Uhripuu
Uhripuu tai Pitämyspuu (muita nimityksiä aljopuu, lyylityspuu, pihapuu, kartanopuu ja elättipuu[2]) on niin Länsi- kuin Itä-Suomessa pihapirissä ollut uhripaikka.[2] Länsi-Suomessa uhrattiin yleensä esivanhemmille eli vainajille, Itä-Suomessa puolestaan uhrattiin maan haltialle tai luonnon elinvoimaa ylläpitäville jumalille.[3] Suomessa ja Virossa uhripuita oli usein pyhissä lehdoissa. Usein pihapuut ovat olleet pyhiä. Uhripuuperinne tunnetaan myös muiden itämerensuomalaisten ja volgansuomalaisten kansojen keskuudessa.
Uhripuille annettiin tyypillisesti säännöllinen uhri. Syksyllä kekrin ja sadonkorjuun aikaan puun juurelle kannettiin ensimmäiset jyvät tai kun lehmä alkoi lypsää alkukesästä, annettiin puulle ensimmäiset maitopisarat.[3] Uhrieläimen, yleensä lampaan lihat syötiin itse, mutta sen luut vietiin puun alle. Pitämyspuita oli tavallista muistaa myös eri vuodenaikoina ajankohdan tuoreilla ruuilla. Niille saatettiin uhrata myös ongelmatilanteissa, esimerkiksi lehmän sairastuessa.[3]
Uhripuuna saattoi olla niin havu- kuin lehtipuukin. Lehtipuut yhdistettiin usein elämään ja havupuut kuolemaan.[3] Usein uhripuiksi mainittuja puita ovat olleet kuusi, koivu ja pihlaja. Pitämyspuun oksan katkeaminen katsottiin usein kuoleman enteeksi ja sen kaatuminen kertoi talon häviöstä. Uhripuiden kaatamista vältettiin, koska uskottiin puun kiroavan kaatajan mielisairaaksi tai raajarikoksi.[2]
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puihin liittyvä uhrikäytäntö tunnettiin vielä 1900-luvun alussa Itä-Suomessa. Kirkollisissa asiakirjoissa 1600- ja 1700-luvuilla pitämyspuista kirjoitetaan paheksuvasti ja niiden kaatamisista mainitaan. 1700-luvulta on säilynyt useita lähteitä joissa kerrotaan uhripuiden järjestelmällisestä hävittämisestä. Esimerkiksi toukokuussa 1746 Rantasalmen piispantarkastuksen yhteydessä annetussa tiedonannossa kerrotaan, että muutamilla miehille maksettiin palkkaa, jotta he kaataisivat talojen piirissä kasvavat uhripuut.[5]
Vielä vuonna 1827 Karjalan eteläisimmillä metsäseuduilla uhrikuusia oli vielä jokaisella talolla.[2] Helsingin Laajasalon Yliskylässä on tiettävästi ainoa pääkaupunkiseudulla säilynyt pyhä uhripuu. Se on alun perin sijainnut paikallisen talon pihassa, mutta on nykyään kerrostalojen ympäröimä.[3]
Tapionpöytä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Myös tapionpöydilä on merkittävä asema suomalaisessa muinaisuskossa, ja niille on viety uhreja metsän kuninkaalle Tapiolle. Tutkija Martti Haavion mukaan tapionpöytä saattoi myös olla hyvin matala ja leveä kataja.[6] Myös Sakari Paulaharjun mukaan tapionpöytää on pidetty perinteisenä metsänhaltijan palvontapaikkana, jolle asetettiin metsälle annettavia lahjoja.[6] Puolestaan Uno Harva on kirjoittanut, että linnustettaessa sille voitiin viedä ensimmäiseksi saatu lintu, joka keitettiin höyhenineen.[6] Haavio on todennut, että puille voitiin viedä myös varsoneen tamman jälkeiset, jotta varsa osaisi aina palata kotiinsa.[6]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kovalainen, Ritva & Seppo, Sanni: Puiden kansa. Kemiö: Helsinki: Hiilinielu tuotanto: Miellotar, 2006. ISBN 952-99113-1-9
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pakanalliset pyhät paikat Suomen luonnossa. Thuleian tupa.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ vanha uhripuu Yläsäiniön kylässä Viipurin maalaiskunnassa www.finna.fi. Viitattu 16.5.2020.
- ↑ a b c d Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko, s. 132–133. Gaudeamus, 2018.
- ↑ a b c d e Keskellä rakennustyömaata seisoo pyhänä pidetty mänty – suomalaisille tärkeille puille on uhrattu niin eläimen luita kuin äidinmaitoakin Yle Uutiset. Viitattu 29.5.2021.
- ↑ kuvaaja Lehtinen Ildikó: semyk-juhla: pappi siunaa uhripuun juurelle kerätyt ruoat ja juomat www.finna.fi. Viitattu 16.5.2020.
- ↑ Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia, s. 82. SKS, 2019.
- ↑ a b c d Tekijä Kalmistopiiri: Uhripuita linnavuorilla? Lukijan kysymys Tapion pöytäkuusista KALMISTOPIIRI. 4.6.2020. Viitattu 4.6.2020.