Slaavilainen mytologia

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Slaavilainen muinaisusko)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kansanperinne on innoittanut monia slaavilaisia taiteilijoita. Ilja Repinin Sadko vedenalaisessa valtakunnassa (1876).

Slaavilaisen mytologian ja slaavilaisen muinaisuskon varhaisimmat juuret juontuvat hyvin kauas indoeurooppalaisten kansojen menneisyyteen, jopa aikaan ennen slaavilaisen kielimuodon eriytymistä. Joidenkin osien on ounasteltu periytyvän neoliittiselta tai jopa mesoliittiselta kaudelta. Slaavilaisessa mytologiassa on paljon yhteisiä piirteitä muiden indoeurooppalaisten kansojen mytologian ja uskonnon kanssa, minkä vuoksi niiden arvellaan kehittyneen yhdestä indoeurooppalaisesta uskonnosta.

Slaavilaisella mytologialla ei ole juuri lainkaan kirjallisia tietolähteitä, joten useimmat myytit on rekonstruoitu pitkän tutkimustyön tuloksena vasta hiljattain. Jälkiä muinaisten slaavien uskomuksista löytyy etenkin slaavilaisten kansojen kansanperinteestä, mutta myös vertailu muihin indoeurooppalaisiin mytologioihin on osoittautunut hedelmälliseksi. Miltei kaikki tiedot on tämän vuoksi kuitenkin kyseenalaistettu, ja esimerkiksi slaavien jumalperheestä on hyvin erimielisiä näkemyksiä. Yleisimmin hyväksytyn käsityksen mukaan slaavien tärkeimmät jumalat olivat ukkosen jumala Perun ja manalan jumala Veles. Lisäksi on tärkeää huomata, että slaavien muinaisusko ei suinkaan ollut mikään yhtenäinen järjestelmä, vaan uskomukset ja palvonnan kohteet vaihtelivat suuresti niin maantieteellisesti kuin ajallisestikin.

Slaavilaisen mytologian tietolähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisin kuin kreikkalaisella tai egyptiläisellä mytologialla, slaavilaisen mytologian tutkimuksella ei ole käytettävissään kirjallisia alkuperäislähteitä. Slaaveilla ei voida todistaa olleen minkäänlaista kirjoitusjärjestelmää ennen kristinuskon saapumista, vaikka joitakin kiistanalaisia tapauksia on olemassa (esimerkiksi Velesin kirja). Sen vuoksi kaikki uskomukset ja perinteet siirrettiin suullisesti sukupolvelta toiselle, ja monet niistä painuivat unohduksiin kristinuskon saapumista seuranneina vuosisatoina. Kirjakielen slaaveille loivat 800-luvulla veljekset Kyrillos ja Metodios, kyrillistä aakkostoa edeltäneen glagoliittisen kirjaimiston isät, jotka Bysantin keisari lähetti slaaveja opettamaan. Kirjoitettu slaavi jäi kuitenkin pienen kaupungeissa asuneen hengellisen kansanosan yksinoikeudeksi, ja slaavinkieliset tekstit olivat voimakkaasti sidoksissa kristinuskoon. Maaseudun väestö jatkoi elämää entiseen tapaan, ja heidän uskomuksensa siirtyivät edelleen ainoastaan suullisesti. Ei-slaavilaiset kristityt lähetystyöntekijät kirjoittivat muistiin joitakin harvoja merkintöjä slaavien uskonnosta, mutta he eivät suhtautuneet pakanauskomuksiin kovinkaan objektiivisesti tai kiinnostuneina.

Arkeologisia jäännöksiä vanhoista jumalankuvista ja palvontapaikoista on löydetty, mutta niistä ei ole saatu paljonkaan lisävalaistusta. Palasia vanhoista myyttisistä uskomuksista ja pakanajuhlista on periytynyt tähän päivään kaikkien slaavilaisten kansojen kansanlauluissa, -tavoissa ja -tarinoissa. Ikivanhojen myyttien selvittely näistä kansanperinteessä tuhansia vuosia kulkeneista jäänteistä on monimutkainen ja vaikea tehtävä, joka usein johtaa tutkijoita harhateille. Tämä voi johtaa vääriin tulkintoihin ja sekaannuksiin, ja puhtaat väärennökset hankaloittavat tutkimusta entisestään.

Kirjalliset lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Slaavilaisesta mytologiasta ei ole kirjallisia lähteitä ennen slaavien jakautumista länsi-, itä- ja eteläslaaveihin. Mahdollinen poikkeus on lyhyt huomautus Herodotoksen Historiassa, jossa mainitaan Neuri-heimo kaukana pohjoisessa. Heimon jäsenet muuttivat Herodotoksen mukaan itsensä susiksi useiksi päiviksi joka vuosi. Jotkut tutkijat ovat tulkinneet tämän slaavilaisten ihmissusiuskomusten pohjalta, kun toiset uskovat Herodotoksen viitanneen vanhaan slaavilaiseen karnevaalijuhlaan, jossa nuoret miehet kuljeksivat naamioituina ympäri kylää. Heihin on joskus viitattu nimellä vucari (susimiehet). "Neurin" yhdistäminen esislaaveihin on kuitenkin kiistanalaista. Ensimmäinen varma kirjallinen maininta slaaveista on 500-luvun bysanttilaisen historioitsijan Prokopioksen teoksessa Bellum Gothicum. Siinä hän kuvaa eteläslaaviheimoa, joka ylitti Tonavan suunnaten etelään. Prokopioksen mukaan nämä slaavit palvoivat vain yhtä jumalaa, kaiken herraa, joka hallitsi salamaa ja ukkosta. Historioitsija ei mainitse tämän ylijumalan nimeä, mutta hänen kuvauksestaan on melko selvää että kyseessä on Perun. Prokopios mainitsee slaavien uskoneen myös moniin paholaisiin ja keijukaisiin.

Viktor Vasnetsovin näkemys bogatyrista.

Todennäköisesti 1000-luvun alussa kirjoitetussa Nestorin kronikassa on paljon arvokkaita viittauksia itäslaavien pakanallisiin uskomuksiin. Kronikka kuvaa muinaisen itäslaavivaltion historiaa. Vaikka käsikirjoitus koottiin 1100-luvun alussa, se sisältää kopioita ja viittauksia vanhempiin dokumentteihin ja kuvaa tapahtumia ennen kuin ruhtinas Vladimir Suuri kastoi kristinuskoon koko Kiovan Venäjän. Kaksi jumalaa, Perun ja Veles, mainitaan tekstissä, joka kuvaa 900-luvun rauhansopimusta itäslaavien pakanallisten hallitsijoiden ja bysanttikeisareiden välillä. Myöhemmin kronikan oletettu laatija Nestor kuvaa jumalperhettä, jonka samainen ruhtinas Vladimir esitteli Kiovassa vuonna 980 ennen kääntymistään kristinuskoon. Tähän ryhmään kuuluivat Perun, Hors, Dažbog, Stribog, Simargl ja Mokoš. Muut kronikat mainitsevat myös Svarogin. Kiinnostavia ovat myös itäslaavilaisen eepoksen Laulu Igorin sotaretkestä (ven. Slovo o polku Igoreve) katkelmat, joissa viitataan Velesiin, Dažbogiin ja Horsiin. Alkuperäinen eepos on ajoitettu 1100-luvun lopulle, tosin sen aitoudesta on jonkin verran väitelty.

Lukuisimmat ja rikkaimmat kirjalliset lähteet on länsislaavilaisella pakanuudella: viimeiset heimot pakotettiin kristinuskoon vasta 1100-luvun loppupuolella. Saksalaiset lähetystyöntekijät ja papit, jotka taistelivat pakanallisia uskomuksia vastaan, kirjasivat muistiin myös slaavien mytologiaa. He kuvasivat tarkoituksellisestikin slaavit verenhimoisina epäjumalanpalvojina ja barbaareina. Koska papit eivät osanneet slaavien kieltä, heidän kuvauksensa ovat sekoitus arvokasta tietoa, virheellisiä käsityksiä ja rankkaa liioittelua.

Thietmar von Merseburg kronikassa 1000-luvun alusta kuvataan temppeliä Riedegostin (Radagast) saarella, jossa palvottiin suurta jumalaa nimeltä Zuarasic (Svarogič). Thietmarin mukaan tämä oli pakanaslaavien pyhin paikka, ja Svarogič oli heidän tärkein jumalansa. Toinen arvokas dokumentti on saksalaisen Helmoldin myöhään 1100-luvulla kirjoittama Chronica Slavorum. Hän mainitsee "mustan jumalan" Zernebohin (Tšernobog), Porenut-jumalan, Živa-jumalattaren, joitakin nimettömiä jumalia, joiden patsailla oli useita päitä, sekä lopuksi Rügenin saarella palvotun Svantovitin (Svetovid), joka Helmoldin mukaan oli länsislaavien tärkein jumala.

Kolmas ja tärkein lähde on tanskalaisen kronikoitsijan Saxo Grammaticuksen Gesta Danorum, jossa hän kuvaa vuonna 1168 käytyä sotaa tanskalaisten ja Rügenin saaren slaavien välillä. Sodassa heidän kaupunkinsa vallattiin ja siellä sijainnut Svantovitin suuri temppeli tuhottiin. Saxo kuvaa pikkutarkasti Svantovitin palvontaa, siihen liittyneitä tapoja ja jumalan korkeaa nelipäistä patsasta. Hän mainitsee myös muiden slaaviheimojen monipäisiä jumalia: Rugievitin, Porevitin ja Porentiuksen. Neljäs lähde ovat saksalaisen soturipiispan Pyhän Oton (1061–1139) kirjoitukset. Bambergin piispa Otto johti 1100-luvulla useita retkiä lähellä Itämerta eläneiden slaavilaisten heimojen alueelle. Käsikirjoituksen mukaan tärkein slaavilaisten jumala oli Triglav. Wolgastin ja Havelbergin kaupungeissa palvottiin sodanjumala Gerovitia, joka mahdollisesti vastasi itäslaavien Jariloa.

Arkeologiset löydöt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Slaavilaiset pidot, Sammakkoprinsessa Viktor Vasnetsov, Frog Tsarevna, 1918.

Arkeologisissa tutkimuksissa on löydetty useiden slaavilaisten jumalien patsaita. Vuonna 1848 löytyi Zbrucz-joen varrelta Ukrainasta korkea nelikasvoinen kivipatsas. Koska se muistutti suuresti Saxo Grammaticuksen kuvausta Rügenin saaren temppelin vastaavasta, patsas nimettiin heti Svantovitiksi, tosin tämäkin oletus on sittemmin kyseenalaistettu. Muualta löydettiin lisäksi toisia monikasvoisia patsaita. Pieni nelikasvoinen luusta kaiverrettu patsas 900-luvulta löydettiin keskiaikaisen bulgaarivaltakunnan pääkaupungin Preslavin raunioista. Läheltä Neubrandenburgia Saksasta Tollensesee-järven saarelta löytyi kaksipäinen ihmisenkokoinen ja puusta valmistettu veistos; keskiajalla alueella asui slaavilainen Dolenain-heimo, jonka nimi on säilynyt järven nimessä. Edelleen Dalmatiasta Kroatiasta löytyi kolmipäinen patsas kukkulalta, jonka nimi Suvid muistuttaa Svantovitia (Svetovid). Lähellä sijaitsee myös Dinara-vuoren Troglav-niminen huippu.

Myös useiden alttareiden jäännöksiä on löydetty. Rügenin saarella sijaitsevalla Arkonan niemellä suoritetut kaivaukset paljastivat suuren temppelin ja kaupungin jäänteet, joita pidetään samoina kuin mitä Saxo Grammaticus kuvasi. Novgorodista löydettiin Perunille omistetun alttarin jäännöksiä. Alttarin keskuskumpareella seisoi jumalan patsas. Sitä ympäröi kaivanto ja kahdeksan alttarikomeroa, jotka sisältävät uhrialttarien jäänteitä. Enemmän tai vähemmän samalla tavalla sommitellun linnoituksen jäänteet löydettiin läheltä Břeclavia Tšekistä paikasta, jonka nimi Pohansko (pakanallinen) on melko viitteellinen. Merkittäviä ovat myös Ukrainassa ja Valko-Venäjällä vaikuttaneen Tšernjahov-kulttuurin keramiikanpalaset 300-luvulta. Venäläinen arkeologi Boris Rybakov tulkitsi niihin piirretyt symbolit muinaiseen slaavilaiseen kalenteriin liittyviksi.

Kansanperinne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useat slaavilaiset kansat käännytettiin kristinuskoon 600-luvun ja 1100-luvun välisenä aikana. Kristinusko kmenestyi kuitenkin lähinnä vain kaupungeissa ja paremman väen keskuudessa, ja erityisesti maaseudulla vanhat myytit säilyivät elinvoimaisina. Kristityt papit ja munkit taistelivat slaavilaisissa maissa, erityisesti Venäjällä vuosisatoja niin sanottua kaksoisuskoa vastaan: toisaalta talonpojat antoivat kastaa itsensä, kävivät jumalanpalveluksissa ja viettivät uusia kristittyjä juhlia, mutta harjoittivat silti itsepäisesti vanhoja riittejä vielä silloinkin, kun muinaiset jumalat ja myytit olivat täysin unohtuneet.

Tämä johtui siitä, että slaavilaisen talonpojan näkökulmasta kristinusko ei korvannut vanhaa slaavilaista mytologiaa, vaan toi siihen uusia aineksia. Kristinusko tarjosi ehkä toivon pelastuksesta ja kuolemanjälkeisestä elämästä, mutta tässä maailmassa selviytymiseen, vuotuiseen sadonkorjuuseen ja karjan suojelemiseen tarvittiin vanhoja suojelusjumalia, kotihenkiä ja hedelmällisyysriittejä. Tätä ongelmaa kirkko ei koskaan kyennyt todella ratkaisemaan, korkeintaan se saattoi korvata pakanajumaluuden pyhimyksellä tai marttyyrilla. Kultti itse kuitenkin säilyi, samoin myyttinen käsitys maailmasta, jonka avulla luonnonilmiöt selitettiin.

Slaavilaisen mytologian tutkimus joutui siten vaikeaan tilanteeseen. Slaavien kansanuskomukset ja -perinteet ovat epäilemättä rikkain lähde vanhojen pakanallisten uskomusten selvittelyyn, mutta tietolähteen tulkitseminen ei ole yksinkertainen tehtävä. Kansanlaulut, -tarinat ja -juhlat menettivät alkuperäisen myyttisen luonteensa ja tarkoituksensa kauan sitten, ja niistä tuli pelkkää taikauskoa tai merkityksetön perinne, jota toistettiin ja siirrettiin jälkipolville ymmärtämättä sen tarkoitusta. Ihmisillä oli epämääräinen käsitys, että joitakin juhlia tuli viettää, tarinoita kertoa ja lauluja laulaa, koska niin oli aina tehty. Vanhojen jumalien kultteja sekoitettiin uusien kristittyjen pyhimysten kunnioittamiseen, vanhat rituaalit sekoittuivat kristillisiin juhliin, ja vuosisatojen aikana ne sulautuivat toisiinsa täydellisesti. Tämä johti tutkijat analysoimaan itse kansanperinteen rakennetta ja suunnittelemaan menetelmiä, joiden avulla vanha mytologia saataisiin siitä esiin. Kansanperinteen kertomukset voidaan karkeasti jakaa kahteen osaan:

Gamajun (Гамаюн), yksi venäläisen kansanperinteen kolmesta profeetallisesta linnusta Alkonostin ja Sirinin ohella. (Viktor Vasnetsovin maalaus, 1897).
  • Sadut mielikuvituksellisista henkilöistä ja otuksista, sellaisista kuin Alkonost, Baba Jaga, Koštšei, Tulilintu ja lohikäärme Zmei Gorynytš, laulut ja tarinat legendaarisista sankareista kuten venäläisistä bogatyreista sekä erilaisiin paholaisiin ja henkiin kohdistuva taikausko (domovoi, liho, vilat, vampyyrit, vodjanoi ja niin edelleen). Monet näistä kertomuksista ja uskomuksista voivat olla hyvin vanhoja, ja ne sisältävät ainakin joitakin elementtejä vanhoista myyteistä vaikka eivät itse ole myyttejä. Niistä puuttuu syvempi uskonnollinen tarkoitus ja ne vaihtelevat suuresti slaavilaisten kansojen välillä.
  • Useiden kristittyjen juhlien vietto kansan keskuudessa sekä pyhimyksiin liittyvät yleiset uskomukset. On esimerkiksi melko selvää, että profeetta Elia, joka Raamatun mukaan nousi taivaaseen tulisissa vaunuissa, oli sopiva korvaaja ukkosenjumala Perunille. Monissa slaavilaisissa maissa Elian nimi onkin Ilja Gromovik (ven. гром, grom, ukkonen). Samalla tavoin jälkiä muinaisista jumalista voidaan liittää moniin muihinkin pyhimyksiin. Näitä ovat esimerkiksi Pyhä Vitus, Pyhä Yrjö, Pyhä Blasius, Neitsyt Maria ja Pyhä Nikolaus. On myös ilmeistä että useat kansanjuhlat, kuten keväällä vietettävä Jare tai Jurjevo sekä kesän Ivanje tai Ivan Kupala, liittyvät molemmat vain löyhästi kristillisiin juhliin ja niissä on paljon esikristillistä ainesta. Näillä uskomuksilla on huomattavaa uskonnollista merkitystä ihmisille, jotka niitä yhä harjoittavat. Ongelma on tietysti se, että esikristillisen uskonnon ainekset ovat täysin sekoittuneet yleiseen kristillisyyteen.

Vanhojen slaavilaisten myyttien rekonstruoiminen on siksi todellista salapoliisityötä ja vaatii taitoa monilla tieteenaloilla kuten semiotiikassa, kielitieteessä, filologiassa ja etnologiassa. Kansanperinnettä tulee analysoida rakenteen tasolla, ei vain yksittäisinä lauluina ja tarinoina. Ryhmittäin tarkasteltuina niistä löytyy merkkejä ja symboleita, joilla on jokin sisäinen logiikka. Lähinnä nämä merkit ovat avainsanoja, jotka tarkoittavat enemmän kuin vain henkilöiden, paikkojen tai asioiden nimiä. Tällaiset pysyvät avainsanat eli epiteetit ovat hyvin tyypillisiä myös venäläisessä kertomarunoudessa, bylinoissa: substantiiveihin liitetään jokin vakiomääre. Esimerkiksi sana metsä saa määreekseen adjektiivin tumma, Venäjä on pyhä ja kukat sinisiä. Tällaiset avainsanat auttavat tutkijoita seulomaan mytologian jälkiä kansanperinteestä, koska vaikka tarinan päähenkilön nimi olisi vaihtunut moneen kertaan, häntä luonnehtiva määre säilyy.

Mytologian tutkimuksessa nämä määreet ilmenevät esimerkiksi seuraavasti: slaavilainen ukkosenjumala Perun korvattiin enimmäkseen profeetta Elialla, Ilja Gromovikilla. Perunia vastasi kuitenkin joskus myös arkkienkeli Mikael ja joskus jopa kristinuskon Jumala, kun taas joissakin venäläisissä ja valkovenäläisissä tarinoissa hänet alennettiin satuhahmon tasolle. Huolimatta itse nimen ja hahmon muutoksista näissä tarinoissa on aina mukana tiettyjä määreitä, joita käytettiin Perunin symboleina vanhoissa myyttisissä teksteissä ja jotka ovat selvinneet kansanperinteessä. Perun on aina gore (yläpuolinen, ylhäällä, korkealla, vuoren huipulla tai taivaassa), hän on suh (kuiva, märän vastakohtana) hän iskee (treska) ja lyö (razbija) nuolilla (strela) tai salamoilla (molnija). Nämä avainsanat säilyvät aina kansanperinteessä vaikka itse Perunin nimi olisi aikaa sitten unohdettu. Siksi symbolit auttavat tunnistamaan Perunin häntä vastaavista kristityistä tai myöhemmän kansanperinteen hahmoista.

Tällaista menetelmää käyttäen ja vertaamalla slaavilaista mytologiaa muiden indoeurooppalaisten mytologioiden (erityisesti balttilaisen mytologian) rakenteeseen sekä toisinaan käyttäen historiallisia viittauksia slaavilaisesta pakanuudesta on joitakin vanhoja myyttejä saatu kaivettua esiin. Slaavilaisen mytologian tutkimus on edistynyt huomattavasti viimeisen 30 vuoden aikana, enimmäkseen venäläisten filologien Vladimir Toporovin ja Vjatšeslav Ivanovin sekä kroaattitutkijoiden Radoslav Katičićin ja Vitomir Belajin ansiosta. Arvokkaita ovat myös venäläisen Boris Uspenskin tutkimukset samoin kuin serbialaisen filologin ja etnologin Veselin Čajkanovićin. Kansanperinteen kritiikitön tutkiminen voi kuitenkin johtaa tutkijan täydellisesti harhaan, kuten seuraavassa nähdään.

Väärät tulkinnat ja väärennökset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ivan Bilibinin kuvitusta venäläiseen kansansatuun: Iivana tsaarinpoika tarttuu Tulilinnun pyrstöön. Myös Igor Stravinski käytti teoksissaan Tulilintu ja Kevätuhri pakanallisten slaavi-rituaalien rytmiä ja kuvakieltä.

Slaavilaista mytologiaa tutkittaessa lähteiden aitouden ja luotettavuuden kriittisessä tarkastelussa ei voi olla liian huolellinen. Kiinnostus muinaisten slaavien uskomuksiin on kasvanut aina renessanssin ajoista, ja siten myös sekaannusten, virheiden, väärien tulkintojen ja puhtaiden mielikuvituksen tuotteiden määrä on myös lisääntynyt.

Ennen 1900-luvun puoliväliä ei ollut olemassa mitään tieteellistä menettelytapaa kansanperinteen tulkintaan, ja historiallisten ja arkeologisten lähteiden puuttuessa epäoikeutetut spekulaatiot saivat rauhassa kukoistaa. Esimerkki ilmeisen täydellisestä väärintulkinnasta on rakkauden jumalatar Lada (Lado), jonka nimi otettiin slaavilaisen häälaulun säkeistä mutta ei ilmeisesti tarkoita mitään. On melko varmaa, että kyseinen jumala ei ole koskaan kuulunut slaavien jumalperheeseen.

Sellaiset jumalat kuin Koleda ja Kupala on otettu slaavilaisten kansanjuhlien nimistä: Koleda joulusta, Kupala Ivan Kupalasta (kirjaimellisesti Johannes Kastaja), jonka juhlapäivää vietetään kesäpäivänseisauksen aikaan monissa slaavilaisissa maissa. Juhlissa on kyllä aineksia esikristilliseltä ajalta, mutta jumalien keksiminen juhlien nimistä ei selvästikään ole oikea menetelmä vanhan mytologian tulkitsemiseksi.

Thietmar von Merseburgin kronikan väärä tulkinta johti sekaannukseen Svarogič-jumalan ja Radegastin kaupungin välillä, jossa Svarogičin temppeli sijaitsi. Nimi Radegast voidaan helposti käsittää merkitsevän "rakasta vierasta", mikä johti tulkintaan slaavilaisesta vieraanvaraisuuden jumalasta Radegastista. Samalla tavoin Helmoldin mainitsemalle Tšernobogille (musta jumala) keksittiin vastapariksi Belobog, valkoinen jumala. Tätä nimeä ei ole löydetty mistään luotettavasta historiallisesta lähteestä, mutta koska oli olemassa musta jumala, täytyi olla myös valkoinen jumala, ja oletetusta Belobog-Tšernobog -dualismista kirjoitettiin sivukaupalla tekstiä. Monet kirjat ja tieteelliset tutkimukset olettavat yhä, että muinaiset slaavit palvoivat kyseisiä jumalia.

Vielä sekaannuksia ja vääriä tulkintoja pahempia ovat tahalliset väärennökset. 1800- ja 1900-luvuilla romanttiset, nationalistiset ja uuspakanalliset liikkeet saivat suuren yleisön kiinnostumaan slaavilaisesta mytologiasta, ja siihen liittyvän todistusaineiston väärentämisestä tuli eräänlainen harrastus. Usein sen tarkoitus oli tukea ryhmän omaa ideologiaa. "Löydettiin" slaavilaisia jumalia esittäviä patsaita ja "taltioitiin" kansanlauluja ja -tarinoita, joissa puolet slaavien jumalperheestä kuvattiin poimimassa kukkasia ja tanssimassa nuotion ympärillä.

1800-luvulla julkaistu Veda Slovena on bulgarialaisten kansanlaulujen ja -legendojen kokoelma, jossa on paljon viittauksia slaavilaiseen mytologiaan mutta jota useimmat tutkijat pitävät väärennöksenä. Tuoreempi esimerkki on kiistelty Velesin kirja, jonka väitetään olevan alkuperäinen kirjallinen slaavilaista mytologiaa kuvaava lähde 800- tai 900-luvuilta. Se on kirjoitettu kyrillisiä aakkosia muistuttavilla kirjaimilla, mutta slaaveilla ei voida osoittaa olleen minkäänlaista kirjallista järjestelmää ennen kristinuskoon kääntymistään puhumattakaan siitä, että he olisivat käyttäneet kyrillistä kirjaimistoa. Slaavilaiset uuspakanat pitävät Velesin kirjaa pyhänä kirjanaan ja väittävät sen olevan aito. Alkuperäinen puulle kirjoitettu teos on todennäköisesti hävinnyt, eikä sen aitoutta voida siksi tarkistaa.

Kalenteri ja juhlapäivät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Slaavilaiset myytit olivat syklisiä ja toistuivat vuodenaikojen ja luonnon kiertokulun mukaan joka vuosi erilaisten juhlien muodossa. Siksi slaavilaisen mytologian ymmärtämiseksi on tärkeää tietää myös slaavien käyttämästä ajanlaskusta. Arkeologisten ja kansanperinteestä saatujen todisteiden perusteella on ollut mahdollista selvittää slaavien kalenterin joitakin piirteitä, pääasiassa suuria juhlia.

  • Slaavit käyttivät ilmeisesti kuukalenteria. Vuosi alkoi maaliskuun ensimmäisenä päivänä samalla tavoin kuin muissa indoeurooppalaisissa kulttuureissa, joiden kalenterijärjestelmä tunnetaan paremmin. Vanhan vuoden viimeisestä yöstä ja uuden vuoden ensimmäisestä päivästä käytettiin ilmeisesti nimiä velja noc ja velik dan (suuri yö, suuri päivä). Kristinuskon omaksumisen jälkeen nämä nimet siirrettiin kuvaamaan pääsiäistä. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvissa slaavilaisissa maissa pääsiäisen nimitys on yhä suuri päivä (esimerkiksi ukrainaksi Великдень), kun katoliset slaavit kutsuvat sitä suureksi yöksi (esimerkiksi tšekiksi velikonoce). Pakana-aikana juhlan viettoon kuuluivat naamioihin ja lampaanvillatakkeihin sonnustautuneet šamaanit, jotka kulkivat ympäri kylää. Uskottiin nimittäin, että suuren yön aikana kuolleiden esi-isien henget tulivat taloihin juhliman uutta vuotta elävien sukulaistensa kanssa. Vuoden viimeisen päivän jumala olikin manalan jumala Veles.
Keväällä vietettävä laskiaista vastaava maslenitsa-juhla on pakanallista alkuperää, ja sitä juhlitaan yhä Venäjällä. Juhlan viettoon kuuluu olkinuken polttaminen.
  • Slaaveilla oli myös suuri Jarilolle, kasvillisuuden ja hedelmällisyyden jumalalle omistettu juhla, jota vietettiin keväällä. Nuorten tyttöjen ja poikien kulkue kiersi kylissä kantaen vihreitä oksia ja kukkia uuden elämän merkkeinä. He kulkivat talosta taloon laulaen lauluja ja siunaten talonväkeä. Kulkueen johtaja ratsasti tavallisesti hevosella ja esitti Jariloa. Tapana oli ilmeisesti myös valmistaa koristeellisia munia (pisanki): tämä perinne siirtyi myöhemmin myös pääsiäisen viettoon.
  • Kesäpäivänseisauksen juhlaa (Ivanje, Kupala) vietettiin melko lailla samalla tavalla kuin suuria häitä. Yhtymäkohtia on myös juhannuksen viettoon. Pakana-aikana juhlaan kuului todennäköisesti yleiset orgiat. Edellisenä yönä syötiin ja juotiin ja sytytettiin suuria nuotioita, nuoret tanssivat ja hyppivät tulien yli. Nuoret tytöt yrittivät erilaisten rituaalien avulla selvittää tulevaa naimaonneaan: he solmivat kukkaseppeleitä, viskasivat ne jokeen ja tekivät ennusteita siitä, miten ja minne seppeleet kelluivat. Rituaalinen kylpeminen oli tänä yönä myös tärkeää, mikä sopi hyvin kirkon myöhemmin tälle juhlalle antamaan merkitykseen, Johannes Kastajan (Ivan Kupala) muistopäivään.
  • Keskikesällä vietettiin ukkosenjumala Perunille omistettua juhlaa. Kristillisenä aikana juhla muuttui profeetta Elialle omistetuksi. Tätä pidettiin vuoden pyhimpänä aikana, ja jotkut historialliset lähteet viittaavat ihmisuhrien käyttöön. Sadonkorjuu alkoi todennäköisesti tämän juhlan jälkeen.
  • Sadonkorjuun päätösjuhlan ajankohta on epäselvä. Historialliset lähteet mainitsevat siihen liittyvän kiintoisan perinteen, jota harjoitettiin nykyään Saksalle kuuluvalla Rügenin saarella sodan ja hedelmällisyyden jumalan Svantovitin temppelissä. Ihmiset kerääntyivät temppelin eteen, johon papit sijoittivat valtavan, melkein ihmisen kokoisen vehnäkakun. Ylin pappi seisoi kakun takana ja kysyi ihmisiltä näkivätkö he hänet. Vastauksesta riippumatta pappi sitten pyysi, että seuraavana vuonna ihmiset eivät näkisi häntä kakun takaa. Pyynnössä toivottiin, että seuraava vuosi olisi vieläkin satoisampi.
  • Myös talvipäivänseisauksen aikaan todennäköisesti juhlittiin. Myöhemmin tämä juhla liittyi joulun viettoon. Monissa slaavilaisissa maissa joulua kutsutaan nimellä božić, joka tarkoittaa pientä jumalaa. Vaikka nimi sopii hyvin myös kristilliseen ajatukseen joulusta, se on todennäköisesti pakanallista alkuperää: ilmeisesti se viittasi uuden auringonjumalan syntymään vanhan kuollessa vuoden pisimpänä yönä. Vanhaa auringonjumalaa kutsuttiin nimellä Svarog ja tämän poikaa nimellä Dažbog. Vaihtoehtoinen ja ehkä alkuperäinen nimi tälle juhlalle oli kračún.

Slaavit käyttivät maailmanselityksessään melko tyypillistä indoeurooppalaista kosmologista käsitettä, Maailmanpuuta. Se oli joko tammi tai jonkinlainen mänty. Maailmanpuun myyttinen symboli selvisi slaavilaisessa kansanperinteessä monia vuosisatoja pakanuuden ajan jälkeenkin. Puussa sijaitsivat maailmankaikkeuden kolme tasoa. Sen latvus kuvasi taivasta ja taivaallisten jumalten valtakuntaa, kun taas runko oli kuolevaisten valtakunta. Puun juuret kuvasivat manalaa ja kuolleiden asuinpaikkaa. Vastoin muiden kulttuurien käsityksiä näyttää siltä, että manala oli slaavilaisessa mytologiassa melko mukava paikka, vehreä maailma jossa oli ikuinen kevät.

Kolme valtakuntaa sijaitsivat päällekkäin, vertikaalisesti maailmanpylväässä vastakohtana tavallisen maailman vaakasuoruudelle. Jumalten ja kuolevaisten alue sijaitsi litteänä pidetyn maailman keskellä meren ympäröimänä. Meren toisella puolella oli kuolleiden maa, jonne linnut lensivät talveksi palatakseen keväällä. Monissa kansantarinoissa meren taakse meneminen tai meren takaa palaaminen tarkoittivat kuolemista ja takaisin henkiin heräämistä. Tämä muistuttaa ikivanhaa ja useissa kulttuureissa esiintyvää myyttistä käsitystä, jonka mukaan tuonpuoleinen saavutetaan jonkinlaisen vesistön yli kulkemalla. Vaakasuunnassa maailma oli jaettu neljällä pisteellä, jotka kuvasivat neljän tuulen suuntaa (pohjoisen, eteläisen, itäisen ja läntisen). Maailmalla oli siis kaksi ulottuvuutta, ja se jakaantui pystysuuntaisella akselilla kolmeen ja vaakasuuntaisella neljään osaan. Jaottelulla oli tärkeä osa mytologiassa, ja se esiintyy monissa slaavilaisia jumalia esittävissä patsaissa, erityisesti kolmipäisen Triglavin ja nelipäisen Svantovitin kuvissa.

Aurinkoa pidettiin naispuolisena jumaluutena ja Kuuta miespuolisena päinvastoin kuin indoeurooppalaisissa mytologioissa yleensä. Balttilainen mytologia, joka on lähinnä slaavilaista, on myös tässä suhteessa sen kanssa samanlainen.

Slaavien ylijumalan Perunin symboleita, ukkosmerkkejä, joita kaiverrettiin talojen kattopalkkeihin suojaamaan rakennusta salamaniskulta.
Toisenlainen venäläinen ukkosmerkki

Slaavit palvoivat hyvin suurta määrää jumalia laajalla maantieteellisellä alueella Itämereltä Mustallemerelle yli 600 vuoden aikavälillä. Jumalat ja uskomukset olivat myös hyvin paikallisia jopa niin, että kukin heimo palvoi omia jumaliaan omilla tavoillaan. Slaavien mytologiassa on kuitenkin yhteisiä piirteitä, joita tutkimalla voidaan luoda kuva alkuperäisestä slaavilaisesta muinaisuskosta samalla tavoin kuin slaavilaiset kielet periytyvät yhteisestä alkukielestä.

Jotkut uudet teoriat pitävät slaavien ylijumalana Rodia tai Svarogia, ja osa heimoista palvoi ylijumalana myös Svantovitia tai Triglavia. Paras ehdokas ylijumalaksi on kuitenkin Perun, jonka nimi esiintyy useimmin kaikissa historiallisissa lähteissä. Perun on itse asiassa ensimmäinen slaavilainen jumala, joka mainitaan historiankirjoituksessa (Prokopios mainitsee, että ukkosen ja salamoiden jumala on slaavien ainoa jumala ja ylijumala). Nestorin kronikka ilmoittaa hänet Kiovan Venäjän (Kiovan Rus) pääjumalaksi. Lyhyt huomautus Helmoldin Chronica Slavorumissa väittää, että länsislaavit uskoivat yhteen taivaanjumalaan, joka hallitsisi kaikkia muita jumalia. Ylijumalan nimeä ei tosin mainita.

Perunin ylijumaluutta puoltaa myös se, että kaikki slaavit eri puolilla Eurooppaa tunsivat hänet, minkä osoittaa Perunin nimestä johdettujen nykyistenkin paikannimien laaja kirjo slaavilaisissa maissa. Kansanperinnettä analysoimalla on myös havaittu, että Perun oli ainoa slaavilainen jumala, joka rinnastettiin kristinuskon Jumalaan. Nämä todisteet osoittavat vahvasti, että Perun oli alkuperäisen slaavilaisen muinaisuskon ylijumala.

Perunilla oli kuitenkin myös kilpailija. Roman Jakobson on osoittanut, että aina kun Perun mainitaan historiallisissa teksteissä, samassa yhteydessä mainitaan myös toinen jumala, Veles. Tämä suhde näkyy myös paikannimissä: jos vuoren tai kukkulan nimi voidaan yhdistää Peruniin, on alangolla yleensä joen lähellä paikka, jonka nimi muistuttaa Velestä. Samoin kuin Perun rinnastettiin Jumalaan, oli Saatana Velesin vastine kristinuskossa.

Perun ja Veles

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ivanov ja Toporov rekonstruoivat vanhan myytin slaavien kahdesta tärkeimmästä jumalasta, Perunista ja Velesistä, jotka olivat melkein joka suhteessa toistensa vastakohtia. Perun on taivaallinen ukkosen ja salamoiden jumala, joka hallitsee elävää maailmaa ylhäältä käsin. Hänen linnoituksensa sijaitsee Maailmanpuun ylimmällä oksalla. Veles puolestaan yhdistetään vesiin ja maahan. Hän on manalan jumala, joka hallitsee kuolleiden valtakuntaa alhaalta, Maailmanpuun juurista. Perun antaa maanviljelijöille sateen ja on aseiden sekä sodan jumala. Veles puolestaan suojelee paimenia ja on karjan jumala, ja hänet yhdistetään taikuuteen ja kaupankäyntiin. Perun luo järjestystä, Veles kaaosta.

Näiden kahden välistä kosmista taistelua kuvaa useissa indoeurooppalaisissa kulttuureissa esiintyvä myytti taistelusta myrskyn jumalan ja lohikäärmeen välillä. Salamoiden avulla taivaasta hyökäten Perun vainoaa käärmemäistä vihollistaan Velesiä. Veles pilkkaa Perunia ja pakenee muuttaen itsensä erilaisiksi eläimiksi. Lopuksi Perun surmaa Velesin tai tämä pakenee veteen, manalaan. Käytännössä kyse on samasta asiasta, sillä tappamalla Velesin Perun ei tuhoa häntä, vaan palauttaa hänet oikealle paikalleen kuolleiden valtakuntaan. Siten Perun palauttaa jälleen Velesin häiritsemän maailmanjärjestyksen. Ajatus myrskystä ja ukkosesta jumalallisena taisteluna ylijumalan ja tämän arkkivihollisen välillä oli hyvin tärkeä slaaveille, ja se eli vielä pitkään sen jälkeen kun Perun ja Veles oli korvattu Jumalalla ja Saatanalla.

Perunin ja Velesin vihollisuus selitettiin sillä, että Veles olisi varastanut Perunin karjaa tai päinvastoin (koska Veles on karjan jumala, omistusoikeus ei ole itsestään selvä). Aihe jumalallisen karjan varastamisesta on myös yleinen indoeurooppalaisessa mytologiassa, ja se voidaan käsittää sateen metaforana. Koska Veles yhdistetään vesiin ja Perun taivaaseen sekä pilviin, on jälleen epäselvää kummalle sateen pitäisi kuulua. Toinen syy vihamielisiin suhteisiin voi olla vaimon varastaminen. Kansanperinteen perustella näyttää selvältä, että aurinkoa pidettiin Perunin vaimona. Auringon "kuoleminen" joka ilta sen painuessa horisontin taakse käsitettiin siten, että Veles varasti Perunin vaimon, jonka Perun taas ryösti aamulla takaisin itselleen.

Jarilo ja Morana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radoslav Katičić ja Vitomir Belaj jatkoivat Ivanovin ja Toporovin viitoittamaa tietä ja rekonstruoivat myytin, joka kertoo hedelmällisyyden ja kasvillisuuden jumalasta Jarilosta sekä hänen sisarestaan ja vaimostaan Moranasta, joka on naispuolinen luonnon ja kuoleman jumalatar. Jarilo yhdistetään kuuhun, kun taas Moranaa pidetään auringon tyttärenä. Molemmat ovat Perunin lapsia ja syntyneet uuden vuoden yönä. Samana yönä Jarilo kuitenkin kaapataan kehdostaan ja viedään manalaan, jossa Veles kasvattaa hänet omana poikanaan. Kevään juhlassa Jarilo palaa kuolleiden maailmasta tuoden kevään eläville. Hän tapaa sisarensa Moranan, ja myöhemmin kesällä vietetään heidän jumalallisia häitään. Ylijumalan lasten liitto tuo hedelmällisyyttä ja rikkautta maahan taaten runsaan sadon. Koska Jarilo on myös Velesin kasvattipoika, avioliitto tuo rauhan kahden suuren jumalan välille; toisin sanoen se varmistaa, että myrskyt eivät vahingoita satoa.

Sadonkorjuun jälkeen Jarilo on kuitenkin uskoton vaimolleen, joka surmaa tämän (palauttaa hänet manalaan) uudistaen vihollisuuden Perunin ja Velesin välillä. Ilman aviomiestään luonnon jumalatar Morana kuihtuu ja paleltuu alkavassa talvessa: hän muuttuu kauheaksi, vanhaksi ja vaaralliseksi pimeyden ja pakkasen jumalattareksi, joka kuolee vuoden loppuessa. Myytti toistuu joka vuosi, ja sen osien uudelleen kertomisen kanssa samaan tahtiin kulkivat suuret vuotuiset juhlat.

Svantovit ja Triglav

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Svantovitin nelikasvoinen patsas Otrębusyn kylässä Puolassa.

On hiukan ironista, että toistaiseksi näiden kahden jumalan asemaa esislaavilaisessa jumalperheessä ei ole voitu tarkkaan selvittää, vaikka heistä on suurin määrä kirjallisia todisteita. Epäilemättä Svantovit (Svetovid, Svantevid, Svantovid) ja Triglav olivat tärkeitä kaikille slaaveille, mikä ilmenee heihin yhdistettävien paikannimien huomattavasta määrästä ja monipäisistä patsaista, joita on löydetty useista slaavilaisista maista. Molempia jumalia pidettiin ylijumalina joillakin paikkakunnilla. Molempia myös kuvattiin hevosella, mutta Svantovitin hevonen oli valkoinen ja Triglavin musta. Patsaissa Svantovitia kuvattiin nelipäisenä kun taas Triglavilla (jonka nimi merkitseekin kolmipäistä) oli kolme päätä. Svantovit yhdistettiin myös sadonkorjuuseen, kaupankäyntiin ja voittoon sodassa.

Svantovitista ja Triglavista on esitetty useita hypoteeseja, esimerkiksi että he olivat itse asiassa yksi ja sama jumala tai että he olivat yhdistelmiä kolmesta ja neljästä jumalasta. Slaavilaiset uuspakanat ajattelevat Triglavia kolminaisuutena. Svantovitin on myös väitetty olleen myöhäinen länsislaavilainen versio Perunista tai Jarilosta. Mikään näistä hypoteeseista ei ole erityisen tyydyttävä, ja enimmäkseen ne ovat vain villiä spekulaatiota.

Svarog, Svarogič ja Dažbog

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svarogin nimi esiintyy vain itäslaavilaisissa käsikirjoituksissa, jossa se rinnastetaan yleensä kreikkalaiseen takomataidon jumalaan Hefaistokseen. Nimi on kuitenkin hyvin vanha, mikä saattaa merkitä sitä, että myös Svarog kuului esislaavilaiseen jumalperheeseen. Sanan juuri svar merkitsee kirkasta ja pääte -og ilmaisee paikkaa. Vertailu vedalaiseen Svargaan viittaa siihen, että Svarog merkitsi yksinkertaisesti taivasta. On mahdollista, että hän oli alkuperäinen taivaan jumala, ehkä slaavilainen versio indoeurooppalaisesta alkujumalasta Dyēuksesta. Nimi voidaan yhdistää myös ahjoon, mikä yhdessä Hefaistos-rinnastuksien kanssa viittaisi siihen, että Svarog oli tulen ja sepäntyön jumala. Ivanovin ja Toporovin tulkinnan mukaan Svarogilla oli kaksi poikaa: Svarogič tai Svarozič, joka kuvasi maanpäällistä tulta, ja Dažbog, joka kuvasi tulta taivaassa ja yhdistyi siten aurinkoon. Svarogin uskottiin takoneen auringon ja antaneen sen pojalleen Dažbogille, jotta tämä kuljettaisi sitä taivaan poikki.

Voidaan osoittaa, että Dažbogin tunsivat kaikki kolme slaavien päähaaraa. Hän olisi siten tärkeä esislaavilainen jumala. Venäläisissä käsikirjoituksissa hänet yhdistetään aurinkoon, ja kansanperinne muistaa hänet hyväntahtoisena valon ja auringon jumalana. Serbialainen perimätieto antaa hänestä kuitenkin paljon synkemmän kuvan: hänet muistetaan Dabogina, pelottavana ja rampana jumalana, joka vartioi manalan portteja ja joka yhdistettiin kaivostoimintaan ja arvometalleihin. Veselin Čajanković huomautti, että nämä kaksi katsantokantaa sopivat melko hyvin yhteen slaavilaisessa symboliikassa. Siten hyväntahtoinen Dažbog kantaa aurinkoa taivaan poikki, kun taas häijy ja ruma Dabog kuljettaa auringon manalan läpi yöllä. Tämä voidaan yhdistää myös auringon vuotuiseen kiertoon: hyväntahtoinen persoona yhdistetään nuoreen kesäaurinkoon, pahansuopa vanhaan talviseen aurinkoon.

Venäläiset talonpojat palvoivat Svarogičia tulen henkenä kauan kristinuskon omaksumisen jälkeenkin. Myös länsislaavit tunsivat hänet, mutta he palvoivat häntä pyhän Radegastin kaupungin ylijumalana. Svarogič on yksinkertaisesti diminutiivimuoto Svarogin nimestä. Erään näkemyksen mukaan Svarog olisi kaikkien muiden slaavilaisten jumalten esi-isä, jolloin Svarogič voisi viitata mihin tahansa muista jumalista. Dažbog, Perun ja Veles voisivat siis kaikki olla Svarogičeja.

Mytologian kehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ivanov ja Toporov luonnostelivat myös slaavilaisen mytologian kehityskulkua yrittäen selittää, miten se kehittyi alkuperäisestä esislaavilaisesta jumalperheestä.

  • Ensimmäinen askel kehityksessä oli slaavien jakautuminen itä-, länsi- ja eteläslaaveihin, jolloin myös eri haarojen jumalat eriytyivät. Näitä jumalia ovat esimerkiksi Rod ja Mokoš. Sellaiset jumalat kuin Hors ja Simargl tulkitaan joskus itäslaavien lainoiksi skyyttinaapureiltaan.
Ivan Bilibinin Baba Jaga.
  • Jumalaisen toiminnan abstraktin henkilöitymän tasolla on sellaisia käsitteitä kuin pravda ja krivda (oikea ja väärä) tai dobra kob ja zla kob (hyvä ja paha kohtalo tai onni). Näiden käsitteiden, jotka esiintyvät useissa slaavilaisissa saduissa, arvellaan periytyvän ajalta, jolloin vanhat myytit olivat jo muuttumassa legendoiksi ja tarinoiksi. Louis Leger huomautti, että useat menestystä, kohtaloa tai onnea kuvaavat sanat ovat kaikki yhteydessä vanhaan slaavilaiseen Jumalaa merkitsevään sanaan bog. Vaikka sitä käytettiin viittaamaan kristinuskon Jumalaan, sana on pakanallista alkuperää ja melko vanha.
  • Seuraava askel oli historiallisten perinteiden mytologisoituminen. Kehitys alkoi jo pakanallisilla ajoilla ja jatkui pitkään kristinuskon saapumisen jälkeenkin. Tätä kautta luonnehtivat laulut ja kertomukset legendaarisista sankareista, jotka vaihtelevat heimojen tarumaisista johtajista (esimerkiksi tarinat kolmesta veljeksestä Lech, Čech ja Rus, jotka olivat slaavilaisten kansojen kantaisiä) todellisiin historiallisiin henkilöihin kuten 1400-luvun kroatialais-unkarilaiseen kuninkaaseen Matias Corvinukseen tai eteläslaavilaiseen Prinssi Markoon, jotka kansanrunous ja tarinat tekivät kuolemattomiksi. Venäläiset bylinat bogatyreista, puolalaiset legendat Krak Lohikäärmeentappajasta, tšekkiläisten tarinat Libušesta ja Prahan perustamisesta kuuluvat kaikki tähän sarjaan. Nämä tarinat paljastavat yhä aineksia vanhoista myyteistä (esimerkiksi sankari surmaamassa lohikäärmettä muistuttaa Perunin ja Velesin välisestä taistelusta).
  • Satuihin ilmaantui myös tiettyjä vakiintuneita hahmoja. Näitä ovat noita-akka Baba Jaga, Koštšei kuolematon, rosvo Solovei-Razboinik, Vodjanoi, kolmipäinen lohikäärme Zmei Gorynytš ja niin edelleen. Tässä vaiheessa voi tuskin enää puhua mytologiasta. Pikemminkin kyseessä ovat tarinat, joissa on katkelmia vanhoista myyteistä, mutta joiden rakenne ja tarkoitus eivät ole selviä.
  • Kehityksen alin taso sisältää paljon koti- tai luonnonhenkiä ja taianomaisia olentoja, jotka vaihtelevat suuresti slaavilaisten kansojen välillä. Myyttinen rakenne on jo käytännöllisesti katsoen huomaamaton, mutta jotkut uskomuksista voivat olla hyvinkin vanhoja. Niinkin varhain kuin 400-luvulla Prokopios mainitsee, että slaavit palvoivat joen ja luonnon henkiä. Näiden uskomuksien jäänteitä voi yhä löytää slaavilaisten tarinoista vila-keijuista, vampyyreista, noidista ja ihmissusista.
  • Phillips, Charles & Kerrigan, Michael: Forests of the Vampire: Slavic Myth. Time-Life Books BV, Amsterdam, 1999. ISBN 0-7054-3613-6
  • Harvilahti, Lauri: Bylinat: Venäläistä kertomarunoutta. (Tietolipas 98) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1985. ISBN 951-717-406-3
  • Nestorin kronikka. ((Povest’ vremennyh let.) Dmitri Sergejevitš Lihatšovin venäjänkielisestä tulkinnasta suomentanut Marja-Leena Jaakkola. Kuvittanut Mjud Metšev) Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19828-5

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Warner, Elizabeth: Ihmeseppiä ja tsaarinpoikia. ((Heroes, monsters and other worlds from Russian mythology, 1985.) Kuvittanut Alexander Koškin. Suomentanut Paula Pesonen. Maailman taruaarteet. Venäjä) Helsinki: WSOY, 1986. ISBN 951-0-12852-X

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]