Urheiluvuosi 2012
Siirry navigaatioon
Siirry hakuun
Urheiluvuodet |
---|
2002 • 2003 • 2004 • 2005 • 2006 • 2007 • 2008 • 2009 • 2010 • 2011 – 2012 – 2013 • 2014 • 2015 • 2016 • 2017 • 2018 • 2019 • 2020 • 2021 • 2022 |
Vuodet |
2009 • 2010 • 2011 – 2012 – 2013 • 2014 • 2015 |
Urheiluvuosi 2012 käsittelee vuoden 2012 merkittäviä uutisia ja tapahtumia urheilussa.
Yleiskilpailut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kesäolympialaiset 27.7.–12.8. Lontoossa, Isossa-Britanniassa. Kisoihin osallistui 205 joukkuetta ja 10 528 urheilijaa. Yhdysvallat voitti 46 kultamitalia, Kiina 38 ja Iso-Britannia 29. Kisojen menestynein urheilija oli uimari Michael Phelps, joka voitti neljä kultamitalia ja kaksi hopeaa ja nosti olympiauransa mitalimäärän ennätyksellisesti 18 kultaan, kahteen hopeaan ja kahteen pronssiin.[1]
- Kesäparalympialaiset 29.8.–9.9. Lontoossa, Isossa-Britanniassa. Kiina voitti 231 mitalia, joista 95 oli kultaa.[2]
- Ensimmäiset nuorten talviolympialaiset 16.–22.1. Innsbruckissa, Itävallassa.
Alppihiihto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Maailmancupkaudella 2011–2012 miesten kokonaiskilpailun voitti Itävallan Marcel Hirscher 25 pisteen erolla Sveitsin Beat Feuziin ja naisten kokonaiskilpailun Yhdysvaltain Lindsey Vonn 578 pisteen erolla Slovenian Tina Mazeen.[3]
Amerikkalainen jalkapallo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- 46. Super Bowl 5.2. Indianapolisissa. New York Giants voitti New England Patriotsin pistein 21–17. Giantsin pelinrakentaja Eli Manning valittiin Super Bowlin arvokkaimmaksi pelaajaksi.[4]
Ampumahiihto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Maailmanmestaruuskilpailut 1.–11.3. Ruhpoldingissa, Saksassa. Ranskan Martin Fourcade voitti kolme henkilökohtaista kultamitalia ja saavutti viestissä hopeaa. Norjan Tora Berger voitti kultaa kahdella henkilökohtaisella matkalla ja sekaviestissä sekä saavutti pronssia naisten viestissä. Norjan Ole Einar Bjørndalen oli voittamassa kahta viestiä ja nosti maailmanmestaruuksiensa määrän 18:aan. Norja oli neljällä kultamitalillaan mitalitilaston ykkönen ja kaikkiaan mitaleille ylsi kymmenen maata.[5]
Autourheilu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Rallin maailmanmestaruuskausi alkoi tammikuussa Monte Carlo -rallilla ja päättyi 8.–11.11. ajettuun Katalonian ralliin. Osakilpailuja oli kolmetoista. Citroënilla ajanut ranskalainen Sébastien Loeb voitti kartanlukijansa Daniel Elenan kanssa ennätyksellisesti yhdeksännen maailmanmestaruutensa ja nosti MM-osakilpailuvoittojensa määrän 76:een. Loebin suomalainen tallitoveri Mikko Hirvonen hävisi hänelle 57 pistettä ja suomalainen Ford-kuljettaja Jari-Matti Latvala 116 pistettä. Loeb voitti kauden aikana yhdeksän osakilpailua, Latvala kaksi sekä Hirvonen ja norjalainen Mads Østberg yhden. Tallimestaruuden voitti Citroën.[6]
- Formula 1:n maailmanmestaruuskausi alkoi maaliskuussa Australian GP:llä ja päättyi 25.11. ajettuun Brasilian GP:hen. Osakilpailuja oli 20. Maailmanmestaruuden voitti kolmannen peräkkäisen kerran Red Bullilla ajanut saksalainen Sebastian Vettel kolmen pisteen erolla espanjalaiseen Ferrari-kuljettajaan Fernando Alonsoon. Kolmanneksi sijoittui Lotuksen suomalaiskuljettaja Kimi Räikkönen. Vettel voitti kauden aikana viisi osakilpailua, Lewis Hamilton neljä sekä Alonso ja Jenson Button kolme. Tallimestaruuden voitti Red Bull.[7]
- Le Mansin 24 tunnin ajo 16.–17.6. Ranskassa. Kilpailu ajettiin 80. kerran. Audin voittajajoukkueessa ajoivat sveitsiläinen Marcel Fässler, saksalainen André Lotterer ja ranskalainen Benoît Tréluyer.[8]
Golf
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Masters-turnaus 5.–8.4. Augustassa. Yhdysvaltalainen Bubba Watson voitti uusinnassa eteläafrikkalaisen Louis Oosthuizenin.[9]
- Yhdysvaltain avoin turnaus 14.–17.6. San Franciscossa. Yhdysvaltalainen Webb Simpson voitti yhden lyönnin erolla maanmieheensä Michael Thompsoniin ja pohjoisirlantilaiseen Graeme McDowelliin.[10]
- Britannian avoin turnaus 19.–22.7. Lytham St. Annesissa. Eteläafrikkalainen Ernie Els voitti yhden lyönnin erolla australialaiseen Adam Scottiin.[11]
- PGA Championship 9.–12.8. Kiawah Islandissa, Etelä-Carolinassa. Pohjoisirlantilainen Rory McIlroy voitti kahdeksan lyönnin erolla englantilaiseen David Lynniin.[12]
Jalkapallo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Eurooppa-liigan loppuottelu 9.5. Bukarestissa, Romaniassa. Espanjalainen Atlético Madrid voitti saman maan Athletic Bilbaon 3–0.[13]
- Mestarien liigan loppuottelu 19.5. Münchenissä, Saksassa. Englantilaisseura Chelsea voitti saksalaisen Bayern Münchenin rangaistuspotkukilpailun jälkeen 1–1, 4–3.[14]
- Miesten Euroopan-mestaruuskilpailut 8.6.–1.7. Puolassa ja Ukrainassa. Euroopan-mestaruuden voitti Espanja, hopealle sijoittui Kiovassa pelatun loppuottelun 4–0 hävinnyt Italia ja kolmannen sijan jakoivat välierien häviäjäjoukkueet Portugali ja Saksa. Kisojen parhaana pelaajana palkittiin Espanjan Andrés Iniesta. Maalintekijätilaston kärjessä oli kuusi pelaajaa, jotka kukin tekivät kolme maalia.[15]
- Lontoon olympialaisten miesten turnauksessa Meksiko voitti loppuottelussa Brasilian 2–1. Pronssille sijoittui Etelä-Korea. Naisten loppuottelussa Yhdysvallat voitti Japanin 2–1 ja vei olympiakultaa kolmannen peräkkäisen kerran. Pronssia sai Kanada.[16]
Judo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lontoon olympialaisten judokilpailuissa sekä miehet että naiset ottelivat seitsemässä painoluokassa. Venäjä voitti kolme kultamitalia sekä Ranska ja Etelä-Korea kaksi. Japani saavutti Ranskan tavoin seitsemän mitalia mutta vain yhden kultaisen. Yhteensä mitalimaita oli 23. Raskaimpien luokkien mestarit olivat Ranskan Teddy Riner miesten yli 100-kiloisissa ja Kuuban Idalys Ortiz naisten yli 78-kiloisissa.[17]
Jääkiekko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Naisten maailmanmestaruuskilpailut 7.–14.4. Burlingtonissa, Vermontissa, Yhdysvalloissa. Kanada voitti loppuottelussa Yhdysvallat jatkoajalla 5–4. Pronssiottelussa Sveitsi voitti Suomen 6–2.[18]
- Miesten maailmanmestaruuskilpailut 4.–20.5. Suomessa ja Ruotsissa. Mukana oli 16 joukkuetta. Venäjä voitti Helsingissä pelatussa loppuottelussa Slovakian 6–2. Pronssiottelussa Tšekki voitti Suomen 3–2. Venäjä voitti turnauksessa kaikki ottelunsa. Pistepörssin ykkönen ja paras maalintekijä oli Venäjän Jevgeni Malkin (11+8=19), ja hänet valittiin kisojen parhaaksi pelaajaksi. Tähdistöjoukkueeseen valittiin Malkinin lisäksi hyökkääjiksi Norjan Patrick Thoresen ja Ruotsin Henrik Zetterberg, puolustajiksi Slovakian Zdeno Chára ja Venäjän Ilja Nikulin sekä maalivahdiksi Slovakian Ján Laco.[19][20][21]
- NHL:n mestaruuden voitti Los Angeles Kings, joka oli Stanley Cupin loppuotteluissa New Jersey Devilsiä parempi otteluvoitoin 4–2. Pudotuspelien arvokkaimmaksi pelaajaksi valittiin Los Angelesin Jonathan Quick ja runkosarjan arvokkaimmaksi pelaajaksi Pittsburgh Penguinsin Jevgeni Malkin.[22]
Koripallo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lontoon olympialaisten miesten turnauksessa kultaa voitti Yhdysvallat, joka kukisti loppuottelussa Espanjan 107–100. Venäjä sijoittui pronssille. Naisten turnauksessa Yhdysvallat voitti loppuottelussa Ranskan 86–50 ja pronssia sai Australia.[23]
- NBA:n loppuotteluissa Miami Heat voitti Oklahoma City Thunderin otteluvoitoin 4–1. Sekä runkosarjan että loppuotteluiden parhaana pelaajana palkittiin Miamin LeBron James.[24]
Käsipallo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lontoon olympialaisissa miesten kultaa voitti Ranska, jolle Ruotsi hävisi loppuottelussa 22–21. Pronssia sai Kroatia. Naisten turnauksessa Norja voitti kultaa, loppuottelun maalein 26–23 hävinnut Montenegro sai hopeaa ja Espanja sijoittui pronssille.[23]
Lentopallo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lontoon olympialaisten miesten loppuottelussa Venäjä voitti Brasilian 3–2. Pronssia sai Italia. Naisten turnauksessa Brasilia voitti kultaa, loppuottelun erin 3–1 hävinnyt Yhdysvallat sai hopeaa ja Japani sijoittui pronssille.[23]
Maahockey
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lontoon olympialaisten miesten loppuottelussa Saksa voitti Alankomaat 2–1. Pronssia sai Australia. Naisten loppuottelussa Alankomaat voitti Argentiinan 2–0 ja pronssille sijoittui Iso-Britannia.[23]
Nyrkkeily
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lontoon olympialaisten nyrkkeilykilpailuissa miehet ottelivat kymmenessä painoluokassa ja ensi kertaa olympialaisissa mukana olleet naisnyrkkeilijät kolmessa. Iso-Britannia voitti kolme kultamitalia sekä Kuuba ja Ukraina kaksi. Yhteensä mitalimaita oli 20. Hallitsevista olympiavoittajista toisen kultamitalinsa voittivat Kiinan Zou Shiming ja Ukrainan Vasyl Lomatšenko. Raskaimman, yli 91-kiloisten sarjan voitti Ison-Britannian Anthony Joshua. Naisten ensimmäiset olympiavoittajat olivat Ison-Britannian Nicola Adams, Irlannin Katie Taylor ja Yhdysvaltain ainoan kultamitalin voittanut Claressa Shields.[25]
- Naisten maailmanmestaruuskilpailut 9.–22.5. Qinhuangdaossa, Kiinassa. Ohjelmassa oli kymmenen painoluokkaa. Kiina voitti kolme kultaa ja muut kultamitalit jakaantuivat seitsemälle eri maalle.[26]
Paini
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lontoon olympialaisissa miehet kilpailivat seitsemässä painoluokassa niin kreikkalais-roomalaisessa painimuodossa kuin vapaapainissakin ja naisilla oli neljä painoluokkaa vapaapainissa. Venäjä ja Japani voittivat neljä kultamitalia, ja myös Iran nousi neljään kultamitaliin, kun vapaapainin raskaassa sarjassa Komeil Ghasemin edelle sijoittuneet Artur Taimazov ja Davit Modzmanashvili hylättiin jälkikäteen tutkittujen dopingnäytteiden perusteella vuonna 2019. Yhteensä mitalimaita oli 28.[27][28][29] Japanin naispainijoista Saori Yoshida ja Kaori Icho voittivat kolmannen olympiakultansa.
- Naisten maailmanmestaruuskilpailut 27.–29.9. Edmontonissa, Kanadassa. Ohjelmassa oli seitsemän painoluokkaa. Yhdysvallat voitti kaksi kultamitalia. Kaikkiaan mitaleille ylsi 13 maata. Saman kesän olympiavoittajista maailmanmestaruuden voitti Japanin Saori Yoshida.[30]
Pikaluistelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Sprinttimaailmanmestaruuskilpailut 28.–29.1. Calgaryssa, Kanadassa. Miesten mestaruuden voitti Alankomaiden Stefan Groothuis maailmanennätyspistein 136,810 ja naisten paras oli Kiinan Yu Jing, jonka uusi maailmanennätyspistemäärä oli 148,610.[31]
- Yleisluistelun maailmanmestaruuskilpailut 18.–19.2. Moskovassa, Venäjällä. Miesten mestaruuden voitti viidennen kerran Alankomaiden Sven Kramer ja naisten ykkönen oli kolmannen kerran saman maan Ireen Wüst.[32]
- Matkakohtaiset maailmanmestaruuskilpailut 22.–25.3. Heerenveenissa, Alankomaissa. Kahteen mestaruuteen ylsivät Kanadan Christine Nesbitt 1 000 ja 1 500 metrillä, Tšekin Martina Sáblíková 3 000 ja 5 000 metrillä sekä Alankomaiden Sven Kramer 5 000 metrillä ja joukkuetakaa-ajossa.[33]
- Yleisluistelun Euroopan-mestaruuskilpailut 6.–8.1. Budapestissa, Unkarissa. Miesten mestariksi luisteli Alankomaiden Sven Kramer ja naisten mestariksi Tšekin Martina Sáblíková.[34]
Pohjoismaiset hiihtolajit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lentomäen maailmanmestaruuskilpailut 23.–26.2. Vikersundissa, Norjassa. Henkilökohtaisen kilpailun mitalistit olivat Slovenian Robert Kranjec, Norjan Rune Velta ja Itävallan Martin Koch. Ensimmäisenä päivänä ei päästy hyppäämään vaarallisten tuuliolojen vuoksi. Joukkuekilpailun mitalimaat olivat Itävalta, Saksa ja Slovenia.[35]
- Maastohiihdon maailmancupissa 2011–2012 miesten kokonaiskilpailun voitti ylivoimaisesti Sveitsin Dario Cologna ennen Kanadan Devon Kershaw'ta ja Norjan Petter Northugia ja naisten kokonaiskilpailun ykkönen oli Norjan Marit Bjørgen ennen Puolan Justyna Kowalczykia ja Norjan Therese Johaugia.[36]
- Mäkihypyn maailmancupin 2011–2012 miesten kokonaiskilpailun voiton vei norjalainen Anders Bardal 58 pisteen erolla Itävallan Gregor Schlierenzaueriin ja 122 pisteen erolla itävaltalaiseen Andreas Kofleriin. Naisten maailmancupin voitti yhdysvaltalainen Sarah Hendrickson.[37]
- Yhdistetyn maailmancupissa 2011–2012 kokonaiskilpailun voitti kolmannen peräkkäisen kerran Ranskan Jason Lamy Chappuis 68 pisteen erolla Japanin Akito Watabeen ja 245 pisteen erolla Norjan Mikko Kokslieniin.[38]
- Keski-Euroopan mäkiviikko 30.12.2011–6.1.2012 Saksassa ja Itävallassa. Itävallan Gregor Schlierenzauer voitti kokonaiskilpailun ennen maanmiehiään Thomas Morgensternia ja Andreas Kofleria. Schlierenzauer voitti kaksi ensimmäistä osakilpailua, Kofler kolmannen ja Morgenstern neljännen.[39][40]
Pyöräily
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lontoon olympialaisissa kilpailtiin 18 lajissa, joista kymmenen oli ratalajeja, neljä maantielajeja, kaksi maastopyöräilyä ja kaksi BMX-pyöräilyä. Iso-Britannia voitti kahdeksan kultamitalia. Chris Hoy, Jason Kenny ja Laura Trott voittivat kukin kaksi kultamitalia, joista toisen henkilökohtaisesta lajista. Hoy voitti uransa kuudennen kultamitalin ja seitsemännen mitalin. Myös maantieaika-ajon voittanut Bradley Wiggins saavutti seitsemännen olympiamitalinsa.[41]
- Italian ympäriajo 5.–27.5. Tanskan Herningistä liikkeelle lähteneen kilpailun voitti Kanadan Ryder Hesjedal 16 sekunnin erolla Espanjan Joaquim Rodrígueziin ja 1.39 minuutin erolla Belgian Thomas De Gendtiin.[42]
- Ranskan ympäriajo 30.6.–22.7. Belgian Liègesta alkaneen kilpailun voitti ensimmäisenä brittinä Bradley Wiggins 3.21 minuutin erolla maanmieheensä Chris Froomeen ja 6.19 minuutin erolla Italian Vincenzo Nibaliin.[43]
- Espanjan ympäriajo 18.8.–9.9. Kilpailun kärjessä olivat isäntämaan pyöräilijät, kun Alberto Contador voitti 1.16 minuutin erolla Alejandro Valverden ja 1.37 minuutin erolla Joaquim Rodríguezin.[44]
- Ratapyöräilyn maailmanmestaruuskilpailut 4.–8.4. Melbournessa, Australiassa. Ohjelmassa oli miehillä kymmenen lajia ja naisilla yhdeksän. Australia ja Iso-Britannia voittivat kumpikin kuusi kultamitalia. Australian Anna Meares voitti kultaa 500 metrin aika-ajossa ja keirinissä sekä Ison-Britannian Laura Trott omniumissa ja 3 kilometrin joukkuetakaa-ajossa.[45]
- Maantiepyöräilyn maailmanmestaruuskilpailut 16.–23.9. Valkenburgissa, Alankomaissa. Maantieajon maailmanmestaruuden voittivat Belgian Philippe Gilbert ja Alankomaiden Marianne Vos. Aika-ajon nopeimmat olivat Saksan Tony Martin ja Saksan Judith Arndt.[46]
Salibandy
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Miesten maailmanmestaruuskilpailut 1.–9.12. Zürichissä ja Bernissä, Sveitsissä. Loppuottelussa Ruotsi voitti Suomen 11–5. Pronssiottelussa Sveitsi voitti Saksan 8–0. Turnauksen arvokkaimmaksi pelaajaksi valittiin Ruotsin Kim Nilsson.[47]
Sulkapallo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lontoon olympialaisten sulkapallokilpailuissa Kiina voitti kaikki viisi kultamitalia. Kaksinpelien voittajat olivat Lin Dan ja Li Xuerui. Kahdeksan naisnelinpelaajaa suljettiin kesken kisojen turnauksesta, kun he olivat yrittineet tahallaan hävitä alkulohko-ottelunsa saadakseen itselleen sopivamman jatko-ohjelman.[48]
Suunnistus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Maailmanmestaruuskilpailut 14.–21.7. Lausannessa, Sveitsissä. Isäntämaa Sveitsi voitti kahdeksasta lajista neljä kultaa. Simone Niggli-Luder voitti kaksi henkilökohtaista kultamitalia ja viestissä uransa 20. maailmanmestaruuden.[49]
- Euroopan-mestaruuskilpailut 14.–20.5. Falunissa, Ruotsissa. Sveitsi voitti kahdeksasta lajista neljä kultaa ja niistä Simone Niggli-Luder henkilökohtaisilla matkoilla kolme. Norjan Olav Lundanes voitti kaksi henkilökohtaista kultamitalia.[50]
- Tiomila-viesti 4.–6.5. Kvarnissa, Ruotsissa. Norjalainen Halden SK voitti sekä miesten että naisten viestin.[51]
- Jukolan viesti 16.–17.6. Vantaalla, Suomessa. Suomalainen Kalevan Rasti voitti miesten Jukolan ja norjalainen Halden SK Venlojen viestin.[52]
Taitoluistelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Taitoluistelun maailmanmestaruuskilpailut 26.3.–1.4. Nizzassa, Ranskassa. Maailmanmestaruuden voittivat Kanadan Patrick Chan, Italian Carolina Kostner, pariluistelussa Saksan Aljona Savchenko / Robin Szolkowy sekä jäätanssissa Kanadan Tessa Virtue / Scott Moir.[53]
- Taitoluistelun Euroopan-mestaruuskilpailut 23.–29.1. Sheffieldissä, Isossa-Britanniassa. Mestaruuden voittivat Venäjän Jevgeni Pljuštšenko seitsemännen kerran urallaan, Italian Carolina Kostner, Venäjän Tatjana Volosožar / Maksim Trankov sekä Ranskan Nathalie Péchalat / Fabian Bourzat.[54]
- Muodostelmaluistelun maailmanmestaruuskilpailut 13.–14.4. Göteborgissa, Ruotsissa. Maailmanmestaruuden voitti ruotsalainen Team Surprise, hopealle sijoittui kanadalainen Nexxice ja pronssia sai yhdysvaltalainen Haydenettes.[55]
Tennis
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Australian avointen kaksinpelien loppuotteluissa serbialainen Novak Đoković voitti espanjalaisen Rafael Nadalin lähes kuusi tuntia kestäneessä kohtaamisessa 3–2 ja valkovenäläinen Viktoryja Azarenka venäläisen Marija Šarapovan 2–0.[56]
- Ranskan avointen kaksinpelien loppuotteluissa Rafael Nadal voitti Novak Đokovićin 3–1 ja Marija Šarapova italialaisen Sara Erranin 2–0. Nadal voitti turnauksen seitsemännen kerran.[57]
- Wimbledonin kaksinpelien loppuotteluissa sveitsiläinen Roger Federer voitti britti Andy Murrayn 3–1 ja yhdysvaltalainen Serena Williams puolalaisen Agnieszka Radwańskan 2–1. Federer voitti turnauksen seitsemännen ja Williams viidennen kerran. Federerille tämä oli ennätyksellisesti 17. Grand Slam -turnausvoitto. Murray puolestaan ylsi ensimmäisenä brittimiehenä 74 vuoteen Wimbledonin kaksinpelin loppuotteluun.[58]
- Yhdysvaltain avointen kaksinpelien loppuotteluissa Andy Murray voitti lähes viisituntisessa kamppailussa Novak Đokovićin 3–2 ja Serena Williams Viktoryja Azarenkan 2–1. Italialaiset Sara Errani ja Roberta Vinci ylsivät kolmannen kerran kauden aikana naisten nelinpelin Grand Slam -turnauksen loppuotteluun ja saavuttivat toisen voittonsa.[59]
- Lontoon olympialaisissa Andy Murray voitti miesten kaksinpelin loppuottelussa Roger Federerin 3–0 ja Serena Williams naisten kaksinpelin loppuottelussa Marija Šarapovan 2–0. Miesten nelinpelin voittivat veljekset Mike ja Bob Bryan sekä naisten nelinpelin sisarukset Serena ja Venus Williams.[60]
Uinti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lontoon olympialaisissa yhdysvaltalainen Michael Phelps voitti neljä kultaa ja saavutti kaksi hopeaa. Hänen maannaisensa Missy Franklinin saalis oli neljä kultaa ja yksi pronssi. Kolmeen kultamitaliin ylsivät yhdysvaltalaiset Allison Schmitt ja Dana Vollmer, ja heistä Schmitt sai myös yhden hopean ja yhden pronssin. Ryan Lochte saavutti viisi mitalia, joista kaksi oli kultaa. Henkilökohtaisissa lajeissa kahteen kultamitaliin ylsivät myös kiinalaiset Sun Yang ja Ye Shiwen sekä alankomaalainen Ranomi Kromowidjojo. Yhdysvallat voitti ratauintilajeissa 16 kultamitalia. Uimahypyissä Kiina voitti kuusi kultaa kahdeksasta mahdollisesta, taitouinnin molemmat kultamitalit päätyivät Venäjälle, ja avovesiuinnin kultamitalistit olivat Tunisian Oussama Mellouli ja Unkarin Éva Risztov. Maailmanennätyksiä uitiin kolmessa miesten ja viidessä naisten loppukilpailussa.[61]
- Lyhyen radan maailmanmestaruuskilpailut 12.–16.12. Istanbulissa, Turkissa. Yhdysvallat oli mitalitilaston ylivoimainen ykkönen 11 kultamitalillaan. Yhdysvaltalainen Ryan Lochte voitti kuusi kultaa ja yhden hopean. Hän ui maailmanennätyksen 200 metrin sekauinnin loppukilpailussa (1.49,63) ja 100 metrin sekauinnin välierässä (50,71).[62]
- Pitkän radan Euroopan-mestaruuskilpailut 21.–27.5. Debrecenissa, Unkarissa. Unkari voitti ratauinnissa yhdeksän kultamitalia ja Saksa kahdeksan. Unkarilaiset László Cseh ja Katinka Hosszú voittivat kumpikin kolme henkilökohtaista kultamitalia. Saksalaisista Paul Biedermann voitti kolme kultaa, joista yhden viestistä, ja Britta Steffen kolme kultaa, joista kaksi viesteistä.[63]
- Uimahyppyjen Euroopan-mestaruuskilpailut 15.–20.5. Eindhovenissa, Alankomaissa. Kahteen kultaan ylsivät ruotsalainen Anna Lindberg ja ranskalainen Matthieu Rosset, joka voitti toisen kultamitalinsa sekaparien kilpailussa.[64]
- Taitouinnin Euroopan-mestaruuskilpailut 14.–27.5. Eindhovenissa, Alankomaissa. Sekä Venäjä että Espanja voittivat kaksi kultaa.[65]
- Lyhyen radan Euroopan-mestaruuskilpailut 22.–25.11. Chartres'ssa, Ranskassa. Ranska oli mitalitilaston ykkönen 12 kultamitalilla. Unkarilaiset László Cseh ja Katinka Hosszú voittivat kumpikin kolme henkilökohtaista kultamitalia. Ranskalaisista viiteen kultaan ylsivät Jérémy Stravius, jonka kultamitaleista kolme tuli viesteistä, Florent Manaudou, jonka kullista neljä tuli viesteistä.[66]
Voimistelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lontoon olympialaisten telinevoimistelukilpailuissa Kiina voitti neljä kultamitalia ja Yhdysvallat kolme. Kaksinkertaisia kultamitalisteja olivat yhden henkilökohtaisen kullan ja joukkuekullan voittaneet kiinalaiset Zou Kai ja Feng Zhe sekä yhdysvaltalaiset Gabby Douglas ja Alexandra Raisman. Moniotteluiden kultaa voittivat Japanin Kōhei Uchimura ja Douglas.[67]
- Telinevoimistelun naisten Euroopan-mestaruuskilpailut 9.–13.5. Brysselissä, Belgiassa. Romania voitti joukkuekilpailun, ja myös kolme telinemestaruutta neljästä meni Romaniaan.[68]
- Telinevoimistelun miesten Euroopan-mestaruuskilpailut 21.–27.5. Montpellierissa, Ranskassa. Iso-Britannia voitti joukkuekilpailun, ja kuudesta telinemestaruudesta kaksi meni Venäjälle.[69]
- Lontoon olympialaisissa rytmisen voimistelun henkilökohtaisen kilpailun voitti Venäjän Jevgenija Kanajeva. Venäjä voitti myös joukkuekilpailun.[70]
- Lontoon olympialaisissa trampoliinivoimistelun miesten kilpailun voitti kiinalainen Dong Dong ja naisten kanadalainen Rosannagh MacLennan.[70]
Yleisurheilu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Lontoon olympialaisissa Yhdysvaltain yleisurheilijat voittivat yhdeksän kultamitalia. Venäläisurheilijat voittivat kahdeksan kultaa mutta ovat jälkikäteen tehtyjen dopingtestien tuloksena menettäneet niistä neljä. Jamaikalainen pikajuoksija Usain Bolt voitti kolme kultamitalia ja niistä yhden viestissä, jossa Jamaika teki maailmanennätyksen 36,84. Maailmanennätystä paransivat myös Kenian David Rudisha 800 metrin juoksussa (1.40,91), Venäjän Jelena Lašmanova 20 kilometrin kävelyssä (1.25.02) ja Yhdysvaltain naisten viestijoukkue 4 × 100 metrin juoksussa (40,82). Myös yhdysvaltalainen Allyson Felix voitti kolme kultaa, joista kaksi viesteissä. Kaksinkertaisia kultamitalisteja olivat brittiläinen kestävyysjuoksija Mohamed Farah ja yhdysvaltalainen pikajuoksija Sanya Richards-Ross, joka sai toisen kultamitalinsa viestissä.[71][72]
- Sisäratojen maailmanmestaruuskilpailut 9.–11.3. Istanbulissa, Turkissa. Viisiottelussa Ukrainan Natalja Dobrynska ylitti ensimmäisenä naisena 5 000 pisteen rajan tuloksellaan 5 013. Yhdysvaltalainen Ashton Eaton teki seitsenottelussa uuden sisäratojen maailmanennätyksen 6 645.[73]
- Puolimaratonin maailmanmestaruuskilpailut 6.10. Kavarnassa, Bulgariassa. Miesten maailmanmestaruuden voitti Eritrean Zersenay Tadese ja naisten etiopialainen Meseret Hailu. Miesten joukkuemestaruuden voitti Kenia ja naisten Etiopia.[74]
- Euroopan-mestaruuskilpailut 27.6.–1.7. Helsingissä, Suomessa. Mitalitilaston ykkönen oli kuusi kultamitalia voittanut Saksa.[75]
- Lontoon olympialaisissa tehtyjen neljän maailmanennätyksen lisäksi lajiensa ulkoratojen maailmanennätyksiä paransivat kenialainen Dennis Kipruto Kimetto 6. toukokuuta Berliinissä 25 kilometrillä (1.11.18), yhdysvaltalainen Ashton Eaton 22.–23. kesäkuuta Eugenessa kymmenottelussa (9 039) ja yhdysvaltalainen Aries Merritt 7. syyskuuta Brysselissä 110 metrin aitajuoksussa (12,80).[76]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Siukonen, Markku & Tikander, Vesa: Urheilun vuosikirja 34. Minerva Kustannus Oy, 2013. ISBN 978-952-492-735-2
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 46–47, 54–55, 66
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 160, 164
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 94, 191
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 81, 192
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 89–92, 193–194
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 170, 177, 247
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 180, 247
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 124, 249
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 100, 207
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 123, 207
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 138, 207
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 155, 207
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 109, 217
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 112, 217
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 130–131, 216–217
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 64–65, 152
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 60
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 101, 226
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 107, 113, 223–224
- ↑ MM-jääkiekon otteluohjelma ja tulokset Helsingin Sanomat. 10.4.2012. Arkistoitu 7.8.2016. Viitattu 26.6.2016.
- ↑ Rautiainen, Reima: Venäjä palasi tauon jälkeen mestariksi Ilta-Sanomat. 20.5.2012. Arkistoitu 3.8.2016. Viitattu 26.6.2016.
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 121, 224
- ↑ a b c d Siukonen & Tikander 2013, s. 65
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 124–125, 235
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 34, 59, 152, 155
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 253
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 59
- ↑ IOC sanctions one athlete for failing anti-doping tests at London 2012 Olympic.org. 17.1.2019. IOC. Viitattu 29.12.2019. (englanniksi)
- ↑ IOC sanctions one athlete for failing anti-doping tests at London 2012 Olympic.org. 23.7.2019. IOC. Viitattu 29.12.2019. (englanniksi)
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 59, 255
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 78, 260
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 85, 260
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 95–96, 260–261
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 72, 261
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 86–87
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 94, 209
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 94, 210
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 92, 210
- ↑ Siukonen, Markku & Tikander, Vesa: Urheilun vuosikirja 33, s. 183, 205. Minerva Kustannus Oy, 2012. ISBN 978-952-492-575-4
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 69, 71–72
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 61–62, 145, 150
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 116, 268
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 138, 268
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 164, 268
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 99–100, 265–266
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 166–167, 266–267
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 184, 273
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 66, 143
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 135–138, 279
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 111–113, 279–280
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 108, 280
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 122–123, 281
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 96–97, 284
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 76–77, 284
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 101, 284
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 77–78, 286–287
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 120–121, 287
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 133, 287
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 164, 287
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 66, 147–148
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 46–47, 57–59
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 185–186, 290–291
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 113, 116, 291–292
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 113, 295
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 295
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 179–180, 292
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 61, 144–145
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 111, 302
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 302
- ↑ a b Siukonen & Tikander 2013, s. 61
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 48, 56–57
- ↑ Draper, Rob, ym.: As athletics returns to London five years on from what was hailed a glorious Games... was 2012 in fact the dirtiest Olympics ever? Daily Mail. 30.7.2017. Viitattu 28.12.2019. (englanniksi)
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 91–92, 304–305
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 304
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 130, 305–306
- ↑ Siukonen & Tikander 2013, s. 125, 163, 314–316
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Urheiluvuosi 2012 Wikimedia Commonsissa