Varhaiskristillisyys

Pyhän Hengen vuodatus apostoleille, helluntai-ikoni, Novgorodin koulu.

Varhaiskristillisyys tarkoittaa kristillisiä kirkkoja ja yhteisöjä ennen sen sallimista vuonna 315.

Kristinusko sai alkunsa Jeesus Nasaretilaisen saarnaamistoiminnasta Rooman valtakunnan miehittämässä Juudean provinssissa n. 30–33 jaa. Alkuseurakunta perustettiin Jerusalemiin. Kristinusko levisi Jerusalemin ulkopuolelle ja nopeasti kaupungista toiseen. Varhaiset kristityt olivat pitkään pääosin kaupunkilaisia.

Kristinuskon synty ja muotoutuminen

Alkuseurakunta

Pääartikkeli: Alkuseurakunta

Kristinuskon leviäminen käynnistyi pian Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen noin vuonna 30. Kristinusko alkoi muotoutua heti Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen, kun hänen seuralaisensa noudattivat hänen opetustaan ja julistivat hänen ylösnousemustaan. Julistaminen alkoi Apostolien tekojen mukaan ensimmäisenä helluntaina, jolloin he saivat Pyhän Hengen kasteen, joka antoi heille kyvyn ja rohkeuden julistaa evankeliumia, puhua kielillä ja parantaa sairaita.

Kristinusko syntyi, kun Jeesuksen opetuslapset kokivat Galileassa ilmestyksiä, joiden perusteella he vakuuttuivat Jeesuksen kuolleista heräämisestä ja ylösnousemuksesta. Alkuseurakunnan keskuspaikka oli Jerusalem, mutta samantapainen yhteisö lienee toiminut myös Galileassa. Alkuseurakunta piti itseään osana juutalaisuutta. Sen hengellisyydessä painottui lopun aikojen odotus ja siksi keskittyminen pelkästään hengellisiin asioihin. Yhteisö koki Jerusalemissa voimakkaan ilmestyksen, jota kristillisessä traditiossa kutsutaan Pyhän Hengen vuodatukseksi ja joka on Apostolien teoissa sijoitettu juutalaisten helluntaijuhlan yhteyteen. Tämän ilmestyksen yhteydessä ja sen jälkeen alkuseurakuntaan liittyi kreikkaa puhuvia juutalaisia paluumuuttajia, joiden ensimmäinen johtaja oli Stefanos. Näiden ja arameankielisten välille syntyi teologisia erimielisyyksiä. Vainoamisen takia kreikankieliset hellenistikristityt siirtyivät Syyriaan ja alkoivat julistaa uskoaan pakanoille eli muille kuin juutalaisille.

Ensimmäisiä kristinuskon sisäisiä konflikteja oli pakanakysymys; tulisiko pakanoiden noudattaa juutalaisten lakia? Paavali ei Jerusalemin seurakunnan tapaan vaatinut kristinuskoon kääntyneiden pakanoiden ympärileikkausta ja juutalaisten puhtaussääntöjen noudattamista. Tästä asiasta hän väitteli kiivaasti Pietarin ja Jaakobin kanssa. Sopuun päästiin 40-luvun loppupuolella pidetyssä Jerusalemin apostolikokouksessa, jonka tulos oli, ettei pakanoiden tarvitsisi noudattaa kuin muutamaa juutalaisten säädöstä.. Kokouksessa sovittiin myös apostolien työnjaosta. Pietari toimi diasporassa asuvien juutalaisten, Jaakob Jerusalemin juutalaiskristittyjen ja Paavali pakanoiden keskuudessa.

Varhaisesta kristillisyydestä käytetään usein nimitystä "varhaiset juutalaiskristityt". Jeesus, hänen kaksitoista opetuslastaan, myöhemmin valitut seurakunnanvanhimmat sekä periaatteessa kaikki Jeesuksen varhaiset seuraajat olivat juutalaisia tai juutalaisia proselyyttejä. Kaikki 3 000 Apostolien tekojen mainitsemaa helluntaita seurannutta käännynnäistä olivat myös juutalaisia kuten kaikki kristinuskoon kääntyneet aina siihen saakka, kun Pietari kastoi roomalaisen upseerin, Corneliuksen, jota pidetään perinteisesti ensimmäisenä pakanakäännynnäisenä.

Tuohon aikaan kristinusko oli jakaantunut hellenistisiin ja ei-hellenistisiin juutalaiskristittyihin, eli koinee-kreikkaa (Ap.t. 6) ja arameaa (Ap.t. 1:19) puhuviin kristittyihin. Corneliuksen kääntymisestä ja mukaan hyväksymisestä lähtien mukaan tuli kolmas ryhmä, pakanakristityt. Pakanat hyväksyttiin mukaan, koska Jesajan ennustuksen mukaan kaikki kansat tulisivat kääntymään Herran puoleen.

Uusi testamentti ei itse puhu "pakanakristityistä" tai "juutalaiskristityistä". Sen sijaan esimerkiksi apostoli Paavali kirjoitti niistä, jotka olivat ympärileikattuja ja halusivat erottua ympärileikkaamattomista: "Silloin ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa".

Yleensä ajatellaan, että "ympärileikattu" ja "ympärileikkaamaton" viittaavat juutalaisiin ja kreikkalaisiin, jotka olivat yleisimmät ryhmät, mutta tämä on liian yksinkertaistettua, sillä ensimmäisen vuosisadan Juudean provinssissa oli myös juutalaisia, jotka eivät enää ympärileikkauttaneet itseään, sekä kreikkalaisia (proselyytit) ja muita kuten egyptiläisiä, etiopialaisia ja arabeja, jotka ympärileikkauttivat itsensä.

Alkukirkko

Ajanlaskun alun ensimmäisellä vuosisadalla kristinuskoa levittivät erityisesti korkeasti koulutettu juutalainen Paavali – aiemmin Saul Tarsolainen – ja muut apostolit. Raamatun mukaan Jeesuksen seuraajia kutsuttiin ensimmäisen kerran kristityiksi Antiokian kaupungissa, johon he olivat paenneet ja asettuneet asumaan varhaisten Palestiinassa tapahtuneiden vainojen jälkeen.

Aluksi kristinusko juurtui pääasiallisesti köyhien ja sorrettujen keskuuteen. Ensimmäisen vuosisadan varhaiskristillisiä seurakuntia kutsutaan yhteisnimityksellä alkukirkko tai varhaiskirkko.

Varhaisen kristinuskon pääsuuntaukset

Kristinuskon levinneisyys noin vuonna 100.

Ensimmäisinä vuosisatoina kristinuskossa oli valtavasti julistajia, joilla oli erilaisia näkemyksiä Jeesuksen opetuksista ja uskon sisällöstä. Tästä seurasi kilpailutilanne, jonka tärkeimmät osanottajat olivat juutalais-, gnostilais- ja hellenistikristityt.

Juutalaiskristittyjä oli sekä Palestiinan alueella että diasporassa. He jatkoivat Jerusalemin seurakunnan perinnettä ja noudattivat juutalaisten säädöksiä. Tämä suuntaus oli aluksi vahva, mutta kaatui lopulta siihen, että sen oli yhtä vaikeaa saada kannattajia pakanoista kuin saada juutalaisten hyväksyntä.

Omaperäistä ja nykyisin epäkristillisenä pidettyä uskontulkintaa edusti gnostilaiskristillisyys. Gnostilaisessa teologiassa ihmisen päämäärä on vapautua ruumiin ja aineellisen maailman kahleista pyhän tiedon, eli gnosiksen avulla. Jeesus ei ollut heille syntien sovittaja, vaan jumalallisen tiedon tuoja. He uskoivat, että Jeesuksen on Jumala luonut ensitöikseen ja siksi häntä kutsuttiin" luomakunnan esikoiseksi", ei siis syntynyt Jumalasta. Gnostilaiskristityt jatkoivat Jeesuksen tuoman opetuksen noudattamista mutta joutuivat vainon kohteiksi ja tuhoutuivat.

Menestyksekkäin kristinuskon pääsuuntaus oli hellenistikristillisyys, josta voidaan katsoa nykyisen kristikunnan periytyneen. Menestyksen avain oli matala kynnys kääntymiseen, sillä se ei juurikaan edellyttänyt juutalaisten säädösten noudattamista vaan kaikki aikaisemmat palvontamuodot saivat vain " kristillisen nimityksen".

Erkaantuminen juutalaisuudesta

Paavali maalauksessa 300-luvulta. Paavali on kuvattu filosofina kirjakääröjen kanssa.

Juutalaisten keskuudessa syntyneen kristinuskon erkaantuminen juutalaisuudesta perustui ennen kaikkea juutalaisesta etnisyydestä irtaantumiseen. Juutalaisuus oli juutalaiseen etniseen ryhmään sidoksissa oleva uskonto, kun taas kristillisen yhteisön jäsenten kansallisuudella ei ollut merkitystä, ja lopulta ei-juutalaisten kristittyjen määrä ohitti juutalaistaustaisten kristittyjen määrän.

Paavalin Kirje galatalaisille on tarmokas kirjoitus niitä vastaan, jotka halusivat pakottaa pakanoita elämään juutalaisten tapojen mukaan. Paavali kirjoitti, että jos pakanat vaaditaan omaksumaan nämä tavat ja heidät ympärileikataan, silloin Kristuksesta ei ole kenellekään enää mitään hyötyä sillä hän oli kuollut turhan takia, jos vanhurskaus voidaan saavuttaa yhtä hyvin tekojen kautta.

Paavali esittää tässä ja muissakin kirjeissään, että tämä opetus ei ole ristiriidassa kahdentoista apostolin opetusten kanssa. Sen sijaan opetus oli uskottu hänelle tarkoitettuna niille, joita ei ollut ympärileikattu, aivan niin kuin Pietari oli lähetetty niiden pariin, jotka oli ympärileikattu.

Tukena sille, että Paavali ei toiminut yksin, Jerusalemin kokous päätti, ettei uusilta käännynnäisiltä vaadita ympärileikkausta, mutta heitä neuvottiin "karttamaan sellaista, minkä epäjumalanpalvelus on saastuttanut, sekä haureutta, verta ja lihaa, josta verta ei ole laskettu" . Nämäkin käskyt perustuivat kuitenkin yhtä lailla Mooseksen lakiin. Jotkut ovat tulkinneet, että pakanoita ei käsketty noudattamaan näitä säädöksiä siksi, että laki olisi sitonut heitä, vaan siksi, etteivät he herättäisi pahennusta niiden lakia noudattavien juutalaisten keskuudessa, joiden kanssa he elivät.

Paavali oli kuitenkin vähän väliä ristiriidoissa juutalaiskristittyjen kanssa. Toisessa korinttilaiskirjeessä (2 Kor. 11:5, 12:11) hän kutsui vastustajiaan "mainioiksi apostoleiksi" (υπερ λιαν αποστολων, hyper lian apostolôn). Hän kertoo Galatalaiskirjeessä, kuinka hän nuhteli Pietaria siitä, että tämä vaati Kristuksen seuraajien noudattavan juutalaisuuden ruokasäädöksiä. Paavali katsoi kuitenkin eettisten säädösten olevan velvoittavia, vaikka kulttuuriset säädökset eivät olleetkaan sitä. Hän katsoi lain suodattuvan Kristuksen läpi sen sijaan että se toteutuisi tiukoissa säädöksissä, jotka Jumala antoi silloin kun juutalaiset erotettiin muista kansoista.

Leviäminen Rooman valtakunnassa

  Kristinuskon levinneisyys vuonna 325 jaa.

Rooman valtakunnassa vallinnut suhteellinen rauha, hyvät meri- ja maatiet mahdollistivat kristinuskon nopean leviämisen valtakunnan alueella seuraavan kolmen vuosisadan aikana. Mutta miksi kristinusko sivuutti kaikki muut itämaiset uskonnot, joita myöhäinen Rooma oli täynnä? Historian valossa kolme ilmeisintä kristinuskon menestystekijää olivat seuraavat:

1. Kristittyjen korkea moraali; he toimivat ajan parhaiden ihanteiden mukaisesti ja heidän perhe- ja sukupuolielämänsä oli siveellistä. Rooman valtakunnan moraalinen kriisi, jonka luomaa tyhjyyttä täyttämään kristinuskolla oli sosiaalinen tilaus ja korkean moraalin sekä askeettisuuden takia etulyöntiasema pakanakultteihin nähden.
2. Kristinuskon radikaali peräänantamattomuus keisarikultin edessä, mikä sai sille kannattajia niin orjien, sotilaitten kuin ylimystönkin parissa.
3. Radikaali yhteisöllisyys ja keskinäinen rakkaus, kun kristityt kokoontuivat salaa vainoilta katakombeissa ja odottivat Kristuksen toista tulemista. Erityisesti kristittyjen lähimmäisenrakkaus sai monen kääntymään kristinuskoon. Esimerkiksi tautiepidemoiden riehuessa roomalaiset pakenivat jättäen sairastuneet oman onnensa varaan kristittyjen jäädessä hoitamaan sairaita.

Seurakunnasta, jonka Paavali oli perustanut Korinttiin, tuli Rooman kristillisen yhdyskunnan äiti. Kristinusko levisi Rooman valtakunnassa aluksi varsinkin orjien keskuudessa. Kasteen kautta orja astui samaan yhteyteen ja veljeyteen Kristuksen kanssa kuin vapaakin mies, ja hänen sielunsa oli samanarvoinen kuin hallitsijankin. Rikkaat ja ylhäiset sen sijaan vieroksuivat pitkään kristinuskoa. Heille käsky "rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" ei ollut houkutteleva.

Koskien kristinuskon historian ensimmäistä kolmea vuosisataa, historiankirjoitus on riippuvainen uskonnollisista ja apologeettisista kirjoituksista. Ajalta ei ole olemassa varsinaisia aikakirjoja. 300-luvulla alkuseurakunta voidaan katsoa jollakin tavalla järjestäytyneeksi kirkoksi. Tutkijoiden arvioiden mukaan kristittyjä oli 300-luvun alussa runsaat kuusi miljoonaa Rooman 60 miljoonasta asukkaasta. Sen aikaisen kirkon kuva on melko selkeä: kirkolliset virat, kirkon hallinto, jumalanpalvelus ja kristillinen juhlakalenteri vakiintuivat. Historioitsijat ovat eri mieltä siitä, missä määrin tämä kuva voidaan sijoittaa varhaisempiin vuosisatoihin, erityisesti koskien kirkon organisaatiota kuten piispojen virkoja, hierarkiassa jossa kukin piispa oli kaupunkinsa seurakunnan yksinvaltias, Rooman piispan vaatiessa erityisasemaa paavina, kaikkien kirkkojen johtajana, sekä liturgiaan liittyviä sakramentteja. Todisteiden mukaan viitteitä tällaiseen on ollut toisella vuosisadalla.

Vainottu kristinusko

Kerrotaan, että kristittyjen vainojen aikoina kristitty tavattuaan toisen henkilön piirsi maahan kaaren ja jos toinen henkilö oli myös kristinuskoinen, hän piirsi omansa ja näin muodostui Iktyksen eli kalan kuva. Kreikan kielen sana iktys on myös lyhenne varhaisesta uskontunnustuksesta "Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Pelastaja".

Kahdensadanviidenkymmenen vuoden ajan kirkko oli marttyyrien kirkko. Kristittyjä vainottiin, koska he kieltäytyivät palvomasta Rooman keisaria ja valtakunnan jumalia jumalina. Epäluuloa lisäsi se, ettei ehtoollinen ollut ulkopuolisille avoin, mikä herätti huhuja ihmisuhreista ja irstaista menoista sekä pelkoa ja halveksuntaa kristinuskoa kohtaan.

Vainoja oli erityisesti Neron, Domitianuksen, Maximinus Thraxin, Deciuksen, Valerianuksen, Diocletianuksen ja Galeriuksen aikana. Keisari Nero julisti kristityt vuonna 64 syntipukeiksi Rooman paloon, jonka takia hän poltatti valtavat määrät kristittyjä. Decius määräsi ensimmäiset viralliset vainot vuonna 250.

Vuonna 313 Konstantinus I ja Licinius julistivat Milanon ediktissä kristinuskon hyväksytyksi uskonnoksi, ja kristinuskon asema muuttui merkittävästi. Theodosius Suuren aikana (378–395) kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan ainoa sallittu uskonto. Idässä kirkko siirtyi vainoista suoraan keisarillisen vallan alle (ns. caesaropapismi), jo Konstantinuksen mutta erityisesti Justinianuksen säädösten seurauksena. Tämä muodostui ortodoksiselle kirkolle ongelmaksi. Lännessä kirkko pysyi itsenäisenä, koska keisari oli heikko ja paavin valta puolestaan hyvin vakiintunut.

Ensimmäiset marttyyrit

Useat varhaiskristillisyyden johtohahmot kuolivat marttyyreinä uskonsa puolesta. Tältä ajalta on sanonta "marttyyrien veri on kirkon siemen". Tunnetuimpia marttyyreitä olivat muun muassa Pyhä Stefanos, protomarttyyri (ensimmäinen marttyyri), Jaakob vanhempi, Pyhä Paavali, Pyhä Pietari, Ignatios Antiokialainen, apostoli Pietarin oppilas ja Antiokian ensimmäinen piispa hänen jälkeensä, sekä Polykarpos, Smyrnan piispa ja evankelista Johanneksen opetuslapsi.

Ensimmäiset apologeetat

Ensimmäiset kristityt eivät yleisesti ottaen olleet erityisen korkeasti koulutettuja oppineita, vaan tavallisia ihmisiä – Jeesuskin oli koulutukseltaan puuseppä. Vähitellen kristinuskoon kääntyi myös oppineita keski- ja yläluokan edustajia ja filosofeja, joista tuli kristinuskon apologeettoja.

Apologeetat aloittivat kristinuskon teologisen puolustamisen pakanoiden ja ei-kristittyjen filosofien syytöksiä vastaan. Usein väittelyt käytiin kirjoitusten muodossa ja kiistakirjoittelu oppineiden kesken pakotti apologeetat muotoilemaan kristilliset opit eksaktiin muotoon. Silloin huomattiin, että apologeetoillakin oli ristiriitaisia käsityksiä kristillisestä opista. Myöhemmin oppia määriteltiin konsiileissa, joissa kristillisen opin sisältö määriteltiin. Oppia muotoiltaessa eivät aina sanat riittäneet, vaan joskus erilaisia oppikäsityksiä vaihdettiin nyrkeinkin ja keisarin sotilaat joutuivat keihäineen puuttumaan pelin kulkuun. Hävinneet osapuolet yleensä tuomittiin harhaoppisiksi.

Varhaisia apologeettoja olivat muun muassa Justinos Marttyyri, käännynnäinen kreikkalaisesta filosofiasta, Irenaeus, Lyonsin piispa, joka luokitteli harhaoppeja niitä vastustaakseen, sekä Klemens I, Rooman neljäs piispa (paavi).

Varhaiset kristinuskon määrittelemät harhaopit

Ensimmäisiä ongelmia alkukirkolle oli se, kuinka voidaan välttää kiusaus tulkita uskoa pakanallisilla termeillä. Riidat oikeasta kristillisestä opista alkoivat varhain. Kristittyjen keskinäinen yhteys oli ensimmäisinä vuosisatoina löyhää, ja erilaisten opillisten riitojen seurauksena kirkon reunat hajoilivat ensimmäisellä vuosituhannella. Osa skismoista saatiin parannettua, osa on olemassa tänäkin päivänä. Kristinuskon laillistamisen jälkeen kirkko organisoitui ja järjesti kirkolliskokouksia asioiden selvittämiseksi. Koko kirkkoa edustaneita kokouksia kutsuttiin ekumeenisiksi kirkolliskokouksiksi. Kirkolliskokoukset tuomitsivat joitakin varhaiskristillisiä ryhmiä harhaoppisina.

Yksi haarauma kristinuskosta oli gnostilaisuus. Muita olivat juutalaiskristilliset ebioniitit ja natsareenit. Lisäksi oli erilaisia kirkon sisäisiä lahkoja, kuten markionilaisuus, monarkianismi, montanolaisuus ja alogit. Myöhemmin kirkosta erosi tai erotettiin erilaisia ryhmiä ja paikalliskirkkoja, esimerkiksi areiolaiset, apollinarialaiset, nestoriolaiset, monofysiitit ja monoteliitit.

Gnostilaisuus

Pääartikkeli: Gnostilaisuus

Gnostilaisuutena tunnettu uskonnollis-filosofinen liike kehittyi suunnilleen samaan aikaan kuin kristinusko. Monet gnostilaiset olivat samalla myös kristittyjä ja opettivat kristinuskon ja gnostilaisten ajatusten synteesiä. Tämän vuoksi on hankala sanoa, syntyikö gnostilaisuus alun perin erillisenä uskontona, joka omaksui myöhemmin kristinuskon aineksia, vai syntyikö se haarautumana kristinuskosta. Gnostilaisuuden merkittävimpiä suuntauksia olivat setiläinen gnostilaisuus ja valentinolainen kristillisyys.

Gnostilaisuus erosi kristinuskosta muun muassa siinä, että kun valtavirran kristillisyydessä evankeliumi tulkittiin kirjaimellisesti, gnostilaiset tulkitsivat sen vertauskuvallisesti. Gnostilaisuuden kristinuskosta poikkeavia oppeja olivat ajatus salatusta, pelastavasta tiedosta eli gnosiksesta, tietämättömästä luojajumalasta eli demiurgista, sekä ihmisen jumalallisesta alkuperästä, joka on kahlittu ihmisruumiiseen.

Areiolaisuus

Pääartikkeli: Areiolaisuus

Areiolaisuus oli kristinuskon munkki Areioksen 300-luvulla perustama oppisuuntaus antiikin aikana. Areiolaiset eivät uskoneet Jumalan kolminaisuuteen siten, kuin katolinen kirkko. Areiolaisten mukaan Kristus on Jumalan ensimmäinen luomus, eikä "Isästä iankaikkisuudessa syntynyt". Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 325 Areioksen oppi hylättiin ja selitettiin Kristuksen olevan syntyneen, ei luodun, ja Isän kanssa samaa olemusta.

Nestoriolaisuus

Pääartikkeli: Nestoriolaisuus

Nestoriolaisuus oli 400-luvulla Konstantinopolin arkkipiispa Nestorioksen mukaan nimetty oppi, jonka mukaan Kristus oli oikea ihminen, muttei tosi Jumala – hän oli syntyään ihminen, mutta Jumala oli asettunut asumaan häneen. Opin mukaan myöskään Neitsyt Maria ei ollut jumalansynnyttäjä vaan vain Jeesuksen inhimillisen persoonan äiti. Oppi tuomittiin harhaopiksi Efeson konsiilissa vuonna 431, ja oikeaksi vahvistettiin käsitys, jonka mukaan Jeesus oli samanaikaisesti kokonaan Jumala ja kokonaan ihminen.

Alkukirkon ihannekuva

Alkukirkosta on olemassa hyvin useita laajallekin levinneitä väärinkäsityksiä, jotka eivät kestä tieteellistä tarkastelua. Ihannekuvissa kirkko on esimerkiksi alun perin ollut yhtenäinen yhteisö, jossa kaikki kristityt harjoittivat kirkollista yhteyttä keskenään ja jakautunut kristikunta on verrattain uusi asia. Ihannekuvan mukainen kirkollinen ykseys voidaan nähdä velvoittavana esikuvana, johon pitää pyrkiä takaisin.

Lähteet

• Aejmelaeus, Lars: Kristinuskon synty, s. 88–100. Helsinki: Kirjapaja, 2007.
• Mikael Sundkvist: Varhaiset kristityt. Kauniainen: Perussanoma, 2011. ISBN 978-951-888-570-5
• Walsh, Michael: Kristinuskon syntyhistoria. Lontoo: Weilin+Göös, 1988. ISBN 951-35-4256-4

Kirjallisuutta

• Räisänen, Heikki: Mitä varhaiset kristityt uskoivat. Helsinki: WSOY, 2011. ISBN 978-951-0-36896-1