Holokausti

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Shoa)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Amerikkalaisten vapauttama Nordhausenin keskitysleiri brittiläisten pommituksen jälkeen hiukan ennen sodan loppua.

Holokausti (< m.kreik. ὁλόκαυστον, holokauston ’polttouhri’) oli natsi-Saksan suorittama järjestelmällinen juutalaisten kansanmurha toisen maailmansodan aikana.

Päävastuullinen kuuden miljoonan juutalaisen murhasta oli Saksan kansallissosialistinen hallitus, joka Adolf Hitlerin johdolla hallinnoi, sääteli ja ohjasi joukkotuhon etenemistä, mutta siihen osallistuivat aktiivisesti myös monet Saksan liittolaisista ja Saksan tai liittolaisten miehittämien alueiden yhteistyöhön ryhtynyt väestö.

Saksan juutalaiset olivat joutuneet natsien kiihtyvien sortotoimenpiteiden kohteeksi jo vuodesta 1933 alkaen, ja vainot levisivät Saksan miehittämille alueille toisen maailmansodan alettua. Päätöksen kansanmurhasta (”lopullinen ratkaisu”) saksalaiset tekivät vuoden 1941 lopulla, ja sitä alettiin toteuttaa järjestelmällisesti vuoden 1942 alusta. Aluksi juutalaisia oli teloitettu ampumalla. Sen osoittauduttua epäkäytännölliseksi saksalaiset perustivat Puolaan tuhoamisleirejä ja ryhtyivät kuljettamaan ghettoihin kokoamiaan juutalaisia niihin myrkkykaasulla tapettavaksi.

Holokausti loppui, kun Saksa joutui vetäytymään miehittämiltään alueilta sodan loppuvuosina 1944–1945. Syylliset asetettiin sodan jälkeen syytteeseen ja moni sai kuolemantuomion. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä holokaustista on tullut pahuuden mittari, jota vasten ihmisten ja valtioiden epämoraalisia tekoja mitataan. Holokaustin uhrien muistopäivää vietetään vuosittain 27. tammikuuta.

Holokaustin yhteydessä surmattiin miljoonittain muitakin natsien heikompana ihmisaineksena pitämiä ihmisiä, kuten slaaveja, romaneja, homoseksuaaleja ja kehitysvammaisia.

Sanan etymologia ja nimityksiä eri kielillä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sana holokausti ὁλόκαυστον (nykykreikassa όλοκαύτωμα) on raamatullinen polttouhria merkitsevä sana.[1] Kreikankielinen sana merkitsee jumalalle osoitettua uhria, joka on kokonaan (όλος, holos) poltettu (καύστων, καύσων, kaustos).[2] 1800-luvulta alkaen sanaa on pääasiassa käytetty tarkoittamaan suuronnettomuuksia, mutta 1970-luvulla sana vakiintui englannissa tarkoittamaan nimenomaan natsien suorittamaa kansanmurhaa. Suomen kieleen se vakiintui vasta 1990-luvulla.

Raamatullinen sana šoa (שואה, engl. Shoah), ’katastrofi’, on vakiintunut juutalaisten kansanmurhan nimitykseksi hepreankielisten puhujien keskuudessa. Israelin lisäksi sanaa suositaan myös Ranskassa Claude Lanzmannin samannimisen vuoden 1985 dokumenttielokuvan seurauksena. Sanan käytöllä vältetään sanan holokausti teologiset konnotaatiot sekä korostetaan vainojen juutalaisia uhreja erotuksena kaikista natsien uhreista.[3] Israelilainen Yad Vashem -holokaustimuseo suosittelee šoa-nimityksen käyttöä muissakin kielissä.[4]

Muita holokaustista muissa kielissä kuin suomessa käytettyjä nimityksiä ovat romanien käyttämä porajmos (suomeksi ’ahmiminen’) ja jiddišin khurbn (’tuho’, hepreaksi churban,[5] myös churban Europa ’Euroopan tuho’, erotukseksi churbanista eli Jerusalemin toisen temppelin tuhosta). Natsit käyttivät siitä nimitystä juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu (saks. Endlösung der Judenfrage).

Tausta ja syyt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalaisten joukkomurhan alullepanija oli Saksan valtakunnankansleriksi vuonna 1933 noussut Adolf Hitler. Hän oli vihannut juutalaisia syvästi ensimmäisen maailmansodan päättymisestä lähtien. Hitler uskoi juutalaisten salaliittoon, jonka avulla nämä pyrkivät hallitsemaan maailmaa ja kaivamaan maata kaikkien kansakuntien alta edistämällä sosialismia ja kommunismia sekä manipuloimalla taloutta. Hitler syytti myös juutalaisia sosialisteja Saksan häviöstä ensimmäisessä maailmansodassa ja uskoi juutalaisten valvovan Saksan vihollismaiden hallituksia.[6]

Juutalaisviha eli antisemitismi oli ollut eri muodoissaan yleistä kautta Euroopan jo vuosisatojen ajan. Juutalaisia karsastettiin ja vainottiin etnisenä mutta epäilyttävästi kansainvälisenä ja siten mahdollisesti ”epäluotettavana” vähemmistönä, joka oli lisäksi näkyvästi edustettuna sosialistisissa ja kommunistisissa liikkeissä. Kristillisessä antisemitismissä juutalaisia pidettiin ”Kristuksen tappajina”. Teorioilla juutalaisten salaliitosta oli ollut kannatusta jo 1860-luvun loppupuolelta lähtien. Teoriat alettiin hyväksyä laajalti ensimmäisen maailmansodan jälkeen, mihin vaikutti paljon ranskalaisen väärennöksen Siionin viisaiden pöytäkirjojen leviäminen Venäjän ulkopuolelle. Saksassa antisemitismiä vahvisti myös juutalaisten hyvä menestys yhteiskunnassa, etenkin sanomalehtien ja kirjojen kustantajina, minkä vuoksi jotkut alkoivat puhua ”juutalaisesta vaikutuksesta”.[7]

Juutalaisiin kohdistuvista epäluuloista huolimatta antisemitismi ei Saksassa ollut 1900-luvun alussa erityisen vakavaa verrattuna muihin Euroopan maihin. Itä-Euroopassa juutalaisia oli surmattu pogromeissa sadoin tuhansin, mutta Saksassa ei vakavaa väkivaltaa juutalaisia kohtaan juurikaan esiintynyt ennen Hitlerin valtaannousua 1933. Juutalaisia ei myöskään syrjitty lain edessä. Antisemitistisiä ennakkoluuloja ja vastenmielisyyttä juutalaisia kohtaan kuitenkin esiintyi, ja moni tavallinen saksalainen ei pitänyt juutalaisia oikeina saksalaisina. Antisemitismi oli yleistä yliopistoissa, ja myös usea kansalaisjärjestö kielsi jäsenyytensä juutalaisilta. Saksan dramaattisen poliittisen kehityksen johdosta maan eliitti alkoi kuitenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeen kääntyä juutalaisvastaiseksi. Asiaan vaikutti Saksan raskas ja nöyryyttävä tappio sodassa sekä sosialistipuolueen nousu maan suurimmaksi. Myös Venäjän vallankumous 1917 vahvisti Saksassa antisemitismiä, sillä kommunismi ja bolševismi yhdistettiin juutalaisiin.[8] Ensimmäinen maailmansota oli lisäksi kiihdyttänyt Saksan yhteiskunnallisia ja poliittisia ristiriitoja, ja maan tuore demokratia ei ollut vielä juurtunut kansalaisten ajatteluun. Saksan poliittisessa retoriikassa oli käytetty 1860-luvulta asti juutalaisvastaisuutta hyväksi kansankiihotuksessa. Ensimmäinen maailmansota oli lisäksi tuottanut maahan suuren joukon väkivallan karaisemia ja tappamaan valmiita miehiä, joista tuli myöhemmin holokaustin toimeenpanijoita.[9]

Tärkeä holokaustin mahdollistanut tekijä oli lisäksi rotuopillisen antisemitismin paluu, eli juutalaisten luokittelu muusta ihmiskunnasta biologisesti erilliseksi ryhmäksi.[10] Hitlerin mukaan juutalaiset eivät olleet edes alempi rotu vaan ”epärotu”, ”vastarotu”.[11] Opin mukaan juutalaiset olivat perintötekijöiltään taipuvaisia tuhoisaan käytökseen.[12]

Suosituksi noussut sosiaalidarvinismin tulkinta katsoi ihmisten eriarvoisuuden olevan luonnollinen ja oikeutettu asia. Sitä käytettiin myös oikeutuksena sodalle, jossa ”ylemmät” kansat saivat valloittaa, riistää ja hävittää ”alempansa”.[13] Negatiivinen eugeniikka eli rotuhygienia oikeutti natsi-Saksassa aluksi ”epäsopivien” kuten mielisairaiden pakkosteriloinnit ja myöhemmin joukkomurhat.[14]

Holokausti oli mahdollinen myös vain siksi, koska Saksa menestyi toisen maailmansodan alkuvuosina 1939–1941 erittäin hyvin ja onnistui miehittämään läntisen Neuvostoliiton. Hitlerin toistuvat ulko- ja sisäpoliittiset voitot nostivat hänet kansan silmissä suorastaan jumalhahmoksi, jota seurattiin millaisiin tahansa tekoihin.[15] Hitler ei yleensä itse sekaantunut arkipäiväisiin politiikan kysymyksiin, vaan juutalaiskysymyksessäkin eri tahot ja virastot työskentelivät itsenäisesti Hitlerin oletetun tahdon mukaisesti. Natsihallinnossa oli paljon jyrkkiä antisemiittejä, jotka toimivat oman aatteensa mukaisesti, toistensa kanssa kilpaillen holokaustin toteutuksessa.[16]

Uhrit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan juutalaiset olivat kansanmurhan pääasiallinen kohde, ja joidenkin määritelmien mukaan holokausti tarkoittaakin ainoastaan juutalaisten kansanmurhaa toisen maailmansodan aikana. Arviolta noin kaksi kolmannesta Euroopan juutalaisista eli 5–7 miljoonaa kuoli holokaustissa.[17] Noin kolme miljoonaa juutalaista surmattiin varsinaisilla tuhoamisleireillä, liikkuvat tuhoamisyksiköt (Einsatzgruppen) surmasivat noin miljoonan ja loput surmattiin ghetoissa tai näännytettiin tarkoituksella nälkään ja kovaan työhön työleireillä.[18]

Juutalaisten lisäksi holokaustin yhteydessä tapettiin slaaveja kuten puolalaisia ja venäläisiä, neuvostoliittolaisia sotavankeja, romaneja, natsien aatteellisia vastustajia, vapaamuurareita, Jehovan todistajia, ruusuristiläisiä, mustia[19], homoseksuaaleja sekä eugeniikan eli rodunjalostuksen nimissä kehitysvammaisia ja psyykkisesti sairaita. Jos holokaustin määritelmään sisällytetään kaikki natsien järjestelmällisissä vainoissa kuolleet, nousee uhrien määrä arviosta riippuen 11–17 miljoonaan henkeen.[20][5]

Uhrien määrän laskeminen on vaikeaa, sillä natseilta ei jäänyt sodanaikaista dokumenttia tapettujen määrästä. Uhrien määrät on arvioitu sodan jälkeen erilaisista dokumenteista ja väestötilastoista. United States Holocaust Memorial Museumin mukaan holokaustissa ja sen yhteydessä kuoli:[21]

  • juutalaisia enintään 6 miljoonaa
  • neuvostoliittolaisia siviilejä noin 7 miljoonaa, joista 1,3 miljoonaa juutalaisia
  • neuvostoliittolaisia sotavankeja noin 3 miljoonaa, joista 50 000 juutalaisia
  • ei-juutalaisia puolalaisia siviilejä noin 1,8 miljoonaa
  • serbisiviilejä 312 000
  • vammaisia enintään 250 000
  • romaneja 196 000–220 000
  • Jehovan todistajia noin 1 900
  • rikollisia ja epäsosiaalisia vähintään 70 000
  • saksalaisten poliittisia vastustajia ja vastarintajoukkojen jäseniä tuntematon määrä
  • homoseksuaaleja satoja, ehkä tuhansia

Juutalaisten tuhoaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vainojen alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hitlerin hallitus nousi valtaan keväällä 1933 ja aloitti pian Saksan juutalaisten aseman heikentämisen.[22] Kansallissosialistisen politiikan päämääränä ei vielä sen ensimmäisten vuosien aikana ei ollut juutalaisten fyysinen tuhoaminen, vaan lähinnä heidän sosiaalinen ja taloudellinen eristämisensä saksalaisesta yhteiskunnasta sekä heidän karkottamisensa Saksan alueelta.[23]

Jo kevään 1933 kuluessa natsit järjestivät juutalaisvastaisia mellakoita ja juutalaisten omistamiin kauppoihin suuntautuneen ostoboikotin. Niitä seurasi pian juutalaisiin julkisen sektorin työntekijöihin ja tiettyihin ammatinharjoittajiin kohdistuneiden rotulakien voimaantulo.[23] Juutalaisia alettiin nopeasti syrjäyttää virkamiehistöstä, koulutuslaitoksista, lehdistöstä, asepalvelusta ja muista ammateista.[22] Viranomaiset kielsivät juutalaisilta maan omistamisen, ja heidät suljettiin sairausvakuutuksen ulkopuolelle.[23] Myös juutalaisten liikkumista julkisilla paikoilla rajoitettiin monin tavoin.[22]

Vuonna 1935 voimaan tulleet Nürnbergin lait tekivät Saksan juutalaisista toisen luokan kansalaisia. Lait muun muassa kielsivät avioliitot juutalaisten ja ei-juutalaisten välillä[22] sekä epäsivät juutalaisilta äänioikeuden saksalaisissa vaaleissa. Nürnbergin lait määrittelivät juutalaisuuden rodullisin termein. Juutalaisten pyrkimykset saavuttaa tasa-arvoisuus muiden saksalaisten kanssa tulivat lopullisesti mahdottomiksi Nürnbergin lakien myötä.[23]

Marraskuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä 1938 Saksan valtionhallinto pani toimeen ”Kristalliyöksi” kutsutun juutalaisvastaisten hyökkäysten aallon. Kristalliyönä eri puolilla Saksaa surmattiin 91 juutalaista, tuhottiin 191 synagogaa ja ryöstettiin 7500 kauppaa. Noin 30 000 juutalaista lähetettiin keskitysleireille.[23] Juutalaisten omaisuus takavarikoitiin pian Kristalliyön jälkeen, ja maan talouselämästä tehtiin kokonaan ”arjalainen”. Natsijohto jatkoi samalla keskustelua toimenpiteistä, joilla juutalaiset voitaisiin lopullisesti eristää yhteiskunnasta.[22]

Kun Saksan juutalaiset oli syrjäytetty ja ryöstetty, rajoitukset levisivät heidän yksityiselämäänsäkin. Juutalaisille asetettiin esimerkiksi asumisrajoituksia, liikkumisrajoituksia ja ostorajoituksia. Syyskuusta 1941 alkaen juutalaiset joutuivat pitämään vaatteisiin ommeltua keltaista daavidintähteä, minkä seurauksena heidän valvonnastaan oli tullut aukotonta.[24]

Saksan tavoitteena oli vainojen avulla ajaa maan juutalaiset muuttamaan itään, mutta Puola sulki juutalaisilta rajansa vuonna 1938.[22] Osa juutalaisista onnistui pakenemaan muualle Eurooppaan, Yhdysvaltoihin tai Palestiinaan. Britannia otti vastaan viitisenkymmentä tuhatta juutalaista joulukuuhun 1938 mennessä ja Yhdysvallat kaikkiaan 130 000. Yksistään vuoden 1939 aikana Saksasta pakeni lähes 80 000 juutalaista.[25]

Juutalaisten poismuuttoa Saksasta haittasi merkittävästi merentakaisten maiden tiukat maahanmuuttosäännökset, joiden on katsottu heijastelleen maailmanlaajuista taloudellisten itsesuojelupyrkimysten värittämää asenneilmastoa. Siihen on tulkittu sekoittuneeksi muukalaiskammoa ja suoranaista juutalaisvastaisuutta.[23] Vuoden 1939 alussa Saksa asetti juutalaisten maastamuutolle huomattavia esteitä. Lokakuussa 1941 juutalaisten poismuutto Saksasta kiellettiin kokonaan holokaustin ollessa jo täydessä käynnissä.[25]

Juutalaisten oli kannettava vaatteissaan keltaista daavidintähteä.

Kansanmurhan valmistelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen maailmansota alkoi 1. syyskuuta 1939 kun Saksa hyökkäsi Puolaan. Heti sen jälkeen saksalaiset alkoivat koota valloittamiensa alueiden juutalaisia rautateiden varrella sijaitsevien kaupunkien ghettoihin väestönsiirtojen läpikulkupaikoiksi. Ghettojen asukkaita alettiin heinäkuusta 1942 alkaen siirtää tuhoamisleireille, mutta vielä sodan alussa ghetot olivat vasta täydellisen kansanmurhan välivaihe.[26]

Yhtenä vaihtoehtona ”juutalaiskysymyksen” ratkaisuksi oli esitetty juutalaisten siirtämistä johonkin kaukana sijaitsevaan paikkaan. Etenkin Madagaskar-suunnitelmaa kehitettiin vakavissaan vuoden 1940 aikana. Tarkoituksena oli perustaa saarelle suurghetto, jonka huonoissa elinoloissa juutalaiset eivät selviäisi hengissä. Suunnitelmaan sisältyivät jo kaikki myöhempien kyyditys- ja tuhoamiskäytäntöjen ainekset. Koska Britannia ei antautunutkaan, Madagaskar-suunnitelmasta luovuttiin ja ”lopullisen ratkaisun” eli juutalaisten hävittämisen paikaksi valittiin Itä-Eurooppa.[27]

Saksalaiset käyttivät sanoja ”asuttaminen”, ”raivaaminen” ja ”evakuointi” vielä vuosina 1939–1941 kirjaimellisesti. Sitä mukaa kun saksalaisten suunnitelmat radikalisoituivat, sanoista tuli vähitellen joukkomurhan synonyymeja. Juutalaisten kuolema alettiin ottaa kuljetussuunnitelmissa huomioon vuodesta 1941 alkaen. Menestyksellinen hyökkäys Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 aiheutti sen, että suunnaksi otettiin kansanmurha.[28]

Järjestelmällinen tuhoaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hitlerin kesäkuussa 1941 antama käsky, jossa määrättiin muun muassa neuvostovaltion, puna-armeijan tai kommunistisen puolueen palveluksessa olevien juutalaisten miesten murhaamisesta oli natsi-Saksan ensimmäinen suorasanainen juutalaisten järjestelmällisen tuhoamisen valtuuttanut määräys.[29] Operaatio Barbarossan alusta asti turvallisuuspoliisin Einsatz-yksiköt (Einsatzgruppen) ja armeija aloittivat kaikkien poliittisina tai rodullisina vihollisina pitämiensä ihmisten tuhoamisen.[30] Pysähtymispaikoissaan Neuvostoliiton alueella Einsatz-ryhmät säännönmukaisesti keräsivät yhteen ja ampuivat kaikki löytämänsä juutalaiset.[23] Tuhoamistoimissa Einsatz-yksiköitä auttoivat monet paikallisesta väestöstä värvätyt antisemiittiset ryhmät.[30]

Kaasukammio Dachaun keskitysleirillä.
Polttouuni ja luita Buchenwaldin keskitysleirillä.

Vaikka tuhoamiskäskyn toimeenpano oli epäjärjestelmällistä ja vaihteli alueittain, on arvioitu, että yli miljoona juutalaista tapettiin miehitetyillä alueilla sodan alussa toimeenpannuissa vainoissa. Vuonna 1942 toimeenpantu lopullinen ratkaisu, joka koski myös Saksan ja Keski-Euroopan juutalaisia oli siis looginen jatke operaatio Barbarossan aikana aloitetulle politiikalle.[30]

Vuoden 1941 syksyyn mennessä Hitler oli päättänyt tuhota tyystin Euroopan juutalaiset, ja päätös lopullisesta ratkaisusta eli juutalaisten täydellisestä kansanmurhasta tehtiin. Tammikuussa 1942 pidetyssä Wannseen konferenssissa useat natsijohtajat keskustelivat lopullisen ratkaisun toteutuksesta ja yksityiskohdista. Joukkoteloitukset oli havaittu epäkäytännöllisiksi, tekijöilleen rasittaviksi sekä vaikeasti salassa pidettäväksi. Sen vuoksi saksalaiset olivat alkaneet kokeilla vaihtoehtoisia tappomenetelmiä kuten myrkkykaasuja. Neuvostoliitosta ei enää suunniteltu keskeistä murhapaikkaa, vaan juutalaisten tuhoamisen painopiste siirrettiin Puolaan. Juutalaisia alettiin kuljettaa järjestelmällisesti ghetoista Puolaan rakennetuille tuhoamisleireille.[31]

Noin puolet holokaustin aikana murhatusta kuudesta miljoonasta juutalaisesta kuoli SS:n ylläpitämillä tuhoamisleireillä, joita olivat Auschwitz-Birkenau, Bełżec, Chełmno, Majdanek, Sobibór ja Treblinka. Auschwitz-Birkenaussa ihmisiä surmattiin kaasukammioissa käyttämällä Zyklon B -nimistä kaasuuntuvaa valmistetta syyskuusta 1941 alkaen. Belzecin, Sobiborin ja Treblinkan kaasukammioissa tuhoamiseen käytettiin bensiinimoottoreilla tai puukaasuttimilla tuotettua häkää. Juutalaisia kuoli runsaasti myös SS:n alaisuudessa toimineilla keskitys- ja työleireillä, joita olivat mm. Bergen-Belsen, Buchenwald, Dachau, Gross-Rosen, Ravensbrück ja Sachsenhausen. Juutalaisten ja muiden ihmisten surmaamiseen käytettiin lisäksi kaasuvaunuja. Ne olivat kuorma-autoja, joiden käyttämästä polttoaineesta syntynyt häkä johdettiin erillisiin suljettuihin kammioihin. Tällä tavoin surmattiin noin 700 000 ihmistä eri puolilla natsien hallitsemaa Eurooppaa. Saksalaiset tehtailijat käyttivät toisen maailmansodan aikana miljoonia ihmisiä orjatyövoimana, ja erityisesti alempiin sosiaaliluokkiin kuuluneita juutalaisia kuoli runsaasti työskennellessään heidän alaisuudessaan.[23]

Hitler piti juutalaisten tuhoamista niin tärkeänä tavoitteena, että jopa sodan loppuvaiheen sotilaallisessa ahdingossa natsi-Saksan polttoaine-, kuljetuskapasiteetti-, ampumatarvike-, sotilas- ja teollisuusresursseja kulutettiin kuolemanleireihin sotatoimien sijaan.

Maittain

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan loppuun mennessä suurin osa Euroopan juutalaisväestöstä oli tapettu. Puolanjuutalaisista, joka ennen sotaa oli Euroopan suurin juutalaisvähemmistö, arvioidaan tapetun yli 90 prosenttia eli noin kolme miljoonaa. Tämän lisäksi murhattiin yli 70 prosenttia Kreikan, Jugoslavian, Unkarin, Liettuan, Alankomaiden, Slovakian ja Latvian juutalaisvähemmistöistä. Belgia, Romania, Luxemburg, Norja ja Viro menettivät juutalaisväestöstään noin puolet, Neuvostoliitto yli kolmanneksen sekä jopa Ranska ja Italia noin neljäsosan. Useimmissa näistä maista keskeisessä osassa juutalaisvainojen toteutuksessa olivat paikalliset kollaboraattorit (miehittäjän kanssa yhteistoiminnassa olleet), ja monesti jopa miehityksenalaisten hallintojen virkamiehet.

Saksa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksassa, Itävallassa sekä Böömin ja Määrin protektoraatissa vielä olleiden juutalaisten evakuointi aloitettiin lokakuussa 1941. Heidän omaisuutensa takavarikoitiin, he menettivät kansalaisuutensa ja heidät kuljetettiin junilla itään pakkotyöhön ja tapettavaksi marraskuusta 1941 alkaen.[32] Saksan viimeiset juutalaiset karkotettiin kesäkuussa 1943.[33] Monien saksankielisistä maista karkotettujen juutalaisten väliasemana oli Theresienstadtin keskitysleiri pohjois-Böömissä.[34]

Itä-Eurooppa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puola on holokaustin kannalta keskeinen maa. Maassa asui kolme miljoonaa juutalaista, ja se oli sodassa Saksan ensimmäisenä valloittama maa. Puolan Katowicen alueella suoritettiin ensimmäiset joukkoampumiset, ja maan alueelle perustettiin kaikki tuhoamisleirit. Puola oli myös yksi Euroopan juutalaisvastaisimmista maista, ja juutalaisten tappamiseen osallistui siellä paikallistakin väestöä.[35]

Itä-Euroopan juutalaisia alettiin murhata heti, kun Saksan ja sen liittolaisten armeijat olivat vyöryneet Neuvostoliittoon. Yli miljoona juutalaista ammuttiin kotiseuduillaan.[36]

Viro oli ensimmäinen maa, jonka saksalaiset julistivat vapaaksi juutalaisista, mikä tapahtui helmikuussa 1942 kun maahan jääneet tuhat juutalaista oli ammuttu. Latviassa ja Liettuassa juutalaisia surmattiin paljon enemmän. Paikalliset osallistuivat tekoihin aktiivisesti, sillä juutalaisia syytettiin yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa miehitysaikana 1940–1941.[37] Liettuassa vain kolme päivää hyökkäyksen alkamisen jälkeen Saksan turvallisuusjoukot kehottivat paikallisia puolisotilaallisia joukkoja toimeenpanemaan pogromin Kaunasissa ja 1 500 juutalaista tapettiin yhdessä yössä.[38]

Ukrainassa oli 2,45 miljoonaa juutalaista, ja myös siellä paikalliset antisemiitit ja ryöstelijät tekivät innokkaasti likaista työtä saksalaisten puolesta.[39] Kiovan lähellä sijaitsevassa Babi Jarissa saksalaiset Einsatzgruppenit toimeenpanivat 29. ja 30. syyskuuta 1941 joukkomurhan, jossa kuoli saksalaisten raporttien mukaan 33 771 juutalaista.[40] Valko-Venäjän juutalaisista surmattiin 80 prosenttia.[41]

Saksan liittolaisvaltiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Unkarinjuutalaisia vankeja Auschwitzissa 1944.

Saksan liittolaisvaltioista Romania, Kroatia ja Slovakia toteuttivat juutalaisten tuhoamista omista lähtökohdistaan käsin. Saksan hyökätessä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 Romania osallistui hyökkäykseen suurella armeijalla. Romanialaiset tappoivat vuoden aikana noin 300 000 juutalaista Neuvostoliitossa. Romanialaisten tappomenetelmät olivat niin raakoja että Saksan armeija ja SS valittivat niistä toistuvasti. Romaniassakin maan diktaattori Ion Antonescu pani toimeen julmia vainoja kuten Iasin pogromin. Hän kuitenkin lopetti juutalaisvainot äkisti lokakuussa 1942 havaittuaan Saksan sotaonnen kääntyneen. Kaikkiaan Romania oli vastuussa noin 400 000 juutalaisen tuhoamisesta, Saksan jälkeen useammasta kuin mikään toinen maa.[42]

Unkarin juutalaiset olivat viimeinen suuri juutalaisyhteisö, johon saksalaiset pääsivät käsiksi. Maassa oli vielä 725 000 juutalaista vuoden 1944 alussa, sillä Miklos Horthyn hallitus oli suojellut heitä. Saksan miehitettyä Unkarin maan juutalaisista 440 000 kuljetettiin Auschwitziin, ja heistä selvisi hengissä 60 000.[43] Bulgaria vastusti juutalaistensa luovutusvaatimuksia koko sodan ajan, ja maassa olikin sodan jälkeen jopa enemmän juutalaisia kuin ennen sotaa. Bulgaria lähetti kuitenkin miehittämiensä Makedonian ja Traakian juutalaiset tuhoamisleireihin, eivätkä suojelleet maahan paenneita juutalaisia.[44] Kreikan Thessalonikin kaikki 46 000 juutalaista tuhottiin Auschwitzissa vuoden 1943 aikana, minkä seurauksena kaupunki muuttui aavekaupungiksi.[45]

Italian juutalaisista holokaustissa surmattiin vain 6 000–8 000 eli 20 prosenttia kaikista maan juutalaisista. Italian armeija jopa suojeli toiminta-alueensa juutalaisia eri maissa. Saksalaiset saattoivat aloittaa juutalaisten surmaamisen Italiassa vasta vuonna 1943 kun Benito Mussolini oli syösty vallasta.[46]

Länsi-Eurooppa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vapautettuja vankeja Mauthausenin keskitysleiriltä 1945.

Länsi-Euroopan juutalaisia ei tapettu omissa maissaan, vaan heitä alettiin kuljettaa Itä-Eurooppaan tapettavaksi tai orjatyöhön. Länsi-Euroopan maat eivät osallistuneet omien juutalaistensa murhaamiseen. Ranskassa Vichyn hallinto tosin kuljetti lähinnä maahan paenneet valtiottomat juutalaiset kokoamisleireille, joista heidät sen jälkeen kuljetettiin pois. Ranskan juutalaisista holokaustissa murhattiin noin 20 prosenttia.[47]

Alankomaiden juutalaisista surmattiin 75 prosenttia, Norjan juutalaisista 40 prosenttia ja Belgian juutalaisista 60 prosenttia. Alankomaissa ei ollut yhtä hyviä piilopaikkoja kuin esimerkiksi Ranskan ja Norjan maaseudulla. Norjasta pakeni juutalaisia myös Ruotsiin, samoin kuin Tanskasta.[48]

Suomi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi oli ainoa Saksan vaikutuspiirissä ollut maa, joka ei osallistunut holokaustin toteuttamiseen. Suomi ei luovuttanut saksalaisille yhtään suomenjuutalaista, mutta luovutti kuitenkin yhteensä ainakin kymmenen juutalaispakolaista. Sen lisäksi Valpon jäsenet osallistuivat Lapissa juutalaisten ja kommunistien seulontaan tietoisina siitä, että saksalaiset surmaisivat erotellut juutalaiset.[49]

Heinrich Himmler vieraili kesällä 1942 Suomessa yhtenä tarkoituksenaan vaatia Suomea luovuttamaan Saksaan juutalaisia. Kun Himmler tiedusteli pääministeri Jukka Rangellilta Suomen ”juutalaiskysymyksestä”, Rangell kuvaili Suomen juutalaisia kunnollisiksi ja kunnioitetuiksi sekä kielsi että Suomessa olisi mitään juutalaiskysymystä. Saksalaiset eivät sen jälkeen halunneet vaarantaa maiden välistä sotilasyhteistyötä ja luopuivat toistaiseksi vaatimuksistaan suomenjuutalaisten luovuttamisesta.[50] Suomeen saapuneista noin 350 juutalaispakolaisesta Suomi sen sijaan luovutti marraskuussa 1942 saksalaisille kahdeksan, joista vain yksi selvisi hengissä. Luovutuksen syistä ei ole selvyyttä.[51]

Muiden ryhmien tuhoaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Romanit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Porajmos

Saksan maaperällä olleiden noin 30 000 romanin pakkokuljetukset Puolaan pakkotyöleireille aloitettiin toukokuussa 1940. Vuodesta 1943 alkaen saksalaiset ryhtyivät tuhoamaan romaneja Puolan tuhoamisleireillä sekä joukkoteloituksissa valloittamillaan alueilla. Murhiin osallistuivat saksalaisten lisäksi myös paikalliset miliisit ja muut saksalaisten apurijoukot.[52]

Kansanmurhassa kuolleiden romanien määrää on vaikea arvioida, sillä Itä- ja Etelä-Euroopan romaneita ei ollut juurikaan tilastoitu. Myös murhien dokumentointi oli puutteellista. Arviot kuolonuhreista vaihtelevat 200 000:n ja 1 500 000:n välillä. Yhteensä romaneja arvioitiin tuolloin olleen Euroopassa 2 miljoonaa.[53][54][55]

Slaavit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksalaisten Einsatzkommando tappamassa puolalaisia 1939.

Natsit pitivät myös slaaveja, kuten venäläisiä ja puolalaisia, ”ali-ihmisinä”. Slaaveja ei kuitenkaan haluttu hävittää kansana, vaan heille oli varattu tulevaisuus saksalaisen imperiumin orjina.[56]

Joitain tuhansia vaaleita puolalaislapsia siirrettiin saksalaisperheisiin kasvatettavaksi arjalaisiksi. Tummemmat lapset jäivät Puolaan, missä heille annettiin hyvin yksinkertainen, orjalle sopiva koulutus.[56]

Vaikka Hitler oli aluksi jyrkästi neuvostoliittolaisten sotavankien Saksaan tuomista vastaan pitäen näitä biologisena ja poliittisena uhkana,[57] alettiin vankeja siirtää työleireille Keski-Eurooppaan talvella 1942. Saksalaiset vartiosotilaat teloittivat arviolta 600 000 sotavankia joko rodun tai kommunistiepäilyjen vuoksi.[29] Leireillä esiintyneiden epäinhimillisten olosuhteiden vuoksi 3,3 miljoonaa neuvostoliittolaista sotavankia kuoli vankileirillä.[57] Lisäksi natsit rahtasivat neuvostoliittolaisia sotavankeja tuhoamisleireille ja keskitysleireille kuolemaan.[56][57]

Homoseksuaalit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Homoseksuaalien vainot natsi-Saksassa

Natsit tuomitsivat homoseksuaalisen käyttäytymisen, koska homoseksuaalit heikensivät yhteiskuntaa eivätkä osallistuneet arjalaisen rodun kasvattamiseen. Saksan homokulttuuri lakkautettiin ja homot ajettiin piiloon. Vuosien 1933 ja 1945 välillä noin 100 000 homomiestä pidätettiin ja heistä puolet vangittiin. Keskitysleireille lähetettiin arviolta 5 000–10 000 homomiestä, joista tuntematon määrä kuoli. Homomiehet kantoivat leireillä vaatteissaan vaaleanpunaista kolmiota. Heitä kohdeltiin usein huonommin kuin muita vankeja, eikä heillä ollut samanlaisia verkostoja. Jotkut heistä kastroitiin.[58]

Lesboja tai ei-saksalaisia homomiehiä ei juurikaan vainottu. Natsit uskoivat homoseksuaalisuuden olevan parannettavissa kurilla ja kovalla työllä, ja elämäntyylistään luopuneet homomiehet hyväksyttiin yleensä takaisin ”rotuyhteisöön”.[58]

Sairaat ja vammaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksassa tuhottiin satojatuhansia psyykkisesti ja fyysisesti sairaita tai vammaisia ihmisiä. Natsit pitivät heitä taakkana yhteiskunnalle, koska heidän huoltamisensa vei valtion varoja.[20] Lisäksi heidän olemassaolonsa oli epäkohta täydellisen arjalaisen rodun tavoittelussa. Noin 400 000 joutui pakkosterilisoinnin uhriksi vastoin tahtoaan. Vuonna 1939 aloitetun T4-eutanasiaohjelman tarkoitus oli järjestelmällisesti tuhota eri tavoin vammaisia lapsia ja aikuisia.

Muut uskonnolliset ryhmät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etnisen alkuperän lisäksi natsit vainosivat ihmisiä uskonnollisin perustein. Noin 2 000–5 000 Jehovan todistajaa kuoli keskitysleireillä, joihin heidät vangittiin poliittisista ja ideologisista syistä. Jehovan todistajat kieltäytyivät asepalveluksesta, eivät halunneet osallistua politiikkaan ja kieltäytyivät natsitervehdyksistä sekä uskollisuuden vannomista kansallissosialistiselle hallitukselle. Natsien epäluulot kohdistuivat jo varhain myös moniin katolisiin ja muihin kristittyihin pappeihin, jotka kieltäytyivät Hitleriin kohdistetusta henkilönpalvonnasta. Suurin osa vangituista papeista joko teloitettiin tai näännytettiin leireillä nälkään.[20]

Tuhoamisen menetelmät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Natsien perustamat tuhoamisleirit (pääkallo mustalla pohjalla), keskitysleirit (pieni musta neliö) ja ghetot (keltapunainen tähti) Euroopan kartalla. Keltaisella pääkallokuviolla on merkitty tärkeimpien joukkomurhien paikat. Punaiset ympyrät ovat kokoamiskaupunkeja. Nuolet kuvaavat tärkeimpiä siirtoreittejä.

Keskitys- ja työleirit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Luettelo natsien keskitysleireistä

Natsit perustivat poliittisten vankien ja ei-toivottujen kansalaisten säilömiseen keskitysleirejä eri puolille Eurooppaa vuodesta 1933 alkaen. Vuoteen 1939 mennessä oli perustettu kuusi suurta leiriä. Toisen maailmansodan puhjettua natsit käyttivät leirejä valloitusten myötä aina vain kasvavien sotavanki- ja juutalaisjoukkojen keskittämiseen ja tuhoamiseen. Vangit joko tapettiin välittömästi leirille saapumisen jälkeen tai pakotettiin työskentelemään tehtaissa aliravittuina ja vartijoiden mielivallan alaisina. Myös työnteon tarkoitus oli vankien surmaaminen, mutta sitä ennen heidän työpanoksensa haluttiin käyttää hyväksi sota- tai muussa teollisuudessa.

Sodan aikana leirejä syntyi etenkin ei-toivottujen kansanosien, lähinnä juutalaisten, puolalaisen älymystön, kommunistien tai romanien asutuskeskusten läheisyyteen. Ehtona leirin sijainnille olivat myös hyvät rautatieyhteydet. Näistä kansanosista eroon hankkiutuminen katsottiin niin tärkeäksi, että Saksan sotatoimien kipeästi kaipaama kuljetuskapasiteetti uhrattiin suuressa määrin vankikuljetuksiin. Kuljetukset tapahtuivat usein hirvittävissä olosuhteissa, ja monet vangeista kuolivat jo matkan aikana.

Saksalaiset siirsivät keskitysleirien vankeja sodan loppuvaiheessa lähestyvien rintamalinjojen tieltä sisemmälle Saksaan. Tuhannet heikkokuntoiset vangit pakotettiin tällaisille kuolemanmarsseille pääasiassa talvella 1944–1945.

Ghetot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Ghetto

Ghetot olivat holokaustin välivaihe ennen varsinaista tuhoamista, mutta myös niissä kuoli tuhansittain ihmisiä. Ghetot olivat natsien valloitettujen alueiden kaupunkeihin syksystä 1939 alkaen perustamia aidattuja ja vartioituja kortteleita, joihin juutalaiset ja jotkut romanit kerättiin odottamaan kuljetusta keskitysleireille. Ghetoista suurimmat olivat Varsovan ghetto, jossa eli 380 000 ihmistä, ja Łódźin ghetto, jossa oli noin 160 000 asukasta. Ghettojen elinolosuhteet olivat usein epäinhimillisen kurjat, kun suuria ihmismääriä ahdettiin asumaan hyvin pienelle alueelle. Siksi kulkutaudit levisivät ghetoissa nopeasti, ja tuhansittain juutalaisia kuoli nälkään.

19. heinäkuuta 1942 Heinrich Himmler määräsi kuljetukset ghetoista kuolemanleireille aloitettaviksi. Joitakin epätoivoisia aseellisia vastarintayrityksiä (gheton kansannousuja) tapahtui, mutta natsit onnistuivat tukahduttamaan ne. Jäljelle jääneet juutalaiset tapettiin tai lähetettiin leireille tuhottaviksi. Kesäkuussa 1943 Himmler määräsi, että kaikki Ostlandin getot oli tuhottava ja juutalaiset asetettava SS-joukkojen määräysvaltaan[59].

Eutanasiaohjelma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Aktion T4

Aktion T4 -ohjelma oli pakotettua eutanasiaa, osa natsien eugeniikkaohjelmaa. Sen avulla hankkiuduttiin eroon vammaisista ja henkisesti sairaista, joita pidettiin rodullisesti epäpuhtaina sekä taloudellisena rasitteena Saksalle. Ohjelmassa murhattiin vuosien 1939–1944 aikana Saksassa yli 70 000 aikuista ja noin 6 000 lasta. T4-ohjelmaa pidetään usein holokaustin valmisteluna, sillä T4:n yhteydessä ensi kertaa suoritetut toimenpiteet, kuten tappaminen kaasulla, otettiin käyttöön myös holokaustissa. Lisäksi suuri määrä T4-ohjelmassa vaikuttanutta henkilökuntaa siirtyi merkittäviin tehtäviin holokaustin toteuttamisen hallinnoinnissa.[60]

Joukkoteloitukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Einsatzgruppen
Juutalaisten murhaamista Ukrainan Ivangorodin lähellä 1942.

Einsatzgruppen eli Saksan turvallisuuspoliisin muodostamat tuhoamisryhmät ryhtyivät surmaamaan natsihallinnon ”ei-toivotuksi” määrittelemää väestöä itärintaman valloitetuilta alueilta kesästä 1941 alkaen. Ryhmien arvioidaan teloittaneen 1,5 miljoonaa juutalaista, kommunistia, sotavankia ja romania. He myös avustivat Wehrmachtia ja paikallisia antisemiittejä surmatöissä. Yleinen toimintatapa ryhmillä oli antaa määräys kaikkien alueen juutalaisten ja muun ei-toivotun aineksen kokoontua tietylle paikalle tiettynä aikana. Tämän jälkeen paikalle saapuneet johdatettiin riittävän kauas asutuksesta, jonne joukkohaudat oli kaivettu valmiiksi. Surmattavat pakotettiin riisuutumaan, jonka jälkeen heidät asetettiin kuopan reunalle tai kuoppaan ja ammuttiin.

Pogromeiksi kutsutaan erityisesti Venäjällä ja muualla Itä-Euroopassa paikallisten tekemiä hyökkäyksiä juutalaisia kohtaan. Pogromit jatkuivat myös holokaustin aikana.

Tuhoamisleirit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Tuhoamisleiri
Ilmakuva Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleiristä.

Kun juutalaisten surmaaminen ampumalla oli osoittautunut epäkäytännölliseksi, saksalaiset alkoivat etsiä vaihtoehtoisia tappomenetelmiä. Juutalaisten tuhoamisen painopiste päätettiin siirtää miehitetystä Neuvostoliitosta Puolaan, jonne rakennettiin tuhoamisleirejä.[61]

Syksyn 1941 ja kevään 1942 välillä Puolaan rakennettiin kuusi tuhoamisleiriä: Chełmno, Bełżec, Sobibór, Treblinka, Majdanek ja Auschwitz-Birkenau. Tuhoamisleireillä oli vain yksi tehtävä: saapuvien vankien välitön murhaaminen. Leireistä Auschwitz-Birkenau ja Majdanek olivat myös keskitysleirejä, joissa vankeja tuhoamisen lisäksi hyödynnettiin työvoimana.[62]

Chełmnossa murhattiin yhteensä vähintään 152 000 ihmistä. Bełżecissä surmattiin noin 600 000 juutalaista. Sobibórissa tapettiin 200 000–250 000 juutalaista. Treblinkassa kuoli 750 000–900 000 juutalaista. Majdanekissa surmattiin noin 180 000 ihmistä, joista 50 000–120 000 oli juutalaisia.[63] Auschwitzissa surmattiin vähintään 1,1 miljoonaa, mahdollisesti jopa 1,5 miljoonaa ihmistä, joista juutalaisia oli 960 000.[64]

Ulkomaailman suhtautuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska holokausti sai niin massiiviset mittasuhteet, saksalaiset eivät pystyneet pitämään sitä piilossa. Natsien sotaa edeltäneen ajan juutalaisvastainen politiikka oli myös ollut täysin avointa, joten muualla maailmassa juutalaisten kohtaloa osattiin odottaa. Brittilehti Times kertoi jo joulukuussa 1939 natsien tavoitteena olevan perustaa alue, jossa juutalaiset voitaisiin hiljalleen tuhota. Kesästä 1942 alkaen lehdet esimerkiksi Britanniassa ja Ruotsissa tiesivät kertoa Chełmnon kaasuvaunuista ja muista tuhoamisoperaatioista. Puolalaiset maanalaiset järjestöt tarjosivat valtavan määrän tietoa Lontoossa toimineelle Puolan pakolaishallitukselle, joka jakoi tiedot eteenpäin länsiliittoutuneille. Juutalaisten murhista saatiin tietoa myös saksalaisten koodisanomista, jotka onnistuttiin purkamaan. Monta muutakin tiedonlähdettä oli, ja maailmalla liikkuikin paljon tietoa siitä, mitä juutalaisille oli tapahtumassa.[65]

Kaikesta tiedosta huolimatta länsiliittoutuneet eivät ryhtyneet juurikaan toimenpiteisiin juutalaisten auttamiseksi, vaikka niillä olisi ollut kuljetuskapasiteettia pakolaisten pelastamiseksi ja mahdollisuudet pommittaa tuhoamislaitoksia ja niille johtavia rautateitä. Länsiliittoutuneiden hallitusviranomaiset asettivat juutalaisten kohtalon Euroopassa poliittisen agendan pohjalle. Britanniassa ja Yhdysvalloissa uskottiin sodan yleisempään päämäärään, että juutalaiset pelastuisivat kun kansallissosialistinen Saksa tuhotaan. Toisaalta Yhdysvallat kyllä perusti vuonna 1944 Euroopan juutalaisten pelastamiseksi tarkoitetun organisaation The War Refugee Board, joka auttoi 200 000 juutalaisen pelastamisessa. Juutalaisilta pakolaisilta oli kuitenkin rajoitettu maahanmuuttoa sodan aikana ja sitä ennen, sillä heitä pelättiin Hitlerin vakoojiksi. Britit pelkäsivät lisäksi suuren määrän juutalaisia maassa vaikeuttavan Britannian Palestiinan-politiikkaa.[66]

Tavallisten ihmisten huolet olivat sodan aikana keskittyneet oman lähiympäristön ongelmiin. Monet eivät edes uskoneet huhuja juutalaisten täydellisestä kansanmurhasta tai eivät kyenneet sisäistämään jotain niin kauheaa. Jotkin brittiläiset ja yhdysvaltalaiset lehdet pyrkivät jopa perustelemaan käsittämätöntä väkivaltaa järkeistämällä sen osittain juutalaisten omaksi syyksi.[67]

Neuvostoliitto siirsi paljon maan läntisten osien juutalaisia turvaan Saksan hyökättyä, joskaan ei järjestelmällisesti juutalaisina. Monet neuvostokansalaiset osallistuivat kuitenkin miehitysvallan apuna juutalaisten tuhoamiseen, ja vähemmistökansallisuuksien edustajat pitivät juutalaisia usein Stalinin kätyreinä. Sodan jälkeen Neuvostoliitto jatkoi jiddišinkielisen kulttuurin tuhoamista.[68]

Euroopan puolueettomat maat kuten Sveitsi ja Ruotsi pyrkivät eri tavoin suojelemaan ja pelastamaan juutalaisia. Ruotsi pelasti Tanskan 8 000 juutalaista, ja Ruotsin, Sveitsin ja Vatikaanin suurlähetystöt yrittivät pelastaa Unkarin juutalaiset myöntämällä heille viisumeita.[69] Vatikaanin linja oli melko juutalaisvastainen ja välinpitämätön Euroopan ja Italian juutalaisten auttamisen suhteen.[70] Palestiinan puolen miljoonan juutalaisyhteisö oli hajanainen ja pelkäsi omankin turvallisuutensa puolesta pystyäkseen auttamaan Euroopan juutalaisia kovinkaan paljon.[71]

Vastarinta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Juutalaisia vastarintataistelijoita Vilnan ghetossa.

Natsi-Saksan ylivoimaisen aseellisen mahdin ja huolellisen organisaation vuoksi vain harvat holokaustin uhrit kykenivät tekemään vastarintaa. Epätoivoisissa tilanteissa sitä kuitenkin yritettiin monta kertaa.

Puolan, Valko-Venäjän ja Ukrainan metsissä taistelevissa partisaanijoukoissa oli mukana noin 30 000 juutalaista. Useassa ghetossa yritettiin tuhoontuomittua aseellista vastarintaa. Juutalaiset aloittivat aseellisia ja aseettomia kapinoita myös keskitys- ja tuhoamisleireillä. Sobibórissa kapinoitiin elokuussa 1943, Treblinkassa lokakuussa 1943 ja Birkenaussa lokakuussa 1944. Birkenaussa kapinoinut Sonderkommando (vanki, joka oli pakotettu osallistumaan toisten vankien tappamiseen) sai räjäytettyä yhden krematorioista, ja Treblinkan ja Sobibórin leirit lakkautettiin pian kapinoiden jälkeen.[72]

Juutalaisten aseellisella vastarinnalla ei ollut sodan lopputuloksen kannalta mitään merkitystä, ja yleensä se vain joudutti ghettojen asukkaiden kuolemaa. Aseeseen tartuttiinkin usein koston saamiseksi tai vastalauseeksi. Ulkopuolista tukea juutalaiset saivat vain harvoin. Paikallisväestöt tai partisaanit eivät yleensä halunneet auttaa juutalaisia, osin välinpitämättömyydestä ja osin siksi että heillä oli omiakin vaikeuksia. Juutalaisten avustamisesta seurasi myös varma kuolema. Maan alla toimineet juutalaisjärjestöt yrittivät pelastaa juutalaisia esimerkiksi väärentämällä heille henkilöllisyyspapereita, hankkimalla ruokaa ja lääkkeitä sekä piilottelemalla lapsia.[73]

Aseellisen vastarinnan lisäksi ghetoissa vastustettiin saksalaisia jättämällä säädöksiä noudattamatta esimerkiksi salakuljettamalla ruokaa. Juutalaiset myös harrastivat ghetoissa kulttuuritoimintaa pitääkseen yllä elämänuskoaan ja yhteenkuuluvuuttaan.[74]

Holokaustin jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Selviytyjien asuttaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun liittoutuneiden joukot vapauttivat keskitysleirit vuonna 1945, niillä oli yhä tuhansia nälkiintyneitä ja sairaita vankeja. Euroopassa oli edelleen juutalaisvastaisuutta, ja monet selviytyjistä pelkäsivät paluuta kotimaihinsa. Puolassa juutalaisvainot jatkuivatkin sodan jälkeen, ja niistä suurimmassa, vuoden 1946 Kielcen pogromissa tapettiin 42 juutalaista. Kymmenet tuhannet kodittomat siirtyivätkin läntiseen Eurooppaan perustettuihin pakolaisleireihin, joita hallinnoivat YK sekä Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan armeijat. Pakolaisilla oli aluksi vaikea saada lupaa muuttaa Yhdysvaltoihin tai Palestiinaan, ja Britannia käännytti Palestiinaan pyrkiviä laivoja ja pidätteli pakolaisia Kyprokseen perustamillaan leireillä. Kun Israelin valtio perustettiin toukokuussa 1948, maahan alkoi muuttaa juutalaispakolaisia, ja vuoteen 1953 mennessä maahan oli muuttanut ehkä jopa 170 000 sodassa kodittomaksi jäänyttä juutalaista. Myös Yhdysvaltoihin päästettiin vuosina 1945–1952 kymmeniä tuhansia juutalaisia, ja juutalaispakolaisia muutti myös muihin länsimaihin, Australiaan, Amerikkaan ja Etelä-Afrikkaan.[75]

Syyllisten tuomitseminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1946 pidettiin Nürnbergin oikeudenkäynnit. Niissä monet huomattavimmat natsi-Saksan poliitikot tuomittiin kuolemanrangaistukseen tai pitkäaikaiseen vankeuteen muun muassa rikoksista ihmisyyttä vastaan, millä viitattiin myöhemmin holokaustiksi nimettyyn joukkotuhontaan. Samalla päätettiin, että myös sen toimeenpanoon osallistuneita oli rangaistava. Monet heistä olivat kuitenkin paenneet maasta, niin että heidät voitiin jäljittää ja tuomita vasta paljon myöhemmin. Tunnetuimpia heistä ovat olleet Adolf Eichmann, Josef Mengele ja Klaus Barbie. Erityisesti Simon Wiesenthal on tullut tunnetuksi monien asiaan syyllistyneiden etsimisestä ja saattamisesta vastuuseen. Adolf Eichmannin oikeudenkäynti Israelissa vaikutti maailmanlaajuisesti holokaustin muistamiseen julkisessa keskustelussa [76].

Holokaustin muistaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Holokaustin muistaminen

Holokaustin muistoa ja tietoisuutta tapahtumista pidetään nykyisin aktiivisesti yllä. Aiheesta julkaistaan paljon kirjoja ja elokuvia, ja sille perustetaan muistomerkkejä ja ylläpidetään museoita.[77] Holokaustimuseoita ovat keskitysleirien museoiden lisäksi esimerkiksi Yad Vashem Isralissa ja United States Holocaust Memorial Museum Washingtonissa.[78] YK:n yleiskokous virallisti vuonna 2005 kunkin vuoden tammikuun 27. päivän, Auschwitzin vapauttamisen vuosipäivän, holokaustin uhrien muistopäiväksi.[79]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Benz, Wolfgang: Holokausti. ((Der Holocaust, 1995.) Suomentanut Tapani Hietaniemi) Tampere: Vastapaino, 2000. ISBN 951-768-075-9
  • Holmila, Antero: Holokausti. Tapahtumat ja tulkinnat. Jyväskylä: Atena, 2010. ISBN 978-951-796-652-8
  • McMillan, Dan: Polttouhrit. Holokaustin syyt. ((How Could This Happen. Explaining the Holocaust, 2014.) Suomentanut Petri Stenman) Helsinki: Like, 2015. ISBN 978-952-01-1164-9
  • Snyder, Timothy: Musta maa. Holokausti: tapahtumat, opetukset. ((Black Earth. The Holocaust as History and Warning, 2010.) Suomentanut Antero Helasvuo) Helsinki: Siltala, 2015. ISBN 978-952-234-304-8
  • Steinbacher, Sybille: Auschwitz. Lyhyt historia. ((Auschwitz. Geschichte und Nachgeschichte, 2004.) Suomentanut Tuomas Kauko) Helsinki: Like, 2008. ISBN 978-952-01-0081-0

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Remes, Mika: Holokausti. Miten natsit loivat helvetin Tiede. 6/2011. Arkistoitu 1.1.2018. Viitattu 18.12.2017.
  2. ↑ https://www.etymonline.com/word/holocaust
  3. ↑ What Is the Origin of the Term Holocaust? Encyclopaedia Britannica. Viitattu 22.9.2019. (englanniksi)
  4. ↑ The Holocaust: Definition and Preliminary Discussion Yad Vashem. Arkistoitu 22.4.2021. Viitattu 22.9.2019. (englanniksi)
  5. ↑ a b Niewyk, Donald L. & Nicosia, Francis R.: Defining the Holocaust. Teoksessa The Columbia Guide to the Holocaust, s. 45. New York: Columbia University Press, 2000. ISBN 0231112009. Google Books. (englanniksi)
  6. ↑ McMillan 2015, s. 153–155.
  7. ↑ McMillan 2015, s. 154–159.
  8. ↑ McMillan 2015, s. 160–169.
  9. ↑ McMillan 2015, s. 79–80, 227–231.
  10. ↑ McMillan 2015, s. 160.
  11. ↑ Snyder 2015, s. 21.
  12. ↑ McMillan 2015, s. 169.
  13. ↑ McMillan 2015, s. 175–176.
  14. ↑ McMillan 2015, s. 182–183.
  15. ↑ McMillan 2015, s. 231–232.
  16. ↑ Holmila 2010, s. 70–72.
  17. ↑ Levin, Brian: Stone Cold Jew-Baiting. Huffingtonpost.com 26.7.2010. (englanniksi)
  18. ↑ United States Holocaust Memorial Museum: The Holocaust Encyclopedia. (englanniksi)
  19. ↑ Blacks during the Holocaust. Holocaust Encyclopedia. (englanniksi)
  20. ↑ a b c Non-Jewish Victims of the Holocaust · Five Milion Forgotten. Who Were the Five Million Non-Jewish Holocaust Victims? (englanniksi)
  21. ↑ Documenting Numbers of Victims of the Holocaust and Nazi Persecution Holocaust Encyclopedia. United States Holocaust Memorial Museum. Viitattu 29.7.2017. (englanniksi)
  22. ↑ a b c d e f Benz 2000, s. 27–34.
  23. ↑ a b c d e f g h HUM - Holokaustin uhrien muisto ry hum.fi. Viitattu 15.11.2019.
  24. ↑ Benz 2000, s. 39–41.
  25. ↑ a b Benz 2000, s. 35–38.
  26. ↑ Benz 2000, s. 42–49.
  27. ↑ Benz 2000, s. 64–68.
  28. ↑ Steinbacher 2008, s. 84–88.
  29. ↑ a b North, Jonathan: Soviet Prisoners of War: Forgotten Nazi Victims of World War II Historynet. 12.6.2006. Weider History Group. Viitattu 7.4.2008. (englanniksi)
  30. ↑ a b c Einsatzgruppen (mobile killing units) 19.2.2008. United States Holocaust Memorial Museum. Viitattu 7.4.2008. (englanniksi)
  31. ↑ Steinbacher 2008, s. 89–92.
  32. ↑ Benz 2000, s. 81–85.
  33. ↑ Benz 2000, s. 98.
  34. ↑ Benz 2000, s. 95.
  35. ↑ Holmila 2010, s. 157–161.
  36. ↑ Holmila 2010, s. 178.
  37. ↑ Holmila 2010, s. 161–166.
  38. ↑ KOVNO 19.2.2008. United States Holocaust Memorial Museum. Viitattu 7.4.2008. (englanniksi)
  39. ↑ Holmila 2010, s. 166.
  40. ↑ Kiev and Babi Yar 19.2.2008. United States Holocaust Memorial Museum. Viitattu 7.4.2008. (englanniksi)
  41. ↑ Holmila 2010, s. 167.
  42. ↑ Holmila 2010, s. 169–172.
  43. ↑ Holmila 2010, s. 175–176.
  44. ↑ Holmila 2010, s. 176–177.
  45. ↑ Holmila 2010, s. 154.
  46. ↑ Holmila 2010, s. 177–178.
  47. ↑ Holmila 2010, s. 178–180.
  48. ↑ Holmila 2010, s. 180–181.
  49. ↑ Holmila 2010, s. 195–197.
  50. ↑ Holmila 2010, s. 202.
  51. ↑ Holmila 2010, s. 202–213.
  52. ↑ Benz 2000, s. 114–117.
  53. ↑ Hancock, Ian: Romanies and the Holocaust: A Re-evaluation and Overview. Teoksesta Stone, Dan (toim.): The Historiography of the Holocaust, s. 383–396. New York: Palgrave-Macmillan, 2004. ISBN 978-0-333-99745-1. (englanniksi)
  54. ↑ Benz 2000, s. 117.
  55. ↑ HUM - Holokaustin uhrien muisto ry hum.fi. Viitattu 2.8.2020.
  56. ↑ a b c Friedman, Ina R.: The Other Victims of the Nazis National Council for the Social Studies. Viitattu 5.7.2021. (englanniksi)
  57. ↑ a b c Nazi Persecution of Soviet Prisoners of War 19.2.2008. United States Holocaust Memorial Museum. Viitattu 7.4.2008. (englanniksi)
  58. ↑ a b Persecution of Homosexuals in the Third Reich Holocaust Encyclopedia. United States Holocaust Memorial Museum. Viitattu 29.7.2017. (englanniksi)
  59. ↑ Kasekamp, Andres: Baltian historia, s. 189. Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-411-8
  60. ↑ Holmila 2010, s. 63–67.
  61. ↑ Steinbacher 2008, s. 89–91.
  62. ↑ Steinbacher 2008, s. 90–91.
  63. ↑ Steinbacher 2008, s. 91–92.
  64. ↑ Steinbacher 2008, s. 137–138.
  65. ↑ Holmila 2010, s. 259–260.
  66. ↑ Holmila 2010, s. 263–265.
  67. ↑ Holmila 2010, s. 260–263.
  68. ↑ Holmila 2010, s. 266–268.
  69. ↑ Holmila 2010, s. 268–270.
  70. ↑ Holmila 2010, s. 271–274.
  71. ↑ Holmila 2010, s. 275–277.
  72. ↑ Holmila 2010, s. 242–243.
  73. ↑ Holmila 2010, s. 244–254.
  74. ↑ Holmila 2010, s. 245, 252.
  75. ↑ The Aftermath of the Holocaust United States Holocaust Memorial Museum. Viitattu 6.8.2017. (englanniksi)
  76. ↑ Holmila 2010, s. 283–285.
  77. ↑ Holmila 2010, s. 278.
  78. ↑ Holmila 2010, s. 289.
  79. ↑ Holmila 2010, s. 291.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bruchfeld, Stéphane & Levine, Paul A.: Kertokaa siitä lapsillenne. Kirja juutalaisten joukkotuhosta Euroopassa 1933–1945. (Om detta må ni berätta. En bok om Förintelsen i Europa 1933–1945, 1998.) Helsinki: Opetushallitus, 2001. ISBN 952-13-1056-1 Teoksen verkkoversio (PDF).
  • Muir, Simo & Worthen, Hana (toim.): Finland’s Holocaust. Silences of History. Basingstoke: Palgrave Macmillan, 2013. ISBN 978-1-137-30264-9 (englanniksi)
  • Myllykoski, Matti & Lundgren, Svante: Murhatun Jumalan varjo. Antisemitismi kristinuskon historiassa. Helsinki: Yliopistopaino, 2005. ISBN 951-570-614-9
  • Sem-Sandberg, Steve: Łódźin kurjat. ((De fattiga i Łódź, 2009.) Suomentanut Leena Peltomaa) Helsinki: Like, 2011. ISBN 978-952-01-0450-4

Dokumentit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Shoah (Claude Lanzmann, 1985)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Holokausti&oldid=22825203”