Tämä on lupaava artikkeli.

J. R. Danielson-Kalmari

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

J. R. Danielson-Kalmari
J. R. Danielson, Eero Järnefeltin maalaus vuodelta 1896.
J. R. Danielson, Eero Järnefeltin maalaus vuodelta 1896.
Salkuton senaattori
1.8.1908 – 13.11.1909
Kansanedustaja
22.5.1907 – 3.4.1917[1]
Henkilötiedot
Syntynyt7. toukokuuta 1853[1]
Hauho[1]
Kuollut23. toukokuuta 1933 (80 vuotta)[1]
Helsinki[1]
Tiedot
Puolue Suomalainen puolue[1]

Johan Richard (J. R.) Danielson-Kalmari (vuoteen 1906 Danielson, 7. toukokuuta 1853 Hauho – 23. toukokuuta 1933 Helsinki) oli suomalainen historiantutkija, professori, vanhasuomalainen poliitikko ja valtioneuvos. Hänet muistetaan suomalaisen valtiollisen historian tutkimuksen uranuurtajana, autonomian puolustajana, routavuosien myöntyväisyyspoliitikkona, Suomen akateemisen ja poliittisen elämän ”grand old manina” sekä J. K. Paasikiven poliittisena oppi-isänä.

Historiantutkija ja professori

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuvaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johan Richard Danielsonin isä oli Hauhon kappalainen ja myöhempi Hartolan kirkkoherra Johan Philip Danielson, jonka suku oli alkujaan lähtöisin Ruotsin Smålandista ja tuli Suomeen 1700-luvun jälkipuoliskolla. Äiti Amanda Lovisa oli tunnettua Palanderin sukua.[2]

Danielson kävi aluksi Hämeenlinnan yläalkeiskoulua ja kirjoitti ylioppilaaksi Jyväskylän suomalaisesta alkeisopistosta vuonna 1870. Hän opiskeli Helsingin keisarillisessa yliopistossa aluksi kreikkalaista ja roomalaista kirjallisuutta, mutta vaihtoi pian pääaineekseen historian. Ensimmäisen historiallisen tutkielmansa hän kirjoitti A. I. Arwidssonista. Danielson valmistui filosofian kandidaatiksi 1876, lisensiaatiksi 1878 ja tohtoriksi 1880.[2]

Yliopistoura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Danielson omaksui varhain fennomanian mukaisen poliittisen maailmankuvan. Vuosina 1876–1877 ja 1879 Saksaan tekemillään opintomatkoilla hän sai vaikutteita historianfilosofisiin ja sosiaalipoliittisiin näkemyksiinsä, jotka tekivät hänestä jonkinlaisen uudistusmielisen konservatiivin. Merkittäviä saksalaisia esikuvia olivat kateederisosialismiksi kutsuttua konservatiivista uudistuslinjaa kannattaneet taloustieteilijät Adolph Wagner ja Gustav von Schmoller. Historioitsija Johann Gustav Droysen taas antoi Danielsonille aiheen Kaarle XII:ta käsitelleeseen lisensiaatinväitöskirjaan. Se tarkastettiin yhdessä samaa aikakautta käsitelleen dosentinväitöskirjan kanssa keväällä 1878, jolloin Danielson nimettiin Helsingin yliopiston yleisen historian dosentiksi. Samana vuonna hänet nimitettiin myös Vaasan lyseon lehtoriksi, mutta hän ei ottanut virkaa vastaan. Sen sijaan hän työskenteli saksan kielen opettajana Helsingin ruotsalaisessa normaalilyseossa sekä historian opettajana suomalaisessa tyttökoulussa.[2]

Syksyllä 1880 Danielson valittiin vastikään asetuksella virallisesti tunnustetun ylioppilaskunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi fennomaanien saavutettua enemmistön. Hänen vaatimuksestaan radikaalisiiven johtaja Lauri Kivekäs ohitettiin, kun fennomaanien opiskelijajärjestö Suomalainen Nuija asetti yhteistä ehdokaslistaa. Danielsonin toimi ylioppilaskunnan johdossa jäi lyhytaikaiseksi, sillä vielä saman vuoden joulukuussa hän sai Zachris Topeliukselta vapautuneen yleisen historian professuurin. Kilpailevana viranhakijana oli ruotsinkielinen Magnus Gottfrid Schybergson, joka oli ylioppilaskunnan puheenjohtajan vaalissa saanut ruotsinkielisistä eniten ääniä. Danielsonin nimitystä professoriksi pidettiin (kieli)poliittisena, ja virantäyttöön oli liittynyt puolueriita. Vastaväittäjänä toiminut Suomen historian professori ja fennomaanijohtaja Georg Zacharias Forsman (myöh. Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen) oli järjestänyt Schybergsonin virkaväitöskirjan hylätyksi. Schybergsonin puolesta toiminut taidehistorian professori ja svekomaanijohtaja C. G. Estlander oli erityisen katkeroitunut menettelystä.[3] Myöhemmin Danielson ja Schybergson ajautuivat tieteellisiin kiistoihin. Danielson hoiti professuuria vuoteen 1913.[2]

Danielson toimi Hämäläis-Osakunnan vt. kuraattorina vuosina 1880–1881 ja inspehtorina 1886–1903 sekä Suomen Historiallisen Seuran sihteerinä 1883–1884 ja esimiehenä 1885–1886, 1893–1894 ja 1912–1913. Lisäksi hän oli vuonna 1903 Kansantaloudellisen yhdistyksen puheenjohtajana ja vuonna 1906 perustamassa Suomalaista Tiedeakatemiaa.[2]

Tutkimustyö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Danielson vuonna 1899.

Poliittisten oppi-isiensä Yrjö-Koskisen ja J. V. Snellmanin tavoin Danielsonin historianfilosofiassa oli keskeisessä asemassa kansallinen painotus. Hän katsoi kansakunnan kehittyvän vähitellen kohti valtion muodostamista vääjäämättömien historillisten voimien ohjaamana.[2][4] Danielson korosti oppi-isiään enemmän kansanjoukkojen merkitystä historiallisessa kehityksessä sekä kannatti kokonaisvaltaisempaa historiankirjoitusta ja taloushistorian selkeämpää esiin nostamista. Karl Lamprechtin kehittelemää radikaalimpaa sosiaalihistoriaa hän ei enää kokonaan hyväksynyt.[2] Danielson ei kuitenkaan luonut uutta historiantutkimuksen koulukuntaa, sillä aikaa vieneet yhteiskunnalliset tehtävät ja poliittinen tarkoitushakoisuus rajoittivat hänen tieteellistä työtään.[5]

Danielsonin mielestä suomalaisen historiantutkimuksen tuli edistää valtiollisia päämääriä osoittamalla, että suomalaisilla oli ollut jo vuosisatojen ajan kansallinen erityisolemus, joka jatkuvasti kehittyi yhä voimakkaammaksi kansalliseksi tietoisuudeksi.[4] Vuonna 1888 julkaisemassaan tutkimuksessa Die nordische Frage in den Jahren 1746–1751 hän pyrki osoittamaan, että 1700-luvun alkupuolen tapahtumat olivat synnyttäneet suomalaisten keskuudessa kansallistunteen, ja että autonomisen Suomen synty vuonna 1809 oli siten looginen päätepiste jo aiemmin käynnistyneelle Suomen henkiselle irtautumiselle Ruotsista. Muun muassa Schybergson ja ruotsalainen professori Harald Hjärne arvostelivat jyrkästi tätä suomalaiskansallista painotusta, sillä heidän mielestään 1700-luvun puolivälin ”pohjoismainen kysymys” oli Danielsonin anakronistinen keksintö. Myöhemmissäkin teoksissaan Danielson kuvasi Suomen historiaa teleologisesti myöhempien tapahtumien valossa ylikorostamalla ”itsenäisyysliikkeen” merkitystä esimerkiksi Anjalan liiton taustalla. Hän myös jaotteli historianhenkilöitä suomalaisiin ja ruotsalaisiin toisinaan mielivaltaisesti.[6]

Danielson osallistui 1880–1890-luvuilla Suomen autonomian puolustamiseen historiallisella argumentoinnilla samaan aikaan kun ruotsinkieliset professorit Leo Mechelin ja Robert Hermanson kävivät oikeustaistelua juridisilla argumenteilla. Venäläinen K. F. Ordin oli vuonna 1889 julkaissut suomalaisten autonomiakäsityksiä vastaan tähdätyn historiantutkimuksen Pokorenije Finljandii (”Suomen valloitus”). Danielson vastasi siihen vuonna 1890 omalla tutkimuksellaan Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan. Siinä hän puolusti tulkintaa, jonka mukaan Porvoon valtiopäivillä de facto perustettiin Suomen valtio. Teos käännettiin ruotsiksi, venäjäksi, saksaksi ja englanniksi. Danielson julkaisi vielä vuonna 1892 samasta aiheesta teoksen Suomen sisäinen itsenäisyys: Jatkuvien hyökkäysten torjumiseksi, joka sekin käännettiin ruotsiksi ja venäjäksi.[2][7] Teokset oli suunnattu sekä kotimaiselle yleisölle että länsimaiden sivistystölle. Suomessa toivottiin myös, että keisari Aleksanteri III itse lukisi kirjan Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan, mutta tämä ei toteutunut. Suomessa Danielson sai kuitenkin teosten ansiosta lähes kansallissankarin maineen.[8] Poliittinen tarkoitushakuisuus ja tendenssimäisyys lähteiden valikoinnissa sekä tulkinnassa tosin vähensi Danielsonin Suomen autonomian syntyä koskeneiden tutkimusten tieteellistä arvoa.[9]

Danielsonin seuraavat teokset liittyvät samaan kansalliseen teemaan. Wiipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen (1894) on kuvaus vuonna 1812 tapahtuneesta Vanhan Suomen yhdistämisestä Suomen suuriruhtinaskuntaan. Teoksen on katsottu vakiinnuttaneen Suomessa pitkään vallinneen käsityksen, jonka mukaan ennen yhdistämistä Vanhan Suomen talonpojat elivät poikkeuksellisessa kurjuudessa ja sorron alaisina. Tutkimuksen päälähteinä olivat G. M. Armfeltin ja R. H. Rehbinderin johdolla vuonna 1811 laaditut muistiot.[10] Suomen sota ja sotilaat vuosina 1808 ja 1809 (1896) puolestaan on Suomen sotaa kuvaava populaari esitys, joka pyrkii vetoamaan lukijoiden isänmaallisiin tunteisiin ja sisältää runsaasti sitaatteja aikalaiskirjeistä. Kirja sai Suomessa hyvin myönteisen vastaanoton.[9]

Poliitikko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliitikon uran alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Danielson oli vuonna 1881 perustamassa Valvoja-lehteä ja toimi sen ensimmäinen päätoimittajana kolmen vuoden ajan.[2] Niin sanottu Valvoja-ryhmä pyrki ajamaan maltillista politiikkaa konservatiivisten ”vanhojen” ja radikaalien ”nuorten” fennomaanien välissä.[11] He näkivät itsensä välittäjän roolissa. Vanhan polven fennomaaneihin verrattuna valvojalaiset korostivat enemmän yksilön merkitystä ja olivat kielikysymyksessä maltillisempia mutta sosiaalisesti edistyksellisempiä.[2] Radikaaliin K.P.T.-ryhmään suhtauduttiin Valvojan piirissä varauksellisesti, ja Danielsonin välit Lauri Kivekkääseen rikkoontuivat kokonaan. Valvoja-ryhmä arvosteli toisaalta myös ruotsinkielistä Liberaalista puoluetta, jonka ohjelman Danielson tyrmäsi jo Valvojan ensimmäisessä numerossa.[11] Myöhemmin Danielson asettui Suomalaiseen puolueeseen, jonka ohjelmaa hän 1900-luvun alussa uudisti sosiaalisissa kysymyksissä edistysmielisemmäksi.[2]

Danielson valittiin säätyvaltiopäivien pappissäätyyn toisena yliopiston kahdesta edustajasta vuosina 1885, 1888, 1891, 1894, 1897, 1899 ja 1900. Vuosien 1904–1905 ja 1905–1906 valtiopäiville hänet valittiin Porvoon hiippakunnan edustajana.[12] Danielson oli vuosina 1885–1886 Suomen perustuslakien kodifioimiseksi perustetun niin sanotun Weissenbergin komitean sihteerinä.[2]

Ensimmäinen sortokausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
”Vahdinvaihto”: Alex Federleyn pilapiirros Danielsonin nimityksestä yliopiston sijaiskansleriksi Th. Reinin tilalle.

Sortokauden alettua Danielson kannatti Yrjö-Koskisen tavoin myöntyväisyyslinjaa, joka oli molempien mielestä ainoa keino tulla toimeen Venäjän kanssa. Yrjö-Koskisesta poiketen Danielson tosin näki kysymyksen käytännöllisempänä ja kannatti hieman joustavampaa ”suhteellista” myöntyvyyttä, sillä hänen mielestään oli säilytettävä yhteistyösuhteet myös perustuslaillisuutta kannattaneisiin nuorsuomalaisiin. Vuonna 1901 julkaisemassaan pamfletissa Mihin suuntaan? hän vaati valtion toimia sosiaalisen tasa-arvon lisäämiseksi ja alempien yhteiskuntaluokkien aseman parantamiseksi.[2] Samassa teoksessa hän hahmotteli myös perustelut maltilliselle myöntyväisyyspolitiikalle Venäjän suuntaan.[5] Tämän vuoksi Danielson menetti kirjan julkaisemisen myötä pääosan aiemmasta ”kansallissankarin” maineestaan perustuslaillisten silmissä, mutta teos teki hänestä vastaavasti venäläisten kannalta hyväksyttävämmän henkilön.[13]

Yrjö-Koskisen kuoltua vuonna 1903 Danielson nimettiin Suomalaisen puolueen uudeksi johtajaksi. Samana vuonna hän sai valtioneuvoksen arvonimen ja hänestä tuli yliopiston vt. sijaiskansleri perustuslaillisten mielipiteittensä vuoksi eroamaan joutuneen Thiodolf Reinin tilalle. Tämä leimasi Danielsonin entistä pahemmin suomettarelaiseksi myöntyvyysmieheksi.[2] Yliopiston johto piti häntä kuitenkin pienempänä pahana kuin vaihtoehtona ollutta kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin valitsemaa sijaiskansleria.[13] Bobrikov olisi halunnut virkaan venäläisen Viktor Semjonovin, mutta ministerivaltiosihteeri Vjatšeslav von Plehwe suositteli Danielsonia.[14]

Vuonna 1904 Danielson aateloitiin, mutta hän ei koskaan hakenut introduktiota Ritarihuoneelle, sillä perustuslaillisten hallitsemassa aatelissäädyssä hänen olisi ollut vaikeaa vaikuttaa valtiopäivillä.[12] Samana vuonna hänet nimitettiin jäseneksi niin sanottuun Tagantsevin komiteaan, jonka oli tarkoitus määritellä tarkasti Suomen ja Venäjän valtiolliset suhteet ja rajanveto yleisvaltakunnallisen ja Suomen sisäisen lainsäädännön välillä. Komitean toiminta kuitenkin päätettiin syksyllä 1905.[2] Danielson kuului myös vuosina 1905–1906 eduskuntauudistusta valmistelleeseen Hermansonin komiteaan.[2]

Koska Reinin erottamista pidettiin yhtenä sortokauden vääryyksistä, vaadittiin julkisuudessa vuoden 1905 suurlakon aikana ja varsinkin sen jälkeen Danielsonin eroa sijaiskanslerin virasta. Hän viivytti kuitenkin eroaan vuoden 1906 helmikuuhun, jolloin Suomen ministerivaltiosihteeri ja samalla yliopiston vt. kansleri vaihtui. Danielsonin erottua Rein palasi tehtävään.[15]

Danielson muutti sukunimensä Danielson-Kalmariksi suuressa nimenmuutoksessa 12. toukokuuta 1906. Kalmari-nimi tuli hänen isoisänsä Saarijärvellä omistaman talon nimestä.[2] Vuonna 1851 kuollut Daniel Filip Danielson toimi aikanaan Korsholman itäisen voutikunnan kruununvoutina ja omisti pari muutakin maatilaa Saarijärvellä.[16] Hän oli ostanut Kalmarin tilan vuonna 1819.[17] Johan Ludvig Runeberg toimi Daniel Filip Danielsonin lasten kotiopettajana viettäessään kesän 1824 Saarijärvellä.[18]

Autonomian viimeiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Danielson-Kalmari oli vuosina 1907–1917 Suomalaisen puolueen kansanedustajana Hämeen läänin eteläisestä vaalipiiristä.[1] Hän tuli vuonna 1908 salkuttomaksi senaattoriksi nuor- ja vanhasuomalaisten yhteiseen Hjeltin senaattiin. Nuorsuomalaiset erosivat senaatista jo seuraavana keväänä ja yksinään vastuuseen jääneet vanhasuomalaiset kokivat vaalitappion. Tämän seurauksena hekin päättivät erota syksyllä 1909. Tarkoituksena oli välttää ensimmäisellä sortokaudella tapahtunut muista puolueista eristäytyminen ja venäläismielisiksi leimaantuminen. Danielson-Kalmari oli puolueen linjanmuutoksen keskeisimpiä tukijoita. Hän katsoi nyt myöntyväisyyslinjan epäonnistuneen ja näki perustuslaillisuuden ainoana vaihtoehtona. Toisen sortokauden aikana hän ajoikin Suomalaisen puolueen vähä vähältä perustuslaillisuuden ja passiivisen vastarinnan kannalle. Edesmenneen Yrjö-Koskisen ja tämän poikien kannattaman linjan rikkominen johti Danielson-Kalmarin vastaisiin hyökkäyksiin puolueen sisällä, mutta vuoteen 1913 mennessä hän sai vanhan linjan kannattajat syrjäytettyä puolueesta.[2]

Vuonna 1917 Danielson-Kalmari jarrutteli muiden vanhojen konservatiivien tavoin itsenäisyystoiveita reaalipolitiikkaan vedoten.[2] Hän kuului K. J. Ståhlbergin johtamaan perustuslakikomiteaan, joka valmisteli Suomelle uutta hallitusmuotoa, ja osallistui lokakuussa 1917 Helsingissä käytyihin suomalais-venäläisiin neuvotteluihin komitean laatiman esityksen sisällöstä.[19] Lokakuun vallankumouksen jälkeen Danielson-Kalmari vaati kuitenkin Suomelle itsenäisyyttä.[2]

Kunniavanhus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Danielson-Kalmari vanhempana.

Suomen itsenäistymisen jälkeen Danielson-Kalmari jäi sivuun politiikan johdosta, mutta otti aktiivisesti kantaa tärkeiksi kokemiinsa asioihin. Vuoden 1918 valtiomuotokiistan aikana hän oli kuningas- sekä saksalaismielinen ja kiersi maata pitämässä monarkiaa puoltavia valtiotieteellisiä esitelmiä. Ahvenanmaan omistuskiistan aikana vuonna 1920 hän kirjoitti historiallisen tutkimuksen, jossa ”todisti” saariryhmän kuuluvan Suomelle. Danielson-Kalmarin mielipiteitä pidettiin arvovaltaisina, joskin vanhoillisuutensa vuoksi ne myös usein sivuutettiin. Suomen sisällissota muutti hänen maailmankuvaansa pysyvästi oikeistolaisemmaksi, ja hän esiintyi vuonna 1930 vahvasti Lapuan liikkeen kannattajana.[2] Puolueista hän tuki kokoomusta.[20] Jonkinlaiseksi kansakunnan ”grand old maniksi” kohotettu Danielson-Kalmari toimi myös Turun yliopiston kanslerina vuosina 1921–1926 ja oli presidentin valitsijamiehenä vuoden 1925 vaaleissa. Hänet vihittiin Turun yliopiston filosofian kunniatohtoriksi vuonna 1927.[2]

Viimeisinä vuosinaan Danielson-Kalmari halusi kirjoittaa laajan esityksen koko Suomen itsenäisyyskehityksestä 1700-luvulta vuoteen 1917. Hän ehti saada valmiiksi 12 osaa vuodesta 1920 ilmestynyttä teossarjaa Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nnella ja 19:nnellä vuosisadalla – kuusi ensimmäistä osaa käsittelivät Ruotsin vallan aikaa ja toiset kuusi autonomian alkuvuosia – sekä neljä osaa autonomian aikaa käsittelevää rinnakkaista sarjaa Tien varrelta kansalliseen ja valtiolliseen itsenäisyyteen. Huomattavan osan teosten sisällöstä muodostavat alkuperäislähteiden jäljennökset, pitkät lainaukset ja referaatit. Molemmat teossarjat saivat ylistävän vastaanoton suomenkielisiltä historiantutkijoilta ja ne vahvistivat Danielson-Kalmarin mainetta ”kansallisena tietäjävanhuksena”. Ruotsinkieliset tutkijat kohdistivat eräisiin tulkintoihin lievää arvostelua. Suurtyö jäi kesken Danielson-Kalmarin kuollessa.[6]

Viimeisinä vuosinaan Danielson-Kalmari muutti Vääksyn huvilalleen ja sokeutui, mutta jatkoi tiettävästi työskentelyä loppuun saakka. Hänen kuolemaansa vuonna 1933 pidettiin merkittävän suurmiehen poistumisena.[2]

J. R. Danielson-Kalmarin puoliso vuodesta 1878 oli Jenny Mathilda Heurlin (1854–1938), varatuomari Nils Heurlinin tytär. Heillä oli kolme tytärtä.[2] Suomalaisen puolueen puoluesihteeri K. N. Rantakari ja historiantutkija U. L. Lehtonen olivat Danielson-Kalmarin vävyjä.[2][21] Danielson-Kalmari puolisoineen on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaan uudelle alueelle.[22]

Merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
J. R. Danielson-Kalmarin rintakuva Lahdessa.

Danielson-Kalmarilla oli merkittävä vaikutus suomalaisen poliittisen konservatismin muotoutumiseen. Hän sopeutti Snellmanin ja Yrjö-Koskisen aatteita modernin ajan demokraattiseen järjestelmään ja lisäsi niihin sosiaalireformistisia piirteitä. J. K. Paasikivi piti myöhemmin Danielson-Kalmaria poliittisena oppi-isänään Venäjään suhtautumisen osalta ja katsoi Suomen sodanjälkeisen ulkopolitiikan edustavan samaa suhteellisen myöntyvyyden linjaa uusiin oloihin sovellettuna.[2]

Historiantutkija Osmo Jussilan mukaan Danielson-Kalmari oli mukana kehittämässä eräitä suomalaisen historiankirjoituksen suuria myyttejä, joita Jussila kutsuu ”itsenäisyysmyytiksi” (Suomen historian hahmottaminen jatkuvana, kaukaisesta menneisyydestä alkavana kehityksenä kohti itsenäisyyttä), ”valtiomyytiksi” (väite Suomen valtion perustamisesta Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809) ja ”perustuslakimyytiksi” (väite Venäjän keisarien tunnustamasta Suomen perustuslaillisesta hallinnosta). Mikään näistä ei tosin ole alkujaan Danielson-Kalmarin keksimä.[23]

Muistaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Danielson-Kalmarille pystytettiin vuonna 1954 Aimo Tukiaisen veistämä pronssinen rintakuva Lahden Vapaudenkadun alkupäähän. Kansallisarkiston vanhassa tutkijasalissa Helsingissä on puolestaan Wäinö Aaltosen hänestä 1930 tekemä kipsinen rintakuva.

Danielson-Kalmari osti Asikkalan Vääksystä Suviniemi-nimisen huvilan vuonna 1892 ja vietti siellä kesänsä kuolemaansa saakka. Asikkalan kunta osti huvilan Danielson-Kalmarin perikunnalta vuonna 1986. Entistetty Suviniemi on nykyään kunnan ylläpitämä kotimuseo.[24][25] [26]

Teoksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Voltaire Kaarle XII:nen historian kirjoittajana (lisensiaatinväitöskirja). Helsingin yliopisto, 1878
  • Zur Geschichte der sächsischen Politik 1706–1709 (dosentinväitöskirja). Helsingin yliopisto, 1878
  • Bidrag till en framställning af Englands socialpolitik och ekonomisk-sociala utveckling under XIII-XVI århundradet (virkaväitöskirja). Helsingin yliopisto, 1880
  • Die nordische Frage in den Jahren 1746–1751 : mit einer Darstellung russisch-schwedisch-finnischen Beziehungen 1740-1743. Helsinki, 1888
  • Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan: K. Ordinin "Suomen valloitus" nimisen teoksen johdosta. WSOY, Porvoo 1890
  • Suomen sisällinen itsenäisyys: Jatkuvien hyökkäysten torjumiseksi. WSOY, Porvoo 1891
  • Wiipurin läänin palauttaminen muun Suomen yhteyteen. Helsinki 1894
  • Suomen sota ja Suomen sotilaat vuosina 1808–1809. Weilin & Göös, Helsinki 1896
  • Suomen uudemmasta historiasta, osat 1–3 (toim.). Weilin & Göös, Helsinki 1898–1902
  • Suomen sota vv. 1808–1809. WSOY, Porvoo 1908
  • Ahvenanmaan asia vv. 1914–1920. Otava, Helsinki 1920
  • Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nella ja 19:nellä vuosisadalla, osat 1–11. WSOY, Porvoo 1920–1933
  • Vuoden 1819 raha-asetuksen säätäminen. Suomen historiallinen seura, Helsinki 1924
  • Tien varrelta kansalliseen ja valtiolliseen itsenäisyyteen: kirjoituksia ja puheita, osat 1–4. WSOY, Porvoo 1928–1931

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Osmo Jussila: Suomen historian suuret myytit. WSOY, Helsinki 2007. ISBN 978-951-0-33103-3
  • Matti Klinge (toim.): Helsingin yliopisto 1640–1990: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917. Otava, Helsinki 1989.
  • Vesa Vares: ”Danielson-Kalmari, Johan Richard”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 338–343. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6 Teoksen verkkoversio.(sama teksti luettavissa myös Porvarillisen Työn Arkistossa)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g J. R. Danielson-Kalmari Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z Vesa Vares: Danielson-Kalmari, Johan Richard Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.6.2003. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  3. ↑ Klinge (toim.) 1989, s. 572–574, 621, 623.
  4. ↑ a b Jussila 2007, s. 28.
  5. ↑ a b Historiallisia humanisteja: Johan Richard Danielson-Kalmari
  6. ↑ a b Jussila 2007, s. 160–171.
  7. ↑ Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917, s. 308, 569–574, 584–585. WSOY, Helsinki 2004.
  8. ↑ Klinge (toim.) 1989, s. 804–806.
  9. ↑ a b Juhani Mylly: Kansallinen projekti: Historiankirjoitus ja politiikka autonomisessa Suomessa, s. 252–254. Kirja-Aurora, Turku 2002.
  10. ↑ Yrjö Kaukiainen: ”Elikö Vanhan Suomen rahvas kurjuudessa ja sorron alla?”, Historiallinen aikakauskirja 1/2015, s. 3–5.
  11. ↑ a b Vesa Vares: Varpuset ja pääskyset: Nuorsuomalaisuus ja Nuorsuomalainen puolue 1870-luvulta vuoteen 1918, s. 38, 40–41. SKS, Helsinki 2000.
  12. ↑ a b Klinge (toim.) 1989, s. 683.
  13. ↑ a b Klinge (toim.) 1989, s. 840–841.
  14. ↑ Tuomo Polvinen: Valtakunta ja rajamaa: N. I. Bobrikov Suomen kenraalikuvernöörinä 1898–1904, s. 210. WSOY, Helsinki 1984.
  15. ↑ Klinge (toim.) 1989, s. 857
  16. ↑ Kallio, Reino, Vanhan Saarijärven historia. Jyväskylä 1972, s. 316.
  17. ↑ Kalmarin kylän historia (Arkistoitu – Internet Archive) Kalmarinkylä.net. Viitattu 22.12.2012.
  18. ↑ Max Jakobson: Vallanvaihto, s. 18. Helsinki: Otava, 1992.
  19. ↑ Yrjö Blomstedt: K. J. Ståhlberg: valtiomieselämäkerta, s. 316, 331. Otava, Helsinki 1969.
  20. ↑ Vesa Vares: Danielson-Kalmari, Johan Richard Porvarillisen Työn Arkisto.
  21. ↑ Lehtonen, Uno Ludvig (1870–1927) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  22. ↑ Voitto Viro: Vanha hautausmaa: Helsingin Hietaniemen hautausmaan opas, 2. uusittu painos, s. 110. Otava, Helsinki 1993.
  23. ↑ Jussila 2007, s. 13, 15, 110–113, 127, 264–265.
  24. ↑ Danielson-Kalmarin huvila (Arkistoitu – Internet Archive) Lahden museot. Viitattu 22.12.2012.
  25. ↑ Asikkalan nähtävyyksiä (Arkistoitu – Internet Archive) Asikkalainfo.com. Viitattu 31.7.2013.
  26. ↑ Maailman ja Suomen Suuratlas, sivu 282, WSOY, Instituto Geografico Agostini, Novara, Igda, 1985, ISBN 951-0-12598-9

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Jukka Tervonen: J. R. Danielson-Kalmari: historiantutkija ja -opettaja. Suomen historiallinen seura 1991.
  • Taimi Torvinen: J. R. Danielson-Kalmari Suomen autonomian puolustajana. WSOY 1965.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta J. R. Danielson-Kalmari.
Suomen pappissäädyn valtiopäivämiehet
Suomalaisen puolueen kansanedustajat
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=J._R._Danielson-Kalmari&oldid=22858161”