Mäkitupalainen

Mäkitupalaisia Ruotsissa vuonna 1900.

Mäkitupa tarkoittaa jonkin maatilan alueella olevaa vuokra-asumusta, pikku tupaa, johon yleensä ei kuulunut mainittavammin viljelypinta-alaa, toisin kuin torppaan. Asukkaita kutsuttiin mäkitupalaisiksi (murteittain myös mäkimökkiläisiksi tai mökkiläisiksi). He kuuluivat Suomen tilattomaan väestöön. Järjestelmä oli käytössä 1700-luvun loppupuolelta lähtien 1900-luvun alkupuolelle torpparilakiin asti. Mäkitupalaiset työskentelivät yleensä palkollisina ulkopuolisissa töissä, ja muodostivat huomattavan osan maaseudun työvoimareservistä.

Yleistä

Lainsäädäntöön mäkituvat tulivat vuonna 1762, jolloin talonisännät velvoitettiin rakentamaan naimisissa oleville tai naimisiin aikoville palkollisilleen tilan alueelle mäkitupia asumuksiksi. Pyrkimyksenä oli maataloustyöväestön asunto-oloja parantamalla edistää syntyvyyttä ja työvoiman saatavuutta.

Vuokrattu mäkitupa käsitti yleensä vain pienen talon. Viljelysalaa sopimukseen ei kuulunut ollenkaan tai sitä oli vain hyvin vähän. Mäkitupalaiset saivat elantonsa pääasiassa ulkopuolisilla töillä: metsä- ja uittotöillä, satunnaisilla töillä talollisten luona tai käsityöläisinä. Työsuhteet olivat usein kausiluonteisia. Lisäksi mäkitupalaisen tuli maksaa tilalliselle tuvan vuokra työvelvoitteena, taksvärkkinä. Mäkitupia oli eniten Suomen länsi- ja lounaisosissa.

Sääty-yhteiskunnassa asumismuoto määritti myös yhteiskunnallista asemaa: mäkitupalaiset miellettiin alempiin yhteiskuntaluokkiin, niukasti irtolaisväestön yläpuolelle. Henki- ja kirkonkirjoissa mäkitupalaiset eroteltiin esimerkiksi talollisista, torppareista, käsityöläisistä ja irtolaisista.^lähde?

Toimeentulo

Usein sekoitetaan toisiinsa mäkituvat ja torpat. Torppa sisälsi kuitenkin asumuksen lisäksi useimmiten varsin kohtuullisesti viljelyalaa ja tarjosi mäkitupaa olennaisesti paremmat mahdollisuudet omavaraisuuteen. Torppareilla saattoi olla jopa palkollisia.

”	Olisin nyt mäkimökkiläinen jossain vuoren vinkalossa Amerikan maassa.	”
– Aleksis Kivi. Nykysuomen sanakirja, 2. osa (L-R), sivu 598. 10. painos. WSOY 1998. ISBN 951-0-09106-5

Huonon omavaraisuuden ja niukkojen toimeentulomahdollisuuksien vuoksi mäkitupalaiset olivat herkkiä lähtemään siirtolaisiksi. Heillä ei ollut kotimaassaan paljoa menetettävää, ja kohdemaan leveämpi leipä sekä usein tarjottu oma viljelymaa houkuttivat.

Mäkitupalaistilojen lunastusmahdollisuus

Mäkitupalais- ja torpparikysymys nousivat suureksi ongelmaksi 1800-luvun lopulla, sillä vuokratilallisten asema ja asumisen ehdot saattoivat olla kohtuuttoman raskaat. Tähän ahdinkoon lupasi apua nouseva työväenliike, joka sai voimakasta kannatusta mäkitupalaisilta. Liikkeen tärkeimpänä tukiryhmänä maaseudulla on perinteisesti pidetty torppareita, mutta tutkimusten mukaan kyseessä olivat juuri mäkitupien asukkaat.

Mäkitupalaiskysymys ratkesi vasta 1919 niin sanotun torpparivapautuslain myötä, jolloin mäkitupalaiset saivat mahdollisuuden lunastaa tilat itselleen. Lex Kallio -lain nojalla tilattomat saattoivat hankkia itselleen lisämaata. Vuosina 1919–1937 mäkitupia lunastettiin itsenäisiksi yhteensä 45 170.

Katso myös

• Lampuoti
• Itsellinen
• Torppari
• Loinen (yhteiskunta)
• Muonamies
• Piika
• Renki

Lähteet

• Halmesvirta, Ojala, Roiko-Jokela, Vilkuna: Historian sanakirja. Gummerus. Jyväskylä, 1999. ISBN 951-20-5089-7
• Gummeruksen uusi tietosanakirja, osa 3. Gummerus. Helsinki, 1987. ISBN 951-20-2923-5

Aiheesta muualla

• Mäkitupa Arkeologisen kulttuuriperinnön opas. Museovirasto. Viitattu 27.11.2019.