Kielcen pogromi

Juutalaiskomitean talo Planty-kadulla

Muistolaatta Planty 7:n talossa Kielcessä

Kielcen pogromi oli juutalaisten väkivaltainen joukkomurha 4. heinäkuuta 1946 Kaakkois-Puolassa Kielcen kaupungissa. Puolalaisista sotilaista, poliiseista ja siviileistä koostunut joukko surmasi ainakin 42 juutalaista. Toisen maailmansodan jälkeisen Puolan pahimmassa juutalaisvastaisten väkivaltaisuuksien purkauksessa loukkaantui lisäksi yli 40.

Taustatietoa

Juutalaisten ja ei-juutalaisten puolalaisten välillä oli jo ennen sotaa merkittäviä jännitteitä. Tämä johtui osittain siitä, että jotkut parlamentin jäsenet ja papisto levittivät aktiivisesti antisemitististä propagandaa. Alina Skibińska ja Joanna Tokarska-Bakir ovat tutkineet aihetta, ja heidän mukaansa 1930-luvulla ”yhteisöjen väliset suhteet alkoivat muistuttaa yhä enemmän apartheidia”.

Heinäkuun 1. päivänä 1946 yhdeksänvuotias ei-juutalainen poika Henryk Blaszczyk lähti kotoaan Kielcestä vanhemmilleen ilmoittamatta. Kolmen päivän kuluttua poika palasi kotiin ja kertoi vanhemmilleen ja poliisille, että hänet oli siepattu ja piilotettu paikallisen juutalaiskomitean rakennuksen kellariin Planty-kadulla rituaalimurhaa varten. Kyseisessä rakennuksessa oli 180 juutalaista. Paikallinen poliisi alkoi tutkia väitettyä rikosta ja huomasi, että Blaszczykin tarina ei täysin pitänyt paikkaansa; rakennuksessa ei esimerkiksi ollut kellaria. Samaan aikaan rakennuksen ulkopuolelle kerääntyi suuri joukko vihaisia puolalaisia.

Joukkomurha

Puolalaiset sotilaat ja poliisit tunkeutuivat rakennukseen ja pyysivät juutalaisia asukkaita luovuttamaan mahdolliset aseensa. Tuntemattoman tekijän ammuttua yhden laukauksen virkamiehet ja siviilit avasivat tulen rakennuksen sisällä olevia juutalaisia kohti, ja useita juutalaisia kuoli ja osa loukkaantui. Ulkona ollut vihainen väkijoukko ryhtyi julmasti pahoinpitelemään juutalaisia, jotka yrittivät paeta ammuskelua tai joita hyökkääjät ajoivat kadulle.

Samaan aikaan huhu ”rituaalimurhasta” saavutti Kielcessä sijaitsevan Ludwikówin terästehtaan. Huuto ”olette täällä töissä, kun lapsenne murhataan” sai useat sadat metallityökaluin aseistautuneet työntekijät ryntäämään Planty-kadulle. Heidän saapumisensa aloitti pogromin toisen – ja verisemmän – vaiheen. Väkivaltaisuudet tukahdutettiin iltapäivällä, kun toinen, paremmin johdettu sotilasyksikkö oli saapunut ja evakuoinut juutalaiset turvaan. Väkivalta ei kuitenkaan päättynyt siihen. Sotilaat syyllistyivät sairaalaan matkalla olleiden loukkaantuneiden juutalaisten pahoinpitelyyn ja ryöstöihin. Lisäksi sairaalassa olevat muut potilaat pahoinpitelivät haavoittuneita juutalaisia. Joukko siviilejä lähestyi sairaalaa ja vaati, että juutalaiset haavoittuneet luovutettaisiin heille. Sairaalan henkilökunta kieltäytyi pyynnöstä. Päivän päätteeksi siviilit, sotilaat ja poliisit olivat surmanneet 42 juutalaista ja lisäksi yli 40 muuta oli loukkaantunut. Tapahtumien yhteydessä myös kaksi ei-juutalaista puolalaista menetti henkensä, ehkä siksi, että he olivat rakennuksen sisällä olevien juutalaisten asukkaiden tai muiden ei-juutalaisten puolalaisten uhrien auttajia.

Oikeudelliset seuraukset

Tuomiot julistettiin 11. heinäkuuta 1946. Joukkomurhasta tuomittiin 12 ihmistä. Tuomituista yhdeksän sai kuolemanrangaistuksen, ja heidät teloitettiin oikeudenkäynnin jälkeisenä päivänä. Kolme muuta saivat elinkautisen vankeusrangaistuksen. Yhtä lukuun ottamatta kaikki upseerit, jotka olivat läsnä, kun heidän sotilaansa suorittivat pogromin, alennettiin, ja he saivat vuoden vankeusrangaistuksen.

Pogromia käsiteltiin oikeudessa vielä kaksi kertaa myöhemmin. Kolmannella kerralla joulukuussa 1947 sekä Kielcen turvallisuuspäällikkö että maakunnan poliisijohtaja saivat hyvin kevyet tuomiot.

Reaktioita

Pogromista seurasi laajamittainen paniikki Puolan juutalaisyhteisön keskuudessa, ja paniikin aiheuttamassa siirtolaisaallossa maasta lähti noin 100 000 ihmistä.

Puolan katolinen kirkko vaikutti ensisijaisesti toimivan passiivisesti, mutta kommunistinen turvallisuuspoliisi onnistui tehokkaasti estämään sen halukkuutta ilmaista selkeää kantaansa. Sen sijaan kirkon papit ohjeistettiin tuomitsemaan pogromi seuraavissa sunnuntaimessuissa, ja heitä pyydettiin käsittelemään asiaa saarnoissaan. Joidenkin katolisten pappien mielestä mellakka johtui juutalaisten yliedustuksesta stalinistisessa turvallisuuspoliisissa ja syyttäjänvirastossa, jotka olivat aloittaneet laajan kampanjan ei-kommunisteja vastaan.

Puolan laittomaksi julistettu oppositio piti pogromia juonena, jolla kommunistit väitetysti yrittivät huonontaa Puolan mainetta ulkomailla ja siirtää niiden huomion vähemmän merkittäviin asioihin. Puolassa oli vain pari päivää aikaisemmin 30. kesäkuuta järjestetty kansanäänestys, jonka tulokset kommunistipuolue oli väärentänyt.

Kommunistipuolueen viranomaisilta ei juuri tunneta Kielcen pogromiin liittyviä asiakirjoja. Asian selittää mahdollisesti se, että tapaus ei kiinnostanut heitä, ja koska heillä oli tapahtumahetkellä täysi työ kansanäänestyksen tulosten väärentämisessä.

Lähteet

• Michlic, Johanna: Poland's Threatening Other: The Image of the Jew from 1880 to the Present. University of Nebraska Press, 2006. ISBN 9780803256378 (englanniksi)
• Frankel, Jonathan (toim.): Dark Times, Dire Decisions: Jews and Communism. Oxford University Press, 2005. ISBN 9780190292928 (englanniksi)