Aleksandr Kerenski

Aleksandr Kerenski
Venäjän väliaikaisen hallituksen 2. ministeri
21. heinäkuuta 1917 – 8. marraskuuta 1917
Edeltäjä	Georgi Lvov
Seuraaja	Vladimir Lenin
Henkilötiedot
Syntynyt	4. toukokuuta 1881 Simbirsk, Venäjän keisarikunta
Kuollut	11. kesäkuuta 1970 (89 vuotta) New York City, New York, Yhdysvallat
Ammatti	poliitikko
Puoliso	Lydia Tritton
Tiedot
Puolue	Sosialistivallankumouksellinen puolue
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Aleksandr Fjodorovitš Kerenski (ven. Алекса́ндр Фёдорович Ке́ренский, 4. toukokuuta (J: 22. huhtikuuta) 1881 Simbirsk, Venäjä – 11. kesäkuuta 1970 New York, Yhdysvallat) oli venäläinen poliitikko, sosialistivallankumouksellinen ja Venäjän keisarivallan kaataneen helmikuun vallankumouksen jälkeisen väliaikaisen hallituksen voimahahmo ja pääministeri, viimein diktaattorin oikeuksin.

Varhaisvaiheet keisarin Venäjällä

Kerenski syntyi 1881 Simbirskin kaupungissa, joka on Volgan rannalla noin 170 kilometriä Kazanista luoteeseen ja 900 kilometriä Moskovasta itään. Samasta kaupungista oli kotoisin myös Kerenskiä kymmenen vuotta vanhempi Vladimir Iljitš Uljanov, sittemmin Vladimir Lenin. Kerenskin isä, joka oli ammatiltaan opettaja, oli Leninin opettajana Kazanin yliopistossa. Leninin kuoltua 1924 Simbirsk nimettiin hänen kunniakseen Uljanovskiksi.

Kerenski opiskeli historiaa ja lakia Pietarin yliopistossa vuoteen 1904. Valmistuttuaan hän työskenteli lakimiehenä ja puolusti useita poliittisista rikkomuksista syytettyjä tsaarinvallan vastustajia. Hänet valittiin 1912 neljänteen duumaan trudovikkien (maltillisen työväenpuolueen) jäsenenä, mutta hän liittyi myöhemmin sosialistivallankumouksellisten (SR) riveihin. Parlamentissa Kerenski erottui puhelahjojensa ja poliittisten taitojensa ansiosta, ja hänestä tuli tsaarinvaltaa vastustaneen sosialistisen opposition keulakuva.

Toiminta vallankumouksen aikana

Kun maailmansodan rasittamalla Venäjällä 1917 syttyi keisarin vastainen helmikuun vallankumous, Kerenski oli sen johtajia. Hänet valittiin vaikutusvaltaisen Pietarin työläisneuvoston varapuheenjohtajaksi, ja hän nousi oikeusministeriksi niin sanottuun väliaikaishallitukseen, jolle kukistuneen keisarin valta oli siirretty. Helmikuun vallankumouksen jälkeen sosialistien neuvostot ja väliaikainen hallitus kilpailivat vallasta Pietarissa, ja Kerenski kuului molempiin.

Kerenski oli aluksi ainoa sosialistijäsen ruhtinas Georgi Lvovin ja kadettipuolueen johtamassa hallituksessa. Oikeusministerinä hän vieraili maaliskuussa 1917 Helsingissä taivuttelemassa Suomea Venäjän tueksi maailmansotaan ja hillitäkseen separatistista liikehdintää. Tulokset jäivät kuitenkin laihoiksi. Toukokuussa Kerenskistä tuli sotaministeri ja heinäkuussa 1917 pääministeri.

Kenraali Lavr Kornilovin vallankaappausyrityksen epäonnistuttua elokuussa ja ministerien erottua Kerenskistä tuli myös sotajoukkojen ylipäällikkö, ja hän toimi käytännössä ilman parlamentaarista luottamusta diktaattorina.

Venäjä oli kolme vuotta jatkuneen sodan kuluttama, mutta Kerenski piti kiinni liittolaismaille annetuista lupauksista. Kornilovin kapinan aikana hallitus oli jakanut työläisjoukoille aseita, ja vuoden kuluessa työläiset olivat kääntyneet bolševikkien puolelle näiden luvattua ”leipää, rauhaa ja maata”. Lenin oli päättänyt syrjäyttää hallituksen, ennen kuin se voisi laillistaa asemansa vaaleilla, ja 7. marraskuuta (J: 25. lokakuuta) bolševikit ottivat verettömästi vallan, ja toinen neuvostojen edustajakokous siirsi sen työläisten, sotilaiden ja talonpoikien edustajille.

Bolševikkien otettua vallan Kerenski pakeni Pihkovaan ja pyysi kenraali Pjotr Krasnovia syrjäyttämään bolševikit armeijan avulla, mikä johti niin sanottuun Kerenskin–Krasnovin kapinaan. Krasnovin joukot valtasivat Tsarskoje Selon 10. marraskuuta (28. lokakuuta), mutta ne lyötiin seuraavana päivänä Pulkovassa.

Maanpakolaisuus

Kerenskin omien muistelmien mukaan hän pakeni Pietarista henkilöautolla Hatsinaan 7. marraskuuta ja sieltä edelleen henkilöautolla 14. marraskuuta 1917. Hän siirtyi väärennetyllä passilla 26. tammikuuta 1918 Pietarin kautta Helsinkiin ja piileskeli valkoisten tuttaviensa luona siellä sekä Uudenmaan maaseudulla. Venäjänkielisenä hän ei kiinnittänyt punakaartien huomiota. Maaliskuussa 1918, kun britit olivat nousseet maihin Murmanskissa ja saksalaiset Ahvenanmaalla, Kerenski siirtyi jälleen väärennetyllä passilla Pietariin ja sieltä junalla Muurmannin rataa pitkin Murmanskiin, josta hän siirtyi myöhemmin samana vuonna brittien avulla Englannin kautta Ranskaan.

Kerenski asettui vuonna 1918 Pariisiin, joka oli maailmansotien välisenä aikana yksi bolševikkeja paenneiden venäläisten emigranttien keskuksista. Hän ei ottanut kantaa Venäjän sisällissotaan, koska vastusti sen kumpaakin osapuolta, sekä bolševikkeja että valkoisia kenraaleita. Pariisissa hän meni vuonna 1939 naimisiin australialaisen toimittajan Lydia ”Nell” Trittonin kanssa.

Kun saksalaiset miehittivät Ranskan vuonna 1940, Kerenskit pakenivat Yhdysvaltoihin. Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 Kerenski ilmaisi tukensa Josif Stalinille, mutta ei saanut vastakaikua Neuvostoliitosta. Sodan aikana hän toimitti venäjänkielisiä radiolähetyksiä tukeakseen liittoutuneiden sotaponnisteluja.

Vuonna 1945 Kerenskit muuttivat Trittonin kotimaahan Brisbaneen Australiaan, jossa he asuivat vuoteen 1946, jolloin Tritton kuoli vakavaan sairauteen.

Viimeiset vuodet ja kuolema

Kerenski palasi Yhdysvaltoihin, asettui New Yorkiin ja asui Upper East Siden 91st Streetillä lähellä Central Parkia, mutta vietti suuren osan ajastaan ​​Hoover-instituutissa Stanfordin yliopistossa Kaliforniassa, jossa hän osallistui instituutin valtavan Venäjän historian arkiston toimintaan ja jossa hän opetti jatkokursseja. Hän kirjoitti ja toimitti lähetyksiä laajasti Venäjän politiikasta ja historiasta. Hän piti viimeisen julkisen luentonsa Kalamazoo Collegessa Kalamazoossa, Michiganissa, lokakuussa 1967.

Kerenski kuoli sepelvaltimotautiin St. Luken sairaalassa New Yorkissa 11. kesäkuuta 1970, viimeisenä merkittävänä Venäjän vallankumouksen johtohahmona.

Venäjän ortodoksinen ulkomaankirkko kieltäytyi siunaamasta Kerenskiä hautaan, koska hän oli yhteydessä vapaamuurareihin sekä hänen osasyyllisyyteensä bolševismin voittoon Venäjällä. Myös Serbian patriarkaatti kieltäytyi hautaamasta Kerenskiä. Kerenskin ruumis lennätettiin Lontooseen ja haudattiin Putney Valen tunnustuksettomalle hautausmaalle.

Muuta

Vuoden 1917 tapahtumien jälkeen Suomessa sepitettiin pilkkalaulu ”Kerenski”, jota käytettiin samannimisen tanssin säestämiseen.

Suurlähettiläs Matti Häkkänen kertoo vuonna 2017 Kanavassa, kuinka hän kävi toukokuussa 1965 Matti Kurjensaaren kanssa tapaamassa Kerenskiä. Kurjensaari teki tapaamisesta jutun Suomen Kuvalehteen. Kerenski oli juuri allekirjoittanut sopimuksen muistelmistaan (The Kerensky memoirs: Russia and history's turning point, Cassell, 1966) ja esitti, että "teidän velvolisuutenne on käännättää ne suomeksi". Muistelmat ovat yhä kääntämättä.

Kirjallisuutta

• Arra, Esa: ”Aleksandr Kerenski: Haaveilija vaiko realisti”, Kerenskistä Kekkoseen: henkilökuvia tämän päivän ja menneiden vuosikymmenten vaikuttajista, s. 84–92. (Sitaatti s. 91: ”– Kai minä olen vuosisadan eniten syytetty venäläinen. Usein olen mielessäni pohtinut, kuinka joku muu olisi menetellyt minun asemassani niinä kuukausina, jolloin osakseni oli tullut käyttää korkeinta valtaa Pietarissa. Tilanteen kehittymiseen vaikuttivat mitä moninaisimmat tekijät.”) Jyväskylä: Gummerus, 1972.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Alexander Kerenski Wikimedia Commonsissa

• Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi 1 (maaliskuu 1917 − toukokuu 1918). Helsinki: WSOY, 1967
• Jukka Lindfors: Kerenski oli hetken Venäjän voimahahmo vallankumousten vuonna 1917, Ylen Elävä arkisto
• Aleksandr Kerenski: Tsaariperheen pelastaminen oli mahdotonta, Kuva, 20.7.1938, nro 15, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot