Kurskin taistelu

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Operaatio zitadelle)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kurskin taistelu
Osa itärintamaa toisessa maailmansodassa
Operaatio Zitadelle eli Kurskin mutkan taistelu. Oranssilla on merkitty saksalaisten eteneminen Harkovan kolmannen taistelun aikana ja vihreällä Kurskin taistelun alkuvaiheessa valloitettu alue.
Operaatio Zitadelle eli Kurskin mutkan taistelu. Oranssilla on merkitty saksalaisten eteneminen Harkovan kolmannen taistelun aikana ja vihreällä Kurskin taistelun alkuvaiheessa valloitettu alue.
Päivämäärä:

4.–22. heinäkuuta 1943

Paikka:

Kursk, Neuvostoliitto

Lopputulos:

Neuvostoliiton voitto

Osapuolet

 Neuvostoliitto

 Saksa

Komentajat

Neuvostoliitto Georgi Žukov
Neuvostoliitto Nikolai Vatutin
Neuvostoliitto Konstantin Rokossovski
Neuvostoliitto Markian Popov
Neuvostoliitto Ivan Konev
Neuvostoliitto Pavel Rotmistrov
Neuvostoliitto Sergei Rudenko
Neuvostoliitto Kirill Moskalenko
Neuvostoliitto Aleksandr Novikov

Saksa Erich von Manstein
Saksa Günther von Kluge
Saksa Walter Model
Saksa Hermann Hoth
Saksa Werner Kempf
Saksa Otto Deßloch
Saksa Robert Ritter von Greim
Saksa Heinz Guderian
Saksa Alfred Jodl

Vahvuudet

Operaatio Zitadelle
1 900 000 sotilasta[1]
5 100 panssarivaunua[1]
31 400 tykkiä ja kranaatinheitintä[1]
1 000 raketinheitintä[1]
3 500 lentokonetta[1]

Operaatio Zitadelle
777 000 sotilasta[2]
2 451 panssarivaunua[2]
7 500 tykkiä ja kranaatinheitintä[2]
1 830 lentokonetta[2]

Tappiot

Kurskin taistelu[a]
70 330 kuollutta ja kadonnutta[1]
107 517 haavoittunutta ja sairastunutta
1 614 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä[1]
3 929 tykkiä ja kranaatinheitintä[1]
459 lentokonetta[1]

Neuvostoliiton vastahyökkäys[b]
noin 860 000 miestä[3]

Operaatio Zitadelle[c]
9 400 kaatunutta[4]
yhteensä 56 000 miestä[4]
280 panssarivaunua[4]
193 lentokonetta[1]

Kurskin taistelu[d]
13 379 kuollutta[1]
61 954 haavoittunutta[1]
3 945 kadonnutta[1]

Neuvostoliiton vastahyökkäys[b]
365 000 miestä[5]

  1. ↑ 5.–23. heinäkuuta 1943.
  2. ↑ a b Heinä–lokakuu 1943.
  3. ↑ 5.–12. heinäkuuta 1943.
  4. ↑ 5.–31. heinäkuuta 1943.

Kurskin taistelu oli merkittävä Saksan ja Neuvostoliiton välinen taistelu toisen maailmansodan itärintamalla 4.–22. heinäkuuta 1943. Se käynnistyi saksalaisten pihtihyökkäyksellä (operaatio Zitadelle, ’Linnoitus’), jolla pyrittiin oikaisemaan Kurskin kaupungin lähelle syntynyt rintaman mutka, saartamaan pullistumaan sijoitetut neuvostojoukot ja palauttamaan strateginen aloite, jonka Saksa oli Stalingradin taistelun jälkeen menettänyt Neuvostoliitolle. Neuvostojoukot pysäyttivät saksalaiset ja aloittivat menestyksekkään vastahyökkäyksen, joka työnsi saksalaisia länteen satoja kilometrejä ja vapautti useita merkittäviä Länsi-Venäjän ja Ukrainan kaupunkeja vihollismiehityksestä.

Kurskin taistelu oli maailmanhistorian suurin panssaritaistelu. Taisteluun osallistui Neuvostoliiton puolelta noin kaksi miljoonaa sotilasta ja Saksan puolelta lähes miljoona. Panssarivaunuja ja taistelulentokoneita oli kummallakin puolella tuhansia. Neuvostoliittolaisten tappiot olivat huomattavasti saksalaisia suuremmat, mutta heillä oli myös isommat reservit. Hyökkäyksellä oli puna-armeijalle suuri psykologinen merkitys, sillä Saksan kesähyökkäys oli nyt ensimmäistä kertaa pysäytetty ennen merkittävää läpimurtoa. Saksan sodanjohdossa tappio johti riitoihin ja syntipukkien etsintään, ja kansallissosialistisen puolueen asevoimia kohtaan tuntema epäluulo voimistui.

Tausta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Itärintama (toinen maailmansota)

Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 1941 valloittaen laajoja alueita ja aiheuttaen puna-armeijalle useiden miljoonien miesten tappiot.[6] Stalingradin taistelussa 1942–1943 Neuvostoliitto saavutti suuren voiton, ja Saksa joutui puolustuskannalle.[7] Neuvostoliiton koko teollisuus oli suunniteltu sotataloutta silmällä pitäen, ja maa kykeni nopeasti tuottamaan suuria määriä kalustoa, vaikka Saksan kansantalous sinänsä oli suurempi ja kehittyneempi.[8] Myös Pohjois-Afrikassa sotaonni kääntyi Saksalle vastaiseksi, ja toukokuussa 1943 satojatuhansia Tunisiassa palvelleita akselivaltojen sotilaita antautui länsiliittoutuneille.[9]

Saksalaiset tekivät onnistuneen vastahyökkäyksen Harkovan taistelussa kevättalvella 1943 ja pysäyttivät neuvostojoukkojen etenemisen. Saksan diktaattori Adolf Hitler alkoi suunnitella hyökkäystä Kurskin seuduille syntyneeseen rintaman mutkaan.[10] Pullistuma oli pohjois–eteläsuunnassa 240 kilometriä pitkä ja työntyi saksalaisten puolelle noin sadan kilometrin syvyyteen. Tavoitteena oli saartaa pullistumaan sijoitetut neuvostojoukot,[11] lyhentää rintamaa ja palauttaa strateginen aloite Saksan asevoimille.[12] Stalingradin tappion seurauksena myös Saksan sotatalous alkoi viimein hyödyntää kaikkia liikeneviä voimavaroja.[13]

Osapuolet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hyökkäyspäätös ja -suunnitelmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kurskin rintamanmutka ja saksalaisten hyökkäyssuunnitelma.

Saksan sodanjohdossa oli erimielisyyttä kesän 1943 strategiasta.[14] Stalingradin tappion jälkeen Hitleriä vaivasi päättämättömyys, ja keväällä 1943 strategiasta keskusteltiin laajemmin kuin vuotta aiemmin,[15] jolloin Hitler oli voinut yksin sanella päätökset.[16]

Panssariaseen pääkehittäjä Heinz Guderian halusi luopua Neuvostoliittoa vastaan kohdistuvista hyökkäystoimista kokonaan, vahvistaa puolustusta idässä ja kerätä reservejä länteen. Guderian pelkäsi suurhyökkäyksen aiheuttavan panssarivoimille tappioita, joita ei enää kyettäisi korvaamaan.[17] Sotamarsalkka Erich von Manstein kannatti liikkuvaa puolustusta: neuvostojoukkojen annettaisiin hyökätä, jolloin niiden huoltolinjat venyisivät ja saksalaiset voisivat tuhota uupuneen vihollisen vastahyökkäyksellä. Hitler ja maavoimien yleisesikunnan päällikkö Kurt Zeitzler halusivat hyökätä ensin.[18] Hitler toivoi voiton rohkaisevan liittolaisia[3] ja palauttavan Saksan arvovallan, joka oli saanut kolauksen Stalingradin ja Kaukasian tappioista.[12] Ehdotus suorasta rintamahyökkäyksestä Kurskin mutkaa vastaan hylättiin, minkä jälkeen päädyttiin pihtiliikkeeseen. Saksan heikenneistä voimista kertoi se, ettei kesän 1943 päähyökkäys tähdännyt merkittäviin aluevaltauksiin vaan rintaman lyhentämiseen.[14]

Operaatio sai koodinimen Zitadelle eli Linnoitus.[14] Saksan maavoimat asetti hyökkäykseen lähes kaikki liikenevät reservinsä.[19] Von Manstein kannatti hyökkäystä toukokuun alussa heti kelirikon loputtua, mutta operaatio lykkääntyi toistuvasti.[12] Monet upseerit suhtautuivat koko suunnitelmaan epäilevästi, sillä valmisteltuihin vihollisasemiin hyökätessään saksalaiset luopuivat suurimmasta vahvuudestaan, taktisesta etevämmyydestä liikkuvassa sodankäynnissä.[20] Kulutustaistelussa Saksan määrällinen alivoima saattaisi kohtalokkaasti kostautua.[21]

Toukokuun alussa saatiin ilmatiedustelutietoa puna-armeijan puolustusvalmisteluista, jolloin kenraalieversti Walter Model vaati hyökkäyksen perumista. Guderian tuki Modelia, mutta Zeitzler ja sotamarsalkka Günther von Kluge halusivat jatkaa.[22] Tunisian menetyksen jälkeen Hitler alkoi itsekin epäröidä,[12] mutta hän ei suostunut perääntymään kerran tekemästään päätöksestä.[20] Hän määräsi lopullisen hyökkäyspäivän vasta 2. heinäkuuta, vain kolme päivää ennen hyökkäyksen alkua.[23]

Hyökkäyksen alkua viivytti Hitlerin halu koota Kurskiin mahdollisimman suuret panssarivoimat ja saada käyttöön uudenaikaisia Panzer V Panther- ja Panzer VI Tiger -vaunuja.[24] Saksalaiset toivoivat neuvostopuolustuksen murtuvan massiivisen panssarihyökkäyksen edessä.[14] Puna-armeijan oletettiin käyvän jäykkää puolustustaistelua, mutta todellisuudessa se suunnitteli syvää puolustusta, jota seuraisi voimakas vastahyökkäys.[25] Vihollisen sotataidon ja -talouden vähättely oli saksalaisille toistuva ongelma.[8] Puna-armeijan miesvahvuus arvioitiin paljon todellista pienemmäksi.[26]

Ryhmitys ja taktiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Operaatio Zitadelleen osallistui kaksi armeijaryhmää: rintamanpullistuman pohjoispuolella von Klugen Keskustan armeijaryhmä ja eteläpuolella von Mansteinin Etelän armeijaryhmä.[27] Hyökkäyssuunnitelmassa kaksi kiilaa eteni samanaikaisesti pohjoisesta ja etelästä kohti Kurskin kaupunkia.[28] Pihtiliikkeellä tavoiteltiin Kurskiin sijoitettujen neuvostojoukkojen saartamista, jolloin saataisiin paljon sotavankeja ja -saalista.[29]

Pohjoisesta etelään hyökkäsi Modelin 9. armeija ja etelästä pohjoiseen kenraalieversti Hermann Hothin 4. panssariarmeija.[30] Tavallisella ja panssariarmeijalla ei välttämättä ollut suurta eroa, ja Kurskissa 9. armeija ja 4. panssariarmeija olivat kalustoltaan ja organisaatioltaan jokseenkin samanlaiset.[31] Maavoimien erillisosasto Kempf taisteli 4. panssariarmeijan oikealla sivustalla.[30] Stalingradin kriisin seurauksena muodostettu ad hoc -yksikkö vastasi vahvuudeltaan armeijaa.[32]

Pohjoisessa ja etelässä käytettiin erilaista taktiikkaa. Modelilla oli tapana hyökätä ensin vain yhdellä panssaridivisioonalla ja tuoda taisteluun vähitellen uusia divisioonia. Menetelmän etuna oli, että taisteluun myöhemmin saapuvat divisioonat olivat levänneitä eivätkä olleet vielä kärsineet tappioita. Von Manstein lähetti lähes kaikki panssarivoimansa heti ensimmäiseen hyökkäykseen. Saksalaiset eivät yleensä kärsineet läpimurrossa suuriakaan tappioita, ja jos neuvostopuolustus ei heti alussa murtunut, hyökkäyskohtaa yksinkertaisesti vaihdettiin.[33]

Edellisvuosien vaikeuksista huolimatta saksalaisten taistelutahto oli vahva.[34] Wehrmacht sovelsi tiukkaa kuria, mutta omien miesten kohtelu ei ollut läheskään yhtä julmaa ja mielivaltaista kuin Neuvostoliiton puolella. Pelolla johtaminen yleistyi vasta sodan lopulla, kun taisteluja käytiin Saksan omalla maaperällä.[35] Sotaoppi painotti miehistön oma-aloitteisuutta kaikilla tasoilla, ja johtamisessa pyrittiin upseerien ja miesten molemminpuoliseen luottamukseen.[36] Hyvin koulutettu aliupseerikunta toi ammattimaisuutta koko Wehrmachtin toimintaan, ja komentavan upseerin kaatuessa aliupseeri oli välittömästi valmis ottamaan yksikön komentoonsa.[37] Sotilaiden hyvinvoinnista pidettiin niin hyvää huolta, kuin se kaukana kotimaasta käydyn sodan olosuhteissa oli mahdollista.[38]

Vahvuus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Das Reich -divisioonan SS-sotilaita kesäkuussa 1943. Taustalla näkyvä panssarivaunu on raskas Tiger I.

Saksan itärintaman-vahvuus oli heinäkuussa 1943 noin 3,1 miljoonaa miestä. Liittolaisjoukkoja oli lisäksi noin miljoona sotilasta.[39] Vahvuus oli selvästi laskenut edellisvuosista. Tappiot olivat kuluttaneet saksalaisten voimia,[40] ja miehiä oli siirretty Tunisiaan ja Ranskaan estämään länsiliittoutuneiden odotettuja maihinnousuja Euroopan mantereelle.[41] Myös hävittäjiä ja ilmatorjuntakalustoa jouduttiin siirtämään länteen, jotta valtakuntaa voitiin puolustaa Britannian ja Yhdysvaltain strategisilta pommituksilta.[42] Kiihtyvä partisaanitoiminta aiheuti itärintaman huollolle suuria haasteita.[43]

Henkilöstöpulan helpottamiseksi saksalaiset alkoivat värvätä SS-joukkoihin neuvostoliittolaisia vapaaehtoisia. Varsinkin ukrainalaisia ilmoittautui paljon, ja heistä muodostettiin SS-vapaaehtoisdivisioona Galitsia. Idästä värvättyjä joukkoja käytettiin lähinnä partisaaneja vastaan.[44] Asevoimissa palveli myös länsi- ja keskieurooppalaisia vapaaehtoisia, mutta ylivoimainen enemmistö sotilaista oli etnisiä saksalaisia.[45]

Operaatio Zitadelleen osallistui 777 000 sotilasta[2] 50:ssä divisioonassa, joista 17 oli panssari- tai moottoroituja divisioonia.[11] Joukot olivat taisteluissa karaistuneita, ja moni sotilas oli palvellut itärintamalla sodan alusta lähtien.[46] Zitadellen alkaessa Saksalla oli Kurskissa 2 451 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä.[2] Tykkejä ja kranaatinheittimiä oli noin 7 500.[2]

Operaatio Zitadelleen keskitettiin 1 830 lentokonetta,[2] mikä edusti suurinta osaa Luftwaffen itärintamalle jääneestä vahvuudesta.[47] Ilma-aseen toimintaa haittasi pula lentopolttoaineesta.[47] Kesäkuussa polttoainetta kulutettiin kaksi kertaa enemmän kuin sitä voitiin toimittaa.[48] Pitkän valmistelun ansiosta polttoaine- tai ammuspula ei välittömästi vaikeuttanut Kurskissa hyökkäävien joukkojen toimintaa.[49]

Panssarivoimat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monia saksalaisia panssarivaunutyyppejä käytettiin Kurskissa ensi kertaa suuressa mittakaavassa.[24] Uudet saksalaisvaunut olivat yhtä hyviä tai parempia kuin neuvostoliittolainen T-34, mutta vanhat mallit muodostivat noin 40 % kalustosta eivätkä pärjänneet neuvostovaunuille.[50] Täydennyksistä huolimatta saksalaisilla oli pulaa panssarivaunuista, ja esimerkiksi Waffen-SS:n 2. panssaridivisioona Das Reich varusti yhden komppaniansa sotasaaliiksi saaduilla T-34-vaunuilla.[47]

Saksan maavoimien yleisin panssarivaunu oli keskiraskas Panzerkampfvagen IV, jota valmistettiin lukuisina eri malleina.[51] Uusimmassa G-mallissa oli pitkä 75 millimetrin tykki, joka kykeni tuhoamaan minkä tahansa vihollisvaunun.[52] Vanhemmat mallit oli tarkoitettu jalkaväen torjuntaan, ja niiden lyhyt tykki läpäisi panssaria huonosti.[51]

Raskaita Tiger-panssarivaunuja käytettiin hyökkäyskiilojen kärkinä, joiden tehtävänä oli murtautua läpi vihollisen puolustuslinjoista.[47] Zitadellen alkaessa Tiger-vaunuja oli Kurskissa vain 132,[53] mutta niiden pelottava maine korvasi pientä lukumäärää.[34] Pitkän kantamansa ansiosta Tigerin tykki kykeni tuhoamaan neuvostopanssarit, ennen kuin ne kykenivät vastaamaan tuleen.[54] Paksu panssarointi oli pienikaliiperisten tykkien ammuksille lähes immuuni.[55] Suuria Elefant-panssarintuhoojia oli vain 89,[56] ja taistelussa ne osoittautuivat kovin kömpelöiksi.[55]

Eliittidivisioona Großdeutschland sai itärintamalle lähetetyt 200 keskiraskasta Panther-panssarivaunua.[57] Ne olivat hyvin panssaroituja ja aseistettuja, mutta Kurskissa niiden toimintaa haittasivat suunnitteluvirheet ja puutteellinen koulutus.[58] Ensimmäiset rintamalle saapuneet Pantherit jouduttiin teknisten ongelmien vuoksi palauttamaan tehtaalle.[59] Miehistökin oli osaamatonta. Ensimmäiset Panther-pataljoonat muodostettiin itärintaman divisioonien sotilaista, jotka Saksassa koulutettiin uuden vaunun käyttöön. Divisioonat eivät halunneet luopua veteraaneista vaan lähettivät Saksaan kaikkein kokemattomimmat ja huonoimmin koulutetut miehensä. Saksasta nämä lyhyen koulutuksen jälkeen lähetettiin takaisin itään.[60]

Neuvostoliitto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesän 1943 strategia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neuvostoliiton marsalkka Georgi Žukov ja Arorintaman komentaja kenraalieversti Ivan Konev Kurskissa.

Neuvostoliiton korkeimpaan sodanjohtoon kuului diktaattori Josif Stalinin lisäksi vain muutamia luottohenkilöitä, mikä mahdollisti tarvittaessa nopeatkin päätökset. Puna-armeija soti vain yhdellä rintamalla, eikä Japanin maihinnousu Kaukoidässä ollut todennäköinen uhka, vaikka sen torjumiseen olikin osoitettu jonkin verran voimia.[61] Stalinin luotetuista tärkeimmät olivat Neuvostoliiton marsalkat Georgi Žukov ja Aleksandr Vasilevski. Heillä oli tehtäviä sekä pääesikunnassa Stavkassa että paikallistason komentajina rintamien päälliköinä. Stavkan edustajat tekivät vierailuja rintamien esikuntiin ja vaativat toisinaan muutoksia niiden suunnitelmiin. Stavkan tarkkailu ei välttämättä johtanut parempaan lopputulokseen, sillä rintaman oma esikunta luonnollisesti pyrki tekemään parhaat mahdolliset suunnitelmat heti alussa.[62]

Stavka arvioi Saksan voimien riittävän vain yhteen suureen hyökkäykseen, ja Kurskin rintamamutka oli ilmeinen kohde. Žukov ja Vasilevski suostuttelivat Stalinin odottamaan saksalaisten aloitetta ja ryhtyvän vastahyökkäykseen vasta, kun vihollinen olisi uuvutettu puolustustaistelussa.[12] Puna-armeijalla ei ollut tarvetta kuluttaa voimiaan liian aikaisessa hyökkäyksessä, sillä länsivaltojen odotettiin lähitulevaisuudessa nousevan maihin Euroopassa ja avaavan toisen rintaman, mikä heikentäisi Saksan voimia idässä.[28] Operaatio Zitadellen jatkuvasti viivästyessä osa neuvostokomentajista – arvovaltaisimpana kenraalieversti Nikolai Vatutin – olisi halunnut käydä alkukesällä hyökkäykseen. Žukov ja Vasilevski rauhoittelivat pahantuulista Stalinia, joka oli saanut tietää, että maihinnousu Ranskaan tapahtuisi vasta seuraavana vuonna.[63]

Liittoutuneiden tiedustelu kykeni seuraamaan saksalaisten valmisteluja tarkoin, ja Neuvostoliitolle toiminut vakooja John Cairncross toimitti yksityiskohtaista Ultra-signaalitiedustelun sieppaamaa tietoa.[64] Neuvostotiedustelu kuitenkin erehtyi odottaessaan saksalaisten päähyökkäystä Kurskin mutkan pohjoisosassa, kun se todellisuudessa tuli etelästä.[65] Saksalaisten vahvuus yliarvioitiin selvästi. Neuvostoliiton virallinen historiankirjoitus väittää saksalaisilla olleen heinäkuussa 1943 itärintamalla 5,3 miljoonaa miestä, mutta on epäselvää, kuvastaako tämä neuvostotiedustelun todellisia käsityksiä vai liioiteltiinko vihollisen voimaa propagandassa, jotta oma sotamenestys näyttäisi vaikuttavammalta. Vihollisen yliarviointi on joka tapauksessa vähemmän vaarallista kuin aliarviointi.[39] Neuvostoliitolla tosin oli tapana liioitella myös viholliselle aiheutettuja tappioita.[66]

Ryhmitys ja taktiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-armeijan suuria, useista armeijoista koostuvia muodostelmia kutsuttiin rintamiksi. Kurskin pullistumaan kootut joukot asetettiin Konstantin Rokossovskin Keskustan rintama (pullistuman pohjoispuoli) ja Nikolai Vatutinin Voronežin rintama (eteläpuoli) alaisuuteen. Niiden selustaa suojasivat Ivan Konevin Arorintama ja etelämpänä Rodion Malinovskin Lounaan rintama.[67] Rintamien miesvahvuus vaihteli 400 000–700 000 sotilaan välillä. Tyypillisellä rintamalla oli 1 000–1 800 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä sekä 7 500–13 000 tykkiä ja kranaatinheitintä.[68] Jokaisen rintaman alaisuudessa toimi ilma-armeijakunta, joiden vahvuus vaihteli 500 ja 1 400 taistelulentokoneen välillä.[69] Stavkan reserveistä voitiin taistelun aikana lähettää rintamille vahvistuksia.[68]

Panssarijoukkojen merkitys puna-armeijan sotaopissa kasvoi jatkuvasti, vaikka kivääridivisioonat edelleen muodostivat rintamien selkärangan. Joustavuuden ja liikkuvuuden parantamiseksi kivääridivisioonien määrävahvuutta oli vuosina 1941–1943 laskettu ja raskaan aseistuksen määrää vähennetty.[68] Saksan asevoimista poiketen puna-armeijan tavallisilla armeijoilla ja panssarivaunuarmeijoilla oli selvä ero.[31] Läpimurtoon ja syviin hyökkäyksiin varattiin erilliset joukko-osastot, sillä puna-armeija yleensä kärsi suuria tappioita hyökätessään vihollisen puolustusasemiin. Vastaavaa taktiikkaa suosivat myös britit ja yhdysvaltalaiset sekä osa saksalaisista kenraaleista.[33] Monet puna-armeijan komentajat olivat kuitenkin kärsimättömiä ja lähettivät panssarivaunut tukemaan jalkaväen hyökkäystä, jos läpimurrossa kesti odotettua kauemmin. Tämä oli osasyy puna-armeijan panssarijoukkojen suurille tappioille.[70]

Neuvostoliiton korkein upseeristo oli vuonna 1943 edellisvuosia pätevämpää,[71] mutta useimmat rivisotilaat olivat puna-armeijan kärsimien erittäin raskaiden tappioiden vuoksi kokemattomia.[46] Pulaa oli varsinkin pätevistä aliupseereista. Komppaniaupseerien jatkuvien menetysten vuoksi taitavat aliupseerit ylennettiin nopeasti korkeampiin asemiin, jolloin ruohonjuuritason komentajistoon jäi koko armeijan toimintakykyä heikentänyt aukko.[37] Mielikuva fanaattisesti loppuun saakka taistelleesta puna-armeijasta ei yleensä pitänyt paikkaansa, ja monien neuvostosotilaiden motivaatio oli heikko.[72] Rintaman takana oli NKVD:n joukkoja, joiden tehtävänä oli teloittaa pelkuruudesta ja petturuudesta epäillyt sotilaat. Kostotoimia voitiin kohdistaa myös sotilaan omaisiin.[73] Puna-armeija teloitti omia sotilaitaan enemmän kuin mikään muu toisen maailmansodan armeija.[74] Äärimmäisen tiukka kuri ei parantanut puna-armeijan taistelutahtoa, vaan sillä oli päinvastainen vaikutus.[73]

Vahvuus ja kalusto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Puna-armeijan konekiväärimiehiä Kurskin taistelun aikana.

Puna-armeijan vahvuus oli huhtikuussa 1943 yli 6 miljoonaa sotilasta ja toukokuussa lähes 7 miljoonaa.[26] Panssarivaunuja oli 4,5 kertaa enemmän kuin saksalaisilla ja tykkejä ja raskaita kranaatinheittimiä 3,5-kertaisesti. Liikkuvuutta paransi Yhdysvaltain lainaus- ja vuokrausohjelma, jonka puitteissa Neuvostoliittoon toimitettiin kasvavia määriä kuorma- ja maastoautoja. Vuonna 1943 aloitettiin naissotilaiden järjestelmällinen värvääminen. Aiemmin naiset olivat toimineet lähinnä tukitehtävissä, mutta nyt he alkoivat yleisesti palvella taistelutehtävissä ja heidän määränsä nousi 800 000 naissotilaaseen.[75]

Kurskin taistelun alkaessa alueella oli neuvostojoukkoja yli 1,9 miljoonaa sotilasta[67] eli noin 40 % puna-armeijan jalkaväestä.[29] Kurskin mutkassa jalkaväkeä oli yli 1,4 miljoonaa sotilasta ja reservissä 573 000 miestä.[2] Panssarivaunuja ja rynnäkkötykkejä oli noin 3 500, joista noin 2 000 oli Kurskin rintamapullistumassa ja loput lähinnä Arorintaman alaisuuteen asetettuna reservinä.[29] Taistelulentokoneita oli noin 3 500.[1]

Puna-armeijan pääasiallinen panssarivaunutyyppi T-34 oli sodan alkaessa ollut maailman paras panssarivaunu, mutta kesällä 1943 sen panssarointi ja aseistus olivat jo vanhentuneita, eikä uudistettua T-34/85-mallia ollut vielä saatavila.[76] Myös KV-sarjan raskaat panssarivaunut olivat vanhentuneita, eikä niiden panssarointi enää riittänyt pysäyttämään saksalaistykkien ammuksia.[77] Kevyet vaunut T-60 ja T-70 olivat heikosti aseistettuja ja panssaroituja, ja pienen miehistön vuoksi niiden toiminta oli kömpelöä.[78] Yhdysvalloista saadut M3 Lee -vaunut olivat huonosti suunniteltuja, ja niiden niitattu panssari oli miehistölle suorastaan vaarallinen. Jos panssariin osui tykin ammus, niitit saattoivat irrota ja sisäänpäin lentäessään haavoittaa miehistöä.[79]

Neuvostoliitossa valmistettiin kasvavia määriä rynnäkkötykkejä, mutta Kurskissa niitä oli taistelun alkaessa vain noin 150.[76] Arorintamalla oli paljon myös ratsuväkeä.[67] Tykkejä, kranaatinheittimiä ja raketinheittimiä oli yli 30 000.[1] Massiivisilla tykistökeskityksillä oli puna-armeijan sotaopissa tärkeä rooli, ja tykistöä kutsuttiin ”sodan jumalaksi”.[37] Raketinheitinten määrä oli sotavuosina kasvanut, mutta panssarintorjuntatykkien suhteen ei ollut tapahtunut merkittävää edistystä eivätkä pienikaliiperiset mallit kyenneet tuhoamaan saksalaisten raskaimpia vaunuja.[53]

Linnoitustyöt ja harhautukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kurskin linnoitustöihin osallistui 330 000 siviiliä,[29] jotka rakensivat maanalaisia bunkkereja, piikkilankaesteitä ja miinakenttiä. Neuvostosotilaat määrättiin kaivamaan joka yö viisi metriä juoksuhautaa, ja taistelun alkaessa juoksuhautoja oli Kurskin mutkassa yli 9 000 kilometriä.[20] Miinoja asennettiin puoli miljoonaa.[1] Syvimmillään puolustuslinjat ulottuivat 300 kilometriä rintaman taa. Linnoitustöihin osallistuneita lukuun ottamatta kaikki rintaman läheisyydessä asuneet siviilit evakuoitiin.[20]

Joukkojen keskitykset naamioitiin mahdollisimman hyvin, ja etelämpänä tehtiin valevalmisteluja, jotka antoivat ymmärtää puna-armeijan sunnittelevan kesähyökkäystä muualla.[47] Puna-armeija oli taitava hämäämään vihollista, mutta Kurskissa joukkoja oli niin paljon, ettei täydellinen salaus ollut mahdollista.[22] Vihollisen ilmahyökkäysten harhauttamiseksi rakennettiin 40 valelentokenttää.[25]

Operaatio Zitadelle

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmistelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Myrskypilviä taistelukentän yllä. Huono sää muutti Kurskin pehmeän maaperän mudaksi, joka haittasi sotatoimia. Horisontissa näkyy saksalaisia panssarivaunuja.

Partisaanisota kiihtyi Kurskin taistelun edellä. Saksalaiset surmasivat tuhansia neuvostoliittolaisia ja pakottivat kymmenet tuhannet siviilit poistumaan partisaanien tukialueilta. Monet tapetuista ”partisaaneista” olivat todellisuudessa siviilejä, ja saksalaisten julmuus pikemminkin voimisti vastarintaa. Partisaanien hyökkäykset kohdistuivat varsinkin huoltokuljetuksiin, eivätkä panssarijunat tarjonneet niiltä riittävää suojaa. Huhtikuussa 1943 partisaanit tuhosivat yli 250 saksalaista veturia ja toukokuussa lähes 400, kun Saksan itäisellä rautatiehallinnolla oli vetureja yhteensä 4 600. Partisaanit tuhosivat myös siltoja ja rautateitä. Toiminta hyötyi Moskovan aiempaa laajemmasta tuesta ja koordinaatiosta.[80]

Saksalaisjoukot saivat Kurskin taistelun alla ilmakuviin perustuvaa koulutusta, joka tapahtui aivan rintaman läheisyydessä.[81] Puna-armeija lähetti vahvoista miehistä ja pioneereista koostuneita yöpartioita, jotka sieppasivat saksalaissotilaita kuulusteltaviksi.[20] Neuvostoliiton ilmavoimat (VVS) hyökkäili saksalaisten lentotukikohtiin tuhoten suuren määrän koneita kentille.[47] VVS väitti tuhonneensa 506 viholliskonetta, mutta saksalaisen kirjanpidon perusteella todellinen luku oli enintään puolet tästä.[82]

Hyökkäyksen alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Großdeutschlandin ja Saksan 11. panssaridivisioonan krenatöörit tekivät 4. heinäkuuta tunnusteluhyökkäyksiä puna-armeijan etumaisia asemia vastaan.[83] Stalin ei heti uskonut hyökkäyksen alkaneen, mutta kello 10.30 puna-armeijan tykistö alkoi ampua vastatulta saksalaisten asemiin. Sää oli sateinen.[25]

Yöllä saksalaiset pioneerit alkoivat pullistuman pohjoislaidalla raivata miinakenttiä ja katkoa piikkilankoja. Neuvostoliittolaiset saivat vangeiksi saksalaissotilaita, jotka paljastivat hyökkäyksen alkavan kolmelta yöllä. Neuvostotykistö alkoi ampua saksalaisten asemiin.[34] Vihollisjoukkojen keskityksistä ei ollut tarkkaa tietoa,[84] joten häirintätuli oli melko tehotonta. Se kuitenkin sai saksalaiset lykkäämään hyökkäystään kahdella tunnilla ja herätti pelkoja siitä, että puna-armeija iskisi ennen saksalaisia.[34] Tykistötulella oli myös psykologinen vaikutus, sillä saksalaiset tiesivät nyt, ettei yllätyksen mahdollisuutta ollut.[85]

Aamun sarastaessa VVS teki hyökkäyksen Luftwaffen tukikohtia vastaan, mutta lähes kaikki saksalaiskoneet olivat jo ilmassa eikä hyökkäys onnistunut tuhoamaan montakaan viholliskonetta kentälle. Syntynyt ilmataistelu kääntyi taitavampien saksalaislentäjien eduksi.[34] Luftwaffe keskitti suurimman osan voimistaan Neuvostoliiton tykistöä vastaan. Hyökkäyksiä koetettiin tehdä jatkuvasti, ja saksalaislentäjät joutuivat lentämään jopa 6–7 tehtävää päivässä, mutta tällaista tahtia ei voinut ylläpitää loputtomiin. Lentäjät saivat pitempiä lepotaukoja vain sään estäessä toiminnan. VVS:n toiminta oli taistelun ensi päivinä tehotonta,[56] eikä se kyennyt estämään saksalaisten pommikoneiden hyökkäyksiä.[86]

Saksan päähyökkäys alkoi monien viivytysten jälkeen 5. heinäkuuta 1943 kello 5 aamulla.[34] Sotilaille luettiin Hitlerin päiväkäsky, jonka mukaan ”venäläisten suurimpana turvana ovat olleet panssarivaunut. Hyvät sotilaat: Nyt Teillä on paremmat panssarivaunut.”[87] Neuvostojoukkoja oli Kurskissa noin kaksi kertaa saksalaisia enemmän,[88] mutta paikallisesti saksalaisilla oli ylivoima.[89] Panssarikiilojen kärjessä etenivät raskaat Tiger-vaunut,[55] joiden sivustoja suojasivat keskiraskaat Panther- ja Panzer IV -vaunut.[34] Uusia Panther-vaunuja vaivasivat erilaiset suunnitteluvirheet, ja osa syttyi tuleen jo ennen taistelukosketusta. Tekniset viat olivat muutenkin saksalaisille jatkuva ongelma.[90] Huono sää jatkui.[25]

Maasto oli avointa, mutta neuvostoliittolaiset olivat piilottaneet alueelle panssarintorjuntatykkejä ja räjähteitä, jotka voitiin vihollisen lähestyessä laukaista. Puna-armeijan panssarivaunut oli kätketty huonosti, ja saksalaiset Stuka-syöksypommittajat tuhosivat monia.[55] Kevyistä panssarintorjuntatykeistä ei ollut vastusta raskaille Tiger-vaunuille,[55] mutta miinat katkoivat niiden telaketjuja.[86] Miinojen aiheuttamat vauriot oli tavallisesti helppo korjata, mutta saksalaisten menetykset olivat niin suuret, ettei kaikkia vaunuja saatu heti korjattua.[57] Neuvostoliittolaiset käyttivät myös kasapanoksia ja Molotovin cocktaileja,[86] eivätkä saksalaispanssarit onnistuneet herättämään puolustavassa jalkaväessä paniikkia.[91]

Pohjoisessa: 9. armeija vastaan Keskustan rintama

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Moottoripyörin varustautuneet saksalaisjoukot valmistautuvat taisteluun.

Kenraalieversti Modelin komentaman 9. armeijan päähyökkäys tapahtui kahden panssariarmeijakunnan voimalla.[92] Tiger-kiilojen ohella pohjoisessa käytettiin suurikokoisia Elefant-telatykkejä.[55] Modelilla oli hyökkäyksen alkaessa käytössään 920 panssarivaunua, kun etelässä niitä oli 1 508. Neuvostoliiton puolustus sen sijaan oli pohjoisessa vahvempi. Model oli riippuvainen ilmatuesta, joka polttoainepulan vuoksi oli riittämätöntä. Partisaanitoiminta oli erityisen tehokasta juuri 9. armeijan selustassa.[48]

Ensimmäisen päivän iltaan mennessä saksalaiset etenivät 15 kilometrin levyisellä rintamalla parhaimmillaan vajaan 10 kilometrin syvyyteen.[86] Taistelut eivät aluksi olleet erityisen ankaria, sillä Neuvostoliiton puolustus oli pohjoisessa syvä ja saksalaiset kohtasivat taistelun ensi tunteina vain etuasemia, joiden tarkoitus oli antaa reserveille aikaa valmistautua. Saksalaisten tunkeutuessa syvemmälle vastatuli muuttui kiivaammaksi.[93] 9. armeija menetti ensimmäisenä päivänä runsaat 7 000 miestä, joista yli tuhat kaatui.[94] Rokossovski oli saavutuksiinsa tyytyväinen ja alkoi jo valmistella vastahyökkäystä.[95]

Seuraavana päivänä Model jatkoi hyökkäystään ja törmäsi Rokossovskin vastahyökkäykseen, joka raivaamattoman miinakentän aiheuttamien viivytysten vuoksi alkoi vasta kello 18.30.[96] Saksalainen jalkaväki ei pysynyt etenevien panssarivaunujen tahdissa, jolloin vaunut jäivät alttiiksi puna-armeijan pioneerien hyökkäyksille.[92] Tykistön voimakkaasta tulivalmistelusta huolimatta myöskään Rokossovskin vastahyökkäys ei saavuttanut menestystä vaan johti suuriin tappioihin. Hänen operatiivinen reservinsä oli nyt sidottuna tuloksettomaan taisteluun, eikä sitä voinut käyttää nopeaan hyökkäykseen, mikäli sellaiselle myöhemmin ilmenisi tilaisuus.[96] Myös 9. armeija kärsi suuria tappioita,[92] ja hyökkäys jäi aikataulusta jälkeen. Taistelu jumiutui alueella sijainneisiin kyliin ja pikkukaupunkeihin, eikä kumpikaan osapuoli edennyt merkittävästi. Rokossovski määräsi joukkonsa kaivautumaan asemiin ja jatkamaan puolustustaistelua.[96]

Ponyrissa käytiin 7. heinäkuuta suuri panssaritaistelu. Ponyrin länsipuolella Modelin joukot etenivät noin 10 kilometriä. Kaupunki ja lähiseudun kylät tuhoutuivat taisteluissa lähes kokonaan. Neuvostoliiton paljon ennakoitua laajemmat ja syvemmät linnoitteet huolestuttivat Modelia, ja hän päätti tavoitella läpimurtoa lähettämällä suurimman osan reserveistään taisteluun.[92] Hyökkäys jatkui 8.–9. päivien väliseen yöhön saakka.[92] Vahvistusjoukot sijoitettiin alueella jo valmiiksi olleiden divisioonien sekaan, ja saksalaisten komentoketju oli sekava. Syvimmillään saksalaiset pääsivät noin 15 kilometrin syvyyteen, kun etelässä panssarikärjet olivat samassa ajassa edenneet 35 kilometriä. Heinäkuun 9. päivä käytettiin joukkojen uudelleenryhmitykseen, ja hyökkäys jatkui vasta seuraavana päivänä.[97] Neuvostojoukkojen vastarinta oli ankaraa ja saksalaisten eteneminen hidasta.[98]

Von Kluge harkitsi keskustan armeijaryhmän panssarireservien lähettämistä Kurskiin mutta luopui ajatuksesta, sillä neuvostoliittolaisten puolella oli havaittu merkkejä pian alkavasta vastahyökkäyksestä saksalaisten sivustaan.[98] Modelin hyökkäys tyrehtyi 10. heinäkuuta.[25] Kuuden päivän taisteluissa 9. armeija oli menettänyt noin 22 000 miestä[4] ja 200 panssarivaunua.[92] Neuvostoliittolaisten tappiot olivat paljon suuremmat – lähes 34 000 miestä[4] – mutta heillä oli myös enemmän reservejä. VVS:n toiminta oli entistä menestyksekkäämpää, ja Šturmovik-maataistelukoneet tuhosivat saksalaisten panssarivaunuja ja rynnäkkötykkejä.[92] Rokossovski valmistautui vastahyökkäykseen, joka saisi tukea Markian Popovin Brjanskin rintamalta.[92]

Etelässä: 4. panssariarmeija vastaan Voronežin rintama

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
SS-sotilaita neuvostojoukoilta vallatussa panssarintorjuntakaivannossa. Pioneerit kaivavat luiskaa, jota pitkin omat panssarivaunut voivat edetä kaivannon toiselle puolelle.

Kurskin mutkan eteläpuolella kenraalieversti Hoth hyökkäsi kolmella kärjellä.[55] Vasemmalla olivat XXXXVIII panssariarmeijakunnan[57] panssarikrenatööridivisioona Großdeutschland sekä 3. ja 11. panssaridivisioonat[55] ja keskellä Obergruppenführer Paul Hausserin II SS-panssariarmeijakunnan[57] divisioonat SS-divisioona Leibstandarte Adolf Hitler (LSSAH), SS-divisioona Das Reich ja SS-divisioona Totenkopf. Belgorodin eteläpuolella Hothin oikealla sivustalla Werner Kempfin komentama erillisosasto hyökkäsi koilliseen tavoitteenaan Donetsin ylittäminen. Kempfin hyökkäyksen kärjessä olivat III panssariarmeijakunnan 6., 19. ja 7. panssaridivisioonat.[55]

Großdeutschland juuttui sateiden mutavelliksi muuttamaan miinakenttään heti hyökkäyksen alettua. Divisioona pääsi liikkeelle vasta, kun jalkautuneet panssarikrenatöörit hyökkäsivät vihollistulen läpi ja tuhosivat miinakenttää suojaavan jalkaväen asemat, jolloin pioneerit pääsivät raivaustöihin ja irrottivat mutaan juuttuneet ajoneuvot.[86] SS-divisioonat saavuttivat parempaa menestystä.[99] Iltaan mennessä 4. panssariarmeija oli kolmessa kohtaa tunkeutunut puna-armeijan puolustuslinjojen läpi ja edennyt pisimmillään 11 kilometriä.[25] Hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä saksalaiset menettivät etelärintamalla yli 6 000 ja neuvostoliittolaiset 8 500 miestä. Neuvostolaisia upseereja huolestutti, että saksalaiset olivat puna-armeijan hyvin valmistelluista puolustusasemista huolimatta kyenneet etenemään syvyyssuunnassa ja kärsineet puolustajaa pienemmät tappiot.[100] Alueelle lähetettiin vahvistuksina useita panssarivaunuarmeijakuntia.[101]

Hyökkäys jatkui seuraavana päivänä.[86] Etenevien saksalaisten selustaan jäi neuvostojalkaväen osastoja,[102] joiden asemat tuhottiin 11. panssaridivisioonan liekinheitinvaunuilla.[103] Hothin vasemmalla hyökkäyskiilalla oli edelleen vaikeuksia edetä.[54] Großdeutschland kärsi Pantherien teknisistä ongelmista ja miehistöjen kokemattomuudesta, mutta Pantherin tykki osoittautui tehokkaaksi.[104] Keskisen kiilan SS-divisioonat työntyivät yhä pohjoisemmaksi, mutta niiden sivustat jäivät suojattomiksi[25] ja huonot tiet hidastivat etenemistä.[105] Kaakossa Kempfin joukot onnistuivat ylittämään Donetsin mutta eivät edenneet niin pitkälle, että olisivat voineet suojata Hothin oikeaa sivustaa.[54] Puna-armeijan reservit alkoivat jo huveta.[25] Vatutin, joka alussa oli turvautunut panssarintorjunnassa jalkaväkeen, alkoi tuoda etulinjaan panssarivaunuja, joita oli aiemmin säästänyt suurta vastahyökkäystä varten.[54]

Heinäkuun 7. päivä saksalaisten eteneminen nopeutui,[25] ja seuraavina päivinä he hyökkäsivät määrätietoisesti aiheuttaen neuvostoliittolaisille raskaita tappioita. Lukumäärällisen ylivoimansa ansiosta puna-armeija kykeni edelleen viivyttämään saksalaisia ja tekemään jatkuvia vastahyökkäyksiä. Vatutin pelkäsi Prohorovkaa kohti etenevän II SS-panssariarmeijakunnan läpimurtoa ja pyysi Stavkalta vahvistuksia. Arorintaman alaisuuteen kuulunut 5. kaartin panssariarmeija lähetettiin kiireesti Kurskiin, ja ilmavoimat suojasivat sen päivänvalossa tapahtunutta 300 kilometrin pikamarssia.[65] Heinäkuun 9. päivänä 4. panssariarmeija oli 90 kilometrin päässä Kurskista.[25] SS:n II panssariarmeijakunta hyökkäsi Voronežin rintaman viimeistä puolustuslinjaa vastaan.[106] VSS toimi edelleen alueella, eivätkä saksalaiset saavuttaneet ilmaherruutta. Viestintä- ja suunnistusvaikeuksien vuoksi maavoimien panssarikärjet jäivät toisinaan vaille Luftwaffen suojaa.[107]

Eteläinen armeijaryhmä lepäsi 10. heinäkuuta, eikä Kurskin eteläisellä rintamalla käyty suuria taisteluja. Yksittäiset divisioonat tekivät hyökkäyksiä, joissa saksalaiset kärsivät vähäisiä tappioita. Puna-armeijan menetykset kohosivat tuhansiin miehiin ja kymmeniin panssarivaunuihin.[60] Armeijaosasto Kempf käytti päivän ryhmittymiseen ja aiheutti puna-armeijalle raskaita tappioita kärsien itse vain vähäisiä menetyksiä.[108] Guderian vieraili XXXXXVIII panssariarmeijakunnassa tutustumassa uusien Panther-vaunujen toimintaan. Vaunut todettiin kehityskelpoisiksi, mutta miehistön koulutus oli aivan riittämätöntä.[60]

Saksalaisten hyökkäys jatkui 11. heinäkuuta.[108] Kumpikin osapuoli kärsi taisteluväsymyksestä.[65] Großdeutschland pääsi näköetäisyydelle Obojanista, mutta voimat eivät riittäneet kaupungin valtaamiseen.[109] II SS-panssariarmeijakunta jatkoi kohti Prohorovkaa, ja Vatutin siirsi alueelle uusia panssaridivisioonia.[110] Hajalle lyötyjen neuvosto-osastojen joukot onnistuivat enimmäkseen pakenemaan ja palaamaan omille linjoille, ja saksalaisten yritykset saartaa suuria vihollismuodostelmia epäonnistuivat.[111] Ilmataistelut jatkuivat ankarina. Saksalaiset saivat paljon pudotuksia, mutta Luftwaffen päähuomio oli maavoimien tukemisessa ja polttoainepula rajoitti taistelulentojen määrää.[106]

Neuvostoliittolaisen jalkaväen ja T-34-panssarivaunujen vastahyökkäys Prohorovkassa 12. heinäkuuta.

Neuvostoliiton 5. kaartin panssariarmeijan komentaja Pavel Rotmistrov suunnitteli 12. heinäkuuta alkavaa suurta vastahyökkäystä. Illalla 11. heinäkuuta II SS-panssariarmeijakunta eteni kuitenkin miltei taistelukosketukseen 5. kaartin panssariarmeijan kanssa. Myös Kempfin erillisosastoon kuulunut Saksan 19. panssaridivisioona oli viimein tunkeutunut syvälle pohjoiseen ja koukkasi kohti Rotmistrovin selustaa. VVS alkoi tuhota Donetsin ylittäviä siltoja, mutta yksi jalankulkusilta jäi epähuomiossa ehjäksi, ja saksalaiset ylittivät joen aamulla. Saksalaisten nopea eteneminen yllätti Vatutinin, joka määräsi 5. kaartin panssariarmeijan tukkimaan läpimurron ja suunnitteli ennalta ehkäiseviä hyökkäyksiä myös Obojanin suuntaan. Rotmistrov alkoi kiireesti jakaa joukoilleen uusia käskyjä.[110]

Varhain aamulla 12. heinäkuuta Luftwaffen syöksypommittajat hyökkäsivät 5. kaartin panssariarmeijaa vastaan. Neuvostoliiton ilmavoimat ja tykistö vastasivat omalla tulellaan ja pommikonehyökkäyksillä. Rotmistrov sai näkyviinsä II SS-panssariarmeijakunnan kärkijoukot ja antoi hyökkäyskäskyn ”Stal! Stal! Stal!” (suom. teräs). Saksalaiset hämmästyivät nähdessään satojen vihollispanssarivaunujen vyöryvän avoimen maaston poikki. Lähitaistelussa ilmavoimien ja tykistön tuesta ei ollut apua.[112] Saksalaisjoukot olivat väsyneitä, ja 4. panssariarmeija oli menettänyt yli 900 panssarivaunustaan lähes puolet. Sateet olivat muuttaneet maaperän liejuksi, joka haittasi varsinkin saksalaisten kapeatelaketjuisia panssarivaunuja.[113] Saksalaisten oikealla sivustalla 19. panssaridivisioonan hyökkäys pysähtyi Rotmistrovin reservien vastarintaan. SS-divisioona Totenkopf onnistui miltei murtautumaan läpi 5. kaartin panssariarmeijasta, mutta neuvostoliittolaiset vahvistukset saapuivat viime hetkellä ja pysäyttivät hyökkäyksen. Illan tullen kumpikin osapuoli vetäytyi taistelukentältä.[114] Saksalaiset olivat menettäneet Prohorovkan taistelussa kymmeniä panssarivaunuja ja neuvostoliittolaiset yli 300.[28] Seuraavina päivinä Prohorovkassa käytiin vielä sarja pienempiä panssaritaisteluja.[115]

Obojanin suunnalla saksalaiset onnistuivat toistaiseksi torjumaan Vatutinin hyökkäykset.[114] Raskaat taistelut jatkuivat, ja 13. heinäkuuta Kempfin joukot ja 4. panssariarmeija onnistuivat viimein yhdistämään voimansa.[116] 4. panssariarmeija oli kuitenkin taistelujen kuluttama. Se oli menettänyt suuren osan kalustostaan, ja miesten taistelutahto alkoi horjua.[117] Neuvostoliittolaiset taas saivat varsinkin etelässä jatkuvasti uusia täydennysvoimia.[118] Kaikkiaan 4. panssariarmeijan ja erillisosasto Kempfin tappiot olivat 5.–11. heinäkuuta 34 000 ja Voronežin rintaman 56 000 sotilasta.[4]

Neuvostoliiton vastahyökkäys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Operaatio Kutuzov ja Operaatio Polkovodets Rumjantsev
Neuvostoliiton vastahyökkäys 12. heinäkuuta – 23. elokuuta.

Rokossovskin ja Popovin vastahyökkäys, operaatio Kutuzov,[92] käynnistyi 12. heinäkuuta.[114] Siihen osallistuivat Rokossovskin komentama Keskustan rintama ja Popovin Brjanskin rintama,[92] joka oli sijoitettuna Kurskin mutkasta koilliseen.[119] Hyökkäys kohdistui Orjolin kaupunkiin rintamapullistuman pohjoispuolella. Sitä vastassa olivat Saksan 2. panssariarmeija ja operaatio Zitadellen uuvuttama 9. armeija. Saksalaiset yllättyivät siitä, kuinka suurella voimalla Neuvostoliitto kykeni hyökkäämään heti Kurskin taistelun jälkeen. Neuvostoliiton 11. kaartin armeija hyökkäsi Saksan 9. armeijan selustaan, ja seuraavina päivinä myös Rokossovskin väsyneet joukot kävivät hyökkäykseen.[114] Operaatio oli tarkoitettu harhautukseksi, mutta se eteni nopeasti syvälle saksalaisten asemiin.[117] Saksalaiset olivat lähettäneet parhaat divisioonansa Kurskiin, ja sivustoja ja selustaa suojaavilla yksiköillä oli usein käytössään vain vanhentuneita panssarivaunuja, joista ei ollut T-34:lle vastusta.[120]

Liittoutuneet nousivat maihin Sisiliassa 10. heinäkuuta.[109] Kolme päivää myöhemmin Hitler kutsui sotamarsalkat von Mansteinin ja von Klugen neuvotteluun ja vaati siirtämään joukkoja Kurskista Italiaan. Von Manstein oli jo määrännyt II SS-panssariarmeijakunnan uuteen hyökkäykseen ja vastusti Hitlerin käskyä.[116] Hän aavisti, että Kurskin hyökkäyksen lopettamista seuraisi Neuvostoliiton välitön vastahyökkäys Donetsin laakiolle ja Mustallemerelle, jolloin Saksan eteläinen sivusta olisi vaarassa jäädä saarroksiin.[117] Hyökkäystä jatkamalla von Manstein toivoi vielä vakauttavansa rintaman.[116] Von Kluge piti etenemistä mahdottomana ja totesi siirtäneensä joukkoja Kurskista pohjoiseen torjumaan Orjoliin kohdistuvaa hyökkäystä. Von Klugen kehotuksesta Hitler keskeytti Zitadellen.[117]

II SS-panssariarmeijakunta vedettiin rintamalta 17. heinäkuuta. Samana päivänä Neuvostoliiton Lounainen ja Eteläinen rintama hyökkäsivät etelään kohti Asovanmerta. Hyökkäyksen päätarkoitus oli vetää saksalaisten huomio pois Harkovasta, joka oli Neuvostoliiton kesähyökkäyksen pääkohde. Saksalaiset yllättyivät taas Neuvostoliiton vastahyökkäyksen nopeudesta ja voimasta, ja monet joutuivat tappiomielialan valtaan. 22. heinäkuuta Hitler antoi Modelille luvan suoristaa rintama ja vetäytyä Orjolista.[116] Neuvostoliittolaiset etenivät kaupunkiin 5. elokuuta.[3] Rokossovski arvosteli Orjolin operaatiota siitä, että saksalaiset motittamisen sijaan työnnettiin ulos rintamanpullistumasta.[121]

4. panssariarmeijan viimeisetkin joukot perääntyivät 23. heinäkuuta takaisin operaatio Zitadellea edeltäneelle linjalle.[117] Arorintama ja Voronežin rintama aloittivat 3. elokuuta operaatio Rumjantsevin etelän armeijaryhmää vastaan. Hyökkäys tehtiin lähes miljoonan miehen, 12 000 tykin ja raketinheittimen sekä lähes 2 500 panssarivaunun ja rynnäkkötykin voimalla.[122] Tällä kertaa hyökkäyksestä yllättyi von Manstein, joka vertasi operaatio Rumjantsevia ”voitetun vihollisen nousemiseen haudasta”. Puna-armeija vapautti Belgorodin 5. elokuuta ja Brjanskin 18. elokuuta. Neuvostojoukkojen lähestyessä Harkovaa saksalaiset yrittivät vastahyökkäystä, joka ei kuitenkaan pysäyttänyt puna-armeijan etenemistä. Hitler piti psykologisista syistä tärkeänä, että Harkovaa puolustettaisiin mahdollisimman pitkään. Kempfin erillisosasto nimettiin uudestaan 8. armeijaksi ja se puolusti sitkeästi kaupunkia, jonka neuvostojoukot lopulta valloittivat 28. elokuuta.[3]

Neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystään kohti Kiovaa ja työnsivät saksalaiset pois Miusjoelle valmistelluista puolustusasemista. Hitler määräsi von Klugea keskittämään voimia Kiovan puolustamiseen ja kielsi von Mansteinia perääntymästä, mutta tilanteen pahetessa von Manstein määräsi joukkonsa ryhmittymään Dneprin länsirannalle.[123] Perääntyminen tapahtui kiireessä, ja saksalaiset joutuivat hylkäämään suuret määrät raskasta kalustoa. Hevosia ja nautakarjaa menetettiin lähes 3 000 000 päätä. Poltetun maan taktiikkaa ei kyetty kiireessä kunnolla toteuttamaan, ja neuvostojoukot saivat Donetsin rikkaat viljelysmaat ja kivihiilikaivokset haltuunsa hyväkuntoisina. Syys–lokakuun taitteeseen mennessä saksalaiset olivat perääntyneet noin 240 kilometriä yli tuhannen kilometrin levyisellä rintamalla.[124] Kummankin osapuolen vahvuus oli taistelujen pahoin kuluttama,[123] mutta Neuvostoliitto säilytti suhteellisen ylivoimansa.[5]

Tappiot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kurskissa tuhoutuneita Panzer IV -vaunuja.

Saksalaiset menettivät operaatio Zitadellen aikana 5.–12. heinäkuuta 56 000 miestä, joista 9 400 kaatui taistelussa ja 1 000–1 500 sai kuolettavia vammoja.[4] Monet hyökkäykseen osallistuneet divisioonat kuluivat murto-osaan määrävahvuudestaan.[114] Panssarivaunuja menetettiin noin 280 vihollisen tuhoamina tai valtaamina. Vaurioituneita vaunuja oli huomattavasti enemmän, mutta ne voitiin korjata.[4] Saksalaisten kokonaistappiot heinä–lokakuussa 1943 olivat itärintamalla 365 000 miestä kuolleina, haavoittuneina ja kadonneina, mikä merkitsi vielä Stalingradin taisteluakin suurempaa tappiota. Suurin osa tappioista kärsittiin juuri Kurskin taistelussa ja sitä seuranneissa Neuvostoliiton vastahyökkäyksissä.[5] Saksalaiset upseerit arvostelivat sodanjohtoa siitä, ettei vanhojen divisioonien tappioita korvattu vaan täydennysmiehistä muodostettiin yhä uusia divisioonia.[121]

Neuvostoliiton tappiot 5.–23. heinäkuuta olivat noin 177 000 sotilasta, joista arviolta 40 000 kuoli.[4] Belgorodin–Harkovan hyökkäyksessä puna-armeija menetti noin 250 000 sotilasta ja Orjolin hyökkäyksessä 430 000.[3] Venäläisistä arkistoista ilmenee puna-armeijan menettäneen pelkästään Kurskin rintamanpullistuman taisteluissa 1 600–1 900 vaunua. Lisäksi oli suuri määrä vaurioituneita vaunuja, jotka saatiin korjattua.[4]

Sotavankien kohtelu oli julmaa molemmin puolin. SS-miehet yleensä surmasivat antautuneet neuvostosotilaat, ja vastaavasti neuvostoliittolaiset tappoivat SS-vangit heti.[114] Guy Sajer kertoo kirjassaan Unohdettu sotilas (1965, suom. 1977), kuinka ruumiiden ryöstelystä kiinni jääneet venäläiset sotavangit sidottiin käsistään sillankaiteeseen. Saksalainen sotilas pani sotavangin taskuun käsikranaatin ja veti sokan irti. ”Räjähdys repi mahan auki loppuun saakka armoa kirkuneilta venäläisiltä.”[125] Saksalaiset antautuivat vangiksi erittäin harvoin.[126] Neuvostosotilaille antautuminen oli paljon yleisempää, ja monille se näyttäytyi mahdollisuutena paeta stalinistista hirmuvaltaa. Jopa Kurskin taistelua seuranneissa menestyksekkäissä vastahyökkäyksissä sotavangit edustivat noin kymmenesosaa puna-armeijan kokonaistappioista, kun muilla sotaa käyvillä valtioilla luku oli hyökkäysoperaatioissa yleensä noin 1 %.[127] Kaikkiaan antautuminen oli kuitenkin harvinaista, sillä sotavankien huono kohtelu oli yleisessä tiedossa. Propaganda järjestelmällisesti lietsoi pelkoa ja vihaa vihollista kohtaan, mutta todennäköisesti tärkein motiivi taistelun jatkamiselle oli haluttomuus hylätä omia tovereita. Vangiksi antautuminen muuttui houkuttelevaksi, jos sotilaat kokivat esimiestensä hylänneen heidät tai kohdelleen heitä kaltoin. Useimmiten sotavangiksi antauduttiin toivottomaksi koetussa tilanteessa, jossa menestyksekkäälle vastarinnalle ei enää ollut edellytyksiä. Vähemmistökansallisuuksien edustajat antautuivat vangiksi suhteessa useammin kuin etniset saksalaiset ja slaavit.[128]

Punatauti ja muut kulkutaudit olivat sotilaiden keskuudessa yleisiä. Yleensä punatauti aiheutti vain ripulia mutta pahimmillaan jopa kuoleman. Ripuli johti vaaratilanteisiin myös itse taistelussa, sillä etulinjan sotilailla ei useinkaan ollut mahdollisuutta ulostaa turvallisessa paikassa. Saksalaisten parissa tartunnat eivät vuosina 1941–1943 oleellisesti yleistyneet, mutta tautikuolleisuus kasvoi moninkertaiseksi. Syynä oli huonoja muona-annoksia syöneiden sotilaiden vähittäinen nälkiintyminen. Puutteellinen ravinto vaivasi myös puna-armeijaa, ja sotilailla ilmeni jopa keripukkia. Kollektiivisella maataloudella oli kroonisia tuotantovaikeuksia, ja sota oli entisestään pahentanut Neuvostoliiton vallinnutta elintarvikepulaa. Huollolla oli lisäksi pulaa kuljetuskalustosta. Kesällä 1943 puna-armeijan ravitsemustilanne oli kuitenkin paranemaan päin. Kenttäkokkeja koulutettiin ja sotilaille jaettiin keittokirjoja, joissa neuvottiin muun muassa keräämään ja syömään luonnonkasveja vitamiinien saamiseksi. Yhdysvalloilta ja Yhdistyneeltä kuningaskunnalta saatiin aseveliapuna sekä ruokaa[129] että ajoneuvoja.[75]

Itärintaman valtavan suuret tappioluvut eivät suoraan kerro taistelujen poikkeuksellisesta verisyydestä vaan siitä, että kymmenet divisioonat osallistuivat hyökkäys- ja puolustusoperaatioihin useiden kuukausien ajan. Suhteelliset tappiot eivät edes kiivaimmissa taisteluissa nousseet erityisen korkeiksi. Esimerkiksi amerikkalaisten ja brittiläisten joukkojen tappiot Normandian taistelussa kesällä 1944 olivat suhteessa suuremmat kuin Neuvostoliiton menetykset Kurskissa.[130] Saksalaiset esittivät yleensä melko todenmukaisia lukuja viholliselle aiheutetuista tappioista, mutta Neuvostoliiton asevoimille vihollistappioiden arvioiminen tuotti suuria vaikeuksia ja luvut olivat aivan liian korkeita. Kyse ei ollut pelkästään propagandistisesta liioittelusta, vaan vihollistappioiden todentamisen menetelmät olivat puutteelliset.[131]

Seuraukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neuvostoliittolaiset panssarivaunut saapuvat Orjoliin.

Kurskin taistelu oli kaluston määrällä mitattuna maailmanhistorian suurin panssaritaistelu.[28] Se oli Saksan viimeinen merkittävä hyökkäys itärintamalla.[11] Kurskin ja Harkovan taistelujen jälkeen Saksalla ei enää ollut mahdollisuuksia voittoon,[124] ja aloite siirtyi pysyvästi puna-armeijalle.[132] Saksalaiset joutuivat vetäytymään Dneprille ja hylkäämään Tamanin sillanpääaseman. Hitlerin haave Kaukasian öljykenttien valtaamisesta muuttui viimeistään nyt mahdottomaksi.[3] Hän ei kuitenkaan myöntänyt tappiota vaan haaveili Saksaa vastustavan liittokunnan hajoamisesta.[133]

Saksan asevoimissa ilmeni laajaa tyytymättömyyttä ja kritiikkiä Hitlerin sotilaallisia päätöksiä kohtaan.[132] Von Manstein arvosteli operaation valmistelua siitä, ettei muilta rintamilta irrotettu Kurskiin riittävästi joukkoja. Hyökkäykseen osallistui liian vähän jalkaväkidivisioonia, jolloin panssarivoimia jouduttiin käyttämään sivustojen suojaamiseen.[121] Hitlerin päättämättömyys ja keskittyminen Välimeren sotatoimialueeseen johtivat itärintaman korkeimpien upseerien keskinäisiin kiistoihin.[123] Monia rintamasotilaita turhautti, kuinka propaganda jatkuvasti vähätteli tilanteen vakavuutta. Jotkut vajosivat epätoivoon voittamattomalta näyttävän vihollisen edessä.[134] Kansallissosialistisen puolueen epäluulo asevoimia kohtaan voimistui, ja jotkut halusivat ottaa käyttöön puna-armeijan esimerkin mukaiset poliittiset upseerit.[132] Mitä huonommin sota sujui, sen riitaisammaksi saksalaisjohto muuttui.[16] Maavoimien johdossa käynnistyi syyllisten etsintä, mikä johti ilmapiirin kiristymiseen ja yhä drakonisempiin toimiin oppositiota kohtaan.[135] Liikkuvaa puolustusta kannattanut von Manstein joutui epäsuosioon, ja keväällä 1944 Hitler korvasi hänet Modelilla.[123] Kurskin tappion syntipukiksi valikoitunut kenraalimajuri Hans Speidel osallistui myöhemmin Hitlerin salamurhaan tähdänneeseen salaliittoon.[135] Salaliitossa olivat mukana myös sotamarsalkka von Kluge ja moni muu operaatio Zitadellen suunnitteluun osallistunut upseeri.[22]

Puna-armeija oli Kurskin jälkeen entistä kokeneempi ja ammattimaisempi. Silti joukkoja edelleen tapatettiin huonosti suunnitelluissa hyökkäyksissä, jotka usein johtuivat komentajien välinpitämättömyydestä tai esimiesten pelosta. Pelolla johtaminen aiheutti myös sen, että monilla etulinjan komentajilla oli tapana valehdella ylemmilleen.[136] Puna-armeijalla oli ollut runsaasti aikaa valmistautua saksalaisten hyökkäykseen, ja vihollissuunnitelmat tunnettiin etukäteen melko tarkasti. Silti neuvostoliittolaisten tappiot olivat Kurskissa noin kolme kertaa saksalaisia suuremmat, eli tappiosuhde pysyi suunnilleen samana kuin sodan aiempina vuosina.[33] Neuvostoliittolaisessa historiankirjoituksessa Kurskissa saadun voiton suuruutta liioiteltiin ja omia tappioita vähäteltiin, ja länsimaiset historioitsijat ovat usein toistelleet propagandan väitteitä kritiikittä.[115] Kurskin voitto oli kaikesta huolimatta psykologisesti tärkeä, sillä saksalaisten kesähyökkäys oli nyt ensimmäistä kertaa pysäytetty ja akselivallat joutuivat puolustuskannalle.[137]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Beevor, Antony: Toinen maailmansota. Suomentanut Jorma-Veiko Sappinen. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 2012. ISBN 978-951-0-36462-8
  • Clodfelter, Micheal: Warfare and Armed Conflicts: A Statistical Encyclopedia of Casualty and Other Figures, 1494–2007. (Fourth Edition) Jefferson, North Carolina: McFarland & Company, Inc., Publishers, 2017. ISBN 978-0-7864-7470-7 Google-kirjat (viitattu 7.12.2022). (englanniksi)
  • Frankson, Anders & Zetterling, Niklas: Kurskin taistelu. Historian suurin panssaritaistelu. (Ruotsinkielinen alkuteos Slaget om Kursk) Suomentanut Matti Kinnunen. Juva: WSOY, 2003. ISBN 951-0-28344-4
  • Newark, Tim: 50 taistelua jotka muuttivat maailmaa. (Sivujen 148–149 teksti Veikko Ahola) Suomentanut Veikko Ahola ja Irmeli Kuhlman. Gummerus, 2002. ISBN 951-20-6139-2
  • Sajer, Guy: Unohdettu sotilas I. (Ranskankielinen alkuteos Le soldat oublié) Suomentanut Hannu Sarrala. Hämeenlinna: Arvi A. Karisto osakeyhtiö, 1977. ISBN 951-23-1063-5 Internet Archive (viitattu 9.4.2024). (englanniksi)
  • Willmott, H. P. & Messenger, Charles & Cross, Robin: Toinen maailmansota. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-31432-3

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Clodfelter 2017, s. 456–457.
  2. ↑ a b c d e f g h i Frankson & Zetterling 2003, s. 166–167.
  3. ↑ a b c d e f Beevor 2012, s. 564.
  4. ↑ a b c d e f g h i j Frankson & Zetterling 2003, s. 239.
  5. ↑ a b c Willmott ym. 2005, s. 190–191.
  6. ↑ Beevor 2012, s. 221–244, 271–289.
  7. ↑ Beevor 2012, s. 414–434, 450–455, 459–465, 471–476.
  8. ↑ a b Frankson & Zetterling 2003, s. 51.
  9. ↑ Beevor 2012, s. 435–449, 455–459, 466–467, 476–484.
  10. ↑ Beevor 2012, s. 474–475.
  11. ↑ a b c Battle of Kursk Encyclopædia Britannica. 19.1.2024. Encyclopædia Britannica, Inc.. Viitattu 11.3.2024. (englanniksi)
  12. ↑ a b c d e Beevor 2012, s. 546.
  13. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 106, 125.
  14. ↑ a b c d Willmott ym. 2005, s. 182.
  15. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 99.
  16. ↑ a b Frankson & Zetterling 2003, s. 93.
  17. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 97–98.
  18. ↑ Willmott ym. 2005, s. 182.
  19. ↑ Beevor 2012, s. 546–547.
  20. ↑ a b c d e Beevor 2012, s. 547.
  21. ↑ Beevor 2012, s. 547, 549.
  22. ↑ a b c Frankson & Zetterling 2003, s. 104.
  23. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 168.
  24. ↑ a b Newark 2002, s. 129, Beevor 2012, s. 457.
  25. ↑ a b c d e f g h i j Willmott ym. 2005, s. 187.
  26. ↑ a b Frankson & Zetterling 2003, s. 97.
  27. ↑ Willmott ym. 2005, s. 186, 188.
  28. ↑ a b c d Newark 2002, s. 128–131.
  29. ↑ a b c d Willmott ym. 2005, s. 186.
  30. ↑ a b Beevor 2012, s. 548, 551.
  31. ↑ a b Frankson & Zetterling 2003, s. 159.
  32. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 154, 159.
  33. ↑ a b c Frankson & Zetterling 2003, s. 240.
  34. ↑ a b c d e f g Beevor 2012, s. 551.
  35. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 86–89.
  36. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 212–213.
  37. ↑ a b c Littger, Petere: ”Putin Wants to Be Feared – Like Stalin and Hitler” Spiegel International. 19.4.2022. Viitattu 14.4.2024. (englanniksi)
  38. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 77.
  39. ↑ a b Frankson & Zetterling 2003, s. 100–101.
  40. ↑ Beevor 2012, s. 475.
  41. ↑ Beevor 2012, s. 475, 484.
  42. ↑ Beevor 2012, s. 475, 511–533.
  43. ↑ Willmott ym. 2005, s. 193.
  44. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 115–116.
  45. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 126–127.
  46. ↑ a b Frankson & Zetterling 2003, s. 69.
  47. ↑ a b c d e f Beevor 2012, s. 549.
  48. ↑ a b Frankson & Zetterling 2003, s. 178.
  49. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 211.
  50. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 112–113, 125.
  51. ↑ a b Frankson & Zetterling 2003, s. 296.
  52. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 123.
  53. ↑ a b Frankson & Zetterling 2003, s. 149.
  54. ↑ a b c d Beevor 2012, s. 555.
  55. ↑ a b c d e f g h i Beevor 2012, s. 552.
  56. ↑ a b Frankson & Zetterling 2003, s. 179.
  57. ↑ a b c d Frankson & Zetterling 2003, s. 173.
  58. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 218–219, 297; Beevor 2012, s. 551, 553–554.
  59. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 98.
  60. ↑ a b c Frankson & Zetterling 2003, s. 218–219.
  61. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 100.
  62. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 136–137.
  63. ↑ Beevor 2012, s. 550.
  64. ↑ Beevor 2012, s. 546, 549.
  65. ↑ a b c Beevor 2012, s. 557.
  66. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 133, 201.
  67. ↑ a b c Beevor 2012, s. 547, 549.
  68. ↑ a b c Frankson & Zetterling 2003, s. 143–144.
  69. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 142–143.
  70. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 144–145.
  71. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 136.
  72. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 211–212.
  73. ↑ a b Frankson & Zetterling 2003, s. 87–89.
  74. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 91.
  75. ↑ a b Beevor 2012, s. 475–476.
  76. ↑ a b Frankson & Zetterling 2003, s. 148.
  77. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 301.
  78. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 207.
  79. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 299.
  80. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 118—122.
  81. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 128.
  82. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 133.
  83. ↑ Beevor 2012, s. 550–551.
  84. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 170.
  85. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 170; Beevor 2012, s. 551.
  86. ↑ a b c d e f Beevor 2012, s. 553.
  87. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 168–169.
  88. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 167.
  89. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 172.
  90. ↑ Beevor 2012, s. 551, 553–554.
  91. ↑ Beevor 2012, s. 553, 556.
  92. ↑ a b c d e f g h i j Beevor 2012, s. 556.
  93. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 181.
  94. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 182.
  95. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 184–185.
  96. ↑ a b c Frankson & Zetterling 2003, s. 185–186.
  97. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 203–204.
  98. ↑ a b Frankson & Zetterling 2003, s. 217–218.
  99. ↑ Beevor 2012, s. 554.
  100. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 177.
  101. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 184.
  102. ↑ Beevor 2012, s. 554–555.
  103. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 186.
  104. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 187–188.
  105. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 190.
  106. ↑ a b Beevor 2012, s. 558.
  107. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 204–205.
  108. ↑ a b Frankson & Zetterling 2003, s. 221.
  109. ↑ a b Beevor 2012, s. 559.
  110. ↑ a b Beevor 2012, s. 560.
  111. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 222–223.
  112. ↑ Beevor 2012, s. 561.
  113. ↑ Beevor 2012, s. 560–561. Neuvostoliittolaisissa T-34- ja saksalaisissa Panther-vaunuissa oli leveät telaketjut (Willmott ym. 2005, s. 190).
  114. ↑ a b c d e f Beevor 2012, s. 562.
  115. ↑ a b Frankson & Zetterling 2003, s. 238.
  116. ↑ a b c d Beevor 2012, s. 563.
  117. ↑ a b c d e Willmott ym. 2005, s. 188.
  118. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 241.
  119. ↑ Beevor 2012, s. 548.
  120. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 126.
  121. ↑ a b c Frankson & Zetterling 2003, s. 286.
  122. ↑ Beevor 2012, s. 563–564.
  123. ↑ a b c d Willmott ym. 2005, s. 189.
  124. ↑ a b Willmott ym. 2005, s. 190.
  125. ↑ Sajer 1977, s. 203–204. Sekä Newark (2002) että Beevor (2012) viittaavat tähän Sajerin kertomaan tapaukseen.
  126. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 70–71.
  127. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 85, 91, 211–212.
  128. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 84–91.
  129. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 70, 73–76.
  130. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 90–91.
  131. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 200–202.
  132. ↑ a b c Beevor 2012, s. 565.
  133. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 292.
  134. ↑ Beevor 2012, s. 563, 565–566.
  135. ↑ a b Beevor 2012, s. 565–566.
  136. ↑ Beevor 2012, s. 564–565.
  137. ↑ Frankson & Zetterling 2003, s. 238, 285.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Healy, Mark: Zitadelle. The German Offensive against the Kursk Salient 4–17 July 1943. The History Press, 2011. ISBN 978-0-7524-5716-1 (englanniksi)
  • Nebolsin, Igor: Stalin's Favorite. The Combat History of the 2nd Guards Tank Army from Kursk to Berlin. (Volume 1: January 1943–June 1944) Helion, 2015. ISBN 978-1-909982-15-4 (englanniksi)
  • Nipe, George M.: Blood, Steel and Myth. The II. SS-Panzer-Korps and the road to Prochorowka July 1943. RZM Publishing, 2011. ISBN 978-0-9748389-4-6 (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kurskin_taistelu&oldid=22527902”