Napoleon I

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Napoleon)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”Napoleon” ohjaa tänne. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Napoléon I
Ranskalaisten keisari ja Italian kuningas
Jacques-Louis Davidin muotokuva Napoleonista vuodelta 1812.
Ranskalaisten keisari
Valtakausi 18. toukokuuta 1804[1] −
6. huhtikuuta 1814
Kruunajaiset 2. joulukuuta 1804
Seuraaja Ludvig XVIII (Ranskan kuningas)
Valtakausi 20. maaliskuuta 1815 –
22. kesäkuuta 1815
Edeltäjä Ludvig XVIII
Seuraaja Napoleon II (kiistelty)
Italian kuningas
Valtakausi 17. maaliskuuta 1805 –
11. huhtikuuta 1814
Kruunajaiset 26. toukokuuta 1805
Seuraaja Viktor Emanuel II
Reinin liiton suojelija
Valtakausi 12. heinäkuuta 1806 –
19. lokakuuta 1813
Edeltäjä Frans II (Pyhä saksalais-roomalainen keisari)
Syntynyt Napoleone di Buonaparte
15. elokuuta 1769
Ajaccio, Korsika, Ranska[2]
Kuollut 5. toukokuuta 1821 (51 vuotta)
Longwood, Saint Helena[2]
Hautapaikka Les Invalides, Pariisi
Puoliso
Lapset
Napoleon II
Suku Bonaparte
Isä Carlo Buonaparte
Äiti Letizia Ramolino
Uskonto ateismi
Nimikirjoitus

Napoléon Bonaparte (alkujaan Napoleone di Buonaparte; 15. elokuuta 1769 Ajaccio, Korsika – 5. toukokuuta 1821 Longwood, Saint Helena)[2] oli ranskalainen sotilas ja poliitikko, joka hallitsi Ranskaa itsevaltaisesti kaapattuaan vallan Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa.

Napoleon hallitsi Ranskaa ensimmäisenä konsulina vuodesta 1799 alkaen ja ranskalaisten keisarina nimellä Napoleon I vuosina 1804–1814 ja 1815. Napoleonin koko valtakautta leimasivat jatkuvat hyökkäyssodat, ja laajimmillaan hän hallitsi laajoja osia Länsi- ja Keski-Eurooppaa. Tällöin hänen valtakuntansa oli kooltaan, armeijaltaan ja väkiluvultaan Euroopan suurin sitten Rooman valtakunnan.[3] Hänet vangittiin hävityn Waterloon taistelun jälkeen vuonna 1815 ja karkotettiin Saint Helenan saarelle.

Nuoruus ja sotilasuran alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Napoleon 16 vuoden ikäisenä Briennen sotilaskoulussa, koulutoverin piirtämänä.

Napoleon syntyi Ajaccion kaupungissa Korsikan saarella vuoden kuluttua siitä, kun Genovan tasavalta oli myynyt Korsikan Ranskalle velanmaksuna. Hänen alkuperäinen nimensä oli Napoleone (Nabullione) Buonaparte, mutta hän vaihtoi sen ranskalaisemmalta kuulostavaan Napoléon Bonaparteen vuonna 1796. Nimi Nabullione oli ollut myös hänen sedällään sekä vuonna 1765 kuolleella veljellään.[4]

Napoleonin vanhemmat kuuluivat alhaisaateliseen sukuun. Asenteeltaan perhe oli Ranska-vastainen ja he toimivat Korsikan vastarintaliikkeessä Ranskan valtakauden alkaessa saarella. Pian kävi kuitenkin selväksi, ettei vastarinnalla ollut menestysmahdollisuuksia ja perheen isä, italialaissyntyinen asianajaja Carlo Buonaparte, muutti suhtautumistaan.[5] Hänet jopa nimitettiin vuonna 1778 Ludvig XVI:n hoviin, jossa hän vietti useita vuosia. Napoleonin äiti Letizia Ramolino kylvetti kahdeksaa lastaan joka toinen päivä, kun tavallisesti yläluokkakaan ei kylpenyt kuin ehkä noin kerran kuussa. Napoleonin perheessä vallitsi kova kuri ja nuori Napoleon saikin usein selkäänsä.[4] Viisivuotiaana Napoleonia alettiin opettaa nunnien pitämässä tyttökoulussa, joka oli avoin myös pojille.[4] Muutamaa vuotta myöhemmin pojan kasvatus uskottiin abbé Reccolle, joka opetti Napoleonin lukemaan ja kirjoittamaan italiaa.

Napoleonin äiti synnytti yhteensä 13 lasta,[4] joista viisi kuoli jo pieninä. Kahdeksan selviytyi aikuisikään asti, ja heistä tuli kaikista korkea-arvoisia aatelisia. Napoleonista tuli Ranskan keisari ja Italian kuningas, hänen veljestään Josephista Napolin ja myöhemmin Espanjan kuningas, sisarestaan Élisasta Toscanan herttuatar, veljestään Ludvigista Hollannin kuningas, sisarestaan Carolinesta Napolin kuningatar, veljestään Jérômesta Luoteis-Saksan Westfalenin kuningas, sisarestaan Paulinesta Borghesen ruhtinatar ja Guastallan herttuatar ja veljestään Lucienista Caninon ja Musignanon ruhtinas.[4]

Napoleon ihaili äitiään koko elinikänsä. Kruunajaisiinsa hän maalautti valtavan kuvan äidistään, vaikkei tämä edes osallistunut tilaisuuteen.[6]

Isä järjesti poikansa koulutuksen Ranskassa, ja nuori Napoleon pantiin Brienne-le-Châteaun sotilaskouluun vuonna 1779. Napoleonia pidettiin maalaisena ja moukkana, sillä hän oppi ranskaa vasta kymmenvuotiaana ja puhui sitä italialaisittain. Ensimmäiset sotilasopintonsa hän suoritti Briennen sisäoppilaitoksessa, joka oli siihen aikaan vasta perustettu eikä saavuttanut suurta arvostusta. Koulussa opiskeli useita muita vähäosaisimpien aatelisten lapsia. Napoleon oli kuitenkin ainoa korsikalainen opiskelija,[7] minkä vuoksi muut oppilaat pitivät häntä sivistymättömänä barbaarina.[7]

Vaikka Napoleonilla ei ollut ainuttakaan kunnon ystävää Briennessa, hän menestyi silti hyvin opinnoissaan. Varsinkin matematiikassa hän oli todella taitava ja oli niiden harvojen oppilaiden joukossa, jotka koulu esitteli ulkopuolisille vieraille. Tällöin Napoleonille povattiin loistavaa uraa meriupseerina, mutta myöskään pääsy tykistöön ei ollut pois suljettu. Vaikka koulu oli vielä muutamia vuosia aiemmin ollut luostarioppilaitos, ei uskonnonopetukseen panostettu kovinkaan paljon ja pappien saarnat saattoivat kestää vain muutaman minuutin.[7] Napoleon itse kertoo menettäneensä kristillisen uskonsa erään koulun opettajan sanoessa, että Napoleonin ihailema sotapäällikkö Julius Caesar paloi yhä helvetissä, koska ei ollut kristitty.[7]

Syyskuussa 1784 Napoleon valittiin Briennen lopputenttien perusteella niiden viiden oppilaan joukkoon, jotka lähetettiin École Militairen eliittikouluun, Ranskan arvostetuimpaan sotilasakatemiaan. Koulu erosi huomattavasti Briennestä, jossa Napoleonin huone oli muistuttanut lähinnä selliä.[8] École Militairessa hänen huonettaan lämmitti kaakeliuuni, hänen mukinsa ja pesuvatinsa olivat tinaa, hänelle annettiin tyylikäs sininen univormu ja kaiken lisäksi koulussa tarjoiltiin viittä eri ruokalajia ja välillä oppilaat saivat valita mieleisensä kolmesta eri jälkiruoasta. Napoleon tunsi kuitenkin olevansa yhä ulkopuolinen, sillä École Militairessakin saattoi yhä huomata sääty-yhteiskunnan olevan voimassa. Monet koulun oppilaista valmistuivat ainoastaan siksi, että sattuivat olemaan ylhäistä syntyperää.[9] Napoleon valmistui tästä sotilasakatemiasta 28. lokakuuta 1785. Hän sai itse valita mihin tykistörykmenttiin hänet sijoitettiin, minkä vuoksi hän valitsi La Fèren rykmentin. Napoleon oli nyt 16-vuotias ja ylennyt tykistön vänrikiksi.

Vänrikistä kenraaliksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ranskan vallankumouksen puhjettua vuonna 1789 Napoléon palasi Korsikaan, jossa nationalistit kapinoivat irtautuakseen Ranskasta. Buonaparten perhe pakeni sisällissotaa Ranskaan. Napoleon tuki vallankumouksellisia ja nousi nopeasti arvoasteikossa. Vallan saanut kansalliskokous päätti, että korsikalaiset, mielipiteittensä vuoksi karkotetut henkilöt saivat rauhassa palata kotisaarelleen. Heidän joukossaan oli korsikalainen vapaustaistelija Pasquale Paoli, jota Napoleon piti esikuvanaan. Napoleon otti loman rykmentistään ja matkusti Korsikalle tapaamaan Paolia. Paoli suunnitteli muuttavansa Korsikan itsenäiseksi absoluuttiseksi monarkiaksi, jota hän johtaisi ja Napoleon toivoi pääsevänsä saaren joukkojen komentajaksi.[10]

Tapaaminen Paolin kanssa oli kuitenkin katastrofi ja Napoleonin onnistui suututtaa Paoli huomauttamalla, että tämä oli sijoittanut joukkojaan väärin Korsikan itsenäisyyssodan aikana. Paoli raivostui ja siitä lähtien hän teki kaikkensa jarruttaakseen Napoleonin uraa. Napoleon ei kuitenkaan lannistunut, vaan perusti saarelle jakobiiniklubin. Klubin kautta hänen veljensä Joseph valittiin Bonaparten perheen kotikaupungin Ajaccon kaupunginvaltuustoon. Napoleonin itse oli palattava Ranskaan, koska hänen lomansa oli lopussa, mutta kehnon sään vuoksi yksikään alus ei päässyt poistumaan Korsikalta. Napoleon palasi rykmenttiinsä vasta tammikuussa 1791, kolme kuukautta myöhässä. Hänet olisi saatettu erottaa, mutta Ajaccion kaupunginvaltuuston hänelle kirjoittamat asiakirjat todistivat, ettei Korsikalta olisi voinut lähteä aikaisemmin.

Napoleon ylennettiin pian luutnantiksi ja hän sai sata livreä lisää kuukausipalkkaansa. Samalla hänet siirrettiin takaisin Valencen kaupunkiin. Samoihin aikoihin kuningas Ludvig XVI yritti perheineen paeta Ranskasta, mutta jäi kiinni Varennes'ssa. Tämän tapauksen seurauksena kaikki upseerit joutuivat vannomaan uuden uskollisuudenvalan, josta kuninkaan osuus oli poistettu. Kolmekymmentäviisi Napoleonin virkaveljeä kieltäytyi, mutta 22-vuotias Napoleon totteli.

Napoleon palasi syyskuussa 1791 takaisin Korsikalle, koska saarella oli päätetty muodostaa kansalliskaarti, jonka johtajat valittaisiin vaaleilla. Napoleon ilmoittautui mukaan ja hänen pahin vastaehdokkaansa oli Bonaparten suvun perivihollinen Pozzo di Borgo. Napoleon ja tämän veli Joseph lahjoivat sotilaita, järjestivät Napoleonia kannattavia tilaisuuksia ja jopa kaappasivat erään de Borgoa kannattaneen vaalivirkailijan.[11] Vaali pidettiin kirkossa, jonne de Borgo saapui pitämään puheen Napoleonin perhettä vastaan. Tämä käynnisti kirkossa mellakan ja de Borgo oli saada surmansa. Napoleon voitti kuitenkin vaalit, mutta samalla Bonaparten ja de Borgon sukujen välillä alkoi vendetta eli verikosto, joka jatkui aina 1800-luvun loppuun asti.

Samaan aikaan Pariisin kansalliskokous päätti sulkea kaikki Korsikan luostarit. Munkit kieltäytyivät tottelemasta ja suurin osa korsikalaisista oli heidän puolellaan. Napoleon joutui kansalliskaarteineen puuttumaan tilanteeseen. Ajaccion kaupungin linnoituksen johtaja kieltäytyi tottelemasta, jolloin Napoleonin oli pakko hyökätä ranskalaisia joukkoja vastaan. Napoleon haastettiin sotaoikeuteen. Lisäksi hänen oli lähdettävä Korsikalta, koska hänen loma-aikansa rykmentistä oli kulunut loppuun ja hänet oli pyyhitty palkansaajien luettelosta.

Pariisissa häntä ei kuitenkaan enää haluttu syyttää sotaoikeudessa. Ranskassa oli huutava pula tykistöä tuntevista upseereista, koska suurin osa heistä oli ollut aatelisia ja paennut vallankumouksen myötä ulkomaille. Napoleonin yli viidestäkymmenestä kurssitoverista enää kuusi oli Ranskassa. Muut valtiot olivat julistaneet sodan Ranskalle ja taitavia upseereja kaivattiin. Napoleon nimitettiin kapteeniksi. Samalla hänelle alettiin taas maksaa palkkaa ja hänen taloudellinen tilanteensa parani. Pian kuitenkin puhkesi levottomuuksia ja Tuileries’n palatsi vallattiin ja kuninkaallinen perhe vangittiin.

Napoleon pakeni Ranskassa olevien sisartensa kanssa jälleen Korsikalle, koska uskoi tulevaisuutensa olevan siellä. Hänestä tuli jälleen Korsikan kansalliskaartin toisen pataljoonan everstiluutnantti. Hän ehdotti saaren johtajalle Paolinille Sardinian valtausta ja lopulta tämän oli pakko suostua. Napoleon toteutti maihinnousun, mutta samassa joukot perääntyivät ja Napoleon jäi Sardiniaan vain oman pataljoonansa kanssa. Hän uskoi Paolinin pettäneen itsensä ja palasi Korsikaan. Tieto joukkojen paosta kulkeutui Ranskaan, joka alkoi tutkia Paolinin toimia. Napoleon katsoi voivansa yrittää vallankaappausta, mutta epäonnistui ja joutui perheineen pakenemaan Korsikasta. Samalla brittijoukot miehittivät Korsikan ja Napoleonin unelma itsenäisestä Korsikasta oli mennyttä.

Ranskassa Napoleon kirjoitti tasavaltaa tukevan romaanin, josta diktaattori Maximilien Robespierren veli Augustin Robespierre kiinnostui suuresti ja halusi tavata Napoleonin. Tapaaminen toteutui, ja Napoleon siirrettiin pian Toulonia piirittäviin joukkoihin. Toulon vallattiin takaisin rojalisteilta ja näitä tukeneilta brittijoukoilta vuonna 1793. Silloisella tykistöupseerilla oli ollut merkittävä osa Toulonin vapauttamisessa, minkä johdosta hänen arvoasteikossa ylenemisensä jatkui entistä nopeammin ja hän nousi aina kenraaliksi asti.

Napoleonin elämä olisi voinut päättyä giljotiiniin, sillä Robespierren hallinnon kukistuttua hänet pidätettiin 9. elokuuta 1794. Myös hänen Lucien-veljensä oli pidätettyjen joukossa. Tämä suorastaan rukoili armoa, mutta Napoleon pysyi rauhallisena. Hän kirjoitti kirjeitä uudelle hallitukselle vakuuttaakseen uskollisuutta. Lisäksi monet armeijan johdossa olevat henkilöt vakuuttelivat, että prikaatikenraali Napoleon oli välttämätön Ranskan sotilasmahdin ylläpitämiseksi. Lopulta Napoleon vapautettiin 20. elokuuta 1794.

Napoleon päätettiin siirtää Länsi-Ranskan armeijaan, missä hänestä tehtäisiin jalkaväenkenraali. Tämä arvonalennus johtui siitä, että Napoleon oli kenraaleista nuorin. Hän halusi kuitenkin kumota määräyksen ja pelasi aikaa. Hän teeskenteli sairasta Pariisissa odottaen käskyn kumoamista. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut ja Napoleon menetti johdon armeijaansa. Hän oli nyt kenraali ilman armeijaa toimettomana Pariisissa. Kaiken lisäksi hänen ensirakkautensa oli juuri kirjoittanut kirjeen, jossa kertoi jättävänsä hänet.

Vuonna 1795 rojalistien marssiessa kansalliskokousta vastaan Pariisissa kutsui direktori Paul de Barras – joka muisti Napoleonin Toulonissa kunnostautuneena upseerina – hänet kukistamaan kansannousun. Barras luovutti komennon Napoleonille, joka ensimmäisenä käski asettaa Tuileries-palatsin tykit asemiinsa ja suunnata ne kapinallisia päin. Napoleonin taktiikkana oli antaa rojalistien tulla hyvin lähelle, ennen kuin sotilaat aloittivat tulituksen musketeillaan. Kapinalliset vastasivat tulitukseen ja jatkoivat etenemistä. Silloin Napoleon käski sotilaiden siirtyä syrjään ja lyijykuulilla ladatut tykit paljastettiin. Koskaan aiemmin ei Pariisin mellakoiden tukahduttamiseen ollut käytetty tykkejä.[12] Kapinalliset ryntäsivät pakoon, jolloin ratsu- ja jalkaväki ryhtyivät takaa-ajoon. Jo muutaman tunnin kuluttua kaduilla lojui kapinallisten ruumiita ja kapina oli kukistettu. Kaksi kuukautta myöhemmin Napoleon nimitettiin Ranskan Italiassa olevan armeijan ylipäälliköksi.

Eurooppa Napoleonin ajalla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Napoleonin kouluttautuessa upseeriksi ja aateliseksi käsitti Eurooppa suunnilleen kolmesataa itsenäistä valtiota.[13] Pinta-alaltaan Venäjä oli maanosan suurin valtio, seuraavalla sijalla oli Ruotsi.[13] Ranskassa asui 28 miljoonaa ihmistä, Britanniassa vain kymmenen miljoonaa.[13] Pariisin asukasluku oli lähemmäs puolta miljoonaa Napoleonin opiskellessa siellä. Napoleonin noustessa johtamaan Ranskan Italiassa olevaa armeijaa oli Eurooppa jakautunut kahteen leiriin, joista toisen muodosti Ranska liittolaisineen ja toinen käsitti sen vastustajat.

Ranskan suuri vallankumous oli aluksi herättänyt myönteisiä tunteita naapurimaissa kuten Britanniassa, mutta hirmuvallan aikana sen vastustus oli lisääntynyt ja monet aluksi suopeat maat olivat kääntyneet Ranskaa vastaan. Brittiläistä imperiumia johti periaatteessa kuningas Yrjö III, mutta käytännössä valta oli parlamentilla ja sen kautta pääministeri William Pitt nuoremmalla. Hirmuvallan hallitessa Ranskaa muuttui sen ulkopolitiikkakin jyrkemmäksi ja se alkoi levittää vallankumouksen oppia valloitusretkien avulla. Tässä vaiheessa William Pitt nuorempi kokosi Eurooppaan Ranskaa vastustavan liittouman, johon kuuluivat muun muassa Preussi, Venäjä, Itävalta sekä jotkin saksalaiset ruhtinaskunnat. Ranskalla ei ollut liittolaisia, koska Euroopan hovit pelkäsivät vallankumouksen aatteiden leviämistä ja samalla omaa asemaansa. Presidentin johtama Yhdysvallat vaikutti aluksi suopealta Ranskaa kohtaan, mutta mielipiteet sielläkin kiristyivät. Yhdysvallat katsoi olevansa ulkopuolinen Euroopan sisäisissä kiistoissa, minkä vuoksi Ranska jäi ilman tukea.

Ylipäällikkönä Italiassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Antoine-Jean Gros’n maalaus Napoleonista tämän johtaessa Ranskan Italian-armeijaa Arcolen taistelussa.

Napoleon sai komennettavakseen huonosti varustetun armeijan, jolla oli pulaa niin tykeistä kuin hevosistakin. Hän päätti kuitenkin tyytyä tähän. Hän halusi saada joukot tiukasti hallintaansa ja myöhemmin Saint Helenalla ollessaan, kertoi pitäneensä heille seuraavanlaisen puheen:

»Sotilaat, te olette alastomia ja nälkäisiä. Vaikka hallitus saa kiittää teitä paljosta, se ei kykene antamaan teille mitään. Kärsivällisyytenne ja näillä vuorilla osoittamanne rohkeus ovat ihailtavia, mutta ne eivät ole tuottaneet teille kunniaa eikä maine loista yllenne. Minä vien teidät maailman viljavimmille tasangoille. Vauraita maakuntia, suuria kaupunkeja on aivan teidän ulottuvillanne, sieltä tulette saamaan kunniaa, mainetta ja rikkauksia. Italian-armeijan sotilaat, onko teillä rohkeutta ja kestävyyttä?»
(Kenraali Napoleon Bonaparte puheessaan 1797.)

Ranskan armeija eteni tuhoisana eri puolilla Eurooppaa. Tammikuussa 1795 ne olivat miehittäneet Hollannin ja saman vuoden huhtikuussa Preussi oli pakotettu myöntymään Baselin rauhantekoon, jonka seurauksena Preussin kuningas Fredrik Vilhelm II joutui eroamaan William Pitt nuoremman muodostamasta Ranskaa vastustavasta liittoumasta ja käytännössä luovuttamaan Ranskalle kaikki Reinin länsipuolella olevat alueensa.

Myös Napoleonin armeija oli voitokas. Hänen voittojensa uskotaan olleen taitavan strategian ja tykistön erinomaisen hyväksikäytön tulosta. Napoleonista tulikin Ranskan ihailluin sotapäällikkö ja samalla Euroopan pelätyin mies. Napoleon eteni voitosta voittoon ja neljässä viikossa hän oli miehittänyt Piemonten alueen. Muutama viikko tämän jälkeen Napoleon oli vallannut Lombardian ja marssittanut joukkonsa Milanoon.

Napoléon sai lempinimen Pikku korpraali voitettuaan Itävallan joukot Lodin taistelussa vuonna 1796. Saman vuoden marraskuussa hän löi itävaltalaiset uudelleen, nyt Arcolen luona. Vuoden 1797 tammikuussa hän sai jälleen uuden voiton, joka tuli Rivolissa. Armeija jatkoi etenemistään ja tunkeutui pian Itävallan perintömaihin uhaten jo Wieniä. Huhtikuussa 1797 hän solmi Itävallan keisarin kanssa aselevon. Pian tämän jälkeen hän miehitti Venetsian välittämättä kaupungin puolueettomuudesta. Saman vuoden lokakuussa Itävalta pakotettiin kirjoittamaan lopullinen rauhansopimus Campo Formiossa. Sopimus pakotti Itävallan luovuttamaan Ranskalle Belgian ja Milanon.

Luodessaan Italiaan Ranskan vasallivaltiota nimeltä Cisalppinen tasavalta Napoleon myös varmisti vallan pysymisen direktiolla Pariisissa. Hän lähetti jonkin verran joukkojaan Pariisiin tukemaan direktori Barrasia. Näiden joukkojen avulla Barras suoritti sotilasvallankaappauksen ja Ranskan hallinto siirtyi armeijalle.

Napoleon saattoi Italiassa nopeasti voimaan yhteiskunnallisen ja lainsäädännöllisen järjestelmän, jota Ranskakin oli käyttänyt vallankumouksen jälkeen. Napoleonin oleskellessa Mombellon linnassa Cisalppista tasavaltaa hallitsi muodollisesti asukkaiden valitsema parlamentti, mutta todellisuudessa maassa vallitsi jyrkkä sotilasdiktatuuri, jota johti Napoleon. Linnassa Napoleon majaili nauttien ensimmäisistä suurista riemuvoitoistaan perheenjäsentensä ja aliupseeriensa ympäröimänä. Useat tässä linnassa silloin hänen kanssaan asuneet henkilöt tulivat myöhemmin saamaan kenraalien ja herttuoiden arvonimiä ja muodostamaan Napoleonin suuren armeijan johdon ydinjoukon. Napoleon totesi syksyllä 1797, ettei Italiassa ollut enää mahdollisuuksia edetä korkeammalle. Tämän vuoksi Napoleon palasi saman vuoden joulukuussa Pariisiin, missä kansa otti hänet innokkaana vastaan.

Sotaretki Egyptiin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taistelu Niilillä, missä Horatio Nelson tuhosi Napoleonin laivaston. George Arnaldin maalaus, 1825–1827.

Vuonna 1798 Ranskan direktoriohallitus alkoi pelätä Napoléonin kansansuosiota ja määräsi hänet hyökkäämään Egyptiin vaikeuttaakseen Britannian yhteyksiä Intiaan. Britannian hallitus sai kuulla salaiselta asiamieheltään Ranskan suunnitelmista hyökätä Egyptiin, mutta hallitus ei ottanut niitä vakavasti. Egyptin sotaretken valmistelut hukkuivat täysin Ranskan laivaston Britanniaan suuntautuvan maihinnousun valmisteluihin. Napoleon kuitenkin totesi itse, että maihinnousu olisi mahdoton. Britannia keskitti kaiken tarmonsa ranskalaisten suunnitelmien estämiseksi, minkä johdosta se kokosi Englannin kanaaliin suuren laivaston ja jätti Ranskan Egyptin sotaretken valmistelut täysin huomiotta.

Koko Egyptin sotaretki oli mennä myttyyn jo heti alussa, kun Napoleonin johtama laivasto vältti viime tipassa yhteenoton Britannian laivaston valiojoukkojen kanssa.[14] Oli lähellä, ettei Napoleon joutunut kohtaamaan Horatio Nelsonin johtamia joukkoja seitsemäntoista vuotta ennen Waterloon taistelua. Laivastojen voimasuhteet ja taistelutaidot huomioiden historioitsijat ovat lähes yksimielisiä, että yhteenotto olisi lähes pakosta tuhonnut Napoleonin joukkoineen.[14] Yhteenotolta kuitenkin vältyttiin, sillä vaikka laivastojen reitit menivätkin ristiin, ehtivät Ranskan laivat kadota taivaanrannan taakse hetkeä ennen kuin brittialukset olisivat saaneet ne näkyviinsä.

Valistusajan ihanteiden mukaan Napoleon otti mukaansa tiedemiesjoukon, joka teki Egyptissä tutkimuksia. Työn kuuluisin tulos oli Rosettan kiven löytäminen. Tiedemiesten tehdessä tutkimuksiaan Napoleon kukisti Egyptiä hallinneiden mamelukkien kokoaman armeijan ja marssi joukkoineen Kairoon. Pian kuitenkin jano, kuumuus ja kulkutaudit alkoivat piinata hänen joukkojaan. Englantilaisten laivasto oli tukkinut paluutien Ranskaan, eikä Napoleon voinut perääntyä joukkoineen Egyptistä. Napoleonin tilannetta ei parantanut se, että Horatio Nelson oli tuhonnut Napoleonin laivaston Abukirin taistelussa, jossa ranskalaisista 1 700 miestä kuoli ja 3 000 jäi vangiksi. Briteistä vain 218 sai surmansa. Egyptissä olevilta neljältäkymmeneltä tuhannelta mieheltä oli katkaistu ainoa realistinen paluutie Ranskaan, koska eteneminen maateitse olisi ollut käytännössä mahdotonta.

Napoleon ei kuitenkaan jäänyt toimettomana paikoilleen, vaan päätti jatkaa sotaretkeään. Hän marssi joukkoineen itään, Syyriaan päin. Siellä hän kohtasi osmanien joukot, joita Britannia tuki. Napoleonin eteneminen hidastui, vaikkakin hänen onnistui miehittää Jaffan kaupunki. Piirittäessään Akkon kaupunkia Napoleon menetti yli 5 000 miestä ja joutui perääntymään. Hän ei koskaan päässyt etenemään kauemmas itään. Lopulta hän päätti hylätä Egyptin sotaretken ja palata kotimaahansa, ja silloin hän lähti viidensadan sotilaan kanssa takaisin Ranskaan.

Vallankaappaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Piirros Napoleonista ensimmäisenä konsulina.
Pääartikkeli: Brumairekuun 18. päivän vallankaappaus

Ranskaan palattuaan Napoleon pelkäsi, että kansa syyttäisi häntä Egyptin sotaretken epäonnistumisesta. Kansa kuitenkin otti hänet vastaan riemusaatossa valtakunnan pelastajana, sillä Egyptin sotaretken aikana Ranska oli ollut uhatummassa asemassa kuin koskaan suuren vallankumouksen jälkeen.

Marraskuussa Napoleon järjesti vallankaappauksen. Päivämäärä oli Ranskan vallankumouskalenterin mukaan 18. Brumaire (9. marraskuuta 1799). Vallankaappaus toteutettiin armeijan tukemana. Kansalliskokous lakkautettiin, jolloin edustajat kutsuivat Napoleonia diktaattoriksi saattaen tämän hermokohtaukseen. Napoleon luhistui,[15] jolloin hänen henkivartiokaartinsa otti hänet hoiviinsa ja tämän Lucien-veli jatkoi kaappausta. Direktori Barras pakotettiin luopumaan vallasta, joka siirrettiin kolmen tasa-arvoisen konsulin, Napoléon Bonaparten, Jean Jacques Régis de Cambacérèsin ja Charles-François Lebrunin konsulaatille. Konsulit oli tarkoitus valita uudelleen kymmenen vuoden välein, mutta heidät julistettiin kuitenkin vuonna 1802 elinikäisiksi ja Bonaparte ensimmäiseksi konsuliksi. Käytännössä Napoleonista oli tullut Ranskan yksinvaltias.

Napoleon yritettiin murhata 24. joulukuuta 1800, jolloin Pariisissa räjäytettiin pommi hänen ollessaan menossa oopperaan. Attentaattiyritys ei jäänyt ainutlaatuiseksi, eikä kuningasmielisyys ollut kadonnut Ranskasta. Vallankumouksessa teloitetun kuninkaan Ludvig XVI:n veli Ludvig XVIII eli maanpakolaisena Saksassa odottaen vain sopivaa aikaa palata Ranskaan. Napoleon joutui oman turvallisuutensa takia tiukentamaan turvatoimia ja hänen konsulikaudellaan Ranskasta kehittyikin poliisivaltio. Poliisia johti Joseph Fouché, joka oli työssään ylivertainen muihin nähden. Hän suojeli Napoleonia päättäväisesti, mutta haikaili itsekin Ranskan yksinvaltiaan asemaan.[16] Napoleon tiesi tämän, mutta hän tarvitsi Fouchéa pitääkseen valtakuntansa kurissa.[16] 1802 hän erotti poliisiministeri Fouchén, mutta kaksi vuotta myöhemmin hänen oli pakko lähettää lähettiläänsä hakemaan tämä takaisin entiseen virkaansa.

Ensimmäinen konsuli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jacques-Louis David, Napoleon Sankt Bernhardin solassa, 1801–1803. Vaikka maalauksessa Napoleon ratsastaa hevosella, todellisuudessa hän taittoi matkansa varmajalkaisella muulilla.

Ensimmäiseksi konsuliksi tultuaan Napoleon oli päättänyt jälleen käydä taisteluun itävaltalaisia vastaan. Hän lähti toukokuussa 1800 St. Pierrestä mukanaan 40 000 miestä ylittämään Alppeja.[17] Alppien ylitys kesti seitsemän vuorokautta ja tänä aikana Napoleonin sotilaat joutuivat kuljettamaan raskaiden kantamustensa lisäksi myös armeijan tykit. Tykit irrotettiin laveteistaan ja laitettiin onttojen puunrunkojen sisälle. Yhtä tykkiä veti sata miestä.

Ylitettyään Alpit hän kävi Marengon taisteluun itävaltalaisia joukkoja vastaan. Taistelusta ei kuitenkaan tullut sellaista kuin Napoleon oli toivonut, vaan tappio oli todella lähellä. Ranskalaiset vetäytyivät tasangolta, jolle vyöryi lisää ja lisää itävaltalaisia. Kranaattisateessa vetäytyvien ranskalaisten perääntyminen alkoi jo muistuttaa pakenemista. Napoleonin kerrotaan vielä kahden vuosikymmenen päästä St. Helenalla ollessaan ja kuolinvuoteellaan maatessaan vielä kuumehoureissaan toistelleen Marengon nimeä epätoivon vallassa mutisten epämääräisiä sanoja.[18] Taistelu tosiaan näytti täysin menetetyltä, mutta hetkessä taistelun kulku kääntyi. Kenraali Desaux Napoleonin joukoista toi oman divisioonansa taistelukentälle muuttaen ranskalaisten vetäytymisen vastahyökkäykseksi. Muutamassa tunnissa itävaltalaiset olivat hävinneet ja Napoleon oli kiistaton voittaja. Kenraali Desaux kaatui itse Marengon taistelussa, eikä hänestä täten voinut muodostua kilpailijaa Napoleonille.[18] Marengon taistelun voitto lujitti Napoleonin valtaa entisestään ja rauhanteossa Itävallan kanssa Ranska sai koko Reinin länsirannan Hollantiin saakka. Samalla Itävallan keisarin oli tunnustettava Batavian tasavalta, Helvetian tasavalta, Cisalppinen tasavalta ja Ligurian tasavalta.

Konsulina ollessaan Napoleon vakiinnutti valtansa Ranskan kiistattomana hallitsijana. Hän teki Ranskan vallankumouksen aatteiden mukaisia koulutuksen, lainsäädännön, talouden ja hallinnon uudistuksia. Code Napoléon, joka oli pääasiassa toisen konsulin Jean Jacques Régis de Cambacérès’n laatima lakikokoelma, korvasi feodalismin ajan paikalliset lait yhdellä yhtenäisellä lakikokoelmalla. Useat Euroopan maat ottivat siitä myöhemmin mallia omaan lainsäädäntöönsä.

Napoleon teki rauhan Britannian kanssa 26. maaliskuuta 1802. Hän myös myi vuonna 1802 Pohjois-Amerikasta suuren maa-alueen Yhdysvalloille, koska ei olisi kyennyt puolustamaan sitä. Tällä maakaupalla silloisen Yhdysvaltojen pinta-ala kaksinkertaistui. Tässä niin sanotussa Louisianan maakaupassa yli 2 000 000 km² maata vaihtoi omistajaa vain 15 miljoonalla dollarilla. Ranskan Louisianasta muodostettiin myöhemmin 13 osavaltiota. Napoleon laajensi vaikutusvaltaansa Sveitsiin ja Saksaan, mutta kiista Maltasta johti jälleen Ison-Britannian sodanjulistukseen 1803 ja tukeen Napoleonia vastustaville rojalisteille.

Keisari Napoleon I

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jacques-Louis David, Napoleonin kruunaus, 1805–1807.

Ranskalaiset äänestivät lähes yksimielisesti keisarikunnan perustamisen puolesta marraskuussa 1804 järjestetyssä kansanäänestyksessä. Vallankumouksen valistusperinnölle uskollisesti hallitsijan arvonimeksi valittiin kansaan viittaava ranskalaisten keisari. Tällä osoitettiin hallitsijan saavan valtansa legitimiteetin nimenomaan kansalta ja hallitsevansa sen suopeudesta sen sijaan, että hän olisi territoriaalisen alueen itsevaltias, jakamattomaan perimysoikeuteen nojaava feodaalihallitsija, kuten syrjäytetyn Bourbon-suvun kuninkaat menneinä vuosisatoina.

Paavi Pius VII avusti kruunaamaan Napoleonia keisariksi 2. joulukuuta 1804 Pariisin Notre-Damessa. 26. toukokuuta 1805 hänet kruunattiin Milanon katedraalissa Lombardian rautakruunulla myös Italian kuninkaaksi. Paavin suorittamalla kruunauksella oli symbolinen merkitys, koska yli tuhat vuotta aikaisemmin eli vuonna 800 paavi oli kruunannut Kaarle Suuren keisariksi. Korostaakseen olevansa kaikkia muita ylempänä Napoleon kruunasi itse itsensä Ranskan keisariksi. Paavin tehtäväksi jäi vain suorittaa pyhä voitelu. Tykkien laukaukset kunnioittivat Napoleonia ja kansan keskuudessa niiden sanottiin kuuluneen Britteinsaarten rannikolle saakka.[19]

Seuraavana päivänä Napoleon tarkasti joukkojaan Mars-kentällä. Hänen rykmenteilleen annettiin nyt tunnuksikseen kultaiset keisarilliset kotkat, aivan kuten Rooman valtakunnan sotilailla tuhansia vuosia sitten. Napoleon valmistautui jälleen uuteen sotaan.

Napoleonin sodat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Napoleonin vaakuna
Pääartikkeli: Napoleonin sodat

Keisariksi tultuaan Napoleon ryhtyi jälleen käymään sotia muita Euroopan maita vastaan. Näitä vuosina 1803–1815 käytyjä sotia kutsutaan yleisnimityksellä Napoleonin sodat.

Napoleonilla oli nyt komennuksessaan 120 000:n miehen armeija,[20] La Grande Armée. Napoleon alkoi rakentaa Ranskan pohjoisosiin uusia satamia ja uusia laivoja laivastoihinsa, sillä hän halusi miehittää Britannian. Hän oli yhä vihollisten ympäröimä, varsinkin Britannia ja Venäjän keisarikunta olivat vielä suurina uhkina. Vuodet 1803–1805 olivat briteille ”suuren pelon aikaa” ja tuolloin odotettiin Napoleonin hyökkäystä päivästä toiseen. Napoleon rakensi suuria tasapohjaisia aluksia, joiden oli tarkoitus kuljettaa hänen mahtava armeijansa Englannin kanaalin yli miehittämään Britannia. Samoihin aikoihin valta Venäjällä vaihtui ja keisariksi tuli Aleksanteri I. Napoleon ei kuitenkaan saanut tästä itselleen liittolaista vaan vihollisen. Eurooppalaisten suhtautuminen Napoleoniin oli yhä viileämpää ja Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf piti häntä jopa Ilmestyskirjan petona. Euroopassa muodostettiin Napoleonia vastustava kolmas liittokunta, johon Itävaltakin liittyi muutamaa kuukautta sen muodostamisen jälkeen.

Napoleonin uudet tasapohjaiset laivat osoittautuivat kuitenkin merikelvottomiksi, eikä Napoleon aikonut enää tuhlata aikaansa Englannin kanaalin laivastojen kilpavarusteluun ja päätti lähteä armeijoinensa liikkeelle. Napoleon marssi joukkoineen itään ottaakseen yhteen Itävallan pääarmeijan kanssa. Napoleonin matkatessa kohti taistelua, lähti Horatio Nelson joukkoineen purjehtimaan kohti Trafalgaria. Ulmin taistelu päättyi 20. lokakuuta 1805 Itävallan armeijan komentajan Karl Mackin antautuessa joukkoineen Ulmin kaupungin luona. Seuraavana päivänä Ranskan ja Espanjan suunnitelma tuhota brittien kuninkaallinen laivasto koki kuitenkin takaiskun Trafalgarin taistelussa 21. lokakuuta 1805, ja vaikka amiraali Nelson sai siinä surmansa, Britannia sai pysyvän yliotteen merellä seuraavaksi sadaksi vuodeksi. Nelson kuvitteli kuolemansa hetkillä kukistaneensa Napoleonin lopullisesti, eikä Napoleonillakaan ollut aavistustakaan Trafalgarin tappiosta hänen voitettuaan Mackin armeijan.

Taistelussa kolmatta liittoumaa vastaan 1805 Napoleon saavutti jälleen suuren voiton Itävaltaa ja Venäjää vastaan Austerlitzin taistelussa 2. joulukuuta 1805, keisariksi kruunaamisensa vuosipäivänä. Tätä taistelua on sanottu Napoleonin elämän kohokohdaksi ja siellä hän kukisti itseään suuremman armeijan nerokkaan strategiansa avulla. Napoleon oli valinnut itse taistelutantereen ja jäänyt odottamaan vihollista. Hänen armeijansa teeskenteli väsynyttä ja heikkoa. Napoleon itse pyysi silmänlumeeksi aselepoa ja näytteli lopen uupunutta rauhanlähettiläälle. Itävaltalais-venäläisen armeijan johto sai tietenkin kuulla lähettinsä raportin, jonka mukaan Napoleonin armeija oli heikko ja hän itse uupunut. Vihollisarmeijat uskoivat saaneensa loistavan tilaisuuden tuhota Napoleonin joukot. Liittoutuneiden voitto näytti varmalta. Liittoutuneiden joukot aloittivat marssinsa kohti ranskalaisten ”heikkoa” oikeaa sivustaa, mutta samalla hetkellä ranskalaisten pääjoukko hyökkäsi sivuilta liittoutuneiden keskikohtaan ja löi armeijan hajalle. Yhdeksän tunnin taistelussa vihollisarmeija nujerrettiin perusteellisesti. Jopa venäläisten eliittijoukot lyötiin kevyesti maahan. Viimeiset venäläiset pakenivat järven jäälle, mutta Napoleonin tykit hajottivat sen ja tuhansia hukkui. Napoleonin joukot olivat vain puolet vihollisen joukoista, mutta silti hänen oli onnistunut puolittaa koko liittoutuneiden armeija. Taistelua on pidetty yhtenä Napoleonin loistavimmista ja Napoleon itse kuvasi sitä ”kauneimmaksi taistelukseni”.

Seuraavana vuonna hän löi myös Preussin Jenan ja Auerstedtin taistelussa (14. syyskuuta 1806). Näin Napoleonista tuli myös Saksan tosiasiallinen hallitsija. Marssittuaan Puolan halki ja voitettuaan Venäjän armeijan Friedlandin taistelussa hän solmi Venäjän keisarin Aleksanteri I:n kanssa Tilsitin sopimuksella rauhan ja liiton, jolla nuo kaksi suurvaltaa jakoivat Euroopan keskenään. Venäjä hyökkäsi Ruotsiin ajatuksena pakottaa Ruotsi mukaan Britannian kauppasaartoon, sillä kovan diplomaattisen taivuttelun osoittauduttua tuloksettomaksi Aleksanteri joutui Napoleonin painostuksesta julistamaan vuonna 1808 Ruotsille sodan, joka tunnetaan Suomen sotana. Sen seurauksena Suomi liitettiin osaksi Venäjää. Suomesta tuli tällöin Venäjän vallan alainen ja 1809 perustettiin Suomen suuriruhtinaskunta. Ranskan osasta Puolaa tehtiin Varsovan herttuakunta, jonka johtoon asetettiin saksilainen kuningas.

Vielä 1809 Napoleon liitti Kirkkovaltion Ranskan keisarikuntaan. Veljensä hän asetti Espanjan kuninkaaksi. Espanjalaiset alkoivat kuitenkin kapinoida, ja britit nousivat maihin Portugalissa. Itävalta hyökkäsi Saksaan, mutta kärsi tappion Wagramin taistelussa 6. heinäkuuta 1809.

Hyökkäys Venäjälle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Napoleonin sotaretki Venäjälle
Hyökätessään Venäjälle Napoleon oli valtansa huipulla 1810-luvun alussa. Venäjän sotaretki oli kuitenkin valtava virhe, jossa hän menetti lähes koko armeijansa. Tappio Venäjälle oli Napoleonin keisariuden lopun alkua. Napoleonin keisarillinen muotokuva, Jean-Auguste-Dominique Ingres’n maalaus, 1806.

Venäjän keisari Aleksanteri I sanoutui irti Britannian saarrosta. Vuonna 1812 Napoleon hyökkäsi Puolasta Venäjää vastaan. Puolalaiset ehdottivat Napoleonille, että tämä valtaisi pelkästään Puolan Venäjälle kuuluvan osan. Napoleon hylkäsi varovaisuuden ja marssitutti joukkonsa kohti Moskovaa. Hän astui ensimmäisen kerran Venäjän maaperälle kello viisi keskiviikkona 24. kesäkuuta 1812. Venäjälle tulon aamuna Napoleon huusi sotilailleen:

»Venäjän hetki on koittanut – kohdatkoon Venäjä kohtalonsa! Emmekö ole Austerlitzin sotilaita? Venäjä pakotti meidät valitsemaan kunniattomuuden tai sodan. Valinnastamme ei voi vallita epäselvyyttä. Marssikaamme eteenpäin! Tämä toinen Puolan sota tuo Ranskan armeijalle yhtä paljon kunniaa kuin ensimmäinen, mutta tällä kertaa hankimme rauhan sellaisilla takeilla, että se kerta kaikkiaan tekee lopun Venäjän kohtalokkaasta sekoittumisesta Euroopan historiaan viidenkymmenen viime vuoden aikana.[21]»

Napoleon marssitti 24. kesäkuuta Niemenjoen yli kaikkiaan noin 450 000 sotilasta. Hyökkäysjoukkojen kokonaismäärä oli noin 453 000. Noin 612 000 sotilasta saapui Venäjälle sotaretken aikana, ja heistä hieman yli 200 000 oli ranskalaisia. Ei-ranskalaiset joukot oli tarkoitettu toissijaisiin tehtäviin, koska hyökkäysjoukkojen kärki koostui ranskalaisista joukoista.[22] Heidän joukossaan oli pelätty keisarillinen kaarti, ”50 000 kuolematonta”. Heidät oli valittu erityisellä huolella: jokaisen kaartilaisen oli oltava vähintään 176 senttimetriä pitkiä. Kaarti kulki ruskeilla hevosilla. Kaarti oli Napoleonin armeijan ylpeys. Venäjän sotaretken kulku vaikutti vielä hyvin lupaavalta ja Napoleon oli varma voitostaan.

Napoleon päätti marssittaa joukkonsa ensimmäiseksi Vilnaan, jonne saavuttiin 28. kesäkuuta, mutta marssista tuli yllättävän raskas. Tuuli yltyi, alkoi sataa ja yöllä esiintyi jo pakkasta.[23] Toisten tietojen mukaan kesä oli kuuma ja kuiva.[24] Armeijan iloinen tunnelma vaihtui masennukseen ja moni kuoli matkalla Vilnaan. Napoleon oletti löytävänsä sieltä paljon muonaa voidakseen täydentää ruokavarastojaan. Vilna oli kuitenkin evakuoitu ja pellot poltettu. Kaupungissa oli enää muutamia asukkaita ja luostarien munkkeja.

Napoleon oli hyökkäykseen lähtiessään kuvitellut koko Venäjän valtauksen kestävän suunnilleen kaksi kuukautta,[25] mutta Venäjän armeijan perääntyminen ja sen käyttämä poltetun maan taktiikka pitkittivät sotaa ja sekoittivat Napoleonin suunnitelman. Napoleonin olisi tässä vaiheessa pitänyt huomata Venäjän sotaretken olevan Ranskalle ylivoimainen haaste: tuhansia ranskalaisia kuoli päivässä saastuneesta juomavedestä saatuihin tauteihin.[24] Napoleon oli jo menettänyt 20 000 hevosta rehun ja veden puutteen vuoksi[24] ennen ainuttakaan yhteenottoa venäläisten kanssa. Napoleon päätti kuitenkin jatkaa, sillä hänellä oli kaikesta huolimatta paljon suurempi armeija kuin Aleksanteri I:llä ja joukkoja johtavalla Mihail Illarionovitš Kutuzovilla. Napoleon järjesti nopeasti Vilnaan vasallihallituksen ja kiirehti jatkamaan sotaretkeä.

Venäläiset vetäytyivät eivätkä suostuneet taisteluun, mutta Napoleonin onnistui silti erottaa kaksi venäläisarmeijaa toisistaan. Napoleon olisi voinut yrittää iskeä, mutta hän päätti odottaa armeijansa jälkijoukkoja vielä vuorokauden. Sinä aikana venäläisarmeija oli jo perääntynyt. Napoleonin oli jatkettava matkaa. Venäjän kaksi armeijaa yhdistyivät jälleen. Oli kulunut jo kuukausi, mutta vieläkään ei ollut käyty ainuttakaan taistelua ja Napoleonin armeija menetti silti miehiään päivittäin. Napoleon julistikin joukoille, että sotaretki olisi ohi ja joukot majoittuisivat Venäjälle talven ajaksi. Seuraavana päivänä hän kuitenkin katui julistustaan ja antoi pian lähtökäskyn kohti Moskovaa. Napoleon tiesi, että venäläisten joukkojen oli pakko puolustaa Smolenskin kaupunkia, koska se oli Venäjän tärkeimpiä ja pyhimpiä kaupunkeja.

Infektiotaudit, eivät niinkään vihollisen aseet, sinetöivät Grande Arméen kohtalon. Moskovaan asti marssi vain 90 000 miestä, suurin osa oli menetetty jo matkalla Puolan ja Länsi-Venäjän läpi.[24] Suurin taistelu käytiin Borodinossa, mutta siinäkin ranskalaiset menettivät ”vain” 30 000 miestä. Luteitten levittämä pilkkukuume ja luultavasti myös huonoista hygieniaoloista johtuva lavantauti tappoivat moninkertaisen määrän.[26][27]

Ensimmäinen suuri taistelu käytiin 7. syyskuuta Borodinossa Moskovan edustalla. Taistelu oli äärimmäisen verinen ja molempien osapuolten tappiot olivat raskaat. Napoleonin strateginen taito tuntui olevan kadoksissa ja hän hyökkäsi suoraan edestä suureen verilöylyyn. Napoleon menetti taistelussa 25 000 sotilasta[28] ja Kutuzov 38 000.[28] Napoleonin armeijan voidaan katsoa olleen niukasti voitollinen, mutta toivomaansa ratkaisevaa voittoa hän ei saanut. Lisäksi hänen armeijansa oli kärsinyt raskaita tappioita syvällä vihollisen maaperällä. Hän jatkoi Moskovaan odottaen Aleksanteri I:n nyt anovan rauhaa. Moskova ei antautunut vaan pormestari Fjodor Rostoptsinin käskystä Moskova poltettiin. Kuukauden kuluttua Napoleon alkoi pelätä vallan Ranskassa riistäytyvän hänen käsistään. Koska armeijan ruokahuolto oli vaikeaa, hän lähti 19. lokakuuta syyssäässä paluumarssille. Ensilumi oli satanut 15. lokakuuta.[29]

Ranskan Grande Armée kärsi hirvittävät tappiot: vain 75 000 miestä valloitukselle lähteneistä 600 000:sta pääsi marraskuussa 1812 takaisin Ranskaan. Hyökkäyksen ja sitä seuranneen vetäytymisen välillä ranskalaiset kärsivät 500 000 miehen tappiot, joista 300 000 kuoli taistelussa. Suurin osa miestappioista johtui taudeista tai säästä.[30] On arvioitu, että 612 000 Venäjälle saapuneesta taistelijasta vain 112 000 palasi rajalle. Uhreista 100 000 uskotaan kuolleen taistelussa, 200 000 kuolleen muista syistä, 50 000 sairaaloissa, 50 000 paenneen ja 100 000 joutuneen sotavangiksi. Ranskalaiset joukot menettivät 70 000 miestä taistelussa ja 120 000 haavoittuneina, ei-ranskalaisten joukkojen määrät olivat 30 000 kaatunutta ja 60 000 haavoittunutta. Venäläisten joukkojen uhrien määrän on arvioitu olevan 200 000 kuollutta, 50 000 hajaantuneita tai karanneita ja 150 000 haavoittunutta. Grande Arméen hajoaminen merkitsi sitä, että Ranskan armeija ei voinut enää ottaa uusia värvättyjä vakiintuneisiin yksikköihin, eikä se löytänyt koulutettuja miehiä ja hevosia riittävässä määrin korvaamaan Venäjällä tuhoutunutta ratsuväkiarmeijaansa.[31]

Napoleonin vastoinkäyminen Venäjällä yllytti Ruotsin, Preussin, Itävallan ja jollakin panoksella Britannian, Espanjan ja Portugalin valtiot nousemaan Venäjän rinnalla häntä vastaan. Ranskan häviö koitti viimein Leipzigin taistelussa 16.–19. lokakuuta 1813. Taistelussa Napoleon hävisi itseään paljon suuremmalle viholliselle ja joutui perääntymään Ranskaan. Hän menetti kokonaisen armeijan ja liittoutuneilla oli nyt valtava ylivoima.

Mukana ollut Ranskan ulkoministeri Louis de Caulaincourt kirjoitti paluumatkalla päiväkirjaansa näin:

»Meidän laihtuneet, nokikolarin näköiseksi savuttuneet, heikentyneet miehemme olivat kuin kummituksia -- Toiset – jotka eivät olleet yhtä nääntyneitä, olivat saaneet enemmän syödäkseen – näyttivät meistä olevan kuin toisesta maailmasta. He olivat elossa, me olimme varjoja -- Niiden, joilla oli hevonen ruokittavanaan, oli pakko pysytellä jonkin matkan päässä reitin sivussa, jolleivät he halunneet menettää hevostaan, sillä reitin varrella ei ollut saatavissa minkäänlaista ravintoa.[32]»

Taistelu Ranskasta ja karkotus Elballe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Napoleon käy taisteluun Ranskasta. Ernest Meissonier’n maalaus, 1864.

Palattuaan Venäjältä Napoleon kokosi nopeasti uuden armeijan Venäjällä menetetyn tilalle. Tämä armeija koostui kuitenkin paljolti kokemattomista sotilaista, eikä ollut yhtä tehokas kuin La Grande Armée oli ollut. Ranska ei ollut koskaan Napoleonin keisariajalla ollut yhtä heikko. Euroopan valtiot eivät olleet kuitenkaan vielä valmiita hyökkäämään yhdessä, koska historialliset keskinäiset erimielisyydet pidättelivät armeijoita. Itävalta ja Preussi epäilivät Venäjän aikeita edetä niin syvälle Euroopan sydämeen kuin Ranskaan, kun taas Venäjän keisari Aleksanteri I halusi päästä kostamaan Moskovan palon, mutta hänen kenraalinsa pidättelivät tätä. Itävalta epäili Preussin aikeita ja pelkäsi sen pyrkivän hankkimaan koko Saksan alueen itselleen ja kasvattamaan vaikutusvaltaansa huomattavasti. Preussin komentaja oli jo valmis marssimaan Pariisiin, mutta kuningas kieltäytyi. Myös Britannia epäröi, sillä nykyinen tilanne oli sille uutta. Jo keskiajalta asti se oli yllyttänyt muita Euroopan maita toisiaan vastaan, mutta nyt se oli liitossa entisten vihollistensa kanssa. Ratkaisuna epätietoisuuteen liittoutuneet päättivät tarjota Napoleonille rauhaa vuonna 1813. Rauhassa Ranska olisi vetäytynyt ”luonnollisille rajoilleen”, jolloin maa olisi joutunut luovuttamaan kaikki hankkimansa valloitukset lukuun ottamatta Belgiaa ja joitain rippeitä Alpeilla. Liittoutuneet olettivat Napoleonin kieltäytyvän, jolloin nämä saisivat loistavan syyn hyökätä. Napoleon suostui ehtoihin. Uusi käänne sekoitti liittoutuneiden suunnitelmat ja ne vetivät tarjouksensa pois.

Napoleon jatkoi armeijansa kokoamista. Virallisesti joukkoja oli 300 000 miestä, mutta lopulta heistä vain 150 000 taisteli sodassa. Tämän lisäksi armeijalla oli pulaa kaikesta; ruoasta, rahasta ja hevosista. Taistelutahto oli alhaalla, eikä moni uskonut enää Ranskan nousevan samaan asemaan kuin ennen sotaretkeä Venäjälle. Valtaa Napoleonin kanssa pitävät porvarit olivat epätietoisia tilanteestaan, eivätkä halunneet asettua suoraan Napoleonin taakse. Myös oma suku oli hylännyt Napoleonin ja muun muassa Espanjan kuningas Josef juonitteli Ruotsia johtavan, Napoleonia vastustavan Jean-Baptiste Bernadotten kanssa pelastaakseen kruununsa. Samaan aikaan Louis-veli mielisteli Itävallan keisaria.

Liittoutuneiden riidellessä keskenään päätti Ruotsin kuningas Kaarle XIV Juhana, aikaisempi Napoleonin liittolainen Jean-Baptiste Bernadotte, iskeä. Hän halusi Norjan itselleen jo nyt, jottei joutuisi käymään siitä pitkiä neuvotteluita liittoutuneiden kanssa sodan ollessa ohi. Hän hyökkäsi Tanskaan ja kukisti sen nopeasti. Rauhanteossa Tanska luovutti Ruotsille Norjan. Samalla Tanskan oli sitouduttava mukaan sotaan Napoleonia vastaan ja liittoutuneiden voimavarat vain kasvoivat.

Vuonna 1814 Britannia, Venäjä, Preussi ja Itävalta muodostivat hyökkäysliiton Napoleonia vastaan. Napoleon kävi hyökkäykseen liittoutuneita vastaan tietäen oman armeijansa heikommaksi ja pienemmäksi. Silti hän oli yhä loistava strategi, eikä olisi ollut ensimmäinen kerta kun hän oli kukistanut itseään suuremman vihollisen. Hän tarkkaili tilannetta tarkasti ja oli valmis iskemään heti vihollisen tehdessä yhdenkin virheen. 10. helmikuuta hän löi yhden Ranskaan tunkeutuneen venäläisosaston Chaumpabertissa. Hän otti yli 6 000 sotavankia, ryösti 40 tykkiä ja 200 ammusvaunua, vangitsi komentajan, kenraalit ja kaikki everstitkin. Seuraavana päivänä Napoleon voitti jälleen. Taas hän tuhosi suuren venäläisten ja preussilaisten sotajoukon saatuaan 7 000 vankia ja yli 40 tykkiä lisää. Napoleon ei jäänyt juhlimaan voittojaan vaan jatkoi taivaltaan ja 12. helmikuuta hän kohtasi vihollisensa jälkijoukon. Tällöin Napoleon kirjoitti kirjeessään puolisolleen Marie Louiselle:

»Olen ollut koko päivän hevosen selässä, hyvä Louiseni. Olen vallannut koko vihollisen jälkijoukon, jossa on neljä venäläistä ja kolme preussilaista pataljoonaa sekä kaksi tykkiä. Vihollinen on menettänyt koko tykistönsä, kuormastonsa ja kaksi kolmasosaa armeijastaan sekä pakotettu vetäytymään… Julkaise Pariisin otsikon alla kaikki uutiset, jotka saat minulta»
(Keisari Napoleon I kirjeessään vaimolleen 1814)

Napoleon kävi yhdeksässä päivässä kuusi taistelua. Tämän lisäksi ranskalaiset kapinoivat maahansa tunkeutuneita vihollisia vastaan. Napoleonilta pyydettiin aselepoa, mutta tämä ei suostunut. Sen sijaan hän tarjosi rauhaa, jossa Ranska saisi pitää ”luonnolliset rajansa”. Liittoutuneet vaativat Napoleonia luovuttamaan Belgian, joka oli ollut osa Ranskaa jo vuodesta 1795. Napoleon kieltäytyi ja sota jatkui 28. helmikuuta. Napoleon sai jälleen voiton, sillä hänen onnistui 35 000 miehen armeijallaan häätää preussilaisten 85 000 sotilaan armeija Pariisin lähettyviltä. Vaikka maaseuduilla yhä kapinoitiin vihollista vastaan, oli mieliala Pariisissa maassa. Napoleon kuitenkin jatkoi taistelujaan ja 14. maaliskuuta hän otti viimeisen voittonsa venäläis-preussilaisesta armeijasta saatuaan itselleen 5 000 vankia ja 25 tykkiä.

Voitot eivät kuitenkaan riittäneet. Vihollinen oli ylivoimainen ja Napoleonin joukot alkoivat väsyä. Wellingtonin herttua jatkoi etenemistään Pariisiin ja Ranskaan hyökättiin kaikista suunnista. Vaikka Napoleon olikin saanut kaksitoista suurta voittoa, oli hänen valtakuntansa hukassa. Liittouman joukot marssivat Pariisiin 31. maaliskuuta 1814. Voittajat määräsivät Napoleonin luopumaan kruunusta ja hän luovutti sen 6. huhtikuuta pojalleen Napoleon II:lle. Voittajat vaativat kuitenkin ehdotonta antautumista ja Napoleon luopui kruunusta toistamiseen 11. huhtikuuta. Fontainebleaun sopimuksessa voittajat karkottivat Napoleonin Elban saarelle 20 kilometrin päähän Italian rannikosta. Hän sai pitää keisarin arvon, mutta hänen valtakuntansa, Elban ruhtinaskunta, rajoittui nyt tuohon pieneen saareen.

Paluu valtaan ja satapäiväinen keisarikunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Napoleon yritti myrkyttää itsensä, mutta epäonnistui. Matkalla Elballe hänet yritettiin salamurhata. Ranskassa rojalistit ottivat vallan ja Ludvig XVIII nostettiin valtaan. Napoleon huolestui vaimonsa ja poikansa kohtalosta itävaltalaisten käsissä, eikä Ranskan hallitus maksanut hänelle luvattua eläkettä. Lisäksi hän kuuli huhuja karkottamisestaan edelleen jollekin Atlantin saarelle. Napoleon pakeni Elbalta 26. helmikuuta 1815 ja saapui Ranskaan 1. maaliskuuta. Häntä vastaan lähetetyt armeijan joukot kääntyivät hänen puolelleen. Hän saapui Pariisiin 20. maaliskuuta armeijan 140 000 vakituisen ja 200 000 vapaaehtoisen tukemana ja kaappasi vallan. Tämä hänen toinen valtakautensa jäi kuitenkin lyhyeksi, ja se tunnetaan nimellä satapäiväinen keisarikunta.

Päästyään Pariisissa valtaan Napoleon kävi vihollisiaan vastaan. Hän kohtasi 16. kesäkuuta 1815 marsalkka Blücherin joukot. Hän voitti taistelun, muttei onnistunut tuhoamaan koko armeijaa. Viimeisen tappionsa hän koki Wellingtonin herttua Arthur Wellesleyta ja Gebhard Leberecht von Blücheria vastaan Waterloon taistelussa nykyisessä Belgiassa 18. kesäkuuta 1815. Napoleon olisi voinut voittaa britit, vaikka keisarillinen kaarti joutuikin perääntymään sen menetettyä todella suuren määrän miehiä. Vain Preussin tulo esti Napoleonia voittamasta taistelua. Napoleonin häviöön vaikutti myös se, että marsalkka Michel Neyn epäonnistunut ratsuväen hyökkäys oli vienyt Ranskalta ratsuväen. Napoleonin armeijassa oli noin 80 000 miestä, brittien joukot käsittivät suunnilleen 70 000 sotilasta ja preussilaisia oli 50 000.[33]

Napoleon vietti satapäiväisen keisarikunnan viimeiset päivät veljensä Josephin kanssa Rochefortissa, jonka edustalla odottivat fregatit Saale ja Méduse. 8. heinäkuuta hänet otettiin Saalelle.[34] Joseph ehdotti hänelle Loiren armeijan päällikkyyden vastaanottamista ja yritystä saada aikaan valtava maan laajuinen kansannousu, mutta Napoleon ei suostunut. Satamassa oli lisäksi pieni yhdysvaltalainen alus, ja Joseph yritti seuraavaksi houkutella Napoleonia nousemaan siihen ja pakenemaan Yhdysvaltoihin, samalla kun Joseph itse antautuisi esiintyen Napoleonina. Lisäksi Médusen kapteeni tarjosi 60 tykin alustaan hyökkäämään ylivoimaista 74 tykin HMS Bellerophonia vastaan suojatakseen Saalen pakoa. Napoleon ei myöskään suostunut pakenemaan ja kehotti Josephia huolehtimaan vain omasta turvallisuudestaan.[35]

Napoleon allekirjoitti virallisen antautumissopimuksen HMS Bellerophonin kannella Rochefortin sataman ulkopuolella 15. heinäkuuta 1815.lähde?

Karkotus Saint Helenalle ja kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
František Xaver Sandmann, Napoleon Saint Helenalla, noin 1820.

Napoleonin vangitsijat veivät hänet maanpakoon Saint Helenan saarelle, 2 800 kilometrin päähän Guineanlahden rannikosta 15. syyskuuta 1815 lähtien, jossa häntä vartioi 2 000 miestä ja kaksi sotalaivaa, jotka kiersivät saarta kellon ympäri. Saarella hän oli pelkkä vanki, toisin kuin Elballa, jossa hän oli ollut keisari. Hän kirjoitti Saint Helenalla muistelmansa ja testamenttinsa kritisoiden vangitsijoitaan.

Muutama Napoleonin veljen Josephin tuttavapiiriin kuulunut ehdotti tämän pelastamista Saint Helenalta. Radikaalimielinen Jean Hippolyte Colins tiettävästi ehdotti kuumailmapallolla toteutettavaa pelastusretkeä saarelle. Josephin poliittinen neuvonantaja Regnault Saint-Jean d’Angély puolestaan lähestyi skotlantilaissyntyistä entistä Simón Bolívarin armeijan upseeri Gregor MacGregoria aikeenaan palkata tämä vapauttamaan Napoleon, jotta tämä voisi ottaa vastaan Meksikon kruunun.[36][37]

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Charles de Steuben, Napoleonin kuolema Saint Helenalla 5. toukokuuta 1821, noin 1828.
Pääartikkeli: Napoleonin kuolema

Napoleon kuoli 5. toukokuuta 1821.

Napoleonin kamaripalvelijan Louis Marchandin päiväkirjat julkaistiin vuonna 1955. Niistä pääteltiin, että Napoleon olisi myrkytetty arsenikilla.lähde? Napoleonin hiuksista on hänen kuolemansa jälkeen mitattu korkeita pitoisuuksia arsenikkia, mutta tämä oli tutkimusten mukaan aikakauden ihmisillä tavallista, ja nykytutkimuksen valossa Napoleon ei kuollut arsenikkimyrkytykseen. Hän kuoli todennäköisesti vatsasyöpään, minkä totesi italialainen tutkijaryhmä 2000-luvulla.[38] Napoleon söi paljon suolassa säilöttyjä elintarvikkeita ja vähän hedelmiä sekä vihanneksia, mikä osaltaan oli heikentämässä hänen terveyttään. lähde?

Napoleon haudattiin aluksi Saint Helenalle, mutta hänen ruumiinsa kaivettiin ylös vuonna 1840 ja haudattiin uudelleen hänen toivomuksensa mukaisesti Pariisin Invalidikirkkoon Seinen rannalle. Hänet on haudattu sarkofagiin, jonka sisällä on viisi päällekkäistä puusta ja metallista valmistettua arkkua. Vastoin usein esitettyjä tietojalähde? sarkofagi ei ole porfyyria tai graniittia eikä Suomesta.

Napoleonin vaikutus maailmanhistoriaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäinen sivu alkuperäisestä vuoden 1804 Code Napoléon -lakikokoelmasta.

Napoleonin vaikutus maailmanhistoriaan on valtaisa. Hänen sotansa, päätöksensä ja taistelunsa vaikuttavat yhä eri osiin Eurooppaa, Amerikkaa ja Aasiaa. Hänen vahvistamansa lakikokoelma (Code Civil, joka tunnetaan myös nimellä Code Napoléon), on tärkeänä osana monien maiden lainsäädäntöä, jopa Japanissa saakka.[39] Hän organisoi uudelleen Ranskan koulujärjestelmän, kehitti useita tieteenaloja, rakensi Euroopan ensimmäisen lennätinjärjestelmän,[39] otti ensimmäisenä käyttöön joukkorokotukset isorokkoa vastaan,[39] rakensi useita kaupunkeja ja sairaaloita sekä perusti Ranskan keskuspankin.[39]

Hänen valloittaessaan Egyptin hän tuli samalla luoneeksi nykyaikaisen egyptologian, minkä lisäksi myös Rosettan kivi löydettiin ja Suezin kanava suunniteltiin.[39] Hänen valloituksensa Italiassa herättivät kansallistunteen, mikä johti alueella sijainneiden valtioiden yhdistymiseen myöhemmin.[39] Napoleonin takia Ruotsi ajautui mukaan sotiin, mikä johti valtion hajoamiseen ja muun muassa Suomen alueen liittämisen Venäjään. Samalla Ruotsin kuningas Kustaa IV Aadolf syöstiin vallasta ja nykyään Ruotsia hallitseva Bernadotte-suku nousi valtaan. Tämän lisäksi Napoleonin Espanjan valloitus johti useiden Etelä-Amerikan valtioiden itsenäistymiseen.[39]

Kaiken tämän lisäksi hän myös myi Yhdysvalloille Ranskan Louisianan, huomattuaan, että kyseisen maa-alan puolustaminen olisi mahdotonta, mikä kaksinkertaisti Yhdysvaltojen silloisen pinta-alan ja mahdollisti Yhdysvaltojen kehittymisen varteenotettavaksi tekijäksi maailmanpolitiikassa.[39]

Avioliitot, lapset ja suhteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Napoleonin ensimmäinen vaimo Joséphine de Beauharnais. François Gérardin maalaus, 1801.

Joséphine de Beauharnais

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Napoleon oli naimisissa kaksi kertaa. Ensimmäisen avioliiton hän solmi siviilivihkimyksellä 9. maaliskuuta 1796 Joséphine de Beauharnais’n kanssa.[40] 32-vuotias leski Joséphine oli suosittu seurapiirinainen, eikä Napoleon ollut hänen ainoa rakastettunsa.[41] Josephinen päätös naida silloinen kenraali Napoleon ei johtunut rakkaudesta,[41] vaan huolellisesta harkinnasta. Joséphine ei ollut enää aivan nuori ja hänen oli ajateltava tulevaisuuttaan. Hän meni naimisiin Napoleonin kanssa toivoen tämän voivan pitää huolta perheestään ja kahdesta lapsestaan. Napoleon adoptoi Joséphinen ja Alexandre de Beauharnaisin pojan Eugènen. Myös Napoleon hyötyi liitosta, sillä naimalla suositun seurapiirinaisen hän pääsi heti seurapiireihin ja lähemmäs direktiohallitusta.[41] Vuonna 1804 kruunattuaan ensin itsensä Ranskan keisariksi, Napoleon ensitöikseen kruunasi puolisonsa keisarinnaksi.

Napoleonin ja Joséphinen liitosta ei koskaan syntynyt tarvittavaa kruununperijää. Napoleon suunnittelikin useasti eroavansa vaimostaan lapsettomuuden ja tämän syrjähyppyjen vuoksi,[41] mutta oli kuitenkin pysynyt liitossa. Joséphine osasi johdatella Napoleonia itselleen suotuisalla tavalla. Valtakunta kaipasi kuitenkin kruununperijää ja lopulta Napoleon päätti erota vaimostaan. Avioliitto mitätöitiin tammikuussa 1810 sillä teknisellä syyllä, että uskonnollisin menoin suoritetussa vihkimisessä joulukuussa 1804 ei ollut paikalla seurakuntapappia. Virallinen avioero ei tullut kysymykseen uuden katolisen morsiamen vuoksi.[40]

Marie Louise von Habsburg

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Napoleonin toinen vaimo Marie Louise ja poika Napoleon II. François Gérardin maalaus, 1813.

Hänen toinen vaimonsa oli Itävallan arkkiherttuatar Marie Louise, josta tuli toinen keisarinna. Marie-Louise synnytti vuonna 1812 pojan Napoléon Francis Joseph Charles Bonaparten (1812–1833), joka sai syntyessään Rooman kuninkaan arvonimen. Vuoden 1814 jälkeen pariskunta eriytyi toisistaan pysyvästi.

Muut lapset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Napoleonilla oli myös aviottomia lapsia: Kaarle, Léonin kreivi (1806–1881) Catherine Eléonore Denuelle de la Plaignen (1787–1868) kanssa ja kreivi Alexandre Colonna-Walewski (1810–1868) kreivitär Maria Walewskan kanssa. Myös Émilie Louise Marie Françoise Joséphine Pellapraa (äiti Françoise-Marie LeRoy), Karl Eugin von Mühlfeldia (äiti Victoria Kraus) ja Hélène Napoleone Bonapartea (äiti Montholonin kreivitär) on väitetty Napoleonin aviottomiksi lapsiksilähde?.

Poikuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Napoleon ei menettänyt poikuuttaan kummallekaan vaimolleen, vaan katutytölle Pariisissa.[42] Tämä tapahtui Napoleonin ollessa 18-vuotias eli vuonna 1787. Napoleon itse kirjoittaa tapauksesta eräässä monista novelleistaan näin:

»Tulin ulos italialaisesta teatterista. Teatterin herättämät ajatukset lämmittivät sieluani. Saavuin Palais-Royalin rauta-aidalle, kun katseeni kiinnittyi nuoreen naiseen. Vuorokaudenaika, hänen ulkonäkönsä, hänen nuoruutensa vakuuttivat minut siitä, että hän oli katutyttö. Hänen epäröintinsä rohkaisi minua, ja minä, joka niin inhoan hänen ammattiaan, minä, joka olen aina tuntenut yhdenkin hänenlaisensa luovan katseen saastuttavan minut, puhuin hänelle!»
(Napoleon Bonaparte eräässä monista novelleistaan vuonna 1787.)

Se ei jäänyt kuitenkaan pelkäksi keskusteluksi.[42] Napoleon vei tytön hotellihuoneeseensa, missä hän siihen aikaan oleskeli. Tällöin Napoleon makasi ensimmäisen kerran naisen kanssa.[42] Hän tuli pian katumapäälle[42] ja palasi tapaukseen useita kertoja elämässään.

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen keisariksi tuloaan Napoleon allekirjoitti kaikki paperinsa nimellä Bonaparte. Keisariksi tultuaan hänen allekirjoituksensa olivat yleensä joko Nap. tai Np..[43]

Kuollessaan Napoleon oli 5 jalkaa ja 2 tuumaa eli 157 cm. Hän oli siis keskipitkä ranskalaismies mutta lyhyt upseeriksi. Jotkut historioitsijat ovat veikanneet jalkojen olevan vuonna 1793 lakkautetusta ranskalaisesta mittajärjestelmästä, jolloin pituus olisi 168 cm, mutta Napoleon oli parhaansa mukaan pyrkinyt kitkemään sen pois metrisen järjestelmän tieltä. Osittain lyhyyden vuoksi hän päätyi tykistöön.[44] Napoleonin vastustajat käyttivät Napoleonia esimerkkinä ihmisestä, joka kärsi lyhyestä pituudestaan ja kompensoi tätä suuruudenhulluilla maailmanvalloitussuunnitelmilla.[45][46]

Napoleon kärsi ailurofobiasta eli pelkäsi kissoja.[47] Kirjallisessa tuotannossaan hän käsitteli itsemurha-ajatuksia:[48]

»Aina yksin muiden ihmisten joukossa, tulen omaan huoneeseeni uneksimaan yksinäisyydestä, vaipumaan surumielisyyteen... Mihin suuntaan se lähtee tänään? Kohti kuolemaa. Mikä voima ajaa minua kohti omaa tuhoani? Mitä oikeastaan teen tässä maailmassa? Koska minun täytyy kuolla, enkö voi yhtä hyvin riistää oman henkeni? Elämä on minulle taakka, koska en tunne mitään iloa. Kaikki on piinaa, koska ihmiset, joiden kanssa elän ja tulen aina elämään, eroavat minusta yhtä paljon kuin kuu auringosta. Minun on jätettävä kaikki, koska en voi elää sellaista elämää kuin itse haluan.»
(Napoleon Bonaparte, novellissaan vuodelta 1786)

Marsalkat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Napoleonilla oli useita kuuluisia marsalkoita:

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Lindqvist, Herman: Napoleon. Suomentanut Kinnunen, Matti. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-30810-2
  • Svanström, Ragnar: Kansojen historia, osa 18. WSOY, 1983. ISBN 951-0-09746-2
  • Abbott, John Stevens Cabot: History of Joseph Bonaparte: King of Naples and of Italy. Harper & Brothers, 1869. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Blaufarb, Rafe: Bonapartists in the Borderlands: French Exiles and Refugees on the Gulf Coast, 1815–1835. University of Alabama Press, 2005. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
  • Papunen, Heikki: Napoleonin sarkofagi. Geologi, 2006, nro 3, s. 102.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Harri Rinta-aho, Marjaana Niemi, Päivi Siltala-Keinänen & Olli Lehtonen: Historian Tuulet 7, s. 9. Otava, 2004.
  2. ↑ a b c Jacques Godechot: Napoleon I emperor of France Encyclopaedia Britannica. Viitattu 11.3.2024.
  3. ↑ Lindqvist s. 9
  4. ↑ a b c d e Lindqvist s. 13–23
  5. ↑ Geoffrey Ellis (1997): Napoleon. Pearson Education Limited. ISBN 978-1317874690.
  6. ↑ Lindqvist s. 15
  7. ↑ a b c d Lindqvist s. 24–35
  8. ↑ Lindqvist s. 27 ja 32–33
  9. ↑ Lindqvist s. 34
  10. ↑ Lindqvist s. 48
  11. ↑ Lindqvist s. 51
  12. ↑ Lindqvist s. 91
  13. ↑ a b c Lindqvist s. 24
  14. ↑ a b Kansojen historia osa 18 s. 26–27 sekä >Lindqvist s. 157–159
  15. ↑ Kansojen historia osa 18 s. 33–39
  16. ↑ a b Kansojen historia osa 18 s. 59–60
  17. ↑ Kansojen historia osa 18 s. 49
  18. ↑ a b Kansojen historia osa 18 s. 48
  19. ↑ Kansojen historia osa 18, s. 74
  20. ↑ Kansojen historia osa 18 s. 77
  21. ↑ Philippe-Paul Ségur: History of the expedition to Russia undertaken by the Emperor Napoleon, in the year 1812, 2. painos, s. 115. (Alkuperäisteos Oxfordin yliopistossa) Treuttel and Wurtz, Treuttel, jun. and Richter, 1825. Google Books (viitattu 1.11.2010). (englanniksi)
  22. ↑ French invasion of Russia | Napoleon, Battles, & Casualties | Britannica www.britannica.com. 13.5.2024. Viitattu 1.7.2024. (englanniksi)
  23. ↑ Lindqvist s. 428–429
  24. ↑ a b c d Cartwright, Frederick: Disease and history, s. 90–91. New York: Dorset Press, 1991. ISBN 0-88029-690-9 Teoksen verkkoversio.
  25. ↑ Kansojen historia osa 18 s. 145–148
  26. ↑ Peltola, Heikki: Johdanto. Infektiotaudit historian muokkaajina. Duodecim 2011. INFEKTIOSAIRAUDET 3. ISBN 978-951-656-633-0
  27. ↑ Cartwright, Frederick: Disease and history, s. 82–83 & 91–92. New York: Dorset Press, 1991. ISBN 0-88029-690-9 Teoksen verkkoversio.
  28. ↑ a b Kansojen historia osa 18 s. 147
  29. ↑ Chew, Allen F.: Fighting the Russians in Winter: Three Case Studies Leavenworth – Paper No.5. joulukuu 1981. Viitattu 22.06.2018. Web archive 11.10.2007
  30. ↑ French invasion of Russia | Napoleon, Battles, & Casualties | Britannica www.britannica.com. 13.5.2024. Viitattu 1.7.2024. (englanniksi)
  31. ↑ French invasion of Russia | Napoleon, Battles, & Casualties | Britannica www.britannica.com. 13.5.2024. Viitattu 1.7.2024. (englanniksi)
  32. ↑ Maria Lähteenmäki, Martti Troberg: Kronikka7. Edita Prima Oy, 2004. ISBN 951-37-4059-5 s. 27
  33. ↑ Historia-lehti numero 6/2006.
  34. ↑ Abbott 1869, s. 321–322
  35. ↑ Abbott 1869, s. 323–324
  36. ↑ Hicks, Peter: Joseph Bonaparte and the “Réunion de famille” of 1832-33 cairn.info. Viitattu 3.8.2020. (englanniksi)
  37. ↑ Blaufarb 2005, s. 65–66
  38. ↑ Tutkijat: Napoleonia ei myrkytetty YLE. Viitattu 3.8.2020.
  39. ↑ a b c d e f g h Lindqvist s. 9–11
  40. ↑ a b Josephine | Biography, Napoleon, & Facts | Britannica www.britannica.com. 19.6.2024. Viitattu 29.6.2024. (englanniksi)
  41. ↑ a b c d Kansojen historia osa 18 s. 13–15
  42. ↑ a b c d Lindqvist s. 40–42
  43. ↑ Lindqvist s. 18
  44. ↑ Owen Connelly: Blundering to Glory: Napoleon's Military Campaigns, s. 7. Rowman & Littlefield, 2006. Teoksen verkkoversio.
  45. ↑ How tall was Napoleon? Napoleon.org – FAQ. 5.3.2016. Viitattu 22.06.2018. Web archive 2016
  46. ↑ [1][vanhentunut linkki]
  47. ↑ Hankins, Justine: That sinking feline The Guardian. 6.11.2004. (englanniksi)
  48. ↑ Lindqvist s. 39

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Virallinen sivusto Fondation Napoléon. Viitattu 19.11.2014. (ranskaksi, englanniksi)
  • Napoleonin kirjasto, Suomen Kuvalehti, 07.10.1933, nro 41, s. 6, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Napoleon_I&oldid=22844313”