Runoi

Runoi eli runo merkitsi ilmeisesti entisajan suomalaisille ja karjalaisille tietäjää tai šamaania, jonka loitsut ja kertomukset ovat runomuotoisia ja yleensä laulettuja. Runoja on kutsuttu myös tietäjiksi, laulajiksi ja loitsijoiksi. Tällaisia runonlaulun hallitsevia tietäjiä voidaan kutsua myös runonlaulajiksi.

Nykyisin sana runo viittaa yksinomaan runouden taiteenalan tuotoksiin. Nykyistä merkitystä arvellaan keinotekoisesti luoduksi, jopa vahingon seuraukseksi. Runoille ei liene ollut tätä ennen suomenkielistä yleisnimeä. Suomalaiset ovat ennen kutsuneet yleensä laulettuja kansanrunojaan muun muassa nimityksillä virsi, laulu, sanat, luku ja sanelu. Kertovaa runoutta on nimitetty myös tarinoiksi, kertomuksiksi, saduiksi ja taruiksi. Riimi-sana kuvaa runon alku- ja loppusointuisuutta, mutta sekään sana ei ole kovin vanha. Taikuuteen käytettyjä runoja on kutsuttu loitsuiksi, ja loitsun ”taikasanat” olivat luotteet. Lastenrunot, tai vähemmän vakavamieliset runot olivat loruja. Oppineiden antama merkitys omaksuttiin lopulta myös kansanrunoutta kertoneiden pariin.

Sana runo tulee germaanisista kielistä, joissa sen vastineet ovat tarkoittaneet muun muassa riimukirjoitusta, oppineisuutta ja salaisuutta. Sana on voinut lainautua itämerensuomalaisiin kieliin ehkä jo kantagermaanista.

Nykyisin englannin kielessä käytetään suomalaisista kansanrunoista sanaa rune, joka merkitsee myös riimukirjainta.

Lähteitä

• Martti Haavio: Suomalainen mytologia (1967)