Frans Emil Sillanpää

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Frans Emil Sillanpää
Kuva Sillanpäästä hänen myöhäisvuosiltaan.
Kuva Sillanpäästä hänen myöhäisvuosiltaan.
Henkilötiedot
Syntynyt16. syyskuuta 1888
Hämeenkyrö
Kuollut3. kesäkuuta 1964 (75 vuotta)
Helsinki
Kansalaisuus suomalainen
Ammatti kirjailija
Kirjailija
SalanimiE. Syväri
Tuotannon kielisuomi
Aikakausi 1916–1956
Esikoisteos Elämä ja aurinko (1916)
Palkinnot

Nobel-palkinto Nobelin kirjallisuuspalkinto (1939)

Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Frans Emil Sillanpää (16. syyskuuta 1888 Hämeenkyrö – 3. kesäkuuta 1964 Helsinki) oli suomalainen kirjailija.

Sillanpää on ainoa suomalainen kirjailija, jolle on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto. Palkinnon hän sai vuonna 1939 ”syvällisestä ymmärtämyksestään maansa maalaisväestöä kohtaan ja siitä ihastuttavan taiteellisesta tavasta, jolla hän kuvasi heidän elämäntapaansa ja heidän luontosuhdettaan”.[1]

Vuonna 1987 Mitä missä milloin -vuosikirjan toimituksen kokoama raati valitsi Sillanpään yhdeksi Suomen itsenäisyyden ajan 70 vaikuttajasta.[2] Vuonna 2004 Sillanpää oli mukana Suuret suomalaiset -äänestyksessä asiantuntijoiden kokoamalla ennakkolistalla, mutta karsiutui yleisöäänestyksen tuloksena syntyneeltä lopulliselta sadan kaikkien aikojen suurimman suomalaisen listalta.[3]

Lapsuus ja kouluvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Myllykolun mökki, Sillanpään lapsuudenkoti.

Sillanpään vanhemmat olivat alun perin Kauvatsalta kotoisin ollut mäkitupalainen Frans Henrik ”Pransu” Koskinen (1851–1921) ja hämeenkyröläinen palvelija Loviisa Vilhelmina ”Miina” Mäkelä (1848–1927), jotka menivät naimisiin vuonna 1882. Sillanpään lapsuusvuosina perhe asui Hämeenkyrön Kierikkalan kylässä Myllykolu-nimisessä mökissä.

Perheeseen syntyi ennen Frans Emiliä kaksi muutakin lasta, mutta nämä kuolivat jo pieninä. Sillanpää kävi aluksi vuosina 1895–1898 Jumesniemen kirkko-koulua,[4] ja sitten Haukijärven kansakoulua,[5] jossa opettajana oli hänen pikkuserkkunsa Hilja Tättälä. Hän menestyi opinnoissaan niin hyvin, että vanhemmat päättivät lähettää hänet oppikouluun Tampereelle. Tämän mahdollisti se, että Sillanpään isä oli joitakin vuosia aiemmin perustanut pienen sekatavarakaupan, jonka tuotolla perheen taloudellinen asema oli kohentunut.

Sillanpää aloitti koulunkäynnin syksyllä 1900 Tampereen Suomalaisessa Reaalilyseossa,[5] asuen ensin alivuokralaisena kirvesmies Janne Davidssonin perheessä Mustanlahdenkadulla Amurissa ja myöhemmin Kuninkaankadulla. Hänen koulutovereitaan olivat muun muassa Lauri Pohjanpää, Brynolf Honkasalo, Arvo Sotavalta ja Bertel Strömmer. Vanhemmat saattoivat tukea häntä vuoteen 1905 saakka, mutta sen jälkeen Sillanpää joutui itse hankkimaan varoja koulun jatkamiseen. Hän saikin jonkin verran rahallista tukea eri tahoilta, mutta tärkeimmäksi tukijaksi tuli tamperelainen tehtailija Henrik Liljeroos, jonka nuorimman pojan kotiopettajana Sillanpää toimi viimeisinä kouluvuosinaan. Sillanpää oli kesäisin myös kotiopettajana Lempäälässä Sotavallan ja Lopen kartanoissa sekä yhden kesän tamperelaisen Aamulehden kesätoimittajana. Sillanpää pääsi ylioppilaaksi 1908 hyvin arvosanoin.[5]

Opiskeluvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sillanpää aloitti opinnot Helsingin yliopistossa syksyllä 1908 Henrik Liljeroosin sekä tilanomistajien Jalmari Raipalan ja J. A. Sotavallan tuella. Hän aloitti filosofisen tiedekunnan fyysis-matemaattisella osastolla tarkoituksenaan opiskella lääkäriksi.[5] Lääketieteilijöiden oli kuitenkin suoritettava ensin medikofiilitutkinto, jota varten Sillanpääkin osallistui muun muassa fysiikan ja botaniikan luennoille.[5] Opiskelutoverinsa Heikki Järnefeltin kautta Sillanpää tutustui Järnefeltin perheeseen ja tämän isään taidemaalari Eero Järnefeltiin. Sillanpää viettikin opiskeluvuosinaan paljon aikaa Järnefeltien kodissa Suvirannassa Tuusulassa ja tutustui moniin aikakauden merkkihenkilöihin, kuten Jean Sibeliukseen, Pekka Haloseen ja Juhani Ahoon. Näinä vuosina alkoi tosin myös Sillanpään runsas alkoholin käyttö, joka aiheutti hänelle myöhemmin paljon ongelmia. Terveydellisistä syistä johtuen Sillanpään opinnot eivät sujuneet ja hän joutui palaamaan kotiinsa Hämeenkyröön joulukuussa 1913.[5] Sillanpään vanhemmat asuivat silloin pienessä mökissä Heinijärven Töllinmäellä ja sinne myös Sillanpää asettui.

Kesken jääneet opinnot antoivat kuitenkin paljon vaikutteita Sillanpään myöhemmälle kirjalliselle tuotannolle. Sillanpään ajatteluun vaikuttivat Charles Darwin kehitysoppeineen sekä saksalaiset biologi ja filosofi Ernst Haeckel ja Nobel-kemisti Wilhelm Ostwald ja myös Leo Tolstoi ja Arvid Järnefelt. Heidän vaikutustaan oli Sillanpään biologinen determinismi ja periaatteellinen väkivallan ja sotien vastustaminen sekä usko siihen että luonnontieteet kehittyessään siirtäisivät tällaiset atavistiset ilmiöt historiaan. Myöhemmin Sillanpää tutustui myös saksalaiseen Oswald Spengleriin ja omaksui häneltä ajatuksen sivilisaatioiden ihmiselämää vastaavasta elinkaaresta.

Kirjailijanuralle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sillanpään kirjailijanura sai alkunsa kun hän alkoi lähettää E. Syväri -nimimerkillä kirjoittamiaan novelleja julkaistavaksi Uusi Suometar -lehteen. Näistä ensimmäinen Kodin helmasta julkaistiin 1915 ja novellit saivat myönteisen vastaanoton. WSOY:n toimitusjohtaja Jalmari Jäntti kiinnostui Sillanpään kirjoituksista. Sillanpää itse olisi halunnut debytoida novellikokoelmalla, mutta kustantaja sai kuulla Sillanpään työstävän romaania, ja vaati aloitettavan sillä. Monien vaikeuksien kautta käsikirjoitus valmistui, ja se julkaistiin 1916 nimellä Elämä ja aurinko. Novellikokoelma, Ihmislapsia elämän saatossa, julkaistiin seuraavana vuonna.

Vuonna 1915 Sillanpää tutustui 17-vuotiaaseen Sigrid ”Siikri” Maria Salomäkeen (1897–1939), joka oli tullut sisäköksi Sillanpään hämeenkyröläisen ystävän Eero Koskimiehen isännöimään Laitilan virkataloon. Sigrid Salomäen sosiaalinen tausta oli samanlainen kuin Sillanpäälläkin, hän oli kotoisin Raipalan taloon kuuluneesta Hirvelä-nimisestä mäkituvasta. Tästä alkanut seurustelu johti lopulta siihen, että Sillanpää meni Siikrin kanssa naimisiin syyskuussa 1916. Pariskunnan esikoinen syntyi maaliskuussa 1917, kaikkiaan heillä oli kahdeksan lasta: Saara (s. 1917), Esko (s. 1919), Helmi (s. 1921), Paula (s. 1923), Eero (s. 1924), Juhani (s. 1926), Heikki (1933–1934) ja Kristiina (s. 1938).[6][7]

Suomen sisällissodan aikana Sillanpää pyrki olemaan puolueettomana. Hän joutui kuitenkin vuoron perään sodan kummankin osapuolen pidättämäksi ja arvosteli sekä punaisten että valkoisten suorittamia väkivallantekoja. Valkoisten voittonsa jälkeen käynnistämät kostontoimenpiteet teloituksineen herättivät Sillanpäässä suuttumusta. Keskellä sotaa Sillanpää suomensi belgialaisen symbolistin Maurice Maeterlinckin teosta Köyhäin aarteet (Le trésor des humbles). Veristen selvittelyjen kiihtyessä Sillanpään kotipitäjässä tämä mystiikkaa lähenevä köyhyyden filosofia auttoi tyynnyttämään kirjailijan mieltä. Hän pyrki näkemään pintaa syvemmälle niihin syihin, jotka olivat johtaneet sisällissodan kaltaiseen murhenäytelmään.[6]

Sotakokemustensa pohjalta Sillanpää alkoi kirjoittaa kesällä 1918 romaania Hurskas kurjuus, joka seuraa punaisiin kuuluvan torppari Juha Toivolan vaiheita 1860-luvun nälkävuosista aina kevääseen 1918, jolloin hänet teloitetaan syytettynä murhasta, jota hän ei ole tehnyt. Kustantaja jätti romaanista pois joitakin osia, mutta se julkaistiin kuitenkin jo vuonna 1919. Romaani käännettiin ruotsiksi nimellä Det fromma eländet (1920) ja Sillanpää alkoi tulla tunnetuksi myös muissa Pohjoismaissa.[6] Sillanpään pyrkimys objektiivisuuteen romaanissa herätti kritiikkiä julkaisun aikaan.[8]

1920-luku: Talousvaikeudet haittaavat kirjailijan työtä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saavuttamansa menestyksen innostamana Sillanpää alkoi rakentaa itselleen ja perheelleen Saavutus-nimistä kirjailija-asuntoa Hämeenkyrön Vanajan kylään. Sillanpään ystävän Bertel Strömmerin suunnittelema, uusklassista tyyliä edustava huvila valmistui joulukuussa 1920 muuttokuntoon. Huvila jäi kuitenkin osin keskeneräiseksi Sillanpään rahavaikeuksien takia ja sen rakentamisesta alkoi Sillanpään velkakierre.[6] Sillanpään perhe asui huvilassa vakinaisesti vuosina 1920–1925 ja vielä 1927–1928. Sen jälkeen kun Sillanpää perheineen muutti 1929 Helsinkiin he asuivat Saavutuksessa enää satunnaisesti lähinnä kesäisin ja joulunpyhien aikaan. Saavutus joutui Sillanpään kustantajan haltuun hänen velkojensa panttina.

Sillanpää julkaisi 1920-luvulla lähinnä novellikokoelmia sekä vuonna 1923 ilmestyneen pienoisromaanin Hiltu ja Ragnar, jota hän itse myöhemmin piti parhaana teoksenaan.[6] Samaan aikaan Sillanpään taloudelliset ongelmat lisääntyivät ja hän velkaantui jatkuvasti lisää. Hän ei myöskään pystynyt tuottamaan kustantajan haluamia uusia romaaneja. Sillanpään kustantaja WSOY tarjosi hänelle lopulta ratkaisuksi vakinaista työtä kustannustoimittajana. Sillanpää olikin vuosina 1925–1927 WSOY:n palveluksessa ja hän asui tämän ajan perheineen Porvoossa. Vuonna 1927 he palasivat takaisin Hämeenkyröön ja Sillanpää onnistui jonkin aikaa hankkimaan riittävästi rahaa kirjallisilla töillään. Syksyllä 1928 paikallinen sähköyhtiö katkaisi maksamattomien laskujen takia sähköt Saavutuksesta ja Sillanpään perhe joutui muuttamaan pimeästä talosta Tampereelle, jossa he asuivat sitten vuoden verran ennen Helsinkiin muuttoa.

1930-luku: Kirjailijanura korkeimmillaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mauno Oittinen muovaamassa Sillan­pään muoto­kuvaa vuonna 1931.

Vuonna 1929 Sillanpään kirjojen kustantajaksi vaihtui WSOY:n tilalle Otava ja samana vuonna Sillanpää siirtyi asumaan Helsinkiin. Otava maksoi WSOY:lle Sillanpään tekemät velat, lunasti teosten oikeudet ja myymättömien teosten varaston sekä Saavutus-huvilan.[5] Kauppa on ollut kallein yksittäistä kirjailijaa koskeva sopimus Suomessa, 633 000 markkaa.[5] 1930-luvun alussa hyvään luomisvireeseen päässyt Sillanpää julkaisi useita merkittäviä romaaneja: Nuorena nukkunut 1931, Miehen tie 1932 ja Ihmiset suviyössä 1934. Nämä romaanit, niistä erityisesti palvelustyttö Silja Salmeluksen elämänvaiheita kuvannut Nuorena nukkunut, herättivät huomiota ulkomaillakin[6] ja Sillanpäätä alettiin jo 1930-luvun alusta lähtien pitää Suomen ehdokkaana Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Sillanpää itsekin pyrki edistämään tätä asiaa vierailemalla usein Ruotsissa ja luomalla suhteita sikäläisiin kirjallisiin piireihin. Nobel-palkintoa Sillanpää ei kuitenkaan vielä 1930-luvun alussa saanut; tähän saattoi vaikuttaa samaan aikaan Helsingin yliopiston suomalaistamisesta käyty kielitaistelu. Sillanpää oli 1930-luvulla myös kiinnostunut kansanperinteestä ja kotiseutututkimuksesta, ja hänen kotonaan Helsingissä kokoontui säännöllisesti niin sanottu Perjantaikerho, jossa Sillanpää, Sakari Pälsi, Kustaa Vilkuna ja Martti Haavio keskustelivat kielentutkimuksen ja kansatieteen aiheista.[9] Vuonna 1936 Sillanpää sai Helsingin yliopiston filosofian kunniatohtorin arvon.[6]

Sillanpää tuli 1930-luvun jälkipuoliskolla tunnetuksi oikeistoradikalismin ja diktaattorien vastustajana sekä kulttuuriliberaalina pohjoismaisen suuntauksen kannattajana. Sillanpää kirjoitti tällöin muun muassa 1938 Suomen Sosialidemokraatissa ilmestyneen Joulukirjeen diktaattoreille, jossa hän arvosteli voimakkaasti Hitleriä, Stalinia ja Mussolinia.[6] Kirjoituksen seurauksena Sillanpään kirjat joutuivat Hitlerin Saksassa julkaisukieltoon. Joulukirje herätti kohun myös Suomessa. Muiden muassa Uuden Suomen pakinoitsija Timo (J. W. Tuura) moitti Sillanpäätä tyylitajun puutteesta.[10] Joulukirje diktaattoreille sisältyy myös Sillanpään teokseen Päivä korkeimmillaan. Samassa kokoelmassa on julkaistu myös hänen kirjoituksensa Hyi!, jossa hän tuomitsi kovin sanoin presidentti K. J. Ståhlbergin ja tämän puolison Ester Ståhlbergin kyydityksen vuonna 1930.[11]

Vaikka 1930-luku olikin Sillanpäälle kirjallisesti menestyksen aikaa, hän velkaantui edelleen kiihtyvällä vauhdilla suurelta osin siksi, ettei hän pystynyt hallitsemaan rahankäyttöään. Myös Sillanpään alkoholiongelma paheni edelleen näinä vuosina, ja hän saattoi nauttia korillisen olutta ja konjakkipullon päivässä.[12] Sillanpää täytti 50 vuotta 16. syyskuuta 1938 ja otti kotonaan vastaan lukuisia kirjallista ja muuta kulttuurielämää edustaneita onnittelijoita. Sillanpäätä ei miellyttänyt se, että Otavan toimitusjohtaja Alvar Renqvist siteerasi päivänsankarille lähettämässään kirjeessä isoisänsä Henrik Renqvistin teosta Wiinan kauhistus kehottaen Sillanpäätä vapautumaan ”tuosta paholaisesta, jonka valta näyttää niin suurelta”. Sillanpään ja Otavan suhteita kiristivät kirjailijan yhä lisääntyvät velat samalla kun tältä ei kuulunut uutta merkittävää teosta.[13]

Vuonna 1939 Sillanpäätä kohtasi vielä kova isku, kun hänen jo pitkään sairastanut vaimonsa Siikri kuoli 21. huhtikuuta keuhkokuumeeseen.[7] Perheen lapset havaitsivat isänsä menettäneen leskeksi jäätyään elämänhalunsa miltei täysin. Perheen poika Eero Sillanpää sanoi Panu Rajalalle vuosikymmeniä myöhemmin, että ”samalla hetkellä kun mamma kuoli, kuoli myös kirjailija Sillanpää”.[14] Loppukesän 1939 aikana Hämeenkyrössä kuvattiin Nyrki Tapiovaaran johdolla Miehen tie -elokuvan ulkokohtauksia, ja etenkin naispääosassa ollut nuori Mirjami Kuosmanen toi Sillanpäälle lyhytaikaista piristystä. Tosiasiassa Kuosmasen sulhasena oli elokuvan kuvaajana toiminut Erik Blomberg, joka myös viimeisteli elokuvan Nyrki Tapiovaaran kaaduttua talvisodassa.[15]

Elokuun lopulla 1939 Sillanpää tapasi Helsingissä Anna Armia von Hertzenin, joka oli hieman aiemmin avannut konekirjoitusliikkeen. Aluksi Sillanpää sanoi tarvitsevansa sihteeriä kirjeenvaihtonsa hoitamista varten. Sillanpää ja von Hertzen vihittiin avioliittoon Helsingin maistraatissa vain muutamaa kuukautta myöhemmin marraskuussa 1939.[16] Avioliitosta tuli kuitenkin lyhyt ja riitaisa, ja se päättyi von Hertzenin hakemaan avioeroon välirauhan aikana marraskuun alussa 1940.[6][17]

Nobel-palkinto ja sotavuosien henkinen kriisi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Frans Emil Sillanpää, Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja 1939.

Sillanpäätä oli jo pitkään pidetty varteenotettavana Nobel-ehdokkaana ja syksyllä 1939 hän voittikin Nobel-komitean äänestyksessä palkinnosta kilpailleet sveitsiläisen Hermann Hessen ja alankomaalaisen Johan Huizingan. Myöhemmin Sillanpää luovutti kultaisen Nobel-mitalinsa Suomessa sotaponnistelujen hyväksi järjestettyyn jalometallikeräykseen, mahdollisesti ruotsalaisen kirjallisuusnobelisti Selma Lagerlöfin esimerkin pakottamana.[18]

Vastaanotettuaan palkinnon Tukholmassa joulukuussa 1939 Sillanpää jäi Ruotsiin ja keräsi siellä puhetilaisuuksilla rahaa talvisotaa käyvälle Suomelle. Jo lokakuussa 1939 hän oli julkaissut Suomen Kuvalehdessä ”Sillanpään marssilauluksi” kutsutun runon, koska hän toivoi sen säkeiden yhdistävän suomalaisia ja kohentavan kansan mielialaa. Siitä tulikin nopeasti järjestetyn sävellyskilpailun voittaneen Aimo Mustosen säveltämänä hyvin suosittu talvisotaa edeltävinä viikkoina ja sodan aikana. ”Sillanpään marssilaulu” edustaa Sillanpään tyypillistä kirjoitustyyliä, jossa yhdistyvät alun maisemakuvaus, viittaus karttaan sekä maanläheisyyden ja mullan ja vaiston varaan rakentuva hiukan mystinen yhteisyydentunne. Marssilaulua lauletaan ja soitetaan Puolustusvoimissa yhä, ja siinä on monien varusmiesten mielestä helposti opittavat sanat. Runokokoelmassa Suomen runotar (toim. Lehtonen 1945) Sillanpään sanotaan tehneen runon alun alkaen rohkaistakseen ensin ylimääräisiin harjoituksiin ja sieltä talvisotaan lähetettyä poikaansa.[19]

Sillanpään pitkään jatkunut oleskelu Ruotsissa oli alkanut herättää arvostelua Suomessa, ja osin tämänkin takia hän palasi Suomeen vähän ennen talvisodan päättymistä 9. maaliskuuta 1940. Talvisotaa seurannut välirauhan aika johti Sillanpään elämän suurimpaan kriisiin. Sodanaikaiset paineet, avioero ja holtittomaksi riistäytynyt alkoholinkäyttö romahduttivat Sillanpään terveyden. Syksyllä 1940 hänet vietiin pakkohoitoon Kammion sairaalaan, jossa hän oli vuoteen 1943 saakka.[5] Silloin hän pääsi asumaan tyttärensä Saara Kuitusen perheeseen, joskin holhouksen alaisena, ja vuonna 1944 Sillanpään ystävästä Kustaa Vilkunasta tuli hänen holhoojansa. Sillanpään raha-asiat järjestyivät kustantaja Otavan avulla niin, että hän saattoi viettää loppuelämänsä taloushuolista vapaana.[20] Sota-ajan kriisit haittasivat Sillanpään kirjallista työtä niin, että häneltä ilmestyivät 1940-luvulla vain romaanit Elokuu 1941 ja Ihmiselon ihanuus ja kurjuus 1945, nekin osin viimeistelemättöminä.[6] Molemmat teokset olivat kuvauksia pettymyksestä, uupumisesta ja alkoholismista.[21]

1950-luvulta lähtien Sillanpää asui Helsingin Herttoniemessä tyttärensä omakotitalossa, mutta kesät hän vietti kotiseudullaan Hämeenkyrössä.[22]

Taata Sillanpää

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joulusaarnat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mika Waltari (keskellä) vieraili Taatan (oikealla) 70-vuotis­päivillä syyskuussa 1958; vasemmalla runoilija Lassi Nummi.

Sodan jälkeen Sillanpää teki uuden tulemisen harmaapartaisena, kalottipäisenä Taatana. Hän alkoi esiintyä säännöllisesti radiossa lukemassa tekstejään, ja Taatan joulusaarnoista tuli vuodesta 1945 alkaen jokavuotinen rituaali aina hänen kuolemaansa saakka.[23] Näissä radiopakinoissaan Taata keskittyi paljolti muistelemaan nostalgisesti lapsuusvuosiaan Hämeenkyrössä. Jo kesällä 1945 lähetetyssä radioreportaasissa Sillanpää kierteli kotiseudullaan toimittaja Unto Miettisen kanssa, ja sen aikana haastateltiin kirjailijan hämeenkyröläisiä tuttavia. Joulusaarnat sopivat Yleisradion uuden pääjohtajan Hella Wuolijoen ohjelmapoliittiseen linjaukseen, jonka mukaan kulttuuria oli tarjottava kaikille radionkuuntelijoille ja sen oli oltava korkeatasoista. Niiden ideoija oli radion teatteriosaston päällikkö Matti Kurjensaari. Joulusaarnojen valmistelu alkoi jo varhain syksyllä, jolloin Saara Kuitunen valikoi isänsä teoksista sopivia teemoja ja Taata muokkasi tekstit esityskuntoon yhdessä Heikki A. Reenpään ja Aarne Laurilan kanssa. Taata itse valmistautui esityksiin huolellisesti opetellen tauot, rytmitykset ja painotukset. Osaltaan Taatan muistelmat mäkitupalaisperheen vaatimattomasta joulunvietosta rohkaisivat raskaista sotavuosista toipuvia suomalaisia, ja monelle radionkuuntelijalle ne olivat ensimmäinen kosketus hänen kertomataiteeseensa. Taatan saapuminen Fabianinkadun Radiotaloon oli elämys hänelle itselleen ja mieliinjäävä tapaus radion henkilökunnalle. Vuosien mittaan joulusaarnoihin tuli toistoa, minkä Taata itsekin myönsi, mutta hän katsoi, ettei joulun sanoma toistoista kulu.[24]

Sillanpään joulupakinat jakautuvat ennen sotavuosia tehtyihin ja sodan jälkeen tehtyihin pakinoihin. Varhaisemmassa vaiheessa syntyi tekstimuotoisia pakinoita eri lehtiin. Sodanjälkeiset joulusaarnat ovat radiolle tehtyjä, mutta pohjautuivat varhaisempiin pakinoihin. Usein joulupakinat koottiin avustajien voimin eri teksteistä ikään kuin palapelinä. Sillanpäällä oli erinomainen taito luoda teksteillään joulutunnelmaa, joka pohjautui entisajan joulujen muistelemiseen. Hän on myös vahvasti vaikuttanut siihen, minkälainen on suomalaisten mielestä ihannejoulu.[25]

Muistelmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sillanpää julkaisi 1950-luvulla vielä kolme muistelmateosta: Poika eli elämäänsä 1953, Kerron ja kuvailen 1955 ja Päivä korkeimmillaan 1956. Nämä teokset perustuivat kuitenkin valtaosin Sillanpään ennen sotia kirjoittamaan materiaaliin.[6] Poika eli elämäänsä -teos saavutti valtavan menestyksen ja siitä otettiin viisi painosta, ja Taatasta tuli kysytty vieras kirjakauppoihin ja kirjallisuusmatineoihin ympäri Suomea. Rafael Koskimies toimitti valikoiman Sillanpään novelleja nimellä Erään elämän satoa vuonna 1954, ja Aarne Laurila julkaisi vuonna 1960 teoksen Ajatelmia ja luonnehdintoja, johon hän oli poiminut mietelauseita Taatan tuotannosta.[26] Suomen kielen tutkija Pertti Virtaranta nauhoitti Sillanpään puhetta kolmesti, ensin Hämeenkyrössä vuonna 1948, toisen kerran Harjavallassa kotiseutuyhdistys Harjulan Killan järjestämän kirjallisuusmatinean yhteydessä vuonna 1955 ja vielä kirjailijan kotona Helsingin Herttoniemessä vuonna 1960.[27] Taatan 75-vuotispäivä syyskuussa 1963, jolloin hän otti onnittelijoita vastaan kotonaan, oli hänen viimeinen julkinen esiintymisensä.[28] Lokakuussa 1963 Yhdysvaltain silloinen Helsingin-suurlähettiläs Carl Rowan toi edellisen vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajan, Suomessa vierailulla olleen John Steinbeckin Herttoniemeen tervehtimään Sillanpäätä.[29]

Myllykolun museo

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sillanpään hauta Hämeenkyrön vanhalla hautausmaalla.

Hämeenkyrön museo- ja kotiseutuyhdistys osti Sillanpään lapsuudenkodin Myllykolun vuonna 1958 ja aloitti välittömästi sen kunnostamisen museoksi. Myllykolu avattiin yleisölle vuonna 1962 ja Taata ehti vielä itsekin käydä pyhiinvaellusmatkoilla tuotantonsa alkulähteillä. Pakollisena ohjelmanumerona kirjailijan saapuessa kotiseudulleen olikin siitä lähtien pysähtyminen Myllykoluun osoittavan tienviitan kohdalla, jossa Taata kysyi, mitä viitassa luki. Saatuaan vastaukseksi ”F. E. Sillanpään lapsuudenkoti” hän huudahti hämmästynyttä teeskennellen: ”Minä taidankin olla täällä jonkinmoinen merkkihenkilö!” Televisio kuvasi Taatan viimeiseksi jääneen käynnin Myllykolussa syyskesällä 1963, mutta hänen kirjoituksensa museon vieraskirjaan oli enää vain yhtä viivamaista lausetta, josta kukaan ei saanut selvää. Museon hoitaja joutui teippaamaan vieraskirjan sivut tältä kohdalta kiinni.[30]

Sillanpään muistomerkki Tampereen Pyynikinrinteellä

Kuolema

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukokuun lopussa 1964 Sillanpää sai lievän keuhkokuumeen ja hänet vietiin hoidettavaksi sairaalaan, jossa hän näytti aluksi toipuvan.[30] Sillanpää kuoli Mehiläisen sairaalassa Helsingissä 75-vuotiaana kesäkuun alussa 1964.[31] Ruumiinsiunauksen Helsingin tuomiokirkossa toimitti piispa Eelis Gulin ja muistopuheen piti professori Rafael Koskimies, jonka Sillanpää oli määrännyt tähän tehtävään jo vuosia aiemmin.[32] Sillanpää haudattiin Hämeenkyrön vanhalle hautausmaalle.[33]

Kunnianosoituksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tampereen kaupunki nimesi Pyynikinrinteellä sijaitsevan Lyseokadun itäpään vuonna 1988 F. E. Sillanpään kaduksi kirjailijan syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Kadun länsipäässä sijaitsee Tampereen lyseo, jonka oppilaana Sillanpää oli 1900-luvun alussa, joskin koulu toimi silloin eri paikassa Pyynikin kirkkopuiston vieressä.[34]

16. syyskuuta 2008, jolloin tuli kuluneeksi 120 vuotta Sillanpään syntymästä, paljastettiin hänen muistolaattansa Helsingin Etu-Töölössä osoitteessa Fredrikinkatu 75. Tässä talossa Sillanpää asui perheineen saadessaan marraskuussa 1939 tiedon hänelle myönnetystä Nobelin kirjallisuuspalkinnosta. Muistomerkin suunnitteli ja kustansi F. E. Sillanpään Seura.[35]

F. E. Sillanpään lukio Hämeenkyrössä on nimetty Sillanpään mukaan.[36]

Kootut teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sillanpään Kootut teokset julkaistiin kolmannen kerran 1988–1991. Niihin sisältyy myös Sillanpään lehdille kirjoittamia kertomuksia. Kannet ja kuvitukset on tehnyt taidemaalari Silja Rantanen. Ville Hänninen kirjoittaa, että koottujen teosten ulkoasussa on usein lahjakirjan tarpeista syntynyt pröystäilyn maku, mutta "tällaista ongelmaa ei ole F. E. Sillanpään – – Kootuissa teoksissa", joiden kiinnostavuus syntyy erityisesti Rantasen taiteesta. Kansikuvat ovat voimakkaita maalauksia, kuvituksena on lyijykynä- ja hiilipiirroksia.[37]

Teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Elämä ja aurinko, Kirja 1916, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1994
  • Ihmislapsia elämän saatossa, Kirja 1917
  • Hurskas kurjuus - päättynyt suomalainen elämäkerta, WSOY 1919, Otava 1988
  • Rakas isänmaani - kosketuksia raskaitten vuosien varrelta, WSOY 1919
  • Hiltu ja Ragnar - kertomus kahdesta ihmislapsesta, WSOY 1923, Otava 1981
  • Enkelten suojatit - lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan, WSOY 1923
  • Omistani ja omilleni, WSOY 1924
  • Vanhoja muistoja, (ei saanut julkaistua 1919) 1924. Työväenkalenteri XVII.
  • Maan tasalta - vaatimattomia tarinoita, WSOY 1924
  • Töllinmäki, WSOY 1925, Otava 1988
  • Rippi, Otava 1928
  • Kootut teokset I–III, WSOY 1928
  • Jokisen Petterin mieliteot, Länsi-Suomen osake-pankki 1928
  • Kiitos hetkistä, Herra...- erään minän nykyaikaista elämää, Otava 1930
  • Nuorena nukkunut eli vanhan sukupuun viimeinen vihanta, Otava 1931, Otava 1972
  • Miehen tie - Ahrolan talon oloista Paavon isännyyden vakiintuessa, Otava 1932, Otava 1962
  • Kootut teokset I–XII, Otava 1932–1950
  • Virran pohjalta - pakinoita ja novellintapaisia, Otava 1933
  • Ihmiset suviyössä – eepillinen sarja, Otava 1934, Otava 2000
  • Viidestoista - muistoja, kertomuksia, kuvauksia Otava 1936
  • Elokuu, Otava 1941, Otava 2008
  • Ihmiselon ihanuus ja kurjuus, Otava 1945, Otava 1962
  • Poika eli elämäänsä - muistelua, Otava 1953
  • Valitut teokset - johdannon kirjoittanut Rafael Koskimies, Otava 1954
  • Erään elämän satoa - novellituotannosta valikoinut Rafael Koskimies, Otava 1954
  • Kerron ja kuvailen, Otava 1954
  • Päivä korkeimmillaan - suhteita ihmisiin ja ihmisryhmiin, Otava 1956
  • Ajatelmia ja luonnehdintoja, toimittanut Aarne Laurila, Otava1960
  • Novellit I–II, toimittanut Aarne Laurila, Otava 1961
  • Valitut teokset - Miehen tie, Ihmiset suviyössä, Hiltu ja Ragnar, toimittanut Rafael Koskimies, Otava 1969
  • Piika ja muita kertomuksia, toimittanut Hannu Mäkelä, Otava 1978
  • Taatan joulupakinoita, Harkonmäki & Nissinen 1981
  • Taatan joulu, toimittanut Panu Rajala, Otava 1986
  • F. E. Sillanpään ajatuksia, toimittanut Aarne Laurila, Otava 1988
  • Kootut teokset 1–8, Esipuhe Aarne Laurila, selitykset Panu Rajala, kuvitus Ulla Rantanen, WSOY 1988–1991

Sillanpään teosten pohjalta tehtyjä elokuvia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sillanpään kunniaksi vuonna 1980 julkaistu postimerkki.

Sillanpään teosten pohjalta tehtyjä oopperoita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hämeenkyrössä Myllykolun kesäteatterissa sai kantaesityksensä 2017 kirjailijan elämästä kertova Sillanpää-ooppera. Kesäksi 2023 samaan teatteriin on suunniteltu uuden Ihmiset suviyössä -nimisen oopperan kantaesitystä. Se perustuu F. E. Sillanpään samannimiseen romaaniin. Oopperan säveltää Paavo Korpijaakko ja libreton kirjoittaa Elina Snicker.[38]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ The Nobel Prize in Literature 1939 (elämäkerta, julkaisuluettelo ja palkinnon myöntämispuhe) The Official Web Site of the Nobel Foundation. Viitattu 23.9.2009. (englanniksi)
  2. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1988, s. 198. Helsinki: Otava, 1987.
  3. ↑ Suuret suomalaiset, s. 258. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19538-7.
  4. ↑ Liisa Välilä: Iloa ja eloa Jumesniemen kylillä, s. 54. Jumesniemen kyläyhdistys, 2008.
  5. ↑ a b c d e f g h i Lasse Koskela: Suomalaisia kirjailijoita Jöns Boddesta Hannu Ahoon, s. 376–378. Tammi, 1990.
  6. ↑ a b c d e f g h i j k Panu Rajala: Sillanpää, Frans Emil (1888–1964) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 2.10.1998. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  7. ↑ a b Rouva Sigrid Sillanpää kuollut, Helsingin Sanomat, 22.04.1939, nro 107, s. 8, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
  8. ↑ Frans Emil Sillanpää: Hurskas kurjuus – Miksi päädyimme sisällissotaan? 3.1.2017. Yle. Viitattu 11.11.2017.
  9. ↑ Kianto ja Sillanpää Panu Rajala. Viitattu 14.8.2015.
  10. ↑ Rajala 1993, s. 171.
  11. ↑ Sillanpää F. E.: Päivä korkeimmillaan. Otava, 1956.
  12. ↑ Rajala, Panu: Kianto ja Sillanpää Panu rajalan puheita. 7.5. 2004. Viitattu 28.3.2016.
  13. ↑ Rajala 1993, s. 161–162.
  14. ↑ Rajala 1993, s. 179–180.
  15. ↑ Rajala 1993, s. 181–182.
  16. ↑ Rajala 1993, s. 183–194.
  17. ↑ Rajala 1993, s. 213.
  18. ↑ Jesper Knutas: Nuotin vierestä (Yle Radio Suomi 10.11.2009)
  19. ↑ F. E. Sillanpään Nobel-palkinto 1939 F. E. Sillanpään seura. Arkistoitu 11.11.2017. Viitattu 14.8.2015.
  20. ↑ Rajala, Panu: Marssilaulun tahdissa Tukholmaan ja Kammion sairaalaan. Frans Emil Sillanpään sotavuodet. Panu Rajalan puheita. Viitattu 10.11.2017.
  21. ↑ Sillanpää Frans Emil Yle Teema. Viitattu 9.11.2017.
  22. ↑ Herttoniemi Taatan iltaruskon paikka 2007. Herttoniemi-Seura. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 14.8.2015.
  23. ↑ F. E. Sillanpään talo ja puisto (Kohde 18) Herttoniemen Hylkeet. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 14.8.2015.
  24. ↑ Rajala, Panu: Korkea päivä ja ehtoo: F. E. Sillanpää vuosina 1931–1964, s. 261–263. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 595. 1993, Helsinki.
  25. ↑ Sisättö, Vesa & Halme, Jukka: Kotimaisia pakinoitsijoita, s. 128–129. Helsinki: BTJ Finland, 2013. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  26. ↑ Rajala 1993, s. 267.
  27. ↑ Rajala 1993, s. 269.
  28. ↑ Rajala 1993, s. 291.
  29. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1965, s. 9. Helsinki: Otava, 1964.
  30. ↑ a b Rajala 1993, s. 292.
  31. ↑ F. E. Sillanpää kuollut Helsingin Sanomat 50 vuotta sitten. 1964/2014. Helsingin Sanomat. Viitattu 14.8.2015.
  32. ↑ Rajala 1993, s. 295.
  33. ↑ Vanha hautausmaa ja kappeli Hämeenkyrön Seurakunta. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 15.8.2015.
  34. ↑ Maija Louhivaara: Tampereen kadunnimet, s. 69 ja 71. Tampereen museoiden julkaisuja 51, 1999, Tampere-ISBN 951-609-105-9.
  35. ↑ Sillanpään Nobel-talo sai muistolaatan 16.9.2008. Etelä-Suomen Sanomat.
  36. ↑ Henkilökuvatietokanta. Frans Emil Sillanpää. kansallisbiografia.fi. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Viitattu 17.10.2024.
  37. ↑ Ville Hänninen, Kuvataiteilija raikasti Sillanpään Koottuja teoksia. Parnasso 1/2024 s. 8–10
  38. ↑ Tiikkaja, Samuli: Ihmiset suviyössä muuntuu oopperaksi. Helsingin Sanomat, 17.11.2022, s. B 3. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. ISSN 0355-2047 Artikkelin verkkoversio. Viitattu 17.11.2022.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Hertzen, Anna von: F. E. Sillanpään Nobelin-palkinnon saanti ja Ruotsin-matka vv. 1939–40. Hämeenlinna: Nide Oy, 1955.
  • Koskela, Lasse: Katkotut sormet ja enkelten suru. Näkökulma F. E. Sillanpään tuotantoon. Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-09932-9
  • Laurila, Aarne: F. E. Sillanpää vuosina 1888–1958. Otava 1958.
  • Laurila, Aarne: F. E. Sillanpään romaanitaide kirjailijan asenteiden ja kertojan aseman kannalta. Otava, 1979 ISBN 951-1-05347-7 Väitöskirja
  • Pohjanpää, Lauri: Muistojen saatto. WSOY, 1950.
  • Rajala, Panu: F. E. Sillanpää vuosina 1888–1923. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKST 397). Helsinki 1983.
  • Rajala, Panu: Sillanpään Hämeenkyrö: Kulttuurikuvia kesämatkaajalle. 1986
  • Rajala, Panu: Siljan synty: F. E. Sillanpää vuosina 1923–1931. (Väitöskirja: Helsingin yliopisto) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKST 486), 1988. ISBN 951-717-521-3
  • Rajala, Panu: Korkea päivä ja ehtoo: F. E. Sillanpää vuosina 1931–1964. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKST 595), 1993. ISBN 951-717-779-8
  • Rajala, Panu: F. E. Sillanpää: Nobel-kirjailijan elämä 1888–1964. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015. ISBN 978-952-222-529-0
  • Sillanpää Suomen kirjallisuudessa. F. E. Sillanpään juhlakirja. Sillanpää-seura, 1989 ISBN 952-90-0096-0
  • Vaaskivi, Tatu: F. E. Sillanpää. Elämä ja teokset. Helsinki 1937.
  • Virtaranta, Pertti: F. E. Sillanpään puhetta. Otava, Helsinki 1967.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Frans_Emil_Sillanpää&oldid=22830515”