Lempo

Lempo on suomalaisessa muinaisuskossa uskomusolento tai jumala, jonka kristinusko samaisti paholaiseen. Lempo voi olla nimien samankaltaisuuden perusteella alun perin sama kuin olento, josta tunnetaan muun muassa nimet Lemmas ja Lemmes. Lempo on usein naispuolinen, mutta tästä ei ole aina varmuutta.

Yleensä Lempo on kansantarinoissa paha olento. Jotkut tutkijat kuitenkin arvelevat Lemmon olleen aiemmin rakkauden eli lemmen henkilöitymä. Lemmen henkilöitymänäkin Lempo saattoi olla paha, sillä ennen uuden ajan romanttista käsitystä rakkaudesta lempeä pidettiin usein arvaamattomana ja vieraana, jopa vaarallisena voimana, joka hallitsi ihmistä, saattoi viedä järjen ja johtaa rappioon.

Erään tiedon mukaan, kun vaimo teki aviorikoksen, karkotettiin lempi, joka oli nyt muuttunut Lemmoksi (SKVR:6133). Lievä kirous ”Lempo soikoon!” on ollut alun perin vetoamista Lempoon; ehkä rakkausasioissa tai ehkä aivan muissa asioissa. Lempo esiintyy toisinaan lemmennostatussanoissa:

Lähe lempo liikkumaan,
Kunnia kupahumaan
Tämän piian pillun päälle,
Tämän lapsen lanteille!
Jos ei tänä keitona kesänä,
Sitte ei sinä ilmossa ikänä.
(SKVR:V12 6105)

Lempoa on kuvailtu joissakin kansanrunoissa lentäväksi:

Monta on väärää vakoo
Uron nuoren kyntimällä,
Monta on väärää sanaa,
Neion nuoren laulamalla.
Ken tuosta ou’on ollonee
Miun lapsen laulustani,
Lempo suuhun lentäköön,
Siipineen sulkineen!
(SKVR:II1 294, II1 350, II3 3896, IV1 977, IV1 1299)

Lemmon leijun liikkuessa
(Oulun Wiikko-Sanomia: "Eipä sanat suuta särje, tuumat kurkkua kurista")

Lähteet

• Kulonen, Ulla-Maija: ”Miten suomalaiset kiroilivat ennen kristinuskoa?”, Sana kiertää : kirjoituksia suomen kielestä, s. 369–375. Helsinki: Painatuskeskus, 1995. ISBN 951-37-1649-X ISSN 0355-5437