Lääketieteen historia
Lääketieteen historia on pitkä ja siksi osin myös hämärä. Aina on ollut ihmisiä, jotka ovat joutuneet erikoistumaan sairaiden ja heidän kipujensa kohtaamiseen.
Egypti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Muinaiset egyptiläiset uskoivat aluksi, että sairaudet johtuivat pahasta hengestä, joka oli asettunut ihmiseen. Hoito saattoi lieventää tai poistaa taudin oireen, mutta parantuminen oli mahdollista vain, jos paha henki karkotettiin manauksilla. Vähitellen lääketiede kuitenkin kehittyi niin, että manauksiin turvauduttiin enää sellaisissa taudeissa, joita ei muuten pystytty parantamaan. Käsitystä sairauksien syistä paransi ruumiinavausten kautta lisääntynyt anatomian tuntemus. Verenkierron ja sydämen toiminta opittiin tuntemaan jo 3500 vuotta sitten, mistä todistaa vuodelta 1550 eaa. peräisin oleva Ebersin papyrus. Manetho kertoo, että ensimmäisen hallitsijasuvun toisen kuninkaan poika oli lääkäri ja lääketieteellinen kirjailija. Useimmat egyptiläisten lääkkeet olivat peräisin kasveista, ja niiden valikoima oli runsas.[1]
Babylonia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Muinaisessa Babyloniassa tauteja hoidettiin aina ensin loitsuilla. Lääkkeisiin ja leikkaustoimenpiteisiin turvauduttiin vasta, jos loitsuilla ei onnistuttu karkottamaan pahaa henkeä. Anatomia ei ollut kehittynyttä, koska babylonialaiset eivät uskonnollisista syistä uskaltaneet ryhtyä ruumiinavauksiin. Suurin osa lääkkeistä saatiin kasvikunnasta, mutta taikausko vaikutti myös lääkityksessä.[2]
Länsimaat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Länsimaisen lääketieteen myyttinen perustaja on kreikkalainen jumala Asklepios, joka oli tarun mukaan Apollonin poika. Käytännössä järkiperäisesti tauteihin suhtautuneen lääketieteen perusti länsimaissa Hippokrates Kosilainen, joka vaikutti 400- ja 300-luvuilla eaa. Antiikin lääketieteellisen tiedon koonsi puolestaan Klaudios Galenos 100-luvun jälkipuoliskolla. Hänen arvovaltansa ohjasi länsimaista lääketiedettä aina 1700-luvun alkupuolelle saakka. Galenoksen ajattelu perustui humoraalioppiin eli oppiin neljästä oletetusta ruumiinnesteestä, joita olivat keltainen sappi, musta sappi, veri ja lima. Lääkärit pyrkivät rohdoin ja ruokavaliolla palauttamaan näiden tasapainon.
Renessanssin aikana lääketieteen edustajat alkoivat hiljalleen tutkia ihmisruumista ruumiinavauksin. Anatomian kehitys avasi tien ihmisruumiin tarkempaan tuntemukseen. 1500-luvulla elänyt Paracelcus uudisti lääketiedettä painottamalla luonnosta saatujen havaintojen ja ravinnon merkitystä[3]. 1600-luvulla mikroskoopin keksiminen mahdollisti solujen ja verenkierron löytämisen.
1700-luvulla kirurgian ja lääketieteen oppialat alkoivat yhdistyä, kun kirurgian harjoittaminen siirtyi välskäreiltä lääkäreiden hoitoon. Tällöin keksittiin myös ensimmäinen rokotus, kun isorokkoa vastaan alettiin rokottaa lehmänrokkovirusta sisältäneellä uutteella.
Vaikka lääketieteellä on pitkät perinteet, se saavutti vasta 1800-luvun loppupuolella erityisaseman ihmisen sairauksien hoidossa. Mikrobiteorian kehittyminen 1800-luvulla johti monen tartuntataudin hoidon löytymiseen. Kansanterveyttä koskevia toimenpiteitä kehitettiin erityisesti 1800-luvulla kun kaupunkien nopea kasvu vaati systemaattisia terveyttä koskevia toimenpiteitä. Tutkimuskeskuksia perustettiin 1900-luvun alkupuolella, usein suurten sairaaloiden yhteyteen. 1900-luvun puolivälille oli ominaista uudet biologiset hoitomenetelmät kuten antibiootit. Nämä edistykset sekä kemian, perinnöllisyystieteen ja laboratorioteknologian (kuten röntgensäteilyn) kehittyminen johtivat moderniin lääketieteeseen. Lääketiedettä muutettiin ammatillisemmaksi 1900-luvulla ja uusia työuria avautui naisille sairaanhoitajina ja lääkäreinä. 21. vuosisadalle on ominaista erittäin kehittynyt tutkimus, johon osallistuu lukuisia tieteenaloja.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 1. Egypti - Etu-Aasia, s. 329-334. WSOY, 1980. ISBN 951-0-09729-2
- ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 2. Etu-Aasia-Kreikka, s. 87-89. WSOY, 1980. ISBN 951-0-09730-6
- ↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 12. Tieteen ja taiteen vuosisata, s. 162–175. WSOY, 1982. ISBN 951-0-09740-3
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Forsius, Arno: Ihmisiä lääketieteen historiassa. Helsinki: Suomen lääkäriliitto, 2001. ISBN 951-9433-43-0
- Larsen, Andreo (toim.): Antiikin lääketieteen perintö. Helsinki: Yliopistopaino, 2004. ISBN 951-570-584-3
- Vuori, Hannu: Lääketieteen historia: Sosiaalihistoriallinen näkökulma. Jyväskylä: Gummerus, 1979. ISBN 951-20-1760-1
- Vuorinen, Heikki S.: Tautinen historia. Tampere: Vastapaino, 2002. ISBN 951-768-095-3
- Vuorinen, Heikki S.: Taudit, parantajat ja parannettavat: Lääketieteellinen historia. Tampere: Vastapaino, 2010. ISBN 978-951-768-322-7
