Tämä on suositeltu artikkeli.

Suomenhevonen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomenhevonen
Tyyppi: yleishevonen, kevytkylmäverinen tai raskaslämminverinen
Alkuperä ja nimet
Alkuperämaa:  Suomi
Polveutuminen: paikalliset kannat; eurooppalaisia ja venäläisiä rotuja
Muita nimityksiä: Finnhorse
Finnish universal horse
Esiintyminen ja käyttö
Käyttötarkoitus: ravuri, työhevonen, monikäyttöinen harrasteratsu
Tärkeimmät alueet: Suomi; myös Ruotsi ja Saksa
Merkitys Suomessa: 30 % Suomen hevoskannasta, noin 20 000 yksilöä
Ominaisuudet
Korkeus: n. 150–170 cm;
pienhevonen 130–148 cm
Värit: rautias;
ruunikko ja musta;
kimo,päistärikkö,voikkoväri ja hopeavärejä ja sabinokirjavuutta
Herman Joutsenen Suomenhevonen - sotahevonen -patsas Törnävän kartanon puistossa Seinäjoella. Taustalla Propeeri. Patsas julkaistiin 1997.

Suomenhevonen on hevosrotu, joka polveutuu sekä ratsu- että työhevosista, ja jolla on molempien hevostyyppien ominaisuuksia. Se on ainoa täysin Suomessa kehitetty hevosrotu. Sitä kutsutaan englanniksi joskus nimityksellä Finnish Universal (suomalainen yleishevonen), sillä sen katsotaan sopivan liki kaikkiin hevosen käyttötarkoituksiin Suomessa: maatalous- ja metsätöihin, raviurheiluun, ratsastukseen ja vikellykseen.lähde?

Suomenhevonen valittiin vuonna 2007 Suomen viralliseksi kansallishevosroduksi.[1]

Suomenhevosta pidetään yhtenä maailman nopeimmista ja monipuolisimmista kylmäveriroduista, vaikka rodun luokittelu aidoksi kylmäveriseksi on kiistanalaista. Eri lähteiden mukaan suomenhevonen voidaan luokitella kevyeksi kylmäveriseksi, raskaaksi lämminveriseksi tai yleishevoseksi. Suomessa rotua ei kuitenkaan koskaan pidetä lämminverisenä.

Suomenhevosen kantakirja jakautuu neljään jalostussuuntaan, jotka pyrkivät kehittämään rotua eri tyyppeinä: raskaanpuoleisena työhevosena, kevyenä ravurina, monipuolisena ratsuhevosena sekä sopusuhtaisen pienenä pienhevosena. Jalostussuunnille yhteinen rotumääritelmä määrittelee suomenhevosen voimakkaaksi, monipuoliseksi ja miellyttäväluonteiseksi. Rodun keskikorkeus on 155 senttimetriä ja tyypillisin väritys on rautias, usein liinakko valkoisin merkein.

Hautalöytöjen perusteella hevosia on Suomen alueella ollut jo keskirautakaudella, mutta näiden hevosten alkuperää ei tunneta. Suomenhevonen ja sitä edeltänyt suomalainen maatiaishevoskanta oli kuitenkin Suomen ainoa hevosrotu vuosisatojen ajan, joten Suomen hevoshistoria on ylipäätään miltei sama kuin suomenhevosen historia. Ensimmäiset asiakirjamerkinnät suomalaisesta hevosesta ovat 1300-luvun vaihteesta. 1500-luvulta alkaen on tietoja monien ulkomaisten lämmin- ja puoliverirotujen vaikutuksesta, jonka tuloksena oli kookkaampi ja paremmin ratsuksi soveltuva suomenhevonen. Rodun kantakirja perustettiin vuonna 1907. Suomen maatalouden koneellistuttua ja suomalaisen ratsuväen jalkauduttua 1900-luvun jälkipuoliskolla suomenhevoskanta romahti yli 400 000 hevosesta alle 20 000:een. Rotu kuitenkin säilyi perinteisen raviurheilukäytön ja myöhemmin myös monipuolisten ratsuominaisuuksiensa ansiosta.

Ominaisuudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rotumääritelmä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kantaori Jaakko Tt 118 vuonna 1882.

Rotumääritelmän mukaan suomenhevonen on monipuolinen ja -käyttöinen, keskikokoinen ja tukevarakenteinen hevonen. Ihanteellinen suomenhevonen on monipuolinen, helposti käsiteltävä hevonen, jossa yhdistyvät voima, ketteryys, nopeus ja kestävyys.[2][3] Suomenhevonen on eloisa, luotettava ja valpas. Rotumääritelmän mukaan luonteessa on tavoiteltavaa ”rehellisyys”; yhteistyöhalukkuus, tottelevaisuus ja into työskennellä.[2] Suomenhevonen on kestävä, terveydeltään hyvä ja yleensä pitkäikäinen. Rotumääritelmän mukaan suomenhevosen pää on kuiva ja profiililtaan suora, ei pitkä tai kupera; korvat ovat sopivan etäällä toisistaan ja lyhyet. Kaulan tulisi olla hyvänmuotoinen, ei joutsenkaulamainen.[2] Rungon tulisi olla pitkänpuoleinen, mutta pyöreämuotoinen ja sopusuhtainen. Lanteen ei tulisi olla tasainen tai hännän kiinnittyä liian ylös.[2] Suomenhevoset ovat lihaksikkaita, ja niillä on hyvä luusto, vankat kuivat jalat sekä vahvat kaviot.[2]

Rodun yleisin väritys on rautias, mutta muutkin värit hyväksytään.[4] Suomenhevosilla on yleensä tuuheat jouhet, ja vuohiskarvat ovat hieman pitkät.[4][5] Rodun keskikorkeus on 155 cm.[4] Ponikokoisia eli alle 148 cm korkeita suomenhevosia jalostetaan erillisenä alatyyppinään.[4][6][7]

Suomenhevosen askellajit ovat säännölliset ja joustavat[2] sekä suhteellisen matalat ja vakaat.[3] Rotu on kylmäveriseksi nopea.[5][4] Se tunnetaan hyvänä ravaajana, ja sitä käytetään Suomessa raviurheilussa.[8]

Rodun yleispiirteiden lisäksi suomenhevosella tulisi olla jalostussuuntansa rakenteellisia erityisominaisuuksia.[2] Nykyään suomenhevosen kantakirjassa on neljä jalostussuuntaa, joita luonnehditaan seuraavasti:

  • työsuunta (T): hevosen tulee olla vankka ja sen rungon pitkä ja syvä; rakenne on kauttaaltaan raskaampi kuin muilla jalostussuunnilla.
  • juoksijasuunta (J): hevosen tulee olla työhevosta kevytrakenteisempi, lihaksikas ja verrattain pitkärunkoinen ja -jalkainen. Juoksijalinja on nykyisin yleisin suomenhevosen tyypeistä, ja suurin osa rodun edustajista on ravureita.[4]
  • ratsusuunta (R): hevosen tulee olla hyvärakenteinen, pitkäkaulainen ja pienipäinen, ja sen lapojen tulee olla viistot. Sä'än tulee olla selkeä, eikä runko saa olla liian pitkä.
  • pienhevossuunta (P): hevosen tulee olla kauttaaltaan sopusuhtaisen pienikokoinen.[2]

Suomenhevonen voidaan hyväksyä useammalle kuin yhdelle jalostussuunnalle.

Värit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisin yli 90 prosenttia suomenhevosista on rautiaita. Liinaharja, pään ja jalkojen merkit ovat yleisiä.[9][10] Perusvärien (rautias, ruunikko, musta) lisäksi rodun geenipoolissa ovat myös kimo, voikkovärit, päistärikkö, rabicano ja hopeavärit. Selkeä sabinokuvio (ei kuitenkaan SB1-tyypin) on melko yleinen, joskin se esiintyy yleensä pienimerkkisenä 1900-luvun valikoivan värijalostuksen johdosta. Rodun lähihistoriassa tunnetaan yksi valkoinen yksilö; se rekisteröitiin rautiaankirjavaksi, ja sitä pidettiin ”sabinovalkoisena”.[10][11][12] Yksittäisissä geenitesteissä on varmistettu rodussa esiintyvän myös SW1-geeniä, joka tuottaa splashed white -kuvion.[13][14]

Tummanruunikko suomenhevonen.

Vuonna 2007 pieni vähemmistö suomenhevosista oli muunvärisiä kuin rautiaita: 6 prosenttia oli ruunikkoja ja 1,2 prosenttia mustia. Päistärikköjä, voikkoja, ruunivoikkoja ja hopeanvärisiä oli muutamia.[15] Värijalostuksen ansiosta ei-rautiaiden suomenhevosten määrä on kasvussa, ja vuonna 2009 mustia ja kimoja suomenhevosia oli jo muutamia kymmeniä.[16]

Jo 1700-luvulla rautias oli suomalaisten hevosten vallitseva väritys, mutta ruunikkoja, mustia ja kimoja oli nykyistä paljon enemmän. Noin 40 prosenttia hevosista oli rautiaita ja melkein 50 prosenttia mustia tai ruunikoita. Nykytilanteesta poiketen leveät läsit ja korkeat sukat olivat harvinaisia; isot merkit yleistyivät vasta 1900-luvulla.[9][10][17] Muutos värien yleisyydessä tapahtui valikoivan jalostuksen kautta. 1900-luvun alussa suomenhevosta pidettiin Suomen kansallisena symbolina, ja kansallismielisyyden vallitessa rodun puhdasjalostuksesta tuli hyvin suosittua.[10][18] Rautias väritys valittiin suomenhevosen ”alkuperäisimpänä” värinä rodun viralliseksi jalostustavoitteeksi, ja sitä kutsuttiin ”hipposväriksi” Suomen Hippoksen edeltäjän, vastikään perustetun Hevoskasvatusyhdistys Hippoksen mukaan. Kaikkia rautiaasta poikkeavia värityksiä pidettiin todisteena vieraiden rotujen vaikutuksesta, ja suomenhevosesta aiottiin kehittää puhtaasti rautias rotu. Vuoden 1909 jalostusohjesäännössä määrättiin, ettei ”karvaltaan valkoisia, harmaita, voikkoja tai kirjavia” saanut hyväksyä kantakirjaan. Mustien ja ruunikoiden suomenhevosten suosio laski, ja ainakin yksi ruunikko tamma poistettiin kantakirjasta ainoastaan värinsä perusteella. Värijalostus sekä myös muissa maissa suositunväristen hevosten vienti, erityisesti ruunikkojen vienti Ruotsiin, teki rautiaasta vallitsevan värityksen. Suomenhevosen ensimmäisen kantakirjan ensimmäiseen osaan merkityistä oriista 105 olikin rautiaita ja 8 ruunikoita. Muunkin värisiä oriita oli, mutta ne eivät mahtuneet ensimmäiseen niteeseen.[10] Yhdessä vaiheessa rodusta jopa 96 prosenttia oli rautiaita.[10]

1900-luvun alun rautiasta suosivan tarmokkaan värijalostuksen ja 1980-luvun geneettisen pullonkaulan vuoksi esimerkiksi kimo ja voikkovärit säilyivät vain yksittäisten pienkasvattajien ansiosta. 1980-luvulla kimoja ja voikkoja suomenhevosia oli yhteensä alle kymmenen.[10] Kaikki nykyiset voikkoväriset suomenhevoset polveutuvat 1920-luvulla eläneen Voikko-nimisen tamman sukulinjasta.[19] Vaikka sekä voikkotekijä että musta väritys ovat rodussa harvinaisia, joitakin mustanvoikkoja suomenhevosia tunnetaan. Niistä ensimmäinen oli vuonna 2009 syntynyt tamma, joka tunnistettiin ja varmistettiin DNA-testillä mustanvoikoksi vuonna 2010.[20][21][22] Yksilöä pidetään ”ensimmäisenä [mustanvoikkona suomenhevosena] jos ei koskaan, niin ainakin hyvin, hyvin pitkään aikaan”.[20] Huhtikuussa 2010 syntyi valkovoikolta näyttävä varsa ruunivoikosta isästä ja voikosta emästä. Sinisilmäisellä tammavarsalla oli vaaleanpunainen iho ja hyvin vaalea karva.[23][24][25]

Päistärikköväritys on harvinainen ja jatkuu nykyään vain yhdessä tammalinjassa, joka polveutuu vuonna 1936 syntyneestä rautiaanpäistäriköstä tamma Sonjasta.[10][26][27] Vuonna 2010 tunnettiin vain kuusi päistäriköiksi varmistettua suomenhevosta, jotka kaikki ovat vuonna 1987 syntyneen Sonjan tyttärentyttärentyttären, tamma Taika-Tytön jälkeläisiä. Toiseksi viimeinen päistärikkösuku sammui vuonna 1981 syntyneen, jälkeläisittä jääneen oriin Jesper Jr myötä.[28] Kimosukuja on yksi: se polveutuu tamma Pelelaikasta ja erityisesti sen tyttärenpojasta E.V. Johtotähti 1726-93Ta, joka on valiopalkittu työhevossuunnan jalostusori. Toiseksi viimeinen kimosuku sammui tamman Iiris 2275-88R kuoltua vuonna 2010.[29][30][31]

Hopeaväri säilyi kahdesta syystä. Ensinnäkin se vaikuttaa vain mustaan väriin ja jää siksi rautiaissa ”piiloon”. Toiseksi se muuttaa mustaa ja ruunikkoa fenotyyppiä liinaharjaisen rautiaan kaltaiseksi.[10][32]

Jalostussuunnat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työhevossuunta (T)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Työsuunnan ori Murron-Ryhti 3531 vetää kivillä lastattua kärryä vetokilpailuissa 1930-luvulla. Rodulle tyypillinen vetoasento on matala ja tehokas.

Työhevossuunta on suomenhevosen tyypeistä vanhin, ja se on ollut erillinen jalostussuunta vuodesta 1924 lähtien.[9] Se on suomenhevostyypeistä nykyisin harvinaisin, ja työhevossuunnan kantakirjassa oli noin tuhat hevosta vuonna 2004.[4]

Työhevostyyppi on raskasrakenteisempi ja pidempirunkoinen kuin ravuri- ja ratsutyypit. Muihin työhevosrotuihin verrattuna suhteellisen pienikokoinen suomenhevonen on varsin voimakas ja voi vetää erittäin raskaita kuormia.[9] Tämän mahdollistaa rodun hyvä vetotyyli, johon kuuluu voimakas irtiotto ja matala, tehokas muoto itse vedon aikana.[33] Suomenhevosen työhevossuunta on painoonsa nähden vahvempi kuin monet suuremmat työhevosrodut. Keskimäärin hevoset kykenevät vetämään noin 80 % painostaan; suomenhevonen voi vetää jopa 110 %.[5] Työhevoskilpailuissa parhaat suomenhevoset saavuttavat vieläkin parempia, jopa 200 % ylittäviä tuloksia.[33][34]

Työhevossuunnan jalostukseen tarjottavan suomenhevosella on oltava hyvä rakenne, liikkeet ja luonne, ja lisäksi läpäistävä kaksi koetta: kävelykoe ja joko veto- tai ajettavuuskoe.[35] Näissä kokeissa hevoselle annettavat pisteet lisätään sen luonne- ja liikepisteisiin, mistä saadaan lopullinen työkelpoisuuspistemäärä. Myös hevosen rakenne pisteytetään.[36] Oriitten on työ- ja rakennepisteiden minimirajojen saavuttamisen lisäksi kyettävä ravaamaan kilometri alle kahdessa ja puolessa minuutissa.[35]

Juoksijasuunta (J)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Murto 2306 (s. 1917) oli aikaansa edellä sekä nopeudeltaan että tyypiltään. Kevyen ”vieraan” rakenteen ja suurten merkkien vuoksi sitä ei melkein hyväksytty kantakirjaan. Siitoksessa ori kuitenkin menestyi, ja sen vaikutus rotuun muodostui erittäin laajaksi erityisesti sen pojan Eri-Aaronin kautta.

Juoksija- eli ravurisuunta on ollut erillinen jalostussuunta vuodesta 1965 lähtien, jolloin rodun kantakirjan yleishevossuunta jaettiin kahtia ratsu- ja juoksijasuunnaksi. Suomenhevosten määrä pieneni 1900-luvulla, mutta raviurheilun suosio käänsi syntyvyyden uuteen nousuun 1970- ja 1980-lukujen kaikkien aikojen pohjalukemista. Nykyään noin 2 000 suomenhevosta harjoitetaan ravureiksi ja 3 000 kilpailee.[37] Suomenhevosten mestaruusajot, Kuninkuusravit, järjestettiin ensi kerran vuonna 1924. Kuninkuusravit järjestetään yhä vuosittain, ja tapahtumaan osallistuu kymmeniä tuhansia katsojia.[38][4]

Suomenhevonen on lämminveriravurirotuja hitaampi kypsymään ja aloittaa kilpauransa yleensä neljän vuoden iässä.[39] Rodun rakenne kestää kuitenkin kilpailurasitusta lämminverisiä paremmin, ja suomenhevosen aktiivinen kilpaura voi olla hyvin pitkä.[37] Suomen raviurheilun sääntöjen mukaan suomenhevonen saa osallistua ravikilpailuihin 3–16-vuotiaana.[40]

Kylmäveriseksi suomenhevonen on varsin nopea. Virallinen suomenhevosennätys kilometrin radoilla on Vitterin vuoden 2016 Elitkampenissa juoksema 1:18,5[41]. Samassa juoksussa kymmenystä heikommalla ajalla toiseksi jäi Jokivarren Kunkku joka oli edellisenä vuonna Mikkelissä juossut SE:n 1:19,5 alittaen ennätystä pitkään hallinneen viisinkertaisen ravikuningas Vieskerin vuonna 2002 Mikkelissä juokseman ennätyksen 1:19,9aly.[42][43][44] Kylmäveristen maailmanennätys pysyi pitkään suomenhevosten nimissä, kunnes ennätyksen rikkoi ajalla 1:17,9 ruotsalaisori Järvsöfaks vuonna 2005.[4][45] Tammojen virallinen suomenennätys ja kylmäveristen tammojen maailmanennätys on kaksinkertaisen ravikuningatar I.P. Vipotiinan vuonna 2009 juoksema 1:20,2aly.[43][46] . Suomenhevoset ovat olleet raveissa muita pohjoismaisia rotuja vastaan niin ylivoimaisia, että 2000-luvulla suomenhevoset ovat saaneet osallistua Ruotsin ja Norjan ravilähtöihin vain erikseen kutsuttuina.[47]

Suomenhevoselle tyypillisiä ravurinuraa haittaavia rakennevirheitä ovat etupainoisuus ja takajalkojen käyryys.[48][49] Ongelmia voi aiheuttaa myös suomenhevosten taipumus niin sanottuun linjaraviin, jossa takajalat seuraavat etujalkojen linjaa. Tällöin takakaviot saattavat iskeä etujalkoihin, mikä voi aiheuttaa ravin epäpuhtautta tai sortumisen väärään askellajiin. Kavioniskemiä voi ehkäistä jonkin verran huolellisella kengityksellä.[50] Suomenhevosilla on myös taipumusta etujalkojen kavioruston luutumaan.[51] Taipumus vahvistuu iän myötä ja vaikuttaisi olevan periytyvä.[52] Kavioruston luutuma on yleinen raskailla hevosroduilla.[53] Luutumasta kärsivillä suomenhevosilla tehty tutkimus osoitti, että rodulle on tyypillistä pitkä ja matalakantainen kavio, ja että luutuma korreloi kavion kannan korkeuden kanssa.[54]

Ratsuhevossuunta (R)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomenhevosori kouluratsastuskilpailuissa.

Ratsuhevossuunnan suomenhevonen on pystyvä ja luotettava ratsu. Siltä puuttuu kansainvälisen korkeatasoisen hevosurheilun vaatimia ominaisuuksia,[55] mutta kokonsa ja hyvän luonteensa ansiosta se soveltuu sekä aikuisten että lasten käyttöön.[9][56]

Ratsusuunnan suomenhevosella tulisi olla hyvä ryhti, pitkä kaula, pieni pää, loiva lapa ja selväpiirteinen säkä. Runko ei saisi olla liian pitkä.[57] Suomenhevosjalostus on tehnyt rodusta kevyemmän ja pidempikaulaisen sekä parantanut askellajeja ja vähentänyt rakennevirheitä. Muutokset ovat parantaneet nykyisen suomenhevosen ominaisuuksia ratsuna ja helpottavat työskentelyä peräänannossa. Ratsusuunnan eläinten luonnekin vaikuttaa muuttuneen hieman eloisammaksi.[58] Ratsusuunnalle kantakirjattavalta hevoselta vaaditaan joko sijoitusta helppo A -tason kouluratsastus- tai valjakkoajokilpailussa tai helppo B -tasoisen kouluratsastuskokeen läpäisemistä. Lisäksi sen on läpäistävä hyppy-, ratsastettavuus- ja askellajikokeet. Tamma voidaan hyväksyä pelkän ratsastettavuus- ja askellajikokeen perusteella.[59]

Vaikka suomenhevosta pidettiinkin pitkään lähinnä maatalouseläimenä, rotu oli 1600-luvulta aina toisen maailmansodan loppuun Suomen ratsuväen käytössä ratsuna.[55][56][58][60][61] Suomen maatalouden koneellistuttua 1960- ja 1970-luvuilla ei ollut varmaa, että suomenhevonen siirtyisi ratsastuskäyttöön, vaikka sen vuosisatainen käyttö ratsuväessä olikin todistanut sen ratsuksi soveltuvan. Suomenhevosella oli vahva imago valjastettuna työhevosena, ja se yhdistyi mielikuvissa entisaikaiseen maalaiselämään. Ratsastusharrastuksen suosion kasvaessa 1960-luvulla käytettiin ratsuina mieluiten ulkomailta tuotuja hevosia ja poneja;[56][61] kevytrakenteiset hevoset edustivat nykyaikaisuutta, vapaa-aikaa ja vaurautta, suomenhevonen puolestaan nähtiin karkeana ja epähienona.[61] Ratsusuunnan kantakirja erotettiin yleishevossuunnasta vuonna 1971. Ensimmäisen vuosikymmenen ajan sen kasvu oli hidasta,[62] nähtiinhän suomenhevosen käyttö ratsuhevosena tuolloin suorastaan naurettavana.[58]

Suomenratsut ry (SuoRa) perustettiin vuonna 1974 edistämään suomenhevosen ratsukäyttöä, ja ratsastusharrastuksen suosion ja SuoRan tuen myötä myös ratsutyypin suomenhevoset alkoivat saada jalansijaa.[62] Vielä 1970-luvun lopulla SuoRa arvioi vain 300 suomenhevosen olevan ratsastuskäytössä. Suomenhevosravurien kasvatus oli kuitenkin kehittänyt rotua kevyemmäksi ja nopeammaksi, mikä edisti myös ratsupuolen tavoitteita. Suomen valtion hevoskasvatuslaitos Ypäjällä perustettiin 1970-luvulla. Ypäjä oli ensimmäinen laajempaa ratsusuomenhevosjalostusta harjoittanut taho. Ypäjän monet laadukkaat ja menestyksekkäät kasvatit toivat suomenhevoselle suosiota ja uskottavuutta ratsuna.[63] Hitaan alun jälkeen suomenhevosta on arvostettu ratsuna yhä enemmän. Nykyään ensisijaisesti ratsastuskäytössä on yli 5 000 suomenhevosta. Ratsusuunnan suomenhevosista on kysyntää, kun taas ravurisuunta kärsii ylitarjonnasta.[56][58]

Pienhevossuunta (P)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pienuudestaan huolimatta suomenpienhevonen ei ole poni; sillä on samat mittasuhteet ja liikkeet kuin rodun kookkaammilla tyypeillä.

Pienhevossuunnan jalostukseen hyväksyttävä hevonen voi olla korkeintaan 148 cm korkea sekä sä’än että lautasten kohdalta. Hevosen on myös läpäistävä joko ajettavuus- tai ratsastettavuuskoe.[6][7] Tämän lisäksi hevosen suku tutkitaan: kookkaammista linjoista polveutuvia satunnaisia pieniä yksilöitä ei hyväksytä.[64] Suomenpienhevosen tulisi olla sopusuhtaisen pieni joka osaltaan ja olla ominaisuuksiltaan samanlainen kuin kookkaammat suomenhevoset.[3][65][65] Erityisesti kiinnitetään huomiota pienhevosen luonteeseen, tottelevaisuuteen ja yhteistyöhalukkuuteen.[66]

Suomenpienhevonen soveltuu miltei kaikkeen mihin kookkaammatkin suomenhevoset. Poikkeuksena on raskas vetotyö johtuen tyypin pienuudesta ja vähäisemmistä voimista. Jotkin pienhevosyksilöt ovat kuitenkin pystyneet kilpailemaan tasavertaisesti työhevoskilpailuissa ja jopa päihittämään kookkaampia yksilöitä. Moni pienhevonen on hyväksytty pienhevoskantakirjan lisäksi ravurikantakirjaan, koska pienikokoiset suomenhevoset ovat raviurheilussa kutakuinkin tasaveroisia suurempien rotutoveriensa kanssa. Valjakkoajossa pienestä koosta on jopa hyötyä paremman ketteryyden myötä. Suomenpienhevoset ovat suosittuja myös ratsastuskoulu- ja terapiaratsuina.[33][64][67]

Vuonna 1971 perustettu suomenpienhevossuunta on sektioista uusin: ravureita ja ratsuja oli jo aiemmin jalostettu yhdistetyssä yleishevossuunnassa vuodesta 1924 alkaen.[4] Kun suomenpienhevossuunta perustettiin, suomenhevosta oli jalostettu kookkaammaksi vuosisatojen ajan, eikä pienikokoisia sukulinjoja ollut montaa jäljellä.[64] Suomenpienhevonen on yhä suomenhevosen tyypeistä harvinaisin: kantakirjassa oli vuonna 2010 vain noin 80 oritta ja 420 tammaa.[67]

Kantakirjaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomenhevoseksi voidaan rekisteröidä hevonen, jonka molemmat vanhemmat on rekisteröity suomenhevosiksi, tai joka todistettavasti polveutuu vähintään kolmen sukupolven ajalta suomenhevosista.[68] Suomenhevoskantakirjaan ja samalla -jalostukseen hyväksyttävän hevosen on täytettävä suomenhevosen rotumääritelmässä luetellut ominaisuudet suorituskyvyn, rakenteen, luonteen ja joissain tapauksissa myös jälkeläisten laadun suhteen.[69][70] Kantakirjaan tarjottavan hevosen on oltava vähintään 4-vuotias suomenhevoseksi rekisteröity ori tai tamma.[66] Kantakirjauslautakunta arvioi kantakirjaustilaisuudessa tarjottavan hevosen ominaisuudet ja suorituskyvyn halutulla alalla: ratsuna, ajohevosena, ravurina tai työhevosena.[69] Kaikilta paitsi ravurisuunnalle tarjottavilta hevosilta arvioidaan myös tyyppi eli rakenteellinen soveltuvuus aiotulle jalostussuunnalle.[71] Yksilö, jota ei hyväksytä kantakirjaan omien ominaisuuksiensa puolesta, voidaan hyväksyä myös jälkeläisten perusteella. Tällöin jälkeläisten kilpailumenestys tai kantakirjaustulokset tutkitaan, ja mikäli niiden taso on tarpeeksi hyvä, niiden vanhempi voidaan hyväksyä kantakirjaan.[70] Myös päinvastainen on mahdollista: jos kantakirjatun hevosen jälkeläisillä esiintyy perinnöllisiä vikoja tai sairauksia, se voidaan poistaa kantakirjasta. Ori voidaan poistaa kantakirjasta, jos sen jälkeläisten kilpailumenestys tai kantakirjatulokset ovat selvästi keskitasoa heikommat.[70]

Kävelykoe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kävelykokeen suorittavat vain työhevossuunnalle tarjottavat suomenhevoset. Koe mittaa hevosen kestävyyttä kuormaa vedettäessä. Kokeessa hevonen vetää 500 kilogramman painoista kuormaa 500 metrin matkan käynnissä. Kilometrille laskettava aika ei saa ylittää kymmentä minuuttia. Kymmenen minuutin tuloksesta hevonen saa neljä pistettä, ja jokaista tämän ajan alittavaa puolta minuuttia kohden annetaan kaksi lisäpistettä. Korkein mahdollinen pistemäärä on kymmenen, johon oikeuttaa alle kahdeksan ja puolen minuutin tulos.[36]

Vetokoe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ori Vienti suorittaa vetokoetta mitta-autolla. Kasvattaja saa poikkeuksellisesti istua auton päällä. Auton veto kuului oriitten vetokokeeseen vuosina 1936–1970.

Vetokokeen suorittavat vain työhevossuunnalle tarjottavat hevoset. Se mittaa hevosen vetokykyä suhteessa sen kokoon. Koe suoritetaan yksittäisissä vaikeutuvissa vaiheissa, joita kutsutaan ”portaiksi”. Vetokuorman painoa lisätään joka portaalla. Kokeessa hevonen vetää painotettua rekeä karkeahkolla hiekalla. Reen ja hiekan välinen kitka mitataan ennen koetta ja otetaan huomioon tuloksissa. Reki lastataan suhteessa hevosen omaan massaan: ensimmäisellä portaalla kuorma vastaa 36 prosenttia hevosen arvioidusta elopainosta. Jokaisella seuraavalla portaalla kuormaa lisätään kuusi prosenttiyksikköä.[36] Hevosen on vedettävä rekeä kymmenen metrin matka jokaisella portaalla. Pysähtyminen yli minuutin ajaksi tai neljä kertaa ennen kuin vaadittu matka on suoritettu keskeyttää kokeen. Hevonen saa kaksi pistettä jokaisesta loppuun asti suorittamastaan portaasta, yhteensä kuitenkin enintään kaksikymmentä pistettä.[36] Alin hyväksyttävä suoritus on viisi porrasta.[35] Viisi porrasta eli kymmenen pistettä vastaa 60 prosenttia hevosen omasta painosta; 20 pistettä vastaa 90 prosenttia.

Ajettavuuskoe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleisen ajettavuuskokeen suorittavat ravurisuunnalle tarjottavat oriit. Se voi myös vapaaehtoisena korvata työhevossuunnan vetokokeen tai pienhevossuunnan ratsastettavuuskokeen.[6][7] Ajettavuuskokeessa hevosta ajaa vuorollaan kaksi eri kantakirjauslautakunnan jäsentä sekä käynnissä että ravissa. Hevosen yhteistyöhalu ja luonne arvioidaan asteikolla neljästä kymmeneen.[71]

Työhevossuunnan ajettavuuskokeessa arvioidaan hevosen luonnetta: sen sopeutumiskykyä, luotettavuutta ja rauhallisuutta. Koe koostuu neljästä osasta, jotka arvioidaan kukin asteikolla nollasta viiteen. Läpäistäkseen kokeen hevosen on saatava vähintään yksi piste jokaisesta osiosta ja yhteensä vähintään kymmenen pistettä. Ensimmäisessä osiossa arvioidaan hevosen käytöstä valjastus- ja lastaustilanteessa sekä kuorman purun ja valjaitten riisumisen aikana. Lopuissa kolmessa osiossa arvioidaan hevosen käytöstä itse ajon aikana. Näihin osioihin kuuluu yleensä kävelyä ja ravia eri vauhdeissa, pysähdyksiä, esteiden kiertämistä ja kulman taakse peruuttamista.[72]

Ratsastettavuuskoe

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ratsastettavuuskokeen suorittavat ratsuhevossuunnalle tarjottavat hevoset.[59] Pienhevossuunnalle tarjottavat hevoset voivat suorittaa sen ajettavuuskokeen sijaan.[6][7]

Ratsastettavuuskokeessa kantakirjauslautakunnan jäsen arvioi hevosen liikkeitä, tasapainoa ja käytöstä käynnissä, ravissa ja laukassa. Ominaisuuksille annetaan kullekin pisteitä neljästä kymmeneen. Kokeen aikana hevosen tulisi olla yhteistyöhaluinen, kiltti, keskittynyt, herkkä avuille ja eteenpäinpyrkivä.[71][73]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaishistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hevosten alkuperää Suomen alueella on selitetty monilla erilaisilla hypoteeseilla.[60] Alkuperäisestä villihevoskannasta ei ole todisteita, eikä vaikuta todennäköiseltä, että sellaista olisi koskaan edes ollut, koska merkittäviä määriä kesyhevosia tuotiin Suomen alueelle jo aivan varhaisessa vaiheessa.[60] Todennäköisimmin suomenhevonen polveutuu pohjoiseurooppalaisesta kesyhevosesta.[9] Suomesta löydettyjen esineiden perusteella hevosten pito näkyy kuolainten ja viskarien muodossa kansainvaellusajalta lähtien. Vanhimmat Suomesta löydetyt kuolaimet on ajoitettu vuosien 400–550 jaa. välille. Kuolaimet yleistyvät löytöaineistoissa 600-luvulta lähtien. Kuitenkin jo pronssikauden haudoista tunnetaan hevosten hampaita, joskaan niitä ei ole voitu ajoittaa. Germaanisen lainasanan ratsas pohjalta kielentutkijat pitävät mahdollisena, että jo pronssikaudella on osattu ratsastaa.[74]

Erään teorian mukaan pohjoiseurooppalaista kantaa oleva hevostyyppi tuli lännestä viikinkien mukana läntiseen Suomeen viikinkiajalla,[75] noin 800–1050 jaa. Toisen pääteorian mukaan hevosen toivat etelästä ja kaakosta saapuneet ihmiset, joilla olisi ollut mukanaan mongolialaista alkuperää olleita, Uralin ja Volgan alueilla pidemmälle kehittyneitä hevosia. Kummatkin teoriat saattavat pitää paikkansa, sillä Suomessa säilyivät pitkän aikaa selvästi eroavat itäinen ja läntinen hevostyyppi.[75] Suomalais-virolainen suomen- ja eestinhevosten geeniperimää selvittänyt tutkimusryhmä tiedotti 2014 tutkimustuloksenaan, että suomenhevosen lähimmät geneettiset sukulaiset ovat eestinhevonen, Arkangelin alueelta kotoisin oleva mezeninhevonen, siperialainen jakutianhevonen sekä mongolianhevonen.[76]

Varhaisten tyyppien vertailua: pieni, vankkarakenteinen päistärikkö kannakselta, kuvattu vuonna 1909. Säkäkorkeus 130 cm.
Varhaisten tyyppien vertailua: jalomuotoisempi liinaharjainen raudikko Keski-Suomesta, kuvattu vuonna 1910. Säkäkorkeus 141 cm.

Nykypäiviin saakka on säilynyt kannatusta teorialla, jonka mukaan suomalainen hevonen polveutuisi suomalaisugrilaisten kansojen kanssa Volgan alueelta ja keski-Venäjältä kulkeutuneista hevosista.[77] Teorian esittivät 1700-luvun lopulla luonnonhistorioitsija Pehr Adrian Gadd, ja 1880-luvulla Johan Reinhold Aspelin teoksessaan Suomalaisen hevosen kotoperäisyydestä.[77]

Agronomi Axel Alfthan (1862–1934[78]) ja eläinlääkäri Kaarle Gummerus (1875–1928[79]) esittivät idästä tulleen hevoskannan jakautuneen myöhemmin itäsuomalaiseksi ja keskisuomalaiseksi tyypeiksi, ja että nämä muunnokset olisivat säilyneet tunnistettavissa jopa 1900-luvun vaihteeseen asti. Väitettä tukevia valokuvia on: ajan pieni karjalainen tyyppi oli kulmikas ja tukeva ja sillä oli selväpiirteinen säkä, lyhyt kaula ja kookas pää. Hämäläinen pikkuhevonen puolestaan oli ”jalompi”, ja sillä oli pidempi runko, kevyempi kaula ja hienopiirteisempi pää.[77]

1900-luvun alkupuolella englantilainen J. C. Edward ja norjalainen S. Petersen ehdottivat, että Suomessa ja muilla Suomenlahden rannan alueilla olisi joskus elänyt niin sanottu ”keltainen poni”. Myöhempi kansatieteilijä Kustaa Vilkuna (1902–1980)[80] tuki tätä ajatusta, ja esitti ”virolais-suomalais-karjalaisen ponin” polveutuvan pienestä metsähevosesta, joka olisi ollut laajalti levinnyt Suomenlahden ympärysalueilla.[81]

Suomen muinaishautalöydöissä esiintyy hevosvarusteita keskiseltä rautakaudelta alkaen.[82] Suomenhevosen kantamuodosta uskotaan polveutuvan myös eestinhevosen, norjalaisen pohjanhevosen, ruotsalaisen gotlanninrussin, Arkangelin alueen mezeninhevosen sekä liettualaisen zemaitukasin.[18]

Jossain vaiheessa historiaa Suomen länsiosien hevoskantoihin sekoittui Suomenlahden eteläpuolen hevosainesta, mistä johtuen läntisestä hevostyypistä tuli kookkaampi ja maa- ja metsätöihin paremmin soveltuva. Alkuperäisen läntisen tyypin piirteet kuitenkin säilyivät ulkomaisista vaikutteista huolimatta ja vaikka vieraita piirteitä voitiinkin havaita hevosissa vielä kauan.[75] Myöhemmin keskiajalla tähän jo aiemmin sekoitettuun hevoskantaan risteytettiin keskieurooppalaisia suurempia hevosia. Ulkomaalaisia hevosia tuotiin Suomeen myös sotaretkien yhteydessä, ja niitä hankittiin kartanoihin ajokäyttöön. Keskieurooppalaisten ja suomalaisten hevosten jälkeläiset olivat suomalaisia vanhempiaan kookkaampia, ja soveltuivat maataloustöihin entistäkin paremmin.[75]

Varhaisin tunnettu suomalaista hevoskauppaa koskeva asiakirja on vuodelta 1299, jolloin paavi Gregorius IX moitti kirjeessään Gotlannin kauppiaille näiden tapaa myydä hevosia Suomen pakanoille.[60][75] Suomalaisten hevosten taso lienee sittemmin parantunut, koska hevoskaupasta tuli myöhemmin vientivoittoista. Esimerkiksi eräässä venäläisessä aikakirjassa mainitaan ”Tamma-Karjala” ilmeisesti viitaten maineikkaaseen hevoskasvatusalueeseen.[81][83] Myöhemmin 1500-luvulla Olaus Magnus mainitsi silloisten suomalaisten käyttämien hevosten hyvän laadun.[81] Niinkin varhain kuin vuonna 1347 Ruotsin kuningas Maunu IV katsoi välttämättömäksi rajoittaa hevosten vientiä Karjalasta.[60][81] Vuonna 1520 Kustaa Vaasa havaitsi suomalaisten vievän hevosia laivalasteittain Lyypekkiin, ja kielsi moisen kaupankäynnin[60] ja kielsi alle 7-vuotiaitten hevosten myynnin.

Järjestelmällisen jalostuksen alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikaisin hevosten vientiä Suomeen koskeva asiakirja on vuodelta 1229. Ruotsin vallan aikana suomalaiseen hevoskantaan todennäköisesti vaikuttivat Suomen ratsuväen täydennykseksi hankkimat ja sotasaaliiksi ottamat hevoset.[83] Ensimmäiset merkittävät suunnitelmalliset yritykset parantaa hevoskantaa Suomessa jalostusvalinnalla tapahtuivat 1500-luvulla, jolloin hevosjalostuksesta innostunut Kustaa Vaasa perusti tammakartanoita eli hevossiittoloita maatilojensa yhteyteen Länsi-Suomessa. Hän tuotatti Ruotsiin ja todennäköisesti myös Suomeen suurempia hevosia Keski-Euroopasta ja erityisesti Friisinmaalta.[60][75] Tuotuja hevosia pidettiin kuninkaankartanoissa paikallisten tammanomistajien käytettävissä. Kirjeessään vuodelta 1556 Kustaa Vaasa mainitsee Suomessa olleen 231 tällaista jalostushevosta. Ei kuitenkaan tiedetä, olivatko ne tuontieläimiä vai sellaisten ruotsalaisia jälkeläisiä.[60] Friisiläisoriita käytettiin Suomessa 1500-luvun alkupuolella suurentamaan paikallisen hevosen kokoa, ja niiden käyttö kuninkaankartanoissa jatkui 1650-luvulle asti.[83]

Kustaa Vaasa myös toteutti laajoja uudistuksia ratsuväessään. Raskaan ratsuväen menetettyä merkityksensä myöhäiskeskiajalla kevyt ratsuväki oli nousemassa tärkeäksi, mikä vaikutti hevosjalostuksen suuntaan.[81] Vuonna 1550 Vaasa määräsi siittolakartanoita perustettavaksi kuninkaankartanoiden yhteyteen ei vain Ruotsissa vaan myös Suomen jokaisessa kunnassa.[81][75] Näiden siittoloiden oli kunkin määrä käsittää 20 tammaa ja joitakin oriita, ja hevosissa tuli olla sekä Ruotsin-tuonteja että suomalaisia yksilöitä.[75] Vaasa myös tuotatti Pohjanmeren rantojen maista tammoja – todennäköisimmin friisiläistyyppisiä. Hänen tavoitteenaan oli suurentaa suomalaisen hevostyypin kokoa ja massaa. Hänen seuraajansa Eerik XIV kielsi suomalaisten hevosten maastaviennin, mikä osoittaa jalostustavoitteiden täyttyneen ja kielii Suomen tärkeydestä hevoskasvatusalueena.[81] Siittolakartanot pysyivät toiminnassa vain noin sadan vuoden ajan Vaasa-suvun alaisena kunnes ohjelma rappeutui.[60][75] Viimeinen siittolakartanoista suljettiin Porissa vuonna 1651, ja kruununoriit ja -tammat siirrettiin Gotlantiin.[75]

Sotilaskäyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Historianelävöittäjiä 1900-luvun alun ratsuväkenä. Vuoden 1922 ratsumieskillan univormut.

Kustaa Vaasa muiden ohella oli pyrkinyt parantamaan suomalaisen hevosen kokoa. Suomen ratsuväen katselmuspöytäkirjat 1620 paljastavat, ettei tavoitteita saavutettu. Vuonna 1623 mitattujen hevosten korkeus satulan takaa mitattuna vaihteli 105 ja 130 cm välillä. Kookkaimmat hevoset olivat upseeriston käytössä. Vain eversti Herman Flemingin hevoset olivat korkeampia, satulantauskorkeudeltaan 135–140 cm. Korkeusmitat eivät ole suoraan verrattavissa sä'än kohdalta mitattuihin. Ei tiedetä, olivatko Flemingin hevoset ulkomailta tuotuja vai Suomessa syntyneitä risteytyksiä. Hollolan, Porin ja Raaseporin osastojen hevosten keskikorkeus oli eräänä vuonna vain 115 cm, mutta seuraavana vuonna jo 125 cm. Ylipäätään armeija ei enää käyttänyt ponikokoisia, satulan takaa alle 110 cm korkeita yksilöitä, ja ratsuväen hevosten keskikorkeus oli noin 120 cm.[60]

Kolmikymmenvuotisen sodan aikana 1618–1648 Suomen armeijan käyttämät hevoset olivat pieniä ja epäedustavia, ja niitä pidettiin jopa huonompina kuin Ruotsin kuninkaallisen armeijan kuormahevosia. Suomalaishevoset olivat kuitenkin hyvin kestäviä ja sisukkaita, mikä osoittautui pitkien ja raskaiden sotaretkien aikana erittäin tärkeäksi ominaisuudeksi.[17] Vaatimattomat suomalaishevoset todennäköisesti vaihdettiin tilaisuuden koittaessa sotasaaliina saatuihin. Ratsumies palasi oletettavasti harvoin samalla hevosella kuin oli lähtenyt. Suomeen palanneet hevoset lienevät olleet suomalaisristeytyksiä tai puhtaasti keskieurooppalaisia.[17] Huomattavia hevostappioita paikattiin baltialaisilla tuonneilla, mutta Kaarle XI:n aikana miltei kaikki ratsuväen hevoset tuotiin Suomenlahden eteläpuolelta niiden suuremman koon vuoksi.[60]

Ennen toista maailmansotaa melkein kaikki Suomen armeijan ja ratsupoliisin hevoset olivat kevytmuotoisia suomenhevosia. Upseerit käyttivät enimmäkseen lämminverisiä. Monet armeijan parhaista suomenhevosista saavuttivat palvelusaikanaan myös kilpailumenestystä.[84] Sotien jälkeen Suomen ratsuväki jalkautettiin ja suomenhevosten käyttö ratsuina loppui melkein tyystin.[55]

Risteyttämistä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Orlovravuria käytettiin laajalti suomalaisen hevosen risteyttämiseen. 1800-luvun alun piirros.

Suomalaista hevosta on risteytetty tarkoituksellisesti ainakin 1500-luvulta alkaen. Friisiläis- ja oldenburgilaishevoset olivat ensimmäisiä tunnettuja vaikutteita suomalaishevosessa. Niitä käytettiin 1600-luvun alussa lisäämään kokoa. Friisiläishevosia käytettiin järjestelmällisesti 1650-luvulle asti.[83] 1700-luvulla uusia puoliverirotuja luotiin kautta Euroopan risteyttämällä paikallisia hevoskantoja kevyiden täysiveristen ratsuhevosten kanssa. Suomalaiset armeijan upseerit kiinnostuivat samankaltaisesta jalostamisesta opintokomennuksillaan ulkomailla.[60] Vuonna 1781 eversti Yrjö Maunu Sprengtporten perusti valtion siittolan Haapaniemen sotilaskoulun yhteyteen.[60][85][86] Siittolalla oli muutamia ”arabialaisiksi” ja ”andalusialaisiksi” mainittuja oriita.[60] Nämä oriit vaikuttivat myös paikalliseen hevoskantaan noin kolmenkymmenen vuoden ajan, ja jotkin kirjalliset lähteet 1800-luvulta mainitsevatkin ”Haapaniemeläisen rodun”.[86] Samankaltaista joskin pienimuotoisempaa jalostustoimintaa harjoitettiin muuallakin: Tavinsalmen kuninkaankartanon tammoista ainakin yksi oli tuotu Ruotsista.[60]

Myös venäläiset orlovravuri ja doninhevonen vaikuttivat suomalaiseen hevoseen 1800-luvun alkupuoliskolla ja tekivät siitä kookkaamman, jalomman ja paremmin ratsastukseen sopivan.[60][87] ”Fürstenbergiläisenä rotuna” tunnettu pohjoissavolainen kanta oli sekoitus suomalaista hevosta ja orlovravuria. Sitä kasvatti insinööri Fürstenberg 1800-luvun alussa.[60][87] Doninhevosen vaikutus oli nähtävissä vielä 1920- ja 1930-luvuilla Suomen ratsuväen ruunikoissa ja mustissa hevosissa - Uudenmaan rakuunoilla oli täyden eskadroonan verran kumpaakin väriä.[60]

Armeijan tarpeiden lisäksi risteyttämistä käytettiin myös tavallisen työhevosen parantamiseen: parannetut teiden ja maanviljelyksen edistysaskeleiden myötä hevoset olivat korvanneet aiemmin käytetyt härät, ja tavarankuljetuksen ja maatalouden tarpeisiin tarvittiin nyt enemmän ja parempia hevosia.[83] Yrityksissä luoda parempi työhevonen käytettiin monia eri rotuja, mukaan lukien percheron ja norjalainen kylmäverinen; Etelä-Pohjanmaalla ja Etelä-Suomessa suosittiin ardennienhevosia. Etelä-Savossa käytettiin lukuisia eri rotuja.[60][83] Risteytysten määrä ja sekalainen risteytysaines johtivat hevostyypin epäyhtenäisyyteen 1900-luvun alulle asti, jolloin suomenhevosen kantakirja perustettiin: joitakin ensimmäisistä kantakirjatuista oreista moitittiin ”norjalaisesta” leimasta.[87]

Muita tarkoituksellisia risteytyskokeiluita olivat muiden muassa pohjoiskarjalaisten Halin ja Sarkkilan tilojen hevoset, joiden suvuissa oli venäläisiä armeijahevosia. Sarkkilan jalostusohjelma edellytti käytettävistä oreista yhden olevan ”fürstenbergiläistä rotua” ja yhden tammoista ”itämaista” sukua.[60][87] Sarkkilan oreista polveutuvalla ”Halin rodulla” on ollut merkittävä vaikutus muutamien tärkeiden suomenhevosravuri-isäoriitten kuten Einon 680 ja Eino-Vakaan 25 suvuissa.[60][88]

Joillakin tiloilla erityisesti eteläisessä Suomessa käytettiin tiettävästi usean eri lämmin- ja täysverisen rodun oriita: esimerkiksi eräs pernajalainen upseeri kasvatti arabianhevosia.[60][87] Nämä risteytykset olivat todennäköisesti yrityksiä saada näyttäviä ajohevosia.[60] Eräs merkittävä epäonnistuminen risteyttämisessä tapahtui vuonna 1875, jolloin Porvooseen perustettiin siittola tuomaan ja kasvattamaan norfolkinravureita – rotua, jolla on ollut merkittävä vaikutus useisiin ajohevosrotuihin mukaan lukien amerikanravuri. Risteytysjälkeläisten ulkonäköä ylistettiin, mutta niiden luonne ja juoksulahjat paljastuivat kehnoiksi. Suomen suuren, yli 200 000 eläimen vahvuisen hevoskannan sekä myöhemmän puhdasjalostusinnostuksen vuoksi maatiloilla harrastetulla risteytystoiminnalla ei lopulta ollut merkittävää vaikutusta suomalaiseen hevoseen.[89]

Virolaisen torinhevosjalostuksen alkamisen ansiosta on olemassa erityisen tarkka kuvaus 1800-luvun puolivälin suomalaishevosesta parhaimmillaan. Jalostusprojektin tarpeisiin kolmelta asiantuntijalta pyydettiin lausuntoja suomalaisesta hevosesta. Venäläisen siittolatarkastaja kenraali Mayendorffin mukaan suomalainen hevonen jakautui neljään tyyppiin: ”Haapaniemen”, ”Fürstenbergin”, ”Orlov-” ja ”karjalaiseen tyyppiin”. Suomalainen maisteri A. Elving piti suomalaista hevosta puhtaimpana Karjalassa ja muualla risteytettynä, etenkin Varsinais-Suomessa, missä risteytyksiin oli käytetty ruotsalaisia, pohjoissaksalaisia ja jopa englantilaisia hevosia, kun taas Karjalassa ja Savossa ulkopuolinen vaikutus oli ollut lähinnä venäläistä. Ruotsalainen tunnettu hippologi kreivi Carl Gustav Wrangler mainitsi selonteossaan suomalaisten tuovan maahan norfolkinravureita risteytystarkoituksiin.[87]

Muutamia vuosia suomalaisten tammojen Torin siittolaan tuonnin jälkeen laaditut asiakirjat kuvailevat näitä seuraavasti. Hevosten keskikorkeus oli 142 cm ja tyypillinen väri tähtiotsainen ja tumma. Pää oli kookas ja kaula lyhyt mutta hyväasentoinen. Runko oli tukeva ja sopusuhtainen, säkä lihaksikas, rinta syvä ja selkä lihaksikas. Lanne oli pitkähkö ja lautaset voimakkaat joskin laskevat. Jalkojen nivelet olivat laadukkaat, vuohiset lyhyet ja kaviot kestävät. Asiakirjoissa mainitaan myös ”vakavia asentovikoja” jaloissa. Suomalaisia hevosia pidettiin rauhallisina ja työteliäinä sekä nopeina kävelijöinä ja juoksijoina.[87]

Taantuma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1700-luvulla Suomen hevoskannan koko ja laatu laskivat huomattavasti.[17][60][83] Vuosisadan alussa Kaarle XII:n osallistuessa suureen Pohjan sotaan suomalainen ratsuväki oli suurimmillaan, ja melkein jokainen käyttökelpoinen suomalaishevonen tarvittiin sen käyttöön. Hevosia käytettiin ratsuväen lisäksi myös jalkaväen ja rahtikuljetuksen tarpeisiin. Ruotsin armeijassa palvelleet hevoset eivät palanneet Suomeen: jopa viimeisten ruotsalaisvahvistusten hevoset päätyivät Ruotsiin vuonna 1714 ja Norjaan vuonna 1718.[60]

Yksi suomenhevosen kantaoreista, Kirppu tt 710 vetää varhaista kilpakärrymallia täydessä vauhdissa. Noin 1890.

Isoviha aiheutti lisää vaikeuksia. Venäjän miehityksen päättyessä vuonna 1721 kolmasosa Suomen ihmisväestöstä ja hevosista oli kuollut sotiin ja kulkutauteihin.[17][60][83] Lisäksi suuri joukko hevosia oli viety Venäjälle Pietari I:n käskystä.[17][60] Nämä hevoset päätyivät enimmäkseen Vjatkan alueelle, ja muutamat venäläistutkijat kuten Simanov ja Moerder ehdottavatkin, että vjatkanhevonen polveutuisi virolaisista ja suomalaisista hevosista.[60] Sodan ja miehityksen rasitusten lisäksi Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa vuosina 1721 ja 1743 siirrettiin suomalaisia alueita Venäjälle, minkä seurauksena merkittävä osa suomen hevoskannasta jäi uusien rajojen taakse. Venäläisille jääneitä suomalaishevosia risteytettiin venäläisten hevosten kanssa huomattavissa määrin.[60]

Venäläisten vietyä parhaat yksilöt kesti hevoskannan toipuminen vuosikymmeniä. Vanha tapa pitää hevosia kesät pitäjien yhteisillä laitumilla ei nopeuttanut prosessia. Hevosten määrän lisäämiseksi jalostukseen käytettiin usein liian nuoria yksilöitä, ja sisäsiitosta esiintyi.[17] Vuonna 1761 eräs Suomen ensimmäisistä maatalouskemian tutkijoista kuvaili suomalaista hevosta seuraavasti:

» Savo-karjalainen hevonen on oma rotunsa ja polveutuu tartarialaisista hevosista. Se on harvoin yhdeksää korttelia [133 cm] korkeampi, ja se on hyvärakenteinen sekä hyvä vetäjä, väriltään rautias tai ruunikko. [Samaa rotua tavataan myös Länsi-Suomessa, missä se on] sekoittunut ja kookkaampi skånelaisten hevosten vaikutuksesta.[60]»

Kansatieteilijä Kustaa Vilkunan mittausten mukaan Suomessa 1700-luvulla käytetyistä längistä voi päätellä keskimääräisen talonpoikaishevosen olleen 130 cm korkeita, kun taas kartanoiden hevoset olivat kookkaampia, jopa yli 140 cm. Vilkuna havaitsi myös, että eteläisten ja läntisten alueiden hevoset olivat kookkaampia kuin pohjoisten ja itäisten alueiden hevoset. Tämä johtui luultavasti ulkomailta tuotujen hevosten vaikutuksesta.[17] 1700-luvun puolivälissä tyypillinen suomalaishevonen oli todennäköisesti noin 137 cm korkea, samaa luokkaa kuin nykyaikainen yksivuotias suomenhevosvarsa, ja painoi noin 300 kg. Hyvälaatuinen siviilihevonen oli hyväliikkeinen ja nopea. Jalkojen rakenneviat olivat yleisiä.[17]

Ruununorijärjestelmä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Ruununorijärjestelmä

Helpottaakseen koko Suomea vaivannutta hevospulaa ja erityisesti laadukkaiden jalostushevosten vähyyttä suurten nälkävuosien 1866–1868 jälkeen Suomen senaatti antoi kolmelle läänille käskyn hankkia hyvälaatuisia oriita tarjottavaksi yleiseen jalostuskäyttöön. [90][91] Myöhemmin ohjelmaa laajennettiin kaikkiin kahdeksaan lääniin, ja Suomi jaettiin jalostuspiireihin, joissa kussakin tuli olla yksi valtion omistama ori. Ohjelman käytössä olleita oriita alettiin kutsua ruununoreiksi. Virallisia ohjeita orivalintaan ei missään vaiheessa annettu, joskin kautta Suomen esiintyi pyrkimystä parantaa hevoskannan kokoa ja voimia paremman työhevosen saamiseksi.[91]

Puhdasjalostus ja uusi nousukausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Risteytyskokeilu: kartanon kärryhevonen 1900-luvun alusta, todennäköisesti täysiveriristeytys.

1700-luvun lopulla suomalaisen hevosen risteyttämistä alettiin etenkin armeijan johdon keskuudessa kuvata ”haitalliseksi verensekoittamiseksi” — suomalaisen hevosen laatua ja armeijakäyttöominaisuuksia huonontavaksi.[75] 1800-luvun alussa saksalainen historioitsija Friedrich Rühs syytti erityisesti länsirannikon kartanoita suomalaisen hevosen pilaamisesta ristisiitoksella.[86] Joka tapauksessa ulkomaalaisia oriita tuotiin yhä Suomeen. 1900-luvun vaihteessa valtionkin siittoloissa oli vielä käytössä ”itämaista, arabialaista verta” olevia oriita. Myös Venäjältä tuotujen ”itämaisten” turkomaani- ja kaukasialaisten hevosten sekä ”fürstenbergiläisten” hevosten vaikutus huomattiin. Orlovravureita käytettiin Savossa ja Karjalassa, ja norjalaisia oriita tuotiin Pohjanmaalle. Kevyitä ratsuhevosia tuotiin Venäjältä ja Keski-Euroopasta. Raskaita rotuja kuten norfolkinravuria ja ardennienhevosta tuotiin eteläiseen Suomeen niinkin myöhään kuin 1870-luvulla.[75]

Suomalaisen kansallistunteen kehittyessä ja voimistuessa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa suomalaisen hevosen risteytys loppui miltei tyystin ja suomalainen hevoskasvatus sai uuden suunnan.[10][18] Suomalainen hevonen nähtiin nyt kansakunnan symbolina, ja siksi sen haluttiin säilyvän mahdollisimman puhdasrotuisena.[10] 20. marraskuuta 1894 perustettiin Suomen ensimmäinen hevosjalostusyhdistys Hevoskasvatusyhdistys Hippos (nykyisin Suomen Hippos) kasvattamaan ja jalostamaan suomalaista hevosta puhdasrotuisena. Vuonna 1905 antoi Suomen senaatti määräyksen perustaa hevoskasvatusyhdistyksiä kautta maan, mikä johti suomenhevosen kantakirjan perustamiseen vuonna 1907.lähde?

Alkujaan suomenhevosen jalostusohjelman ainoat varsinaiset tavoitteet liittyivät ulkonäköön ja erityisesti väritykseen. Tarkoituksena oli poistaa rodusta ”vieraat” piirteet. 1920-luvulla alettiin testata kantakirjaan tarjottavien eläinten suorituskykyä, ja siitä lähtien suomenhevosen jalostusohjelman tärkeimpiin tavoitteisiin on kuulunut parantaa rodun suorituskykyä, liikkeitä, rakennetta ja luonnetta.[92]

Suomenhevosen kantakirja on ollut alusta alkaen suljettu, ja rotua on jalostettu puhtaana. Suomenhevosristeytyksiä on syntynyt vahingossa ja tarkoituksellakin, mutta sekarotuisia yksilöitä ei rekisteröidä suomenhevosiksi. Suomenhevosristeytyksistä ei myöskään ole kehitetty uusia rotuja.[9] Suomenhevoskantakirjaa on hallinnoinut nykypäivään saakka Suomen Hippos.[92]

Toisen maailmansodan vaikutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Hevosasevelvollisuus Suomessa
Ratsumies vetää rintamalta palaavaa suksilähettiä.

Hevoset olivat keskeinen voimavara Suomen armeijalle talvisodassa (1939–1940) ja jatkosodassa (1941–1944). Armeijan hallussa oli vain harvoja autoja, joten sen pääasiallinen kulkuneuvo olivat kymmenettuhannet hevoset.[93][94] Hevoset oli määrätty hevos- ja ajoneuvoreserviin vuonna 1922 alkaneessa ohjelmassa. Suomenhevosrodun säilyvyyden turvaamiseksi reserviin ei otettu oriita tai tiineitä, imettäviä tai kantakirjattuja tammoja.[93][95][96] Kaikki reservihevoset pysyivät sodankin aikana omistajiensa laillisena omaisuutena, ja ne merkittiin tunnistusta varten. Kaikki hevoset pyrittiin palauttamaan omistajilleen tai ilmoittamaan kuolleiksi.[96] Ohjelma onnistui säilyttämään rodun, ja Suomen hevoskanta palasi sotia edeltäneeseen 380 000 eläimeen jo vuonna 1945.[97]

Suomen armeijan sotasaaliina saamien venäläisten hevosten suuri määrä uhkasi suomenhevosen rotupuhtautta: monet venäläishevoset olivat oriita, eikä ihmisiä juuri voitu estää antamasta niiden sekaantua suomenhevosiin. Käytännön ja poliittisista syistä Neuvostoliitto ei suostunut ottamaan hevosiaan takaisin osana Suomen valtavia sotakorvauksia. Suomenhevoset kuitenkin kelpasivat maksuksi, ja vuosina 1947 ja 1948 Venäjälle vietiin yhteensä 18 000 suomenhevosta. Parhaita yksilöitä ei tarjottu, ja aikalaistodistajien mukaan moni komea mutta muuten kelvoton eläin päätyi Venäjälle.[97][98]

Sodanjälkeinen taantuma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ruuna Reipas oli Suomen ensimmäinen miljoona markkaa ansainnut hevonen ja yksi kansan suosikeiksi nousseista ravureista suomenhevosen määrän rajun laskun aikana.

1900-luvun alussa, suomenhevosen kantakirjaa perustettaessa Suomessa oli arviolta 300 000 hevosta. Käytännössä ainoastaan suomenhevosista koostunut hevoskanta pysyi samankaltaisissa määrissä viisikymmentä vuotta.[99] 1950-luvulla rotu saavutti kaikkien aikojen määrähuippunsa, arviolta 409 000 hevosta.[9][99] Suuri enemmistö näistä oli raskasta tyyppiä.[9] Maa- ja metsätalouden koneellistuessa entisestään 1960-luvulla putosi suomenhevosten määrä jyrkästi.[100] Kun hevosia oli vain joitakin vuosia aiemmin kasvatettu suuria määriä, vietiin niitä nyt teuraaksi tuhansittain. Lisäksi muutos metsänhoitolaissa teki valtion aiemmin tukemasta hevosin tehdystä metsätyöstä kannattamatonta, mikä entisestään vähensi hevosenpitoa. Monet työhevossuvut sammuivat. Urheilu- ja harrastuskäyttöön soveltuvat suvut säilyivät paremmin.[99] 1970-luvulle tullessa suomenhevosten määrä oli laskenut 90 000:een ja kymmenen vuotta myöhemmin 20 000:een eläimeen. Vähiten suomenhevosia oli vuonna 1987, vain 14 000 eläintä.[99]

Vaikka muiden hevosrotujen tuonti ja kasvatus lisääntyi jatkuvasti, alkoi myös suomenhevosten määrä vähitellen nousta; vuonna 1997 suomenhevosia oli jo 19 000.[99] Rodun pelastumisessa tärkeimmiksi tekijöiksi muodostuivat raviurheilu ja siihen liittyvä totovedonlyönti sekä jossain määrin myös Suomessa uusi ratsastusharrastus.[101]

Nykytilanne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Melkein kaikki Suomessa vuoden 1971 jälkeen syntyneet hevoset on rekisteröity. 2000-luvun ajan suomenhevosten määräksi on Suomessa vakiintunut noin 20 000,[102] ja vuotuinen varsamäärä on noin tuhat.[9] Rotu käsittää Suomen hevoskannasta noin kolmanneksen. Rodun säilyvyyden varmistamiseksi tavoitteena on, että vuosittain jalostuskäytössä olisi vähintään kaksisataa oritta ja kaksituhatta tammaa, raviurheilukäytössä kolmetuhatta hevosta ja ratsu- ja muussa käytössä kuusituhatta hevosta.[101] Nykyään useimmat suomenhevoset kasvatetaan ja opetetaan ravureiksi, joskin rotu on myös suosittu opetus- ja harrasteratsu.[9][103]

Suomenhevonen on Suomen ulkopuolella verrattain tuntematon hevosrotu, eikä sen kansainvälistämiseksi ole ollut järjestelmällisiä pyrkimyksiä. Rodun englanninkielinen nimi ”Finnhorse” on ollut vakiintuneessa käytössä esimerkiksi tieteellisissä tutkimuksissa vasta 2000-luvulta alkaen.[104] Suomen ulkopuolella on kuitenkin pieniä määriä suomenhevosia esimerkiksi Saksassa ja Ruotsissa.[5][9] 1980-luvulla järjestetyn hevosalan vaihto-ohjelman myötä joitakin suomenhevosia myytiin Itävaltaan ja Saksaan vuosina 1985 ja 1987. Saksaan ostetuista yksilöiden pohjalta aloitettiin suomenhevoskasvatus Freund-siittolassa, joka on sittemmin kasvattanut liki sata suomenhevosta Saksaan ja Itävaltaan. Joitakin hevosia vietiin myös Hollantiin.[105] Saksan suomenhevoskanta on nykyäänkin merkittävin Suomen ulkopuolella noin 150 yksilöllä.[99]

1980-luvun vaihto-ohjelman lisäksi suomenhevosia ei juurikaan ole viety ulkomaille.[105] Vuonna 2008 julkaistussa tutkimuksessa suositeltiin rodun kansainvälisen tuntemuksen ja kysynnän parantamista sen säilymisen turvaamiseksi.[104] Vuodesta 2008 suomenhevosen kansallinen jalostusohjelma onkin sisältänyt kohdan rodun kansainvälisen tuntemuksen parantamiseksi, kansainvälisen kysynnän luomiseksi sen harrastus- ja opetuskäyttöön, sen aseman vahvistamiseksi ensisijaisena hevosturismin käyttämänä rotuna Suomessa, ja suomenhevosravureiden osallistumismahdollisuuksien lisäämiseksi Ruotsin ja Norjan kilpailuissa.[105]

Suomessa suomenhevosella katsotaan olevan arvoa kulttuuriin vahvasti liittyvänä kansallisrotuna, jolla on suomenhevosyhdistyksien tuki. Rodun kansainvälistämistä kuitenkin hankaloittavat sen alhainen hevosmäärä ja vähäinen maine ulkomailla.[106] Rodun parhaiksi puoliksi katsotaan sen hyvä terveys ja käyttöominaisuudet, monipuolisuus ja uutuusarvo Suomen ulkopuolella.[106] Rodun monipuolisuus ja yleishevostyyppisyys on haastava markkinoitava, koska yleishevonen tyyppinä on Pohjoismaiden ulkopuolella käytännössä tuntematon ja sovinnaisten hevostyyppien ulkopuolella, eikä sillä ole erityistä käyttötarkoitusta, jossa sillä olisi selvä etulyöntiasema muita rotuja vastaan. Toisaalta monipuolisuus on myös etu: erikoistuneempien rotujen käyttö voi olla rajoittuneempaa.[105][106]

Suomenhevosen kulttuurihistoriallinen arvostus tunnustettiin vuonna 2017, kun rotuun liittyvä tietotaito liitettiin elävän kulttuuriperinnön kansalliseen luetteloon.[107]

Vaikutus muihin rotuihin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vjatkanhevonen, jolla on suomenhevosta muistuttava yleisvaikutelma.

Ruotsalainen professori Eric Åkerblom esitti aikanaan, että suomalaisen hevosen kantamuoto olisi levinnyt jokilaaksoja myöten Norjan Tromssaan, ja että se olisi Yykeänvuonon alueelta peräisin olevan pohjanhevosen kantamuoto. Suomenpienhevosta onkin käytetty parantamaan 1960-luvulla sisäsiitokseen ajautunutta norjalaista pohjanhevosta ja laajentamaan sen geenipoolia.[108][81]

1300-luvulta 1500-luvulle Suomesta vietiin hevosia Venäjälle ja Saksaan niin paljon, että viennille asetettiin lopulta rajoituksia.[60][81][108] 1800-luvun alussa Venäjälle viedyt suomalaishevoset vaikuttivat vjatkanhevosen kehittämiseen. 1800-luvulta 1900-luvun alkuun asti suomalaisperäisiä hevosia käytettiin monien balttilaisten ja venäläisten työhevosrotujen kuten torinhevosen ja liettuankylmäverisen luomiseen. Useimmiten rodut kehitettiin risteyttämällä suomalaisia hevosia paikallisen pienen kannan kanssa. 1920- ja 1930-luvuilla suomenhevosta käytettiin myös eestinhevosen jalostamisessa. Raskaaseen mezeninhevoseen sekoitettiin sekä suomen- että eestinhevosta kunnes rodun kantakirja suljettiin 1950-luvulla. Merkkejä suomenhevosen vaikutuksesta voidaan nähdä myös muissa neuvostoliittolaisissa ja venäläisissä työhevosroduissa, koska 1900-luvun puolivälissä Suomesta vietiin Neuvostoliittoon 15 000 hevosta osana sotakorvauksia.[108]

Torinhevonen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Torinhevonen

1800-luvun puolivälissä virolaiset kartanonomistajat pitivät eestinhevosta liian pienenä maatalouden tarpeisiin nähden ja tulivat siihen tulokseen, että hevoskanta hyötyisi risteyttämisestä. Suomenhevonen oli yksi tehtävään harkituista roduista.[87] Torin valtionsiittola perustettiin uuden rodun keskuspaikaksi vuonna 1856, ja sinne tuotiin kymmenen suomalaista tammaa ja kolme oria. Näitä käytettiin pääosin risteyttämiseen, mutta niillä teetettiin myös joitakin puhdasrotuisia jälkeläisiä. Suomenhevosristeytysten jälkeläiset eivät kuitenkaan osoittautuneet odotetun tasoisiksi, ja suomalaishevosten käyttö Torissa lopetettiin asteittain. Nykytorinhevoseen on kuitenkin jäänyt merkittävää vaikutusta suomalais-arabialaisesta oriista Orro ja sen suositusta pojanpojanpojasta Harun 42 T.[87]

Käyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Liinaharja suomenhevonen matalalla ristikkoesteellä.

Työkäyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maa- ja metsätyöt olivat suomenhevosen ensimmäisiä käyttötarkoituksia. Useimmista työhevosroduista poiketen suomenhevosesta ei koskaan jalostettu kovin suurta tai raskasta. Se oli maan ainoa hevosrotu, joten siltä vaadittiin monipuolisuutta: suomenhevosta käytettiin myös ratsuväen ensisijaisena ratsuna. Lisäksi Suomen ilmasto ja olosuhteet vaativat rodulta kestävyyttä ja karaistuneisuutta. Tuloksena suomenhevosesta kehittyi pieni mutta kestävä hevonen, joka pystyi vetämään raskaita kuormia vaikeassa maastossa ja jopa rintaan asti ulottuvassa kinoksessa.lähde? Kokoonsa nähden suomenhevonen on maailman voimakkaimpia työhevosrotuja: vetotyylinsä, työmoraalinsa ja luontaisten kykyjensä ansiosta rodun parhaat yksilöt voivat vetää jopa kaksi kertaa oman painonsa verran.[109]

Nykypäivään on säilynyt vain muutamia työhevossuunnan sukulinjoja, ja vain noin kahdesta kolmeensataa yksilöä on varsinaisessa työkäytössä.[109] Kiinnostus perinteisiin työhevosmenetelmiin ja -töihin on kuitenkin kasvanut, ja työhevoskilpailuita järjestetään yhä säännöllisesti. Työhevoskilpailuihin kuuluu yleensä veto- tai kyntökilpailuita. Metsänhoitotöissä hevosmetsureille on yhä käyttöä esimerkiksi puistoissa, suojelualueilla ja muissa maastoltaan herkissä kohteissa[110], ja käytössä on Suomessa tavallisesti juuri suomenhevonen.lähde?

Raviurheilu ja valjakkoajo

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katso myös: Raviurheilu Suomessa
Raviurheilu on ollut suomenhevosen tärkein käyttötarkoitus 1960-luvulta alkaen. Kuvassa johtohevosena on kaksinkertainen ravikuningatar I.P. Vipotiina elokuun 2010 ennätysjuoksussaan.

2000-luvulla noin 75 prosenttia suomenhevosista on ravikäytössä. Toiseksi yleisin käyttö on ratsuna.[9][103]

Suomenhevosia on käytetty kilpa-ajoon vuosisatojen ajan. Ensimmäiset varsinaiset ravikilpailut järjestettiin vuonna 1817. Sitä ennen kilvanajo kirkolta kotiin oli ollut perinteinen isäntien huvitus,[111][112] ja raviurheilu säilyikin lähinnä maanviljelijöitten harrastuksena 1950-luvulle asti. Tuolloin Suomen hevosmäärä oli jo jyrkässä laskussa ja raviurheilu menetti suosiotaan.[112] Vuodesta 1959 myös muiden hevosten on sallittu osallistua ravikilpailuihin Suomessa. Nopeampien lämminveriravurien maahantuonti ja totovedonlyönti loi lajiin uutta ammattimaista vaikutelmaa ja elvytti sen suosiota.[37] Vedonlyöntitulojen kasvu kasvatti vuorostaan kilpailujen määrää, mikä auttoi suomenhevosta vakiinnuttamaan asemansa ravihevosena seuraavina vuosikymmeninä.[37][113]

Suomenhevoset ovat kilpailleet menestyksekkäästi myös valjakkoajossa. Suomenhevonen on Suomen käytetyin valjakkohevosrotu erityisesti alueellisella ja kansallisella tasolla.[114] Heidi Sindan ajama tamma Jehun Viima[115] kuului Suomen hopeaa saaneeseen yksivaljakkojoukkueeseen vuoden 2002 yksivaljakkoajon maailmanmestaruuksissa Ranskassa.[116] Sindan mukaan rotu hyvätapaisena, keskittymiskykyisenä, työteliäänä, tottelevaisena ja kylmähermoisena soveltuu valjakkoajoon ihanteellisesti.[114]

Ratsastus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomenhevosen suosio harrasteratsuna Suomessa on noussut 1900-luvun lopulta alkaen.

Suomenhevonen on hyvä yleisratsu ja soveltuu erityisesti harraste-, vaellus-, terapia- ja opetushevoseksi.[9][56] Helsingin ratsupoliisin käyttämistä kymmenestä hevosesta kaksi on nykyisin suomenhevosia, tosin rotua pidetään käyttöön pienehkönä.[117] Suomenhevosia kilpailee monissa ratsastuksen lajeissa, ja vuodesta 1970 lähtien Suomessa on järjestetty ratsastuskilpailuihin erillisiä suomenhevosluokkia, mikä on parantanut rodun suosiota.[56] Vaikka suomenhevonen onkin liian hidas kilpaillakseen kenttäratsastuksessa ja laukkaurheilussa englannintäysiveristen ja muiden urheiluhevosrotujen kanssa, se on kuitenkin hyvin luotettava ratsu maastoratsastuksessa, erityisesti vaikeassa maastossa. Esimerkiksi jatkosodan aikaan armeijan suomenhevosratsut ylittivät kaikki reitillään olleet suot.[55] Rotu soveltuu hyvin myös ratsastusvaellukseen ja matkaratsastukseen: Ritva Lampisen ratsastama tamma Uusi-Helinä pääsi hyväksytysti maaliin ja sijoittui 28:nneksi vuoden 1990 matkaratsastuksen maailmanmestaruuskilpailussa Tukholmassa.[9][118]

Kouluratsastuksessa suomenhevonen haastaa puoliveriset urheiluhevoset kansalliselle tasolle asti. Alemmilla tasoilla rodulla on etulyöntiasema, koska se pystyy helposti suorittamaan vaadittavat liikkeet ja sen tasaiset liikkeet helpottavat ratsastajan osuutta.[119] Vuonna 2010 suomenhevonen saavutti mitalisijan kansainvälisessä vammaiskouluratsastuskilpailussa.[120][121] Huipputason kouluratsastuksessa suomenhevosen haittana ovat verrattain pystyjen lapojen rajoittamat vaatimattomat liikkeet.[55] Muutama suomenhevonen on silti pystynyt ansaitsemaan ylläpitonsa kouluratsastuskilpailuvoitoillaan, mikä korkeiden osallistumismaksujen ja vaatimattomien palkintosummien maassa on suoranainen saavutus.[119][122][123] Useimmat suomenhevoskouluratsut kilpailevat kansallisella helppo A -tasolla.[9] Jotkut yksilöt ovat kilpailleet vaativaa A:ta vastaavalla Prix de St. George -tasolla.[103]

Esteratsastuksessa suomenhevonen on luotettava ja kohtalaisen kykenevä, ja rodun edustajia kilpailee säännöllisesti jopa 130 cm esteluokissa.[9] Alemmissa luokissa suomenhevoset menestyvät melko hyvin tehokkaan ja puhtaan hyppytyylinsä ansiosta, mutta rodulle tyypillinen laukka-askeleen lyhyys estää menestyksekkään osallistumisen korkeampiin luokkiin.[55] Vuonna 1952 julkaistussa kirjassaan Ratsastuskirja olympiatason kenttäratsastaja Werner Walldén kuvasi suomenhevosta kestäväksi, lannistumattomaksi, keskittymiskykyiseksi ja vähällä toimeen tulevaksi. Walldén piti hyppykykyä rodun parhaana ominaisuutena ratsastuksen kannalta, mutta totesi sen kapasiteetin olevan riittämätön kansainvälisiin kilpailuihin.[124][125] Suomenhevosten korkeushyppyennätys on ruuna Pokerin 1970-luvulla Kristina Jungfeltin (nyk. Arme) ratsastamana hyppäämä 172 cm.[126][127]

Suomalainen perhe heinätöissä vuonna 1954. Suomenhevosen lempeä luonne tekee siitä arvokkaan kumppanin maataloustöissä ja terapiaratsuna.

Suomenhevonen soveltuu rauhallisuutensa, työteliäisyytensä, tottelevaisuutensa, terveytensä ja kestävyytensä ansiosta hyvin ratsastusterapiakäyttöön. Suomenhevonen ei ole niin kookas, että ratsastajan avustaminen maasta käsin olisi hankalaa, mutta sillä on kuitenkin melko laajat liikkeet, jotka stimuloivat potilaan lihaksistoa, aisteja ja tasapainoa. Lisäksi monet suomenhevoset on opetettu ajolle ja ovat näin tottuneet erilaisiin ääniin ja käsittelyyn takaa päin; entiset ravurit eivät myöskään maksa paljon. Suomenhevonen on myös olemukseltaan monille suomalaisille rauhoittava näky.[128][129]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Arppe, Pentti: Suomen raviurheilu. K. J. Gummerus Oy, 1968.
  • Haavikko, Ritva: Hevonen taiteessa, runoudessa, historiassa. Gummerus, 2003. ISBN 951-0-22877-X
  • Laine P, Martin-Päivä M, Prepula H, Saastamoinen Markku: Suomenhevosen kansainvälistymisen mahdollisuudet suomenhevonen.info. 16. joulukuu 2008. Viitattu 26. tammikuu 2012.
  • Ojala, Ilmari: Suomenhevonen. Tammen Suuri hevoskirja 3, 1995, s. 46–95. Tammi. ISBN 951-31-0515-6
  • Pesonen, Hannu & Hankimo, Olavi & Pystynen, Venla & Pesonen, Riikka: Liinaharja, Suomenhevosen taival. Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21359-8
  • Roiha, Mauno: Ratsuhevosen kasvatus ja valmennus. (toim. Ristonmaa, Simo) K. J. Gummerus Oy, 1968.
  • Rooney, James R. Rooney, John L. Robertson: Equine pathology. Wiley-Blackwell, 1999. ISBN 978-0813823348
  • Ruohoniemi M, Raekallio M, Tulamo RM, Salonius K: Equine Vet J. Equine veterinary journal, tammikuu 1997, 29. vsk, nro 1, s. 44–48. PubMed:9031863
  • Ruohoniemi M, Ahtiainen H, Ojala M.: Estimates of heritability for ossification of the cartilages of the front feet in the Finnhorse. Equine Vet J., tammikuu 2003, 35. vsk, nro 1, s. 55–59. PubMed:12553463 ISSN 0425-1644
  • Ruohoniemi M, Mäkelä O, Eskonen T.: Clinical significance of ossification of the cartilages of the front feet based on nuclear bone scintigraphy, radiography and lameness examinations in 21 Finnhorses. Equine Vet J., Maaliskuu 2004, 36. vsk, s. 143–148. PubMed:15038437
  • Suomenhevonen. (toim. Saastamoinen, Markku) Suomen Hippos, 2007. ISBN 978-951-95441-9-9
  • Suomenhevosen jalostusohjesääntö Suomen Hippos ry. Viitattu 21. tammikuu 2012.
  • Suomenhevosen rekisteröinti, kantakirjaus, palkitseminen ja siitokseen käyttö Suomen Hippos ry. Viitattu 26.1.2012.
  • Swinney, Nicola Jane: Horse Breeds of the World, s. 86. Octopus Publishing Group, 2006. ISBN 978-0-600-61319-0
  • Talaskivi, Soini: Suomalainen hevoskirja. Otava, 1977. ISBN 951-1-11242-2
  • Viitanen, Johanna: Hevosen värit. Vudeka, 2007. ISBN 978-952-99464-8-8

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Suomenhevosesta Suomen kansallishevonen Yle Uutiset. 13.2.2007. Yleisradio. Viitattu 11.10.2015.
  2. ↑ a b c d e f g h Suomenhevosen rotutyypi hippos.fi. Viitattu 21.1.2012.
  3. ↑ a b c Suomenhevosen jalostusohjesääntö joulukuu 2004. Suomen Hippos. Viitattu 21.1.2012.
  4. ↑ a b c d e f g h i j Finnhorse Suomen Hippos ry. Viitattu 21.1.2012.
  5. ↑ a b c d Swinney, s. 86
  6. ↑ a b c d Suomenhevosen rekisteröinti, kantakirjaus, palkitseminen ja siitokseen käyttö, s. 7
  7. ↑ a b c d Suomenhevosen rekisteröinti, kantakirjaus, palkitseminen ja siitokseen käyttö, s. 4
  8. ↑ Ertola, Kristiina; Houttu, Jukka: ”114: The Finnish Horse and Other Scandinavian Cold-Blooded Trotters”, Diagnosis and Management of Lameness in the Horse, s. 946. Määritä julkaisija! ISBN 978-0-7216-8342-3
  9. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q The Finnhorse (arkistoversio 22.7.2011) The Equus Collection. The Scandinavian Horse. Arkistoitu 22.7.2011. Viitattu 26.1.2012.
  10. ↑ a b c d e f g h i j k Viitanen 2007, s. 147.
  11. ↑ Vekselin Ihme Sukuposti.net-tietokannassa sukuposti.net. Viitattu 26.1.2012.
  12. ↑ Vekselin Ihme Heppa-tietokannassa Suomen Hippos. Viitattu 26.1.2012.
  13. ↑ Alerini, Leena: Uusia värihevosia, uusia testiohjeita 27.6.2013. Hevosurheilu magazine. Arkistoitu 2.7.2013. Viitattu 10.2. 2014.
  14. ↑ Alerini, Leena: Lisää suomenkirjavia! 31. 5. 2013. Hevosurheilu magazine. Arkistoitu 10.6.2013. Viitattu 10.2. 2014.
  15. ↑ Get to Know the Finnhorse (pdf) Agropolis Ltd ja Maatalousministeriö. Viitattu 26.1.2012. (englanniksi)
  16. ↑ Lindström, Minna (päätoimittaja): Tunne hevonen: lehti luonnollisesta hevostaidosta, 2009, nro 1, s. 26–28. Brännland. ISSN 1798-2774
  17. ↑ a b c d e f g h i Ojala 1995, s. 51
  18. ↑ a b c Saastamoinen 2007, s. 9
  19. ↑ Voikko Sukuposti.net-tietokannassa sukuposti.net. Viitattu 26.1.2012.
  20. ↑ a b Alerini, Leena: Mustanvoikko suomenhevonen virallisesti tunnistettu ("[voidaan sanoa] ensimmäiseksi jos ei koskaan niin ainakin hyvin, hyvin pitkään aikaan.") 2.3.2010. Hevosurheilu-lehti. Viitattu 26.1.2012.
  21. ↑ Hennylän Kulta 246001S00092352 Pedigree database Sukuposti.net. Viitattu 26.1.2012.
  22. ↑ Ensimmäinen mustanvoikko sh! ("Ukkosen Pojan viime kesänä syntynyt erikoisenvärinen tyttärentytär Hennylän Kulta (i. Helinän Ari, e. Apilan Viola, ei. Ukkosen Poika) on nyt geenitestattu, ja eilen Isosta-Britanniasta saapuneen tuloksen mukaan varsa on kuin onkin väriltään mustanvoikko. Hennylän Kulta on siis ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa mustanvoikoksi tunnistettu suomenhevonen!") 23.2.2010. Ukkosen Pojan kotisivut, uutiset. Viitattu 26.1.2012.
  23. ↑ Auringon Säde varsoi – tuplavoikon? ("Ukkosen Pojan 7-vuotias esikoistytär, voikkotamma Auringon Säde (e. Kastanja) on varsonut huhtikuussa ruunivoikko-oriista Autere (i. Humeeti, e. Halokeeni) sinisilmäisen tammavarsan, jonka iho on vaaleanpunainen ja karva hyvin vaalea. On mahdollista, että kyseessä on maamme ensimmäinen tuplavoikko suomenhevonen.") 7.5.2010. Ukkosen Pojan kotisivut, uutisia. Viitattu 26.1.2012.
  24. ↑ Alerini, Leena: Tuplavoikko suomenhevonen syntynyt? (Voikkotamma Auringon Säde on varsonut ruunivoikko-oriista Autere sinisilmäisen tammavarsan, jonka iho on vaaleanpunainen ja karva hyvin vaalea. Tässä vaiheessa on vielä kaikki syy yhtyä omistajan toiveeseen siitä, että kyseessä olisi Suomen ensimmäinen tunnettu tuplavoikko suomenhevonen. (...) Varsan väritys on tätä luettaessa edelleen ennallaan, eivätkä sen silmät ainakaan vielä ole alkaneet tummua.") 2.3.2010. Hevosurheilu magazine. Arkistoitu 28.9.2010. Viitattu 26.1.2012.
  25. ↑ Lakeuden Valotar (246001S00101071) Sukuposti.net-tietokannassa sukuposti.net. Viitattu 26.1.2012.
  26. ↑ Sonja Sukuposti.net-tietokannassa sukuposti.net. Viitattu 26.1.2012.
  27. ↑ Päistärikkösuvut havia.net. Viitattu 6.5.2011.
  28. ↑ Alerini, Leena: Päistäriköissä on Taikaa. Hevosurheilu, 21.8.2010, 86. vsk, nro 66. ISSN 0787-5274
  29. ↑ Tamman Iiris 2275-88R jälkeläiset Sukuposti.net-tietokannassa sukuposti.net. Viitattu 19.2.2012.
  30. ↑ Rautio, Johanna: Suomenhevosen värit: Kimo ("Muutama [kimo] kuitenkin säästyi ja suomenhevosissa kimot polveutuvat nykyään kahdesta suvusta. Tamma Iiris edusta yksin toista ja tamma Pelelaikan perilliset toista. Pelelaikan väri pystytään jäljittämään kauas menneisyyteen "Hinttulan valakoosiin" ja sen suku jatkuu erityisesti T-kantakirjaori E.V. Johtotähden ansiosta.") havia.net. Viitattu 1.2.2012.
  31. ↑ E.V. Johtotähden 1726-93Ta jälkeläiset Sukuposti.net-tietokannassa sukuposti.net. Viitattu 15.1.2011.
  32. ↑ Rautio, Johanna: Suomenhevosen värit: Hopeavärit havia.net. Arkistoitu 17.6.2006. Viitattu 1.2.2012.
  33. ↑ a b c Maasta se pienikin ponnistaa – ori Vuohimäen Havu työmestaruuskilpailuissa ([340-kiloinen ori] veti painoonsa nähden eniten, 206 %. Painoonsa nähden toiseksi eniten, 183 % (laskuissa otettiin huomioon täydet portaat), veti Valtakunnan työmestariksi loimitettu 520-kiloinen tamma Pelotin ja kolmanneksi eniten, 182 %, neljänneksi sijoittunut, 550-kiloinen tamma Anan Jalo.") olympiaravit.fi. Viitattu 21.1.2012.[vanhentunut linkki]
  34. ↑ Saastamoinen 2007, s. 104
  35. ↑ a b c Kantakirjaan hyväksymisen tulosvaatimukset 22.3.2009. Suomen työhevosseura ry. Arkistoitu 22.4.2012. Viitattu 26.1.2012.
  36. ↑ a b c d Suomenhevosten T-suunnan vetokoe 22.3.2009. Suomen työhevosseura ry. Arkistoitu 22.4.2012. Viitattu 26.1.2012.
  37. ↑ a b c d Pesonen et al., s. 199
  38. ↑ Kuninkuusravit (arkistoversio 29.5.2011) 26.1.2012. Suomen Hippos. Arkistoitu 29.5.2011. Viitattu 19.9.2011.
  39. ↑ Saastamoinen 2007, s. 105
  40. ↑ § 19 Hevosen ikä ja osallistumisoikeus Suomen Hippos ry. Arkistoitu 14.7.2011. Viitattu 21.1.2012.
  41. ↑ Vitter jyräsi Elitkampenin ykköseksi SE-ajalla: "Pystyimme vastaamaan odotuksiin" yle.fi. Viitattu 28.6.2019.
  42. ↑ Saastamoinen 2007, s. 232
  43. ↑ a b Suomenennätykset Suomen Hippos ry. Viitattu 26.1.2012.
  44. ↑ Viesker Sukuposti.net.tietokannassa sukuposti.net. Viitattu 26.1.2012.
  45. ↑ Månadens häst – mars ("Järvsöfaks innehar världsrekordet för kallblod. I juli 2005 travade han på otroliga 1.17,9 över 1640 meter! Så snabbt har inget annat kallblod någonsin sprungit.") 27.3.2006. Hippson.se. Viitattu 26.1.2012. (ruotsi)
  46. ↑ I.P. Vipotiina ME-lukemiin Mikkelissä 18.7.2010. Yle.fi. Viitattu 26.1.2012.[vanhentunut linkki]
  47. ↑ Saastamoinen 2007, s. 69
  48. ↑ Saastamoinen 2007, s. 208
  49. ↑ Saastamoinen 2007, s. 210
  50. ↑ Saastamoinen 2007, s. 212
  51. ↑ Ruohoniemi 2004, s. 143-148
  52. ↑ Ruohoniemi 2003, s. 55-59
  53. ↑ Rooney 1999, s. 186
  54. ↑ Ruohoniemi 1997, s. 44-48
  55. ↑ a b c d e f Roiha, s. 124
  56. ↑ a b c d e f Saastamoinen 2007, s. 75
  57. ↑ Suomen Hippos ry – Suomenhevonen olympiaravit.fi. Arkistoitu 13.7.2011. Viitattu 26.1.2012.
  58. ↑ a b c d Pesonen et al., s. 192
  59. ↑ a b Suomenhevosen jalostusohjesääntö s. 7
  60. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad ae Talaskivi 1977, s. 77–81
  61. ↑ a b c Pesonen et al., s. 186-187
  62. ↑ a b Pesonen et al., s. 187
  63. ↑ Pesonen et al., s. 188
  64. ↑ a b c Pienhevonen suomenpienhevonen.fi. Viitattu 26.9.2010.
  65. ↑ a b Suomenhevonen 2010 (pdf) suomenhevosliitto.fi. Arkistoitu 18.7.2011. Viitattu 26.1.2012.
  66. ↑ a b Suomenhevosen jalostusohjesääntö, s. 8
  67. ↑ a b Pieni suomenhevonen on siro ja sitkeä (arkistoversio 20.7.2011) web.archive.org. Arkistoitu 20.7.2011. Viitattu 26.1.2012.
  68. ↑ Suomenhevosen jalostusohjesääntö, s. 4
  69. ↑ a b Suomenhevosen jalostusohjesääntö, s. 1-2
  70. ↑ a b c Suomenhevosen jalostusohjesääntö, s. 12
  71. ↑ a b c Suomenhevosen jalostusohjesääntö s. 10
  72. ↑ Suomenhevosten T-suunnan ajettavuuskoe 26.1.2012. Suomen työhevosseura ry. Arkistoitu 22.4.2012. Viitattu 15.1.2011.
  73. ↑ Suomenhevosen jalostusohjesääntö s. 11
  74. ↑ Jaakko Masonen: Hämeen härkätie, s. 40. Tiemuseon julkaisuja 4. Valtion painatuskeskus. Helsinki., 1989.
  75. ↑ a b c d e f g h i j k l Arppe 1968, s. 9–12
  76. ↑ Suomenhevonen polveutuu ikivanhoista hevosroduista Maaseudun tulevaisuus. Arkistoitu 5.9.2014. Viitattu 4.9.2014.
  77. ↑ a b c Ojala 1995, s. 48
  78. ↑ SKS:n henkilökuvatietokanta Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 26.1.2012.
  79. ↑ Gummerus (1600–) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  80. ↑ Herlin, Ikka: Gustav Vilkuna 2004. .kirjastovirma.fi. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 26.1.2012.
  81. ↑ a b c d e f g h i Ojala 1995, s. 50
  82. ↑ Rautakauden elinkeinot (Hevosten varusteita ilmestyy löytöihin vasta keskisellä rautakaudella.) Museovirasto. Viitattu 26.1.2012.
  83. ↑ a b c d e f g h Saastamoinen 2007, s. 10
  84. ↑ Roiha, s. 123
  85. ↑ Joissain lähteissä etunimet ruotsalaisessa muodossa Gran Magnus.
  86. ↑ a b c Ojala 1995, s. 52
  87. ↑ a b c d e f g h i Ojala 1995, s. 52
  88. ↑ Einon 680 linja havia.net. Arkistoitu 23.7.2011. Viitattu 26.1.2012.
  89. ↑ Saastamoinen 2007, s. 11
  90. ↑ Ote Kirsi Peltosen opinnäytetyöstä ”Vaellusratsu” 2004 retkiratsut.net. Arkistoitu 24.7.2011. Viitattu 26.1.2012.
  91. ↑ a b Ojala 1995, s. 54
  92. ↑ a b Suomenhevosen jalostusohjesääntö, s. 1
  93. ↑ a b Pesonen et al., s. 108
  94. ↑ Pesonen et al., s. 115
  95. ↑ Pesonen et al., s. 110
  96. ↑ a b Pesonen et al., s. 113
  97. ↑ a b Pesonen et al., s. 123-124
  98. ↑ Pesonen et al., s. 125
  99. ↑ a b c d e f Saastamoinen 2007, s. 66
  100. ↑ Saastamoinen 2007, s. 65
  101. ↑ a b Saastamoinen 2007, s. 67
  102. ↑ Alkuperäinen suomalainen Suomenhevonen.info. Viitattu 26.1.2012.
  103. ↑ a b c Finnhorse — a multipurpose breed Suomenratsut ry. Viitattu 26.1.2012.
  104. ↑ a b Laine et. al. 2008, s. 1
  105. ↑ a b c d Laine et. al. 2008, s. 2
  106. ↑ a b c Laine et. al. 2008, s. 3
  107. ↑ Suomenhevosiin liittyvä tietotaito hyväksyttiin elävän perinnön kansalliseen luetteloon 13.12.2017. Suomen Hippos ry. Viitattu 11.2.2024.
  108. ↑ a b c Saastamoinen 2007, s. 15
  109. ↑ a b Saastamoinen 2007, s. 78
  110. ↑ Kimmo Gustafsson: Hevonen hyrskii yhä useammin metsäkoneena 24.5.2011. YLE Turku. Viitattu 23.11.2012.
  111. ↑ Saastamoinen 2007, s. 68
  112. ↑ a b Pesonen et al., s. 198
  113. ↑ Pesonen et al., s. 161
  114. ↑ a b Pesonen et al., s. 205
  115. ↑ Jehun Viima Sukuposti.net-tietokannassa sukuposti.net. Viitattu 26.1.2012.
  116. ↑ Driving Championships: Day Four equisearch.com. Viitattu 26.1.2012.
  117. ↑ Ratsastava poliisi 125 vuotta (pdf) ("Suomenhevoset Patrix ja Priimi ovat ehkä hieman pienikokoisia poliisin käyttöön, nk. "puoliveriset" [sic] soveltuvat tehtävään paremmin.") Ruskeasuon kevät 2007. Viitattu 26.1.2012.
  118. ↑ Uusi-Helinä Sukuposti.net-tietokannassa sukuposti.net. Viitattu 26.1.2012.
  119. ↑ a b Pesonen et al., s. 190
  120. ↑ Valjus, Kati: Oululaisratsukko teki suomenhevoshistoriaa kansainvälisessä kilpailussa! (pdf) ("Oululainen Leena Jaakkola toi toukokuussa kotiin kaksi pronssimitalia vammais[koulu]ratsastuksen Pohjoismaidenmestaruuskilpailuista Tanskasta.") 2010. Suomenhevosliitto. Arkistoitu 18.7.2011. Viitattu 26.1.2012.
  121. ↑ Jakonen, Nina: PM-menestystä ratsastajille: Karjalaiselle hopeaa, Jaakkolalle pronssia ("Oululainen Leena Jaakkola teki Valssandran kanssa historiaa, sillä kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun suomenhevosella ratsastettiin mitali tai ylipäänsä kansainvälinen sijoitus vammaisratsastuksessa.") 2010. Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU ry. Viitattu 26.1.2012.
  122. ↑ Kelmi Sukuposti.net-tietokannassa sukuposti.net. Viitattu 26.1.2012.
  123. ↑ Jaime Sukuposti.net-tietokannassa sukuposti.net. Viitattu 26.1.2012.
  124. ↑ Pesonen et al., s. 186
  125. ↑ Helena Hänninen: Serlachiusten Gatti-hevonen Berliinin olympialaisiin? 2/2020. Serlachius-museot. Viitattu 11.2.2024.
  126. ↑ Miia Lahtinen: Jalot maalaiset. Hippos, Määritä ajankohta! Suomen Ratsastajainliitto.
  127. ↑ Ulla-Maija Aaltonen (toim.): Hevonen ja minä, s. 106. (Pokeri, kirj. Kristina Jungfelt, s. 101–108) Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01586-9
  128. ↑ Pesonen et al., s. 212
  129. ↑ Pesonen et al., s. 216

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Jouni Aalto (toim.): Ravikuninkaiden käskynhaltija: Kaarlo Partasen muistelmat. Espoo: Suomen Hevosurheilulehti, 2002. ISBN 951-95441-8-6
  • Ulla-Maija Aaltonen (toim.): Kiitos Suomen hevoselle. Helsinki: Art House, 1991. ISBN 951-884-095-4
  • Chrisse Fagerström: Ystäväni suomenhevonen. Jyväskylä: Atena, 1993. ISBN 951-9362-60-6
  • Sanna Karppinen & Marianne Ketelinmäki: Kansallisaarteemme suomenhevonen. Jyväskylä: Kirjakaari, 2014. ISBN 978-952-5969-55-9
  • Laitamäki, Johanna: Työhevosen merkityksen muutos Suomessa, teoksessa Laari 2009, Suomen maatalousmuseon vuosikirja, s. 33–53. Jyväskylä 2011. ISSN 1796-3990.
  • Juhani Matela: Valtias Vieteri. Oulu: Oy Liiton Kirjapaino, 1979. ISBN 951-99211-5-X
  • Raimo Naumanen: Voiton vei Vonkaus. Kuopio: Kustannuskiila, 1978. ISBN 951-657-038-0
  • Ilmari Ojala (toim.): Suomenhevonen Suomen puolesta 1939–1945. Hämeenlinna: Karisto, 1997. ISBN 951-23-3670-7
  • Ilmari Ojala: Parhaita hyvien joukossa... Unohtumattomia suomenhevosia ja hevosihmisiä. Keski-Karjalan Hevosystäväinseura ry., 2013. ISBN 978-952-93-2567-2
  • Hannu Pesonen, Olavi Hankimo, Venla Pystynen, Riikka Pesonen: Liinaharja: suomenhevosen taival. Helsinki: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21359-8
  • Markku Saastamoinen: Suomenhevonen. Espoo: Suomen Hippos ry, 2007. ISBN 978-952-99858-0-7
  • Jenni Timlin: Suomenhevosen jalostushistoria : yhteiskunnan muutosten vaikutukset suomenhevosen jalostuksen ja tyypin kehittymiseen. Rovaniemen ammattikorkeakoulu, 2000. ISBN 952-5153-26-6

Muuta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tietoa rodusta

Suomenhevosseurat

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomenhevonen&oldid=22851388”