Protestantismi

Protestantismi eli protestanttisuus (vrt. lat. protestare, esittää vastalause) on yksi kristinuskon kolmesta pääsuuntauksesta katolisuuden ja ortodoksisuuden ohella. Protestantismi syntyi 1500-luvun uskonpuhdistuksen eli reformaation aikana tapahtuneesta erosta katolisen kirkon piiristä. Martti Lutherin, Jean Calvinin ja muiden johdolla uskonpuhdistajat erosivat roomalaiskatolisesta kirkosta, sillä he pitivät sen kirkollisia rakenteita ja teologisia opetuksia virheellisinä. Nykyisin protestantismi muodostuu sadoista suuntauksista, joilla on laaja valikoima oppeja, perinteitä ja käytäntöjä.

Protestanttien yhteisenä periaatteena on Raamatun keskeisyys sekä oppi pelastuksesta uskossa Jeesukseen Kristukseen. Useimmat protestantit pitävät kastetta ja ehtoollista kristillisen elämän keskeisinä käytänteinä. Eri protestanttiset kirkkokunnat ovat vaihtelevassa määrin joko säilyttäneet tai hylänneet roomalaiskatoliset jumalanpalvelusmuodot. Anglikaaniset ja luterilaiset kirkot ovat pitäneet yllä roomalaiskatolisen kirkon liturgiaa, kun taas muut kirkkokunnat, kuten baptistit, presbyteerit ja helluntailaiset ovat kehittäneet vähemmän liturgisia jumalanpalvelusmuotoja.

Vaikka protestanttinen kristinusko on lähtöisin Euroopasta, se on levinnyt ympäri maailmaa lähetystyön kautta. Vuonna 2010 maailmassa arvioitiin olevan yli 800 miljoonaa protestanttia, jotka muodostivat 37 prosenttia koko kristitystä väestöstä ja toiseksi suurimman kristillisen suuntauksen. Vuonna 2024 päälinjan protestantteihin arvioitiin kuuluvan yli 625 miljoonaa kannattajaa, evankelisiin yli 413 miljoonaa kannattajaa ja helluntailais-karismaattisiin ryhmiin yli 683 miljoonaa jäsentä. Maantieteellisesti protestantit jakautuivat vuonna 2010 Saharan eteläpuoliseen Afrikaan (37 %), Pohjois- ja Etelä-Amerikaan (33 %), Aasian ja Tyynenmeren alueelle (17 %) ja Eurooppaan (13 %).

Vuonna 2024 väestöllisesti suurimmat protestanttiset maat olivat Yhdysvallat (160 miljoonaa), Nigeria (60 miljoonaa), Kiina (58 miljoonaa), Brasilia (41 miljoonaa), Etelä-Afrikka (37 miljoonaa), Britannia (34 miljoonaa), Kongon demokraattinen tasavalta (32 miljoonaa), Saksa (27 miljoonaa), Kenia (24 miljoonaa) ja Intia (19 miljoonaa). Suhteelllisesti vahvin protestanttinen alue on Pohjoismaat.

Oppi

Protestantismilla viitataan 1500-luvun reformaation seurauksena syntyneisiin kristillisen uskon tulkintaan ja käytäntöön. Protestantismin piiriin on yleisesti luettu ne Euroopan ja Pohjois-Amerikan kirkot, jotka erosivat roomalaiskatolisuudesta ja säilyttivät uskonnollisen riippumattomuuden. Protestantismiin on sisältynyt myös itsenäisen ajattelun korostukset. Protestanttisessa teologiassa on reagoitu monesti älylliseen ja kulttuuriseen kehitykseen herkemmin kuin katolisessa tai ortodoksisessa teologiassa. Alueelliset vaihtelut ovat olleet huomattavia ja heijastelleet niitä yhteiskuntia, joiden kanssa protestanttinen teologia on ollut tekemisissä.

Tausta

Pääartikkeli: Protestantismin edeltäjät, Uskonpuhdistus

Martin Luther ja Jean Calvin saksalaisen kirkon lasimaalauksessa. Saksan evankelinen kirkko on paikallisten luterilaisten ja reformoitujen kirkkojen yhteenliittymä.

Ranskassa 1500-luvun alku- ja keskivaiheilla toimineiden reformaattoreiden eli uskonpuhdistajien lisäksi yksi merkittävimmistä protestantismin syntyyn vaikuttaneista henkilöistä oli saksalainen augustinolaismunkki Martti Luther. Luther arvosteli erityisesti katolisen kirkon korruptiota sekä uskonopin ja hurskauselämän useita kohtia. Erityisen kriittinen hän oli kirkon harjoittamaa anekauppaa kohtaan. Lutherin ja hänen työtovereittensa ympärille syntyneen liikkeen tarkoituksensa ei ollut synnyttää uutta kirkkoa vaan uudistaa katolisen kirkon käytäntöjä, jotka reformaattorit ymmärsivät Raamatun vastaisiksi. Protestiliike sai tukea kansalta ja paikallisten ruhtinaskuntien johtajilta. Sen sijaan katolisen kirkon hierarkia ei tunnustanut uudistustarpeita vaan erotti reformaattorit kirkon yhteydestä.

Tämän seurauksena syntyivät luterilainen ja reformoitu eli Jean Calvinin mukaan kalvinistinen kirkko. Luterilaista ja reformoitua kirkkoa kutsutaan toisinaan myös evankelisiksi kirkoiksi erityisesti Saksassa. Brittein saarilla valtiovalta perusti anglikaanisen kirkon. Sen jumalanpalveluselämässä on katolisen kirkon piirteitä, mutta kirkon oppi on protestanttinen.

Uskonpuhdistuksen keskeiset periaatteet ovat raamattuperiaate ja uskonperiaate. Raamattuperiaatteen eli muotoperiaatteen mukaan ”Raamattu on kristityn uskon ja elämän ylin ohje” (lat. sola scriptura). Uskonperiaatteen eli sisältöperiaatteen mukaan ”Ihminen pelastuu yksin uskosta, yksin armosta” (lat. sola fide, sola gratia). Protestantismi korosti Jumalan tuonpuoleisuutta ja ihmisen perisyntiä. Se hylkäsi ripin sakramenttina ja luostarilaitoksen, supisti jumalanpalvelusmenoja ja painotti saarnan kuuntelemista ja yksilön moraalia. Käsitys, että yksilö voi omakohtaisesti tulkita Raamattua, johti protestantismille ominaiseen uusien lahkojen syntyyn.

Historia

Kalvinismin ja luterilaisuuden eroavaisuudet

Luterilainen alttari Saksassa.

Reformaation kannattajien välille muodostui melko nopeasti keskinäisiä oppiin liittyviä erimielisyyksiä, joiden seurauksena protestantismi jakautui Manner-Euroopassa kalvinistiseen eli reformoituun ryhmään (Ranska, Sveitsi, Alankomaat) ja luterilaiseen ryhmään. Reformoitujen kirkkojen johtohenkilöitä olivat Ulrich Zwingli ja Jean Calvin. Ranskan protestantit eli hugenotit kuuluivat reformoituun ryhmään.

Reformoitu kirkko vaati luterilaista suuntausta jyrkempää uskonopin ja uskonnollisten muotojen karsimista. Kun luterilaisten mukaan voitiin säilyttää se, mikä ei ole suoranaisesti Raamatun vastaista, reformoidun periaatteen mukaan tuli hylätä se, mistä ei ollut nimenomaista Raamatun vahvistusta. Reformoiduista kirkkorakennuksista poistettiin yleisesti kuvat ja alttarit. Reformoitu kirkko suhtautui myös kriittisesti piispan virkaan ja sen presbyteerinen siipi hylkäsi piispanviran kokonaan. Reformoitujen ja luterilaisten välille syntyi kiistaa myös sakramenttikäsityksestä. Kun luterilaisten mukaan Kristuksen ruumis ja veri on ehtoollisessa todella, mutta salatusti läsnä, reformoitujen mukaan ehtoollisessa on Kristuksen ruumis läsnä vain symbolisesti tai hengellisesti.

Samoin armo-opista syntyi erimielisyyttä. Calvin päätyi niin sanottuun kaksinkertaiseen predestinaatio-oppiin, jonka mukaan tietyt ihmiset on Jumalan kaikkitietävän viisauden nojalla ennalta määrätty kadotukseen ja toiset pelastukseen. Luther taas omaksui reformoidun ja katolisen näkemyksen välimuodon, jonka mukaan ihminen on ennalta määrätty pelastukseen, muttei kadotukseen. Reformoidussa kirkossa syntyi myöhemmin 1500-luvulla hollantilaisen rovasti Jacobus Arminiuksen vaikutuksesta arminolainen siipi, joka hylkäsi predestinaation vedoten Jumalan tahtoon pelastaa kaikki ihmiset (1. Tim. 2:4) ja opetti ihmisen vapaan tahdon valintaa pelastuksen suhteen evankeliumia kuultaessa.

Anglikaaninen kirkko

Pari vuosikymmentä Manner-Euroopan reformaation jälkeen Brittein saarilla syntyi kuninkaan vaikutusvallan tuloksena anglikaaninen kirkko. Anglikaanikirkko on säilyttänyt liturgisessa elämässä monia katolisen kirkon piirteitä, mutta kirkon oppi on protestanttinen. Anglikaaninen kirkko pitää suuressa arvossa kirkon perinnettä ja se on säilyttänyt historiallisen piispuuden katkeamattomana.

Muita suuntauksia

Bethesda Temple Apostolic Church Ohiossa.

Protestanttiset kirkot ovat myöhemmin jakautuneet lukuisiin uusiin kirkkokuntiin. Reformaatiossa syntyi myös pienempiä liikkeitä, jotka katkaisivat lähes kaikki siteet katolisen kirkon tapoihin ja perinteeseen. Tällaisia olivat muun muassa anabaptistit sekä kolminaisuusopin vastustajat eli antitrinitaarit. 1600-luvulla Englannin puritaanit pyrkivät seurakuntalaisten elämän puhtauteen. Anglikaanikirkosta irtautuivat 1600-luvulla upotuskastetta korostava baptismi, sakramentit hylkäävät kveekarit ja paikallisseurakuntaa korostava kongregationalismi. 1700-luvulla pietisminä tunnettu herätysliike muodosti Euroopan kirkkoihin sisäisiä ryhmittymiä. Englannissa pietistinen herätys vaikutti John Wesleyn metodismin syntyyn. 1800-luvulla kehittyivät vapaakirkolliset yhteisöt eli vapaat suunnat.

Anglikaaninen kirkko on korostanut muista protestanttisista kirkoista poikkeavaa luonnettaan, vaikka se onkin erillinen katolisesta kirkosta. Protestantismin toisena äärilaitana ovat monet reformoidun kirkon oppien pohjalta syntyneet liikkeet. Jotkut näistä liikkeistä, kuten mormonit ja Jehovan todistajat, ovat edenneet kristinuskon rajoille tai ulkopuolelle. Helluntaiherätys syntyi 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa baptismin ja metodismin pohjalta. 1960-luvulla helluntailaisuuden rinnalle syntyi karismaattinen liike, joka ylitti kirkkokuntien rajat.

Valistuksen ajalla syntyi vapaamielinen teologinen suuntaus, joka kehittyi seuraavalla vuosisadalla entistä enemmän yksilöä korostavaksi moraaliopiksi. Uskontoa alettiin pitää yksityisasiana ja kirkko alettiin nähdä ennen kaikkea elämänkaaren seremonioiden hoitajana. Kirkon merkitystä kasvatuksessa ja yhteiskunnassa saatettiin myös arvostaa. Tätä näkemystä edustivat uusprotestanttiset teologit, kuten David Strauss, Friedrich Schleiermacher ja Adolf von Harnack.

1900-luvun lopulta alkaen konservatiiviset ja fundamentalistiset kirkot ovat Yhdysvalloissa jossain määrin voimistuneet. Poliittisesti tämä on näkynyt kristillisen oikeiston vaikutusvallan kasvuna. Esimerkiksi Billy Graham vaikutti laajasti Yhdysvaltain ulkopuolella. Evankelioimisliikkeet ovat nousseet muun muassa television välityksellä merkittäviksi vaikuttajiksi.

Kannatus ja tukialueet

Protestanttisen enemmistön maat vuonna 2010.

Protestantismin kannatusalueet vuonna 2010.

Protestantismin kannatus Saksassa vuonna 2011 on kuvattu kartassa sinisellä.

Protestantismi on katolilaisuuden jälkeen kristinuskon toiseksi suurin suuntaus. Protestanttisiin kirkkoihin kuului vuonna 2004 noin kolmannes kaikista kristityistä. Pohjois-Euroopan ja anglosaksisen Pohjois-Amerikan lisäksi protestanttisten kirkkojen vahvinta kannatusaluetta ovat Australia, Tyynenmeren alue ja Saharan eteläpuolinen Afrikka – erityisesti Englannin ja Saksan entiset siirtomaat. Perinteisten kirkkojen lisäksi isäksi uusilla evankelisilla liikkeillä on satoja miljoonia kannattajia.

Yhdysvalloissa protestantteja on noin 40 prosenttia väestöstä. Pohjoismaissa luterilaiset kirkot ovat olleet vahvoja, mutta sekularisaatio on kuitenkin Pohjoismaissa ja Britanniassa voimakasta. Saksassa protestantteja on noin 30 prosenttia väestöstä. Euroopan unionin väestöstä protestanteiksi tunnustautuu Eurobarometrin mukaan noin yhdeksän prosenttia.

Eri protestanttisilla suuntauksilla on arviolta seuraavat määrät kannattajia:

• Helluntailaisia 279 miljoonaa
• Baptisteja 100 miljoonaa
• Anglikaaneja 80 miljoonaa
• Reformoituja 80 miljoonaa (mukaan lukien reformoidut kirkot, presbyteerinen kirkko ja yhdistynyt kirkko).
• Luterilaisia 77 miljoona
• Metodisteja 60–80 miljoonaa
• Adventisteja 22 miljoonaa

Protestantismin suuntaukset jäävät siis jälkeen katolilaisuudesta, jolla on 1256 miljoonaa kannattajaa. Ortodoksisuudella on yli 295 miljoonaa kannattajaa. Helluntailaisuus, baptismi ja kalvinilaisuus ovat levinneet laajasti eri puolille maailmaa eri kansanryhmien keskuuteen. Sen sijaan luterilaisuutta on professori Risto Saarinen luonnehtinut ”valkoisen keskiluokan, tai Afrikan maissa mustan keskiluokan” uskonnoksi.

Katso myös

• Anabaptismi (hutteriitit, mennoniitat ja amissit)
• Kveekarit
• Megakirkko
• Pelastusarmeija

Lähteet

• Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4
• McGrath, Alister (toim.): Modernin teologian ensyklopedia. (The Blackwell Encyclopedia of Modern Christian Thought, 1993.) Suomentanut Satu Norja ja Kia Sammalkorpi-Soini. Helsinki: Kirjapaja, 2000. ISBN 951-625-495-0

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Protestantismi Wikimedia Commonsissa