaupunkiin Persianlahden rannalla, missä hän saneli suurteoksensa Kitab al-mughni. Al-Jabbar nimitettiin seuraavaksi Rayn emiirihoviin šariaistuimen päätuomariksi lähelle nykyistä Teherania. Hän nautti pitkään buijidien suosiota, mutta kun hänen tukijansa visiiri ibn Abbad kuoli 955, al-Jabbar erotettiin virastaan, ja hänen omaisuutensa takavarikoitiin. [24]

Al-Jabbarin kerrotaan kirjoittaneen tai sanelleen 400 000 foliosivua tekstiä. Melkein kaikki on kadonnut, vaikka paljon siitä tunnetaan myöhemmistä kommentaareista.[25] Luku 'neljä' kerrannaisineen tarkoittaa tosin seemiläisissä kielissä paljoutta yleensä, joten tietoa ei ehkä ole tarkoitettu kirjaimelliseksi.[26] Teoksista Kitab al-mughni rinnastuu mittasuhteiltaan Tuomas Akvinolaisen teokseen Summa Theologica.[27]

Al-Jabbarin noin kahdenkymmenen sivun pituinen teksti Kitab al-usul al-khamza (Kirja viidestä periaatteesta) on tiivistelmä mu’taziliittien koulukunnan opeista. Teksti on löytynyt Vatikaanin kokoelmista 1900-luvulla. Al-Jabbar laati siitä itse pidemmän kommentaarin, joka on kadonnut. Tästä kommentaarista laati vuorostaan 800-sivuisen edelleen säilyneen kommentaarin Manekdim (k. 1034).[28]

Koulukunnan hiipuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merkittävin mu’taziliittien kohtaama vastarinta ei tullut muiden teologisten koulukuntien suunnalta vaan kansan parista, missä traditionalismi eli ilmoitukseen nojautuminen järjen asemesta koettiin uskonnon ydinsisällöksi. Traditionalismi kiteytyi 800-luvulla etenkin Ahmad ibn Hanbalin (780–855) opetusten ympärille. [29]

Al-Jabbarin kuoleman jälkeen mu’taziliittien opit jatkuivat hänen seuraajissaan 1000-luvulla. Vaikka sunnalaisuuden piirissä suuntaus kuihtui, etenkin zaidilaisuutta edustavat šiialaiset jatkoivat sen oppien välittämistä madrasoissaan vielä safavidien valtakunnassa 1500-luvulla.[30] Jemenin zaidilaisten keskuudessa suuntaus oli yhä elossa 1900-luvulla.[5]

Mu’taziliittien opit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskotaan, että mu’taziliitit tiivistivät jo varhain oppinsa viiteen periaatteeseen (al-usul al-khamza).[31] Al-Jabbarin teksti Kitab al-usul al-khamz esittää ne tiivistelmänä. Periaatteet ovat

  1. Jumalan ykseyden periaate (tawhid)
  2. Jumalan oikeudenmukaisuus
  3. Kuolemanjälkeinen palkinto ja rangaistus
  4. Käsitys siitä, kuka on ’muslimi’ (vakavaan syntiin syyllistyneet ovat edelleen muslimeita, poikkeuksena epäusko)
  5. Hyvään kehottaminen ja pahan kieltäminen.[32]

Manekdim kertoo, että kommentaarissaan al-Jabbar katsoi, että periaatteita oli oikeastaan vain kaksi, Jumalan ykseys ja oikeudenmukaisuus, ja loput kolme tarkensivat Jumalan oikeudenmukaisuuden periaatetta. Jumalan ykseyden kieltäjät ovat uskottomia (kafir), samoin ne, jotka kieltävät Jumalan oikeudenmukaisuuden. [32]

Mu’taziliitit katsoivat, että spekulatiivinen järki (al-nazar) edeltää uskoa, joka saa perustelunsa järjenkäytön avulla eikä suoraan ilmoituksesta, kuten traditioon nojaavat katsoivat. [33] Mu’taziliitit hyväksyivät Koraanin ja profeetan sunnan kahdeksi ilmoituksen lähteeksi, mutta katsoivat, että niiden sisältöä on arvioitava järjen (’aql) avulla kussakin tilanteessa. [34]

Al-Jabbar mainitsee neljä tiedon lähdettä: järjen käyttö, kirja (al-kitab), profeetan esikuva (sunna), ja yhteisön yksimielisyys (ijma). Näistä järjen käyttö on ensisijainen, sillä muut kolme perustuvat järjellä saatuun päätelmään, että Jumala on, ja että hän totuudenmukainen eikä petä luotujaan. Neljä perustetta muistuttavat islamilaisen lain neljää lähdettä (usul al-fiqh) paitsi että järki on asetettu ensimmäiseksi ja analogian periaate (al-qiyas) jätetty pois.[35]

Järki edeltää uskoa, joten Jumalan olemassaolosta on mahdollista vakuuttua spekulatiivisen järjen käytöllä. Varma tieto Jumalasta saavutetaan seuraavan jumalatodistuksen avulla: kun ajattelemme omaa olemassaoloamme, havaitsemme, että se ei ole välttämätön vaan kontingentti (satunnainen) ilmiö. Koska kuitenkin olemme, tarvitaan joku, joka on varmistanut meidän olemassaolomme, suunnitellut ja luonut meidät. Tällaisen olennon, ikuisen luojan, olemassaolo on siksi väistämätöntä ja suora johtopäätös meidän olemassaolostamme. [36]

Mu’taziliittien luottamus siihen, että fyysisestä todellisuudesta saa luotettavaa tietoa järjen avulla perustuu käsitykseen, että Jumala ei voi pettää luotujaan siten, että hän olisi luonut irrationaalisen maailman. Jumala toimi rationaalisten lakien mukaisesti.[4] Metafysiikassa Basran mu’taziliitit kannattivat atomistista okkasionalismia: fyysinen todellisuus koostui atomeista ja niiden ominaisuuksista. [4]

Jumalan oikeudenmukaisuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kysymystä Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja pahan ongelmaa (teodikea) Al-Jabbar lähestyi siten, että Jumala ei tee mitään moraalisesti väärää. Teologit ovat kuitenkin joutuneet eri uskonnoissa pohtimaan samaa kysymystä: onko joku asia hyvä siksi, että Jumala sitä tahtoo, vai tahtooko Jumala jotain siksi, että asia on hyvä. Islamilaisille traditionalisteille ja aš’ariiteille oli selvää, että hyvää on kaikki se, mitä Jumalan tahtoo. Mu’taziliitit katsoivat, että aivan kuten järki johdattaa ihmisen Jumalan tuntemukseen, järki myös paljastaa sen, että Jumala kutsuu ihmisiä hyvään. Hyvän lopullinen kriteeri pohjautuu kuitenkin järkeen eikä ilmoitukseen. Jumalan tahto ei määrittele sitä, mikä on moraalisesti hyvää.[37]

Tärkeä opillinen erimielisyys koski ihmisen vapaata tahtoa ja predestinaatiota. Jos Jumala on kaikkivaltias, hänen voidaan ajatella olevan vastuussa myös ihmisten synneistä. Mu’taziliitit puolustivat näkemystä, että ihmisellä on vapaa tahto. He perustelivat tätä oikeudenmukaisuudella: olisi väärin, jos Jumala rankaisisi ihmistä teoista, joille ihminen ei mahda mitään. Jumalan kaikkivaltiuteen ei heidän mielestään sisälly mahdollisuutta tehdä väärin. Aate on myöhemmin saanut vahvimmin kannatusta šiialaisten keskuudessa.[38] Sen sijaan sunnalaiseen aš’arilaisuuteen kuuluu voimakas kohtalonusko, missä ihmisen tahdonvapaus ei juuri saa sijaa, sillä kaikki tapahtuu Jumalan tahdon ja ennakkosuunnittelun mukaisesti. Aš’arilaiset pyrkivät antamaan hieman tilaa tahdonvapaudelle katsomalla, että ihminen toimii oman tahtonsa mukaisesti, mutta hän saa (kasb) toimintakyvyn tekoonsa Jumalalta juuri teon tekemisen hetkellä. Teko siis toteutetaan Jumalan antamin voimin, mutta tahtojana on ihminen. [8]

  • Bennison, Amira K.: The Great Caliphs. The Golden Age of the Abbasid Empire. I.B. Tauris, 2011. ISBN 978-1-84885-976-0 (englanniksi)
  • Campanini, Massimo: The Mu‘tazila in Islamic History and Thought. Religion Compass, 2012, 6. vsk, nro 1, s. 41–50. Artikkelin verkkoversio.
  • Conrad, Lawrence I.: Abraha and Muḥammad: Some Observations Apropos of Chronology and Literary "topoi" in the Early Arabic Historical Tradition. Bulletin of the School of Oriental and African Studies, University of London, 1987, 50. vsk, nro 2, s. 225-240. Artikkelin verkkoversio.
  • Huff, Toby E.: The Rise of Early Modern Science. Islam, China, and the West. 3rd edition. Cambridge University Press, 2017. ISBN 978-1-107-57107-5 (englanniksi)
  • Hunter, Dard: Papermaking: The History and Technique of an Ancient Craft, s. 139, 260. Dover Publications, 1943. Teoksen verkkoversio.
  • Gutas, Dimitri: Greek Thought, Arabic Culture. The Graeco-Arabic Translation Movement in Baghdad and Early Abbasid Society (2nd–4th/8th–10th centuries). Routledge, 1998. ISBN 0-415-06133-4 (englanniksi)
  • Keller, Nuh Ha Mim (toim.): Reliance of the Traveller. Revised Edition. The Classic Manual of Islamic Sacred Law "Umdat al-Salik" by Ahmad ibn Naqib al-Misri (d. 769/1368) In Arabic with Facing English Text, Commentary and Appendices Edited and Translated by Nuh Ha Mim Keller. Beltsville, Maryland: amana publications, 2017. ISBN 0-915957-72-8 Teoksen verkkoversio. (englanniksi) (arabiaksi)
  • Martin, Richard, C., Woodward, Mark R & Atmaja Dwi S.: Defenders of Reason in Islam. Mu'tazilism from Medieval School to Modern Symbol. Oneworld, 1997. ISBN 1-85168-147-7
  • Nawas, John: A Re-examination of three current explanations for al-Maʾmun's introduction of the Miḥna. International Journal of Middle East Studies, vol. 26 (4) 615–629, 1994. Artikkelin verkkoversio.
  • Rageb, Jamil F.: Islamic culture and the natural sciences. Teoksessa: The Cambridge History of Science. Vol 2. Medieval Science , 2013. s. 27–61. Cambridge University Press, 2013. ISBN 978-1-107-52164-3
  • Robinson, Chase F.: Abd al-Malik. Oneworld Publications, 2005. ISBN 978-1-85168-361-1
  • Sookhdeo, Patrick: Understanding Islamic Theology. McLean VA: Isaac Publishing, 2013. ISBN 978-0-9892905-1-7 (englanniksi)
  • Zaman, Muhammad Qasim: Religion and Politics Under the Early Abbasids: The Emergence of the Proto-Sunni Elite. s. 106–112. BRILL, 1997. ISBN 978-90-04-10678-9 Teoksen verkkoversio.
  • Öhrnberg, Kaj: Aleksandrian kirjasto ja arabit. Tieteessä tapahtuu, 5, 2001. Artikkelin verkkoversio.
  1. a b Campanini, 2012
  2. Huff, 2017, s. 86
  3. a b Sookhdeo, 2013, s. 46
  4. a b c Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 11
  5. a b Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 38
  6. Rageb, 2013, s. 54
  7. Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 27, 30
  8. a b Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 25
  9. Robinson, 2005, s. 94
  10. a b c Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 26–27
  11. Gutas, 1998, s. 90
  12. Hunter 1943, s. 139, 260.
  13. Bennison, 2009, s. 171–172
  14. Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 28
  15. Zaman, 1997, s. 106–112
  16. Nawas, 1994
  17. Nawas, 1994
  18. Zaman, 1997
  19. Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 29
  20. Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 29–30
  21. a b Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 32
  22. Keller 2017, s. 1030 (x47)
  23. Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 33–35
  24. Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 33–35, 51–52
  25. Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 52
  26. Öhrnberg 2001; Conrad 1987
  27. Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 53
  28. Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 54–55, 59
  29. Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 12–13
  30. Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 1
  31. Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 65
  32. a b Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 64, 66, 82
  33. Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 14
  34. Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 15
  35. Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 63
  36. Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 64
  37. Martin, Woodward & Atmaja 1997, s. 16–17
  38. Arild Hvidtfeldt: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 6: Suuret uskonnot, s. 286–290. Otava, 1984. ISBN 951-1-07551-9