Jean-Paul Sartre

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Jean-Paul Sartre
Sartre vuonna 1967.
Sartre vuonna 1967.
Henkilötiedot
Syntynyt21. kesäkuuta 1905
Pariisi, Ranska
Kuollut15. huhtikuuta 1980 (74 vuotta)
Pariisi, Ranska
Kansalaisuus Ranska
Ammatti filosofi, kirjailija
Kirjailija
SalanimiJacques Guillemin [1]
Tuotannon kieliranska
Tyylilajit eksistentialismi
Esikoisteos Inho (1938)
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Palkinnot

Nobel-palkinto Nobelin kirjallisuuspalkinto 1964 (kieltäytyi)

Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Jean-Paul Charles Aymard Sartre (21. kesäkuuta 1905 Pariisi, Ranska – 15. huhtikuuta 1980 Pariisi, Ranska) oli ranskalainen filosofi, kirjailija ja yhteiskuntakriitikko. Hän oli eksistentialismin tunnetuimpia edustajia.[2]

Sartren esikoisromaani on pohdintaa olemassaolon tarkoituksettomuudesta sisältävä romaani Inho (ransk. La nausée, 1938, suom. 1947). Hänen kirjalliseen tuotantoonsa kuuluu romaanien, novellikokoelmien ja näytelmien lisäksi filosofisia teoksia, esseitä ja lehtiartikkeleita. Sartrelle myönnettiin vuonna 1964 Nobelin kirjallisuuspalkinto, josta hän kuitenkin kieltäytyi.[3]

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1924 Sartre opiskeli pariisilaisessa École Normale Superieure -eliittikorkeakoulussa. Hänen tavoitteenaan oli filosofian opettajan tutkinto. Loppututkinnossa vuonna 1929 Sartre sijoittui ensimmäiseksi, toinen oli Sartren tuleva elämänkumppani Simone de Beauvoir (1908–1986).[4]

Vuonna 1931 Sartre määrättiin filosofian opettajaksi Le Havreen. Vuonna 1933 hän opiskeli Berliinissä Martin Heideggerin ja Edmund Husserlin fenomenologista filosofiaa. Sartre oli vaihtanut lukuvuoden ajaksi paikkaa opiskelutoverinsa Raymond Aronin kanssa. Vuonna 1937 Sartre siirtyi filosofian opettajaksi Pariisiin.[4]

Vuonna 1938 julkaistiin Sartren esikoisromaani, jolle tekijä oli ehdottanut muun muassa nimeä Melankolia. Kustantaja Gaston Gallimard keksi teokselle nimen Inho. Seuraavana vuonna Sartre julkaisi novellikokoelman Muuri. Vuonna 1944 esitettiin Sartren näytelmä Suljetut ovet ja vuonna 1948 Likaiset kädet. Vuonna 1964 Sartre julkaisi omaelämäkerrallisen Sanat-teoksen.[4]

Sartre adoptoi vuonna 1965 sihteerinsä Arlette Elkaimin. Tämä oli myös Sartren johtaman lehden Temps Modernes elokuva-arvostelija ja Sartren pitkäaikainen rakastajatar. Sartre halusi näin varmistaa, että hänen kirjallinen jäämistönsä ja tekijänoikeudet eivät joudu vääriin käsiin.[5][4]

Sartren ajattelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sartre lainasi paljon ajatuksia muun muassa Max Stirneriltä, Søren Kierkegaardilta, Martin Heideggerilta ja Edmund Husserlilta.[2]

Ajattelussaan Sartre korostaa äärimmäisyyksiin asti ihmisen väistämätöntä vapautta ja vastuuta. Jumalaa ei ole olemassa, eikä mikään muukaan ihmisen ulkopuolinen voi asettaa arvoja tai päämääriä yksilön elämälle. Arvojen luominen ja tavoitteiden asettaminen on ihmisen tehtävä. Ihminen valitsee itsensä jonkinlaisena jokaisena hetkenä uudestaan ja luo omat arvonsa ja toimii niiden mukaisesti, mutta on silti vapaa valitsemaan ne uudestaan. On itsepetosta ajatella, ettei itseään tai omaa suhtautumistaan mihin tahansa voi muuttaa. Maailma on mieletön paikka. Millään ei ole oikeutusta olla olemassa.[2]

Vuosina 1947 ja 1948 niin Vatikaani kuin Neuvostoliittokin tuomitsivat Sartren ajattelun yksilökeskeiseen olemassaoloon keskittyvänä ja yleispätevän totuuden kieltävänä. Sartren näkemys oli vastakkainen katolisen kirkon uustomismille ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen materialistiselle historiankäsitykselle.[6]

Sartre ja politiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Simone de Beauvoir, Jean-Paul Sartre ja Che Guevara Kuubassa vuonna 1960.

Sartre kapinoi jo nuorena vanhoillisuutta vastaan ja tämä ajoi hänet lähelle vasemmistoa. Toisen maailmansodan aikana hän toimi sosialistisessa vastarintaliikkeessä. Vuonna 1943 hän ystävystyi Albert Camus’n kanssa, joka myöhemmin vieraantui kommunismista. Sartre riitaantui Camus’n kanssa vuonna 1951.[7] Sartre ei kuitenkaan koskaan liittynyt kommunistiseen puolueeseen, ja Unkarin miehityksen myötä hänen luottamuksensa neuvostokommunismiin romahti lopullisesti.[2] Hän kirjoitti pitkän esseen ”Le Fantôme de Staline”(suom. Stalinin haamu) jossa arvosteli ankarasti paitsi Neuvostoliittoa, myös sitä ymmärtävää Ranskan kommunistista puoluetta. Itse sosialismista Sartre ei kuitenkaan luopunut, vaan pyrki luomaan oman riippumattoman ”sartrelaisen sosialisminsa”, jota hän yritti sovittaa eksistentialismin kanssa yhteen teoksessaan Critique de la raison dialectique (1960).[8]

Vuonna 1958 Sartre, Camus ja useat muut kirjailijat vaativat Ranskan hallitusta tuomitsemaan Algerian sodassa käytetyn kidutuksen. Algerian itsenäistymistä vastustava OAS-järjestö teki vuosina 1961 ja 1962 kaksi pommi-iskua Sartren asuntoon.[4]

Historioitsija Michel Winockin mukaan Sartren perintö 2000-luvulle on ”ennen kaikkea hänen kestävä moraalinen asenteensa: kieltäytyminen hyväksymästä minkäänlaista epäoikeudenmukaisuutta.”[9]

Suomennetut teokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Minän ulkoisuus. Fenomenologisen kuvauksen hahmotelma. ((La transcendance de l’ego, 1934.) Suomentanut Antti Kauppinen) Helsinki: Tutkijaliitto, 2004. ISBN 952-5169-32-4
  • Inho. ((La nausée, 1938.) Suomentanut Juha Mannerkorpi) Helsinki: Tammi, 1947. – 6. painos 1999, ISBN 951-31-1451-1.
  • Muuri. ((Le mur, 1939.) Suomentaneet Maijaliisa Auterinen ja Jorma Kapari) Helsinki: Otava, 1966.
  • Esseitä 1. Eksistentialismikin on humanismia; Juutalaiskysymys. ((L’Existentialisme est un humanisme, 1945; Réflexions sur la question juive, 1946.) Suomentaneet Aarne T. K. Lahtinen ja Jouko Tyyri) Helsinki: Otava, 1965.
  • Mitä kirjallisuus on? Esseitä 2. ((Qu’est-ce que la littérature?, 1947.) Suomentaneet Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen) Helsinki: Otava, 1967. – Uusi painos 1976, ISBN 951-1-02442-6.
  • Likaiset kädet; Suljetut ovet. ((Les mains sales, 1948; Huis clos, 1944.) Suomentaneet Toini Kaukonen, Marja Rankkala) Helsinki: Otava, 1966.
  • Altonan vangit. 5-näytöksinen näytelmä. ((Les Séquestrés d’Altona, 1959.) Suomentanut Raili Moberg) Helsinki: Otava, 1965.
  • Sanat. ((Les mots, 1964.) Suomentanut Raili Moberg) Helsinki: Otava, 1965.

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Libraries Australia AuthoritiesView and modify data on Wikidata . Tieto on haettu Wikidatasta.
  2. ↑ a b c d Flynn, Thomas: Jean-Paul Sartre The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
  3. ↑ The Nobel Prize in Literature 1964 Nobelprize.org. Viitattu 21.10.2018. (englanniksi)
  4. ↑ a b c d e Marttila, Hannu: Sodanjälkeisen ajan tärkein mielipidevaikuttaja Jean-Paul Sartre (1905-1980) hävisi tiettävästi vain kerran julkisen väittelyn (tilaajille) Helsingin Sanomat. 2.4.2000. Viitattu 6.7.2024.
  5. ↑ Pajunen, Veikko: HS 50 vuotta sitten: Sartre adoptoi lehtensä elokuva-arvostelijan. Helsingin Sanomat, 18.3.2015, s. B15. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 18.3.2015.
  6. ↑ Lassila 1987, s. 130–131.
  7. ↑ Jacoby, Russell: Camus and Sartre: The Story of a Friendship and the Quarrel That Ended It (arvostelu Ronald Aronsonin kirjasta) Jean Paul Sartre. A French philosopher of the 20th century. 18.3.2004. Arkistoitu 17.2.2012. Viitattu 8.7.2012. (englanniksi)
  8. ↑ Wolin, Richard: Continental philosophy, Sartre Encyclopedia Britannica. Viitattu 8.7.2012. (englanniksi)
  9. ↑ Hämäläinen, Timo: Jean-Paul Sartre täyttää sata vuotta, keskustelu jatkuu (tilaajille) Helsingin Sanomat. 17.3.2005. Viitattu 6.7.2024.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Aronson, Ronald: Jean-Paul Sartre. Philosophy in the World. London, New Left Books, 1980. (englanniksi)
  • Churchill, Steven & Reynolds, Jack (toim.): Jean-Paul Sartre. Key Concepts. Durham: Acumen, 2013. ISBN 978-1-84465-634-9 (englanniksi)
  • Cohen-Solal, Annie: Sartre 1905–1980. ((Sartre, un penseur pour le XXIe siècle, 1985.) Suomentanut Jukka Mannerkorpi) Helsinki: WSOY, 1992. ISBN 951-0-17863-2
  • Lassila, Olli-Pekka: Vapaa ihminen. Etiikan filosofinen perustelu Jean-Paul Sartren ajattelussa. (Väitöskirja: Helsingin yliopisto) Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 1987. ISBN 951-9111-63-8
  • Lehtinen, Torsti: Eksistentialismi. Vapauden filosofia. Helsinki: Kirjapaja, 2002. ISBN 951-625-723-2
  • Saarinen, Esa: Sartre. Pelon, inhon ja valinnan filosofia. Tampere: Fanzine, 1983. ISBN 951-9287-02-7
  • Subra, Leena: Jean-Paul Sartre. Teoksessa Kanerva, Jukka (toim.): Politiikan teorian moderneja klassikkoja. Helsinki: Gaudeamus, 1989. ISBN 951-662-474-X
  • Thody, Philip & Read, Howard: Sartre vasta-alkaville ja edistyneille. ((Introducing Sartre, 1998.) Suomentanut Sari Vähänen) Helsinki: Jalava, 2001. ISBN 951-887-209-0

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaikutusvaltaisimpia läntisiä filosofeja
Kansainväliset
Kansalliset
Tieteilijät
Taiteenala
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Jean-Paul_Sartre&oldid=22700308”