Areiolaisuus
Areiolaisuus oli varhaiskristillinen, erityisesti 300-luvulla vaikuttanut Jumalan kolminaisuutta koskenut oppi, joka kiisti Jeesuksen jumaluuden ja kolminaisuuden.[1]
Areiolaisuus tuomittiin harhaoppiseksi. Areiolaisen suuntauksen perustajana voidaan pitää aleksandrialaista presbyteeriä nimeltä Areios, josta oppi on saanut nimensä. Areiolaisuutta koskenut kiista oli varhaisen kirkon merkittävimpiä teologisia ongelmia.[2][3]
Areiolaisten mukaan Kristus eli kolminaisuuden toinen persoona Poika ei ollut samaa olemusta kuin Isä.[4] He myös kielsivät Kristuksen iankaikkisuuden eli sen, että tämä olisi ”Isästä iankaikkisuudessa syntynyt”, ja katsoivat tämän olevan Jumalan ensimmäinen luomus.[3] Täten areiolaiset käytännössä kielsivät Jeesuksen jumaluuden. Areiolaisuus perustui Areioksen pyrkimykseen saattaa perinteinen kolminaisuusoppi sopusointuun platonilaisen teologian kanssa. Tämän vuoksi Areios määritteli, että vain Isä on transsendenttinen Jumala, kun taas Poika oli Logos, joka vastasi platonilaista demiurgia.[5]
Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 325 Areioksen oppi hylättiin ja selitettiin Kristuksen olevan syntyneen, ei luodun, ja Isän kanssa samaa olemusta. Päätös, jonka tarmokkain puolustaja oli Athanasios, vahvistettiin lopullisesti Konstantinopolin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 381. Areios ja joukko areiolaisia piispoja erotettiin kirkosta ja tuomittiin maanpakoon.[3]
Monet germaaniheimot kääntyivät ensin areiolaisuuteen ja vasta myöhemmin katoliseen kristinuskoon. Syynä tähän oli se, että areiolaiset karkotettiin 300- ja 400-luvuilla Rooman valtakunnasta harhaoppisina, kun Rooman keisarit alkoivat suosia kristinuskoa. Areiolaiset pakenivat muun muassa germaanien alueille ja tekivät siellä lähetystyötä.
Athanasioksen uskontunnustus on tehty areiolaista opetusta vastaan.
Myytti areiolaisesta munkista Muhammedin opettajana
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ibn Ishaq ja Ibn Hisham kertovat Muhammed-elämäkerrassaan tarinan Bahira-nimisestä kristitystä munkista, jonka Muhammed lapsena kohtasi.[6] Bahiran tarina sai paljon huomiota keskiajan kristillisissä kirjoituksissa, joissa sen avulla selitettiin, miksi islamissa oli niin paljon kristillisiä aineksia. Bahira oli nähtävästi esikuva Johannes Damaskolaisen mainitsemalle ”areiolaiselle munkille”, jonka kanssa hän kertoo Muhammedin keskustelleen.[7] William Tripolilainen (k. 1277) kertoo, että Bahira opetti Muhammedille uskon yhteen Jumalaan ja opetti hänet rakastamaan Jeesusta ja Neitsyt Mariaa. Myöhemmin Muhammed kutsui Bahiran neuvonantajakseen Medinaan, missä kateelliset Muhammedin kumppanit surmasivat hänet.[8] Munkin nimeksi vaihtuu kristillisissä kirjoituksissa usein Sergius, ja tarina saa apokalyptisia käänteitä.[7]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Gilbrant, Thoralf, Odeberg, Hugo, Saarisalo, Aapeli & Koilo, Toivo (toim.): Iso Raamatun Tietosanakirja, s. 10. (Osa 1) Tikkurila: Raamatun Tietokirja, 1988. ISBN 951-606-041-2
- ↑ Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: ”Areiolaisuus”, Antiikin käsikirja, s. 51. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-12387-4
- ↑ a b c Castrén, Paavo: Uusi antiikin historia, s. 520–521. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-21594-3
- ↑ Kyyhkynen, Marjatta: Ajankohtainen Islam, s. 86. Helsinki: Kirjapaja, 1992. ISBN 951-625-103-X
- ↑ af Hällström, Gunnar & Laato, Anni Maria & Pihkala, Juha: Johdatus varhaisen kirkon teologiaan, s. 148. Helsinki: Kirjapaja, 2005. ISBN 951-607-227-5
- ↑ Ibn Hisham: Profeetta Muhammadin elämäkerta, s. 43–46. Suomentanut Jaakko Hämeen-Anttila. Basam Books, 1999. ISBN 952-9842-27-9
- ↑ a b Daniel, Norman: Islam and the West. The Making of an Image, s. 15. Oneworld, 1993. (englanniksi)
- ↑ Daniel 1993, s. 110.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Areiolaisuus Wikimedia Commonsissa
- Areiolaisuus. Ortodoksi.net
- Areiolaisuus (Arkistoitu – Internet Archive) Islaminuskon näkemys