Tietäjä

”Tietäjä iänikuinen” – Väinämöinen oli kuuluisin suomalaisen mytologian tietäjä. Hänen taikavoimansa perustui lauluun ja syntyjä ja luotteita koskevaan tietoon. R. W. Ekmanin maalaus Väinämöisen soitto vuodelta 1866.

Tietäjä on suomalaisessa kansanperinteessä taikavoimainen, yliluonnollisia voimia käyttävä henkilö, jonka taikavoimat perustuvat suureen tietoon. Tietäjiksi kutsuttuja henkilöitä oli sekä myyttisissä kertomuksissa että oikeasti. Oikeiden tietäjien tärkein tehtävä oli usein parantaa sairaita.

Monet tietäjät osasivat kalevalaisia runoja, sekä taruja että loitsuja. Tietäjä saattoi olla sekä myyttisten tarinoiden kertoja että kansanparantaja. Eräät tietäjän tärkeimmistä tiedoista koskivat ilmiöiden alkuperää, syntyä. Uskottiin, että olentoja ja ilmiöitä voitiin hallita, jos niiden alkuperä tunnettiin. Esimerkiksi sairauden saattoi voittaa, jos lausui tai lauloi sen synnyttäneen pahan henkiolennon syntysanat sisältävän loitsun. Tärkeää tietäjän tietoa olivat myös ne loitsun erityiset sanat, joissa oli loitsun voima. Näitä tarkkaan varjeltuja "taikasanoja" nimitettiin luotteiksi. Luotteita pidettiin niin suurina salaisuuksina, ettei niistä ole jäänyt juuri tietoa.

Tietäjät, noidat ja kansanparantajat olivat eräänlaisia kosmisen tasapainon säilyttäjiä. Erilaisille olennoille oli oikeat paikkansa maailmankaikkeudessa, ja jos olentoja meni vääriin paikkoihin, syntyi ongelmia. Esimerkiksi ihminen saattoi sairastua, jos hänestä lähti häneen kuuluvia sieluolentoja, tai jos häneen tuli häneen kuulumattomia ympäristön haltijaolentojen väkiä. Parantajan tehtävä oli usein palauttaa olennot oikeille paikoilleen.

Tietäjä yleensä tunsi erilaisiin tarpeisiin erilaisia taikoja, joissa useimmiten piti tehdä rituaaleja ja loitsia, usein myös käyttää taika-aineita tai taikaesineitä.

Tietäjälaitos ja šamaanilaitos

Tietäjälaitos tarkoittaa suomalaista tai läheisten itämerensuomalaisten sukulaiskansojen perinnettä, jossa yhteisö pitää joitakin henkilöitä tietäjinään. Tietäjällä on tietty vakaa sosiaalinen rooli yhteisössään, hänellä on tehtäviä joita häneltä ilman muuta odotetaan, kuten sairaiden auttaminen, mutta velvoitteiden vastapainona hänen sanomisillaan ja määräyksillään on yleensä suuri painoarvo, jopa verrattavissa jumalan sanaan. Tietäjällä on myös usein vapauksia tehdä asioita, joita muut eivät saa tehdä, kuten mennä pyhälle alueelle.

Vaikka tietäjän synonyyminä käytetäänkin usein sanaa šamaani, on šamaanilaitos tarkalleen ottaen ja tieteellisessä kielenkäytössä eri asia kuin suomalainen tietäjälaitos. Varsinaisessa šamaanilaitoksessa šamaanin taikamenot ovat yhteisöä yhdistävä, tärkeä tapahtuma, eräänlainen "kansanjuhla", johon osallistuvat usein kaikki yhteisön jäsenet tai osallistujiksi kelpaavat, esimerkiksi kaikki miehet. Itämerensuomalainen tietäjä toimi yleensä yksin tai joskus muutaman avustajan kanssa, eikä taikamenoilla yleensä ollut muuta yleisöä kuin parannettava tai autettava itse. Šamaanit myös monissa tapauksissa vajoavat menoissaan transsiin, usein rumpujen, laulun ja huumaavien aineiden avulla, ja kulkevat ja toimivat tällöin henkimaailmassa. Suomalaisten tai karjalaisten tietäjien transsimatkoista ei kuitenkaan ole kiistattomia historiallisia merkintöjä.

Eräät tutkijat, kuten Anna-Leena Siikala, arvelevat, että suomalainen tietäjälaitos on aiemmin muistuttanut enemmän oikeaa šamaanilaitosta. Esimerkiksi kertomukset loveen lankeamisesta ja sankarien matkoista kuolleiden maahan Tuonelaan on tulkittu transsitilan käytöksi. Šamanististen piirteiden on arveltu vähentyneen muun muassa kristinuskon pakanallisuuteen kohdistaman vihamielisyyden pelosta. Suomalaisten kulttuuri ja elämäntapa on myös pitkään perustunut maanviljelyyn, kun taas šamanismi on leimallisinta metsästäjä-keräilijöille.

Itämerensuomalaisten noitarumpuja ja transsimatkoja

Monet tutkijat ovat šamanistisia perinteitä ja suomalaista tietäjyyttä verratessaan panneet merkille, että ei ole tietoa suomalaisten noitarummuista. Noitarummut ovat tärkeä tekijä monen šamanistisen perinteen transsin harjoittamisessa, ja noitarumpujen puuttuminen kertoisi osaltaan, ettei suomalaisessa muinaisuskonnossa, tai ainakaan sen viimeisimmässä, melko kattavasti dokumentoidussa vaiheessa ole enää harjoitettu transsia. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Esimerkiksi Martti Haavio on löytänyt muutaman epävarman dokumentin noitarummuista ja transsimatkoistakin.

Paltamon kirkkoherra Mansuetus Jacobi Fellman kirjoitti ruotsiksi noin vuonna 1650 hieman vaikeaselkoisen tiedonannon Kemin-Lapin lappalaisten ja suomalaisten pakanallisista tavoista. Fellman ei aina erittele, kumpaa ryhmää milloinkin tarkoittaa. Hän kertoo noitamenoista, joissa noidat lyövät rumpua vasaralla. Menoissa noidat laulavat runonlaulua (runowijssor), ja eräs heistä kaatuu, ja haluaa "nähdä" ja ennustaa. Martti Haavio (1967) tulkitsee tämän transsimatkaksi eli loveen lankeamiseksi. Fellman kirjoitti myös, että (ilmeisesti kyseessä olevat, aiemmin mainitsemansa) noidat sanovat olevansa suvultaan suomalaisia, ja että he sanovat olleensa venäjänuskoisia eli ortodokseja. Haavion mukaan ortodoksisuus viittaa karjalaisiin. Fellman mainitsee myös noitien asuvan lautamökeissä, ei siis kodissa, kuten saamelaiset vielä tuolloin. Lisäksi Fellmanin käyttämät noidan välineiden nimitykset arpa ja kannus ovat itämerensuomalaisia, eivät saamelaisia, vaikka saamelaiset termit olisivat tunnettuja ja käytettävissä saamelaisten välineiden kuvailuun. Myös Fellmanin kuvaama runonlaulu vaikuttaa olevan pikemminkin itämerensuomalaisten kalevalaista runonlaulua kuin saamelaisten joikua; sanaa runo on käytetty ruotsin kielessä jo vanhastaan itämerensuomalaisten kalevalaisesta runonlaulusta, ja joiulla on oma nimityksensä. Haavio kertoo myös tutkija Ernst Mankerin vuonna 1938 todenneen, että Kemin-Lapista tunnetulla erityisen kehittyneellä ja taidokkaasti maalatulla rumputyypillä ei ole ollenkaan saamelaista nimeä, vain suomalainen nimitys kannus. Nimitys voi Haavion mukaan siitä, että rumpuja käyttivät suomalaiset, ja taidokkaina tekeleinä rummut tuskin olivat kopioita toisen ryhmän rummuista, vaan jatkoa pitkälle perinteelle.

Lapin asutushistorian perusteella Haavion tulkinta Fellmanin tiedonannosta ei kuitenkaan ole kovin uskottava, sillä 1600-luvulla alueella ei tiedetä asuneen uudisasukkaita. Joka tapauksessa historialliset dokumentit itämerensuomalaisisten šamanistisista menoista ja välineistä ovat hyvin vähäisiä, tulkinnallisia ja peräisin Lapista, jossa on voimakas saamelainen vaikutus.

Apueläimet ja apuolennot

Tietäjillä oli joskus toimissaan apuna kesytettyjä villieläimiä, tai he uskoivat vuorovaikuttavansa joidenkin villieläinten kanssa. Joidenkin tiedetään pitäneen kaarneita eli korppeja tai käärmeitä lemmikkeinään. Tietäjä saattoi myös pyydystää kalan tai muun villieläimen, ja laittaa sen suuhun jonkun henkilön hiuksia tai kynnenpalan. Sitten hän päästi eläimen menemään. Uskottiin, että eläin vei nämä ihmisen osat Tuonelaan, ja ihmisen osien kurja kohtalo heijastui myös ihmisen itsensä hyvinvointiin. Seurauksena oli vakava henkinen tai ruumiillinen sairaus. Tätä kutsuttiin ihmisen pilaamiseksi.

Tietäjällä oli myös täysin yliluonnollisia apureita. Luonto oli ihmisen henkilökohtainen suojelushaltija, mahdollisesti esi-isän henki. Luonto avusti niin ruumiillisissa, henkisissä kuin yliluonnollisissakin toimissa. Jokaisella terveellä ihmisellä lukuun ottamatta vastasyntyneitä, oli oma luonto, mutta vain voimakasluontoinen eli sellainen, jolla oli voimakas luonto-haltija, saattoi menestyä tietäjänä. Luontoa saattoi nostattaa, eli herätellä ja virkistää loitsuilla.

Varsinkin noituuksia tekevillä talon emännillä arveltiin olevan apunaan para, pelottavan näköinen olento, joka varasti emännälleen muiden talojen rikkauksia.

Muita nimityksiä

Tietäjillä ja vastaavilla hahmoilla oli lukuisia eri nimityksiä. Runo merkitsi alun perin ihmistä, jonka kalevalaisen runouden taito teki taikavoimaiseksi. Noita tarkoitti melko lailla samaa kuin tietäjä, mutta kristinusko leimasi varsinkin noidat pahoiksi. Velho oli alkujaan vihollisnoidan nimitys, mutta nykyään lähes tietäjän synonyymi.

Samantapaisten hahmojen nimityksiä löytyy lisää artikkelista velho.

Lähteet

• Siikala, Anna-Leena 1992: Suomalainen šamanismi: mielikuvien historiaa. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki. ISBN 951-717-704-6
• Martti Haavio: Suomalainen mytologia (1967)
• Kehusmaa, Onnela: Suur- Sodankylän historia 1(1995)
• Tallavaara: Kairavuopiolaiset (2000)