Väinö Leskinen

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Leskisläiset)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Väinö Leskinen
Sosiaaliministeri
Kekkosen III hallitus[1]
26.11.1952 – 9.7.1953
Fagerholmin III hallitus[2]
29.8.1958 – 13.1.1959
Edeltäjä Ralf Törngren[1]
Valdemar Liljeström[3]
Seuraaja Lauri Hietanen[4]
Vieno Simonen[5]
Sisäasiainministeri
Törngrenin hallitus[6]
5.5.1954 – 20.10.1954
Kekkosen V hallitus[7]
20.10.1954 – 30.9.1955
Edeltäjä Heikki Kannisto[8]
Seuraaja Valto Käkelä[7]
Ulkoasiainministeri
Auran hallitus[9]
14.5.1970 – 15.7.1970
Karjalaisen II hallitus[10]
15.7.1970 – 29.10.1971
Edeltäjä Ahti Karjalainen[11]
Seuraaja Olavi J. Mattila[12]
Kansanedustaja[13]
6.4.1945 – 21.7.1948
21.7.1951 – 22.3.1970
Henkilötiedot
Syntynyt8. maaliskuuta 1917[13]
Helsinki[13]
Kuollut8. maaliskuuta 1972 (55 vuotta)[13]
Helsinki[13]
Tiedot
Puolue SDP[13]

Väinö Olavi Leskinen (8. maaliskuuta 1917 Helsinki – 8. maaliskuuta 1972 Helsinki) oli suomalainen ministeri ja kansanedustaja. Värikkäänä persoonana tunnettu Leskinen oli 1950- ja 1960-luvuilla yksi merkittävimmistä Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) poliitikoista.

Urheilu-ura ja sota-aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen poliittista uraansa Leskinen oli menestyksekäs uimari seuranaan Helsingin Työväen Uimarit (HTU). Hän voitti Antwerpenin työläisolympialaisissa 1937 200 metrin rintauinnin ajalla 2.57,1 ja 400 metrin rintauinnin ajalla 6.21,2[14]. Leskinen toimi myöhemmin myös Työväen Urheiluliiton pääsihteerinä 1940–1943 ja puheenjohtajana 1951–1955.

Leskinen palveli talvi- ja jatkosodassa Ässärykmentissä. Hän haavoittui 1941 jatkosodan etenemisvaiheessa. Tämän jälkeen hän toimi Suomen Aseveljien Liiton sihteerinä vuosina 1942–1944. Sotilasarvoltaan hän oli majuri.

Toiminta SDP:ssä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leskinen oli keskeinen vaikuttaja Aseveljien Liitossa toimineiden sosiaalidemokraattien sodan jälkeen muodostamassa asevelisosialisteiksi kutsutussa ryhmittymässä, joka onnistuneesti voitti kommunistit taistelussa keskeisten vasemmistolaisten järjestöjen enemmistöstä. Leskinen valittiin 24. päivä marraskuuta 1944 pidetyn puoluekokouksen jälkeen Onni Hiltusen johtaman puolueen järjestösihteeriksi.[15] Kesällä 1946 järjestösihteeri Leskinen valittiin eronneen Unto Varjosen tilalle puoluesihteeriksi.[16]

1950-luvulla SDP:n puoluehajaannuksen aikana puoluesihteeri Leskinen oli Väinö Tanneria keulakuvanaan pitäneen puolueen enemmistön tärkeimpiä johtohenkilöitä. Hän joutui Neuvostoliiton ja kommunistien epäsuosioon länsisuuntautuneen poliittisen katsomuskantansa vuoksi.

SDP:lle tappiollisten vuoden 1962 eduskuntavaalien jälkeen Leskinen pyrki tasoittamaan suhteitaan Neuvostoliittoon ja lisäämään vasemmiston yhteistyötä Suomessa. Leskinen johti neuvotteluita, joilla Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö perustettiin. Vuonna 1966 Leskinen teki aikoinaan katumusmatkana tunnetun käyntinsä Moskovassa, jolloin hän solmi uudelleen suhteet NKP:hen. Leskisen johdolla SDP asettui vuoden 1968 presidentinvaalissa Urho Kekkosen taakse.

Toiminta kansanedustajana ja ministerinä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ulkoasiainministeri Väinö Leskinen saapuu New Yorkista, 1971

Leskinen oli kansanedustaja vuosina 1945–1948 ja 1951–1970 edustaen aluksi Uudenmaan vaalipiiriä ja vuodesta 1954 Helsingin vaalipiiriä. Hän putosi eduskunnasta vuoden 1970 vaaleissa.

Leskisen ministeriura jakaantuu kahteen osaan. 1940- ja 1950 –luvulla hän oli SDP:n tannerilaisen siiven edustajana. Tehtyään sovinnon Neuvostoliiton kanssa hän toimi vuodesta 1968 lähtien hallituksessa Urho Kekkosen läheisenä avustajana.

Presidentin valitsijamiehenä Leskinen oli neljästi, vuosien 1950, 1956, 1962 ja 1968 vaaleissa.

Väinö Leskisen ministerikaudet

Väinö Leskisen poliittinen ura päättyi Ahti Karjalaisen johtaman hallituksen eroon 29.10.1971.[17] Hän kuoli sydänkohtaukseen 55-vuotispäivänään hiihtoladulle Helsingin Lauttasaaren edustalla.

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väinö Leskisen puoliso vuosina 1941−1971 oli uimari Margit Hietamäki. Pariskunnalla oli kolme poikaa. Eron jälkeen Leskinen asui yhdessä toimittaja Astrid Gartzin kanssa, ja he saivat pojan vuonna 1971.

Hänen veljensä Aarne Leskinen oli Helsingin apulaiskaupunginjohtaja vuosina 1970–1980.[18]

Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaan uurnalehtoon Helsinkiin.[19]

Julkaisuja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Väinö Leskinen: Asevelisosialismista kansanrintamaan (Kirjayhtymä, 1967)
  • Jahvetti (Yrjö Kilpeläinen): Valitut jorinat (toimittanut Väinö Leskinen; WSOY, 1958)

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Kekkosen III hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 4.6.2010.
  2. ↑ Fagerholmin III hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 4.6.2010.
  3. ↑ Kuuskosken hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 4.6.2010.
  4. ↑ Kekkosen IV hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 4.6.2010.
  5. ↑ Sukselaisen II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 26.8.2014. Viitattu 4.6.2010.
  6. ↑ Törngrenin hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 20.6.2010.
  7. ↑ a b Kekkosen V hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 20.6.2010.
  8. ↑ Tuomiojan hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 20.6.2010.
  9. ↑ Auran hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 20.6.2010.
  10. ↑ Karjalaisen II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 20.6.2010.
  11. ↑ Koiviston hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 20.6.2010.
  12. ↑ Auran II hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Arkistoitu 14.11.2012. Viitattu 20.6.2010.
  13. ↑ a b c d e f Väinö Leskinen Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 23.3.2011.
  14. ↑ Virtamo, Keijo (toim.): Fokus-Urheilu 2, s. 121. Otava, 1970.
  15. ↑ Fagerholm, K-A.: Puhemiehen ääni, s. 292. Tammi, 1977. ISBN 951-30-3980-3
  16. ↑ Lyytinen, Eino: Mauno Koivisto. Tie politiikan huipulle, s. 80. WSOY, 1995. ISBN 951-0-19811-0
  17. ↑ Suomi, Juhani: Taistelu puolueettomuudesta. Urho Kekkonen 1968-1972, s. 574. Otava, 1996. ISBN 951-1-13548-1
  18. ↑ Blomstedt, Yrjö & Klinge, Matti (toim.): J. K. Paasikiven päiväkirjat 1944–1956, s. 617. WSOY, 1986. ISBN 951-0-13349-3
  19. ↑ Helsingin seurakuntayhtymän hautahaku Hautahaku. Viitattu 7.12.2023.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Tuomas Keskinen: Aika sotia – aika sopia: Väinö Leskinen 1917–1972. Tammi, 1978. ISBN 951-30-4454-8

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Väinö Leskinen.
Edeltäjä:
Ahti Karjalainen 		Suomen ulkoministeri
1970–1971 		Seuraaja:
Olavi J. Mattila
Edeltäjä:
Heikki Kannisto 		Suomen sisäasiainministeri
1954
1954–1955 		Seuraaja:
Valto Käkelä
Edeltäjä:
Ralf Törngren
Valdemar Liljeström 		Suomen sosiaaliministeri
1952–1953
1958–1959 		Seuraaja:
Lauri Hietanen
Vieno Simonen
Edeltäjä:
Unto Varjonen 		Sosialidemokraattisen puolueen puoluesihteeri
1946–1957 		Seuraaja:
Kaarlo Pitsinki
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Väinö_Leskinen&oldid=22791530”