Venäjän väliaikainen hallitus

 

Väliaikaisen hallituksen vaakuna

Venäjän väliaikainen hallitus oli Venäjän tasavallan hallituksena vuonna 1917. Se syntyi helmikuun vallankumouksessa maaliskuussa 1917, kun viimeinen keisari Nikolai II painostettiin luopumaan keisariudestaan, jota hänen veljensä suuriruhtinas Mikael Aleksandrovitš Romanov kieltäytyi ottamasta vastaan. Pietarissa toimivaa väliaikaista hallitusta johti ensin ruhtinas Georgi Lvov ja suurin osa ministereistä oli liberaaleja perustuslaillisdemokraatteja (”kadettipuolue”). Heinäkuussa hallituksen johtoon nousi sosialistivallankumouksellinen (”eserrä”) Aleksandr Kerenski, joka hallitsi lopulta käytännössä diktaattorina.

Väliaikainen hallitus toteutti sananvapauden ja muut kansalaisoikeudet, lakkautti kuolemanrangaistuksen, vapautti poliittiset vangit (muun muassa bolševikit ja suomalaiset kalterijääkärit sekä P. E. Svinhufvudin), jne., mutta se myös jatkoi erittäin epäsuosittua ensimmäistä maailmansotaa Saksaa vastaan, mikä murensi hallituksen suosion. Heinäkuun sotilas- ja työläiskapinan jälkeen liberaalit aateliset luopuivat vallasta Kerenskin hyväksi. Bolševikit kaatoivat Kerenskin väliaikaisen hallituksen lokakuun vallankumouksessa marraskuussa 1917, mikä johti lopulta sosialistisen Neuvostoliiton syntyyn.

Suomessa väliaikainen hallitus muistetaan sortokauden päättämisestä sekä eduskunnan hajotuksesta 31. heinäkuuta 1917.

Väliaikaisen hallituksen syntyminen

Ruhtinas Lvovin hallitus

Ministeri	Tehtävissä	Puolue
Pää- ja sisäasiainministeri Georgi Lvov	15. maaliskuuta – 21. heinäkuuta 1917	perustuslaillinen demokraatti
Ulkoasiainministeri Pavel Miljukov Mihail Tereštšenko	15. maaliskuuta – 18. toukokuuta 1917 18. toukokuuta 1917 –	perustuslaillinen demokraatti sitoutumaton
Sota- ja laivastoministeri Aleksander Gutškov Aleksandr Kerenski	15. maaliskuuta – 29. huhtikuuta 1917 18. toukokuuta – 21. heinäkuuta 1917	oktobristi sosialistivallankumouksellinen
Oikeusministeri Aleksandr Kerenski Pavel Pereverzev	15. maaliskuuta – 18. toukokuuta 1917 18. toukokuuta – 21. heinäkuuta 1917	sosialistivallankumouksellinen sosialistivallankumouksellinen
Kulkulaitosministeri Nikolai Nekrasov	15. maaliskuuta – 21. heinäkuuta 1917	perustuslaillinen demokraatti
Talousministeri Mihail Tereštšenko Andrei Šingarev	15. maaliskuuta – 18. toukokuuta 1917 18. toukokuuta – 21. heinäkuuta 1917	sitoutumaton perustuslaillinen demokraatti
Kauppa- ja teollisuusministeri Aleksander Konovalov .	15. maaliskuuta – 21. heinäkuuta 1917 .	progressisti
Opetusministeri Andrei Manuilov	15. maaliskuuta – 21. heinäkuuta 1917	perustuslaillinen demokraatti
Maatalousministeri Andrei Šingarev Viktor Tšernov	15. maaliskuuta – 18. toukokuuta 1917 18. toukokuuta 1917 –	perustuslaillinen demokraatti sosialistivallankumouksellinen
Elintarvikeministeri Aleksei Pešehonov	18. toukokuuta 1917 –	kansallissosialistiselvennä
Työministeri Matvei Skobelev	18. toukokuuta 1917 –	menševikki
Posti- ja lennätinministeri Irakli Tsereteli	18. toukokuuta – 21. heinäkuuta 1917	menševikki
Pyhän synodin yliprokuraattori V. N. Lvov	15. maaliskuuta 1917 –	progressisti

Ensimmäinen maailmansota oli ajanut Venäjän epäjärjestykseen vuosina 1915–1916 ja osaltaan aiheutti tsaarin kukistumisen. Tsaaria vastustava oppositio voimistui sodan edetessä ja 1916 alkoi näkyä puute Pietarissa, jossa lopulta puhkesi leipämellakoita. Helmikuun vallankumous ajoi keisari Nikolai II:n luopumaan vallasta 15. maaliskuuta 1917 ja hänen veljensä Mikael Aleksandrovitš torjui kruunun seuraavana päivänä, jonka jälkeen Nikolai suljettiin kesäasunnolleen Tsarskoje Seloon.

Nikolai II:n hajottaman neljännen valtakunnanduuman muodostama duuman väliaikainen komitea otti itselleen tsaarin vallan. Suuriruhtinas Mikael ilmoitti 16. maaliskuuta antamassaan manifestissa luovuttavansa ylimmän vallan edelleen väliaikaiselle hallitukselle. Väliaikaisen hallituksen syntytavan perustuslaillisuus oli kyseenalainen, koska Nikolai oli jo hajottanut duuman ja sekä kruunun luovuttaminen Nikolailta Mikaelilla että vallansiirto Mikaelilta väliaikaiselle hallitukselle rikkoivat virallista kruununperimysjärjestystä. Ulkovallat kuitenkin tunnustivat väliaikaisen hallituksen pian Venäjän lailliseksi hallitukseksi.

Hallitusta johtanut pääministeri oli samalla valtionpäämies. Näin Venäjästä tuli käytännössä parlamentaarinen maa, vaikka se oli teoriassa monarkia, jossa tsaarin valtaa käytti pääministeri. Pääministeriksi tuli ensin ruhtinas Georgi Lvov. Ruhtinas Lvovin johtaman hallituksen näkyvimmät jäsenet olivat perustuslaillisdemokraattinen (kadetti) ulkoministeri Pavel Miljukov ja sosialistivallankumouksellinen (eserrä) oikeusministeri Aleksandr Kerenski, jota sanottiin hallituksen todelliseksi pääministeriksi. Kadettien vahvan aseman vuoksi väliaikainen hallitus oli alkuun lähinnä liberaali ja keskusta-oikeistolainen, mutta toukokuussa ulkoministeri Miljukovin eron yhteydessä sitä täydennettiin vasemmistolaisilla poliitikoilla ja sotaministeriksi siirtyneen Kerenskin asema hallituksen sisällä alkoi vahvistua. Väliaikaisen hallituksen kanssa vallasta kilpaili Pietarin neuvosto.

Välikaista hallitusta ei oltu tarkoitettu pysyväksi. Edelleen jatkuvan ensimmäisen maailmansodan vuoksi ei kyetty järjestämään vaaleja eikä kutsumaan heti koolle perustuslakia säätävää kansalliskokousta, mutta sellainen oli tarkoitus järjestää marraskuussa 1917. Demokraattisesti yleisillä vaaleilla valittavan perustuslakia säätävän kokouksen oli määrä päättää Venäjän tulevasta hallitusmuodosta ja asettaa uusi hallitus. Väliaikana Venäjä oli tosiasiallisesti porvarillinen tasavalta, jossa hallitus yritti harjoittaa vapaamielistä demokraattista hallintoa.

Hallituksen tärkeimmät aikaansaannokset

Väliaikaisen hallituksen aikana Venäjän hallitusmuoto muuttui keisarikunnasta tasavallaksi. Se antoi vapaamielisen julistuksen, joka poisti muun muassa uskontoon perustavan syrjinnän ja kuolemanrangaistuksen sekä palautti Suomelle sillä ennen vuotta 1899 olleet oikeudet. Samalla se muutti joidenkin kuvernementtien asemaa autonomisemmaksi vaihtamalla Nikolai II:n nimittämiä kuvernöörejä ja nimittämällä kuvernementtikomissaareiksi henkilöitä, joilla saattoi olla myös paikallista kannatusta. Näin esimerkiksi Pietari I:n aikana suuren Pohjan sodan jälkeen 1721 perustettu Eestinmaan kuvernementti sai kuvernementtikomissaarikseen Virossa suositun poliitikon Jaan Poskan. Käytäntö enteili ajatuksena oppositiossa elänyttä ajatusta muodostaa yhtenäisvaltio Venäjästa Venäjän federaatio, liittovaltio, jossa joillain kansallisilla Venäjän alueilla olisi jonkin tasoista autonomiaa, kuten Puolan kuningaskunnalla oli ollut tai kuten Suomen suuriruhtinaskunnalla oli.

Maailmansodan jatkaminen

Kerenskin rooli väliaikaisessa hallituksessa oli kaksijakoinen, hän oli sekä Pietarin neuvoston varapuheenjohtaja ja kuului myös hallitukseen. Kerenskin hallitus ei halunnut irrottaa Venäjää ensimmäisestä maailmansodasta, vaan tuki ympärysvaltoja, erityisesti vanhaa liittolaistaan Ranskaa. Ranska halusi Venäjän taistelevan itärintamalla, koska se helpotti heihin kohdistuvaa painetta länsirintamalla. Länsivallat tunnustivat väliaikaisen hallituksen nopeasti, koska uskoivat Venäjän sen avulla pysyvän ympärysvaltojen puolella sodassa.

Neuvostojen ja väliaikaisen hallituksen välit ja kansan kannatus huononivat kevään edetessä sen takia, että hallitus päätti pysyä sodassa. Miljukov julisti ympärysvalloille lähettämässään nootissa hallituksen jatkavan sotaa Konstantinopolin ja Turkin salmien saamiseksi Venäjälle, eli jatkamaan perinteistä sotapolitiikkaa. Tämä ”Miljukovin nootti” johti bolševikkien aiheuttamiin mielenosoituksiin Miljukovia vastaan, ja niinpä hänet erotettiin hallituksesta eli ”Lvovin ministeriöstä” 18. toukokuuta. Väliaikaiseen hallituksen nimitettiin lisää neuvostoista menševikkejä ja sosialistivallankumouksellisia ja siten yritettiin heikentää hallituksen ja neuvostojen välistä kilpailua.

Kerenskin käskystä aloitettiin niin sanottu Kerenskin hyökkäys itävaltalaisia vastaan kesäkuussa 1917. Sen tarkoituksena oli parantaa hallituksen mainetta voittoisan sodan johtajana. Se eteni jonkin matkaa Karpaattien lähistöillä, mutta kun saksalaiset tulivat itävaltalaisten avuksi, hyökkäys pysähtyi ja Kerenskin hallituksen ote herpaantui entisestään. Kapina riehui armeijassa ja venäläisiä rykmenttejä pakeni rintamalta. Edellisenä vuonna oli tehty samankaltainen Brusilovin hyökkäys paremmin tuloksin.

Levottomuudet Venäjällä lisääntyvät

Kerenskin hallitus

Ministeri	Tehtävissä	Puolue
Pääministeri Aleksandr Kerenski	21. heinäkuuta – 7. marraskuuta 1917	sosialistivallankumouksellinen
Ulkoasiainministeri Mihail Tereštšenko	21. heinäkuuta – 7. marraskuuta 1917	sitoutumaton
Sota- ja laivastoministeri Aleksandr Kerenski Aleksander Verhovski (sotaministeri) Dmitri Verderevski (laivastoministeri)	21. heinäkuuta – 12. syyskuuta 1917 12. syyskuuta – 7. marraskuuta 1917 12. syyskuuta – 7. marraskuuta 1917	sosialistivallankumouksellinen ? ?
Sisäministeri Nikolai Avksentjev Aleksei Nikitin	6. elokuuta – 14. syyskuuta 1917 8. lokakuuta – 7. marraskuuta 1917	sosialistivallankumouksellinen menševikki
Oikeusministeri Aleksandr Zarudni Pavel Maljantovitš	6. elokuuta – 14. syyskuuta 1917 8. lokakuuta – 7. marraskuuta 1917	maltillinen vasemmistolainen menševikki
Talousministeri N.V. Nekrasov Mihail Bernatski	6. elokuuta – 17. syyskuuta 1917 8. lokakuuta – 7. marraskuuta 1917	ent. perustuslaillinen demokraatti ?
Kulkulaitosministeri Pjotr Jurenev Aleksander Liverovski	6. elokuuta – 14. syyskuuta 1917 8. lokakuuta – 7. marraskuuta 1917	perustuslaillinen demokraatti sitoutumaton
Kauppa- ja teollisuusministeri Sergei Prokopovitš Aleksander Konovalov .	6. elokuuta – 14. syyskuuta 1917 8. lokakuuta – 7. marraskuuta 1917 .	menševikki perustuslaillinen demokraatti, ent. progressisti
Opetusministeri Sergei Oldenburg Sergei Salazkin	6. elokuuta – 14. syyskuuta 1917 8. lokakuuta – 7. marraskuuta 1917	perustuslaillinen demokraatti sitoutumaton
Maatalousministeri Viktor Tšernov Semen Maslov	21. heinäkuuta – 14. syyskuuta 1917 8. lokakuuta – 7. marraskuuta 1917	sosialistivallankumouksellinen sosialistivallankumouksellinen
Elintarvikeministeri Aleksei Pešehonov Sergei Prokopovitš	21. heinäkuuta – 14. syyskuuta 1917 8. lokakuuta – 7. marraskuuta 1917	maltillinen vasemmistolainen menševikki
Työministeri Matvei Skobelev Guzma Gvozdev	21. heinäkuuta – 14. syyskuuta 1917 8. lokakuuta – 7. marraskuuta 1917	menševikki menševikki
Posti- ja lennätinministeri Aleksei Nikitin	6. elokuuta – 7.11.1917	menševikki
Terveysministeri I. N. Efremov Nikolai Kiškin	6. elokuuta – 14. syyskuuta 1917 8. lokakuuta – 7. marraskuuta 1917	radikaalidemokraatti perustuslaillinen demokraatti
Pyhän synodin yliprokuraattori, 5.8. alkaen Uskontoministeri Anton Kartašov	25. heinäkuuta – 14. syyskuuta 1917 8. lokakuuta – 7. marraskuuta 1917	perustuslaillinen demokraatti

Bolševikit saattoivat toimia laillisesti väliaikaisen hallituksen johtaessa maata. He joutuivat alussa hyväksymään väliaikaisen hallituksen, koska olivat heikkoja. Pian bolševikit jakautuivat hallituksen sotapolitiikan suosijoihin ja vastustajiin. Vasta Vladimir Leninin saapuminen 3. huhtikuuta 1917 Pietariin ajoi bolševikit samalle linjalle ja Lenin vaati heti huhtikuussa Venäjälle saapuessaan kaiken vallan siirtämistä neuvostoille.

Maanjaon viivästyessä maaseudun talonpojat alkoivat omasta aloitteestaan kaapata maata itselleen väkivalloin. Väliaikaisessa hallituksessa istuva eserräpuolue ei kannattanut tätä anarkiaa maaseudulla. Vaikka puoluetta edustanut maatalousministeri Tšernov kehotti lopettamaan maanvaltaukset, tästä ei maaseudulla välitetty. Maaseudun elintarviketoimituksia häirittiin tarkoituksella, jotta aiheutettaisiin nälkää ja tyytymättömyyttä kaupungeissa ja niiden kansa nousemaan kapinaan. Bolševikit perustivat Pietariin tehdaskomiteoita, jotka erottivat tehtaanjohtajia ja omistajia.

Pietarissa syntyi 16.–17. heinäkuuta spontaani lähinnä bolševikkien kannattajien kansannousu (ns. heinäkuun päivät), mutta se kukistettiin muutamassa päivässä. Puoluejohto oli vastustanut kumousyritystä näin varhain, sillä bolševikit olivat vielä heikkoja. Hallituskoalitio oli ajautunut kriisiin ja ruhtinas Lvov erosi. Kerenskistä tuli pääministeri 21. heinäkuuta (hän jatkoi toistaiseksi myös sotaministerinä) ja hän sai elokuun alussa koottua uuden vasemmistovetoisen hallituksen, johon palasi vielä muutamia kadetteja.

Suomessa oli heinäkuussa hyväksytty (osittain yleisvenäläisen neuvostokongressin bolševikkien innostamana) eduskunnassa valtalaki, joka olisi siirtänyt ylimmän valtiovallan maassa Venäjän hallitukselta Suomen eduskunnalle. Suomen porvarillisten poliitikkojen ja ministerivaltiosihteerin suosituksesta väliaikainen hallitus hajotti Suomen eduskunnan 31. heinäkuuta.

Väliaikainen hallitus menettää parlamentaarisen kannatuksensa

Elokuun alussa 1917 erosi useita ministereitä, ja pääministeri Aleksandr Kerenskistä tuli käytännössä Venäjän diktaattori. Elokuun lopulla kapinallinen kenraali Lavr Kornilov hyökkäsi kohti Pietaria aikoen kaapata vallan ja ryhtyä sotilasdiktaattoriksi tai palauttaa tsaarinvallan pelastaakseen isänmaan ja heittääkseen pois vallasta sekä väliaikaisen hallituksen että neuvostot. Kerenski pyysi apua muun muassa bolševikeilta ja vapautti heinäkuun kapinan takia vangittuja bolševikkijohtajia. Näin kapinoineet matruusit asettuivat Kerenskin kanssa yhdessä Kornilovia vastaan ja kaappaushanke torjuttiin, kun rautatietyöläiset kieltäytyivät kuljettamasta Kornilovia joukkoineen Pietariin. Silti samalla bolševikit saivat enemmistön Pietarin ja Moskovan neuvostoissa eikä heidän kannattajilleen jaettuja aseita saatu enää takavarikoitua. Maaseudulla talonpojat ryöstelivät yhä useammin suurtiloja.

Väliaikainen hallitus julisti Venäjän tasavallaksi 14. syyskuuta 1917.

Vastustaakseen voimistuvaa Pietarin neuvostoa Kerenski julisti 14. syyskuuta 1917 voimaan viiden neuvoston. Direktiohallitukseen (toimitusministeristöön) kuuluivat tällöin enää vain Kerenski pääministerinä, Tereštšenko ulkoasiainministerinä, Verhovski sotaministerinä, Derderevski meriministerinä ja Nikitin posti- ja lennätinministerinä. Direktorio johti maata kolme viikkoa, kunnes lokakuun alussa Kerenski kokosi hallituksen uudelleen vielä kolmannen kerran.

Parlamentaarisen vastuun puuttuminen heikensi väliaikaisen hallituksen uskottavuutta, joten Kerenski kutsui syyskuussa 1917 koolle niin sanotun demokraattisen kokouksen lähinnä vasemmistopuolueiden edustajista. Kokous ei antanut väliaikaiselle hallitukselle selkeää tukea, mutta sen aloitteesta perustettiin lokakuussa Venäjän tasavallan väliaikainen neuvosto eli niin sanottu esiparlamentti, jonka oli tarkoitus toimia väliaikaisena parlamentin korvikkeena ennen perustuslakia säätävän kansalliskokouksen valintaa. Keskustan ja vasemmiston puolueiden sekä erilaisten eturyhmien edustajista koostunut esiparlamentti oli vain neuvoa-antava elin, jonka arvovalta jäi heikoksi, sillä Kerenski jätti halutessaan sen päätökset huomiotta.

Lokakuun vallankumous

Pääartikkeli: Lokakuun vallankumous

Bolševikkien johtama Pietarin neuvoston sotilaskomitea miehitti pääkaupungin ja muut suurimmat kaupungit 7. marraskuuta 1917. Väliaikaisen hallituksen ministerit vangittiin työpaikallaan Talvipalatsissa, vain Kerenski onnistui pakenemaan Yhdysvaltain suurlähettilään autolla. Lenin asetti maan johtoon kansankomissaarien neuvoston. Perustuslakia säätävä kansankokous valittiin vielä marraskuussa pidetyissä vaaleissa, mutta se ehti kokoontua vain kerran 18.–19. tammikuuta 1918 ennen kuin bolševikit vangitsivat myös sen jäsenet. Lokakuun vallankumouksen jälkeen syttyi Venäjän sisällissota, joka päättyi vuonna 1921 bolševikkien voittoon. Vuonna 1922 muodostettiin Neuvostoliitto.

Väliaikaisen hallituksen pääministerit

1. Georgi Lvov (15. maaliskuuta – 21. heinäkuuta 1917)
2. Aleksandr Kerenski (21. heinäkuuta – 8. marraskuuta 1917)