Antoine-Jean Gros

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Antoine-Jean Gros, François Gérardin maalaama muotokuva vuodelta 1790.

Antoine-Jean Gros (16. maaliskuuta 1771 Pariisi – 26. kesäkuuta 1835 Pariisi)[1] oli ranskalainen taidemaalari, joka tunnetaan parhaiten Napoleonia esittävistä historiamaalauksistaan. Gros’n voimakas värien käyttö ja vauhdikas liikkeen kuvaus ennakoivat myöhempää romantiikkaa. Hän myös toi itämaisen aihepiirin Ranskan taiteeseen.[2]

Elämä ja ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gros sai ensimmäisen taideopetuksen isältään, joka oli miniatyyrimaalari. Vuodesta 1785 Gros oli oppilaana isänsä ystävän, tunnetun taidemaalarin Jacques-Louis Davidin ateljeessa. Gros ihaili Davidia, mutta otti nuoruudessaan vaikutteita enemmänkin Peter Paul Rubensin ja venetsialaisten mestareiden töistä kuin oman aikansa uusklassismista.[1] Gros opiskeli myös Académie Royalessa. Isänsä kuoleman ja siitä seuranneen vararikon jälkeen hän joutui elättämään itsensä maalaamalla muotokuvia.[3] Hävittyään kilpailun Prix de Rome -taiteilija-apurahasta Gros matkusti vuonna 1793 Davidin tuella Genovaan Italiaan perehtyäkseen tarkemmin Rubensin ja venetsialaisten töihin.[3][4]

Gros’n läpimurtotyö, nuorta Napoleonia esittävä Bonaparte Arcolen sillalla (1796).

Gros tutustui Italiassa Joséphine de Beauharnais’hen ja tämän kautta myös kenraali Napoléon Bonaparteen. Gros seurasi vuonna 1796 Ranskan armeijaa Arcolen taistelussa ja oli läsnä, kun Bonaparte pystytti Ranskan lipun vallatulle sillalle. Tämä tapahtuma toimi innoittajana Gros’n ensimmäiselle mestariteokselle, Bonaparte Arcolen sillalla, joka valmistui samana vuonna.[1] Teoksen on sanottu ”luoneen pohjan Bonaparten legendalle taiteissa”.[4] Bonaparte otti tämän jälkeen Gros’n armeijaansa sotilasarvolla inspecteur aux revues. Gros kulki Bonaparten mukana koko tämän ensimmäisen Italian-sotaretken ajan ja auttoi valitsemaan italialaisia taideteoksia, jotka Bonaparte otti mukaansa sotasaaliina ja toimitti Louvreen Pariisiin.[1]

Gros ei seurannut Napoleonia tämän sotaretkelle Egyptiin, vaan jäi Italiaan, jonka itävaltalaiset valtasivat tilapäisesti takaisin Napoleonin ollessa poissa. Vuonna 1799 Gros matkusti Marseilleen, jossa pitkään sairastettuaan hän pääsi vuonna 1801 palaamaan Pariisiin. Vuonna 1802 hänen työnsä Napoleon jakaa kunniasapeleita Marengon taistelun jälkeen oli näytteillä Pariisin salongissa. Gros myös voitti konsulien julistaman kilpailun Nasaretin taistelun ikuistamisesta maalauksellaan Nasaretin taistelu, mutta hän ei saanut palkintoa, koska Napoleon ei halunnut antaa tunnustusta työlle, joka esitti hänen kilpailijansa Jean-Andoche Junot’n voittoa.[4]

Seuraavina vuosina Gros maalasi kolme Napoleonia esittänyttä sankarillista maalausta, jotka herättivät suurta huomiota ja tekivät hänestä Ranskan tunnustetuimman taiteilijan.[3] Nämä työt olivat Napoleon vierailee Jaffan ruttotautisten luona (1804), Abukirin taistelu (1806) ja Napoleon Eylaun taistelussa 9. helmikuuta 1807 (1808). Niitä seurasi joukko muita Napoleonin sotien voittoja kuvanneita maalauksia. Maalauksen Napoleon vierailee Jaffan ruttotautisten luona on sanottu tuoneen pittoreskit itämaiset aiheet nykyaikaiseen maalaustaiteeseen.[4]

Eräs Gros’n tunnetuimmista töistä, Eylaun taistelu (1808).

Napoleonin kukistumisen jälkeen valtaan palanneet Bourbonit antoivat Gros’lle paronin arvon, ja hänestä tuli maanpakoon lähteneen Davidin maalausstudion johtaja.[1] Gros siirtyi nyt maalaamaan Bourboneita esittäneitä maalauksia.[4] Uransa myöhäisvaiheessa hän pyrki lähentymään taiteessaan Davidin uusklassista tyyliä. Hän teki joitain suuria julkisia tilaustöitä, muun muassa Louvren egyptiläisen huoneen kattomaalaukset vuonna 1824, mutta ei enää tavoittanut varhaisten töidensä eläväisyyttä.[1] Vuonna 1824 valmistui myös hänen tekemänsä Pariisin Panthéonin sisäkupolin suuri kattomaalaus.[4] Historiamaalauksissaan hän alkoi siirtyä antiikin taruaiheisiin.[3][4]

Gros’n myöhäiskauden parhaiksi töiksi on sanottu hänen maalaamiaan muotokuvia. Muun muassa Davidin esittämä kritiikki sai kuitenkin Gros’n tyytymättömäksi omaan myöhäistuotantoonsa.[1] Kun Gros vuonna 1835 esitteli Pariisin salongissa uuden maalauksensa Herkules ja Diodemes, se sai kriitikkojen tuomion.[4] Gros ajautui masennukseen ja teki itsemurhan 64-vuotiaana hukuttautumalla Seineen lähellä Meudonia.[1][4]

Gros oli École des Beaux-Arts -taidekorkeakoulun professori ja Ranskan instituutin jäsen.[4]

Vaikutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Napoleonin myyttiä rakentaneista lukuisista taiteilijoista Gros’lla oli luultavasti suurin vaikutus romanttisen tyylisuuntauksen kehitykseen. Hänen työnsä innoittivat muun muassa Théodore Géricaultia ja Eugène Delacroix’ta.[1] Varsinkin hänen elinvoimaista värien käyttöään ihailtiin.[3]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i Antoine-Jean, Baron Gros (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 9.7.2014.
  2. ↑ Suuri henkilökirja, s. 221. WSOY, Helsinki 2001.
  3. ↑ a b c d e Baron Antoine-Jean Gros (englanniksi) J. Paul Getty Museum. Viitattu 9.7.2014.
  4. ↑ a b c d e f g h i j Nordisk familjebok (1909), s. 353–354 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 9.7.2014.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Antoine-Jean_Gros&oldid=22180598”