Tämä on hyvä artikkeli.

Suo

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Näkymä suolta.

Suo on kostea ekosysteemi, jossa haihdunta on sadantaa pienempi, ja jonka kasvien jäännöksistä muodostuu turvetta.[1] Turvetta syntyy eniten pohjoisilla alueilla, koska hajoaminen on hitaampaa kylmissä ja kosteissa ympäristöissä.[2] Turpeessa on hajoamistilassa olevien kasvijäännösten rakenne suureksi osaksi säilynyt. Niistä voidaan usein määritellä, mihin kasvisukuun tai jopa -lajiin ne kuuluvat. Soita muodostuu vesien umpeenkasvamisen, tulvamaiden ja tulvattoman metsämaan soistumisen sekä merenrannikoilla maankohoamisen seurauksena. Suot ovat biodiversiteetiltään rikkaita ekosysteemejä ja monesti suosittuja retkeilyalueita.

Suon määritelmä eri tieteenaloilla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Geologiassa suo määritellään suokasvien maatumisesta muodostuneeksi turvekerrostumaksi, jonka paksuus on yli 30 senttimetriä, pinta-ala vähintään 20 hehtaaria ja tuhkapitoisuus alle 40 %.[3] Biologisen suomääritelmän mukaan suo on sellainen maastokuvio, jossa kivennäismaata peittävä orgaaninen maalajikerros on turvetta tai jonka aluskasvillisuudesta 75 % on suokasvillisuutta. Kolmen neljäsosan vaatimus perustuu A. K. Cajanderin metsätyyppioppiin, joka on pitkään ollut Suomen metsä- ja myös suoluokittelun perustana.[4] Metsätieteellisiä soita puolestaan ovat geologiset suot ja biologiset soistumat, mutta myös alle 20 hehtaarin laajuiset suot.[5]

Suoalueiden määrä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailmassa on soita noin 400 miljoonaa hehtaaria eli noin 5 % kaikesta maapinta-alasta.[6] Turvesoita on maapallon maapinta-alasta 3 %, ja niitä on kaikilla muilla mantereilla paitsi Antarktiksella.[2] Vuonna 1996 julkaistun arvion mukaan koko maapallon soista on luonnontilaisena 95 %.[7] Uudemman tiedon mukaan noin 80 % maailman turvemaista on vielä suhteellisen koskemattomia ja ne sijaitsevat lähinnä Pohjois-Amerikassa ja Siperiassa.[2] Läntisessä Siperiassa sijaitsevatkin maailman laajimmat turvemaat, jotka ovat yhteiseltä laajuudeltaan 60 miljoonaa hehtaaria.[8] Kanadassa soita on 12 % maan pinta-alasta.[8] Trooppisilla alueilla, esimerkiksi Indonesiassa on 20 miljoonaa hehtaaria suota, 11 % maan pinta-alasta.[9]

Skandinavia on yksi maailman soisimmista alueista.[10] Esimerkiksi Norjan pinta-alasta on 5,8 % suota ja kosteikkoja.[10] 1930-luvulla niitä oli 2,1 miljoonaa hehtaaria eli 12 % maapinta-alasta (13,5 % koko pinta-alasta), ja määrä on siis puolittunut ojitusten ja kuivatuksen takia.[10] Suojelualueita Norjassa on 68 600 hehtaaria eli 3,7 % kaikesta suopinta-alasta, minkä lisäksi tulevat muun muassa kansallispuistoissa olevat suoalueet.[10] Isossa-Britanniassa The Royal Society for the Protection of Birdsin mukaan 90 % soista on vahingoittuneita tai jo tuhoutunut.[11]

Suo kasvaa paksuutta joitakin millimetrejä vuodessa. Suomessa paksuuskasvu on useimmiten noin 0,5 mm vuodessa, tosin vaihteluväli on 0,2–4,0 mm.[12]

Suomi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomi on suoalaltaan maailman kuudenneksi soisin maa.[13] Arviot suopinta-alasta vaihtelevat kuitenkin lähteittäin. Suomessa on geologista suota noin 5,1 miljoonaa hehtaaria (15 %) ja metsätieteellistä suota noin 8,9 miljoonaa hehtaaria (26 %), eniten Pohjois-Suomessa ja vedenjakajien seudulla.[5] Suomessa suota on jäljellä kolmasosa alkuperäisestä laajuudesta.[7] Useimpien muiden arvioiden mukaan kuitenkin suoala on 9,3–10,4 miljoonaa hehtaaria, mikä on Suomen koko pinta-alasta ilman merialueita noin 26 % ja maa-alasta 29 %.[13][14][15][16][6]

Suomen soiden energiamäärä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen turvevarojen energiasisältö on noin 13 000 TWh. Turvevarojen energia vastaa 1 100 miljoonaa öljytonnia. Suomen turvevarat ovat kaksinkertaiset Pohjanmeren tunnettuihin öljyvaroihin verrattuna ja kaksi kolmasosaa Norjan tunnettuihin öljyvaroihin verrattuna. Suomen turvevarat ovat lähes kymmenkertaiset Suomen puuvarojen energiaan ja 35-kertaiset puuston tilavuuteen verrattuna.[17]

Suomen soiden käyttö turvetuotantoon

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metsähallituksen mukaan alkuperäisestä suoalasta on kolmannes luonnontilaisena.[18] Turveteollisuusliitto puolestaan arvioi, että luonnontilaisena soita on nykyisestä suoalasta 47,7 % eli 4,3 miljoonaa hehtaaria.[19] Suomen suurin yksittäinen suo on Kolarin kunnassa sijaitseva Teuravuoma, jonka pinta-ala on 7 000 ha.[13] Suomessa on suoalueita suojeltu 1,2 miljoonaa hehtaaria eli melkein 13 % (2013).[20] Suojelluista alueista iso osa sijaitsee Pohjois-Suomessa, Etelä-Suomessa ei ole enää paljoa soita jäljellä.[7]

Suotyypit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luokittelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen myös soiden luokitteluun käytettävä kasvupaikkatekijöihin perustuva metsätyyppien luokitus, metsätyyppioppi, perustuu Aimo Kaarlo Cajanderin 1909–1949 muodostamaan järjestelmään, jossa maanperän rakenne, sen ravinteisuus, kosteus- ja lämpötilaolosuhteilla katsotaan olevan keskeinen merkitys kasviyhdyskuntien rakenteen määräytymisessä.[4] Luokittelu poikkeaa eurooppalaisista ja pohjoismaisista luokituksista.

Suotyypit luokitellaan useimmiten putkilokasvien perusteella, mutta tarkempi määritys tapahtuu sammalten perusteella.[21]

Suot voidaan jakaa kahteen päätyyppiin myös sen mukaan, saavatko ne vetensä maaperästä vai sateesta. Minerotrofisiksi soiksi kutsutaan niitä soita, joilla on kosketus pohjaveteen mineraalimaiden kautta.[10] Kun turpeen muodostus jatkuu, yhteys pohjaveteen saattaa kadota ja suo saa veden sen jälkeen sateesta. Silloin kyseessä ombrotrofinen suo.[10] Ombrotrofiset suot ovat aina happamia, mutta minetrofiset suot voidaan vielä ryhmitellä tarkempiin ryhmiin pH:n mukaan.[10] Minetrofisilla soilla lajimäärien vaihtelu on suurta: pH:ltaan neutraaleilla soilla on esimerkiksi putkilokasveja viisi kertaa enemmän kuin happamammilla ja myös uhanalaisten kasvien määrä on suurempi.[10]

Suot ovat Suomen monimuotoisin ekosysteemi: on olemassa paljon erilaisia suotyyppejä, joille on yhteistä oikeastaan vain maaperän märkyys.[7] Euroopassa suoluonto on monimuotoisin Suomessa ja Venäjällä.[18] Suot ryhmitellään Suomessa kasvillisuuden mukaan erilaisiin tyyppeihin. Erilaisia kasvupaikkatyyppien yhdistelmiä on yli sata erilaista.[18]

Metsäntutkimuslaitos luokittelee suot kolmeen päätyyppiin: korpi, räme ja avosuot (neva ja letto). Näille päätyypeille on lukuisia lisämääreitä.[22] Korvet ja rämeet jaetaan edelleen aitoihin ja sekatyyppeihin jotka ovat puustoisen ja avosuon yhdistelmiä.[23]

Esimerkiksi Skotlannissa on paljon maailmanlaajuisesti harvinaisia soita, joita kutsutaan nimellä blanket bogs (suomeksi peittosuo), joita on ehdotettu jopa Unescon maailmanperintöluetteloon.[24][25] Kyseisillä soilla on erittäin vetistä turvetta, jossa kasvaa esimerkiksi rahkasammalia, harvinaisia suo-orkideoja ja kääpiöpensaita; lisäksi lintulajisto on runsas.[24] Samanlaista suotyyppiä esiintyy myös ainakin Argentiinassa ja Uudessa-Seelannissa.[24]

Korpi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Korpi

Korvet ovat puustoisia soita, joissa yleisin puulaji on kuusi. Korven erityispiirre on, että niissä esiintyy sekä suolajeja että ravinteisuudeltaan vastaavan metsätyypin lajistoa. Korvissa turvekerros on ohut ja tavallisia kasveja ovat muun muassa harmaaleppä, metsäkurjenpolvi, mesiangervo ja oravanmarja.[26] Rehevät korvet eli lehtokorpi, saniaiskorpi sekä ruoho- ja heinäkorpi ovat luonnontilaisina tai luonnontilaisen kaltaisina metsälain tarkoittamia arvokkaita elinympäristöjä.

Räme

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suopursu ja mänty.
Pääartikkeli: Räme

Rämeet ovat puustoisia soita. Yleisin puulaji rämeellä on mänty. Männyt ovat rämeessä usein kitukasvuisia. Ravinteisuudeltaan ne vastaavat kuivahkoa kangasta ja sitä karumpia metsätyyppejä. Rämeen kenttäkerroksessa valtalajina ovat varvut, kuten suopursu, juolukka, vaivaiskoivu, suokukka sekä vaivero.[27] Hilla eli lakka kasvaa rämeillä. Kitumaan räme on luonnontilaisena tai luonnontilaisen kaltaisena metsälain tarkoittama arvokas elinympäristö.

Neva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tupasvillaa.
Pääartikkeli: Neva

Nevat ovat puuttomia, toisinaan hyvinkin märkiä avosoita. Niillä märät ja kosteat pinnat vuorottelevat kuivempien mättäiden kanssa.[28] Nevojen linnusto on erittäin runsas. Lisäksi nevoilla on merkitystä muun muassa teeren soidinpaikkoina sekä hilla- ja karpalosoina. Nevoilla kasvaa esimerkiksi tupasvillaa, karpaloita ja erilaisia saroja.[28]

Letto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kämmekkäkasvusto.
Pääartikkeli: Letto

Letto on lehdon vastine suotyypeissä. Niitä syntyy vain maaperältään kaikkein ravinteikkaimmille alueille, minkä vuoksi niiden kasvillisuus on omaleimaista. Suoveden pH ja kalkkipitoisuus ovat korkeita.[29] Suurin osa uhanalaisista eläin- ja kasvilajeista on juuri lettojen lajeja.[7] Nevalla viihtyvien kasvien lisäksi letoilla kasvaa myös vaativampia suokasveja, kuten kämmeköitä, rätvänöitä, vilukkoja.[29] Letto voi olla joko avosuo tai osittain puustoinen, jolloin puhutaan muun muassa lettorämeistä ja lettokorvista.

Luhta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tervaleppäluhtaa Saksassa. Suomessa vastaavanlaisia luhtia löytyy etelärannikolta.
Pääartikkeli: Luhta

Luhdat ovat virtaavien pintavesien aiheuttamia soistumia, joita on eniten maankohoamisrannikolla, mutta myös järvien, jokien ja purojen tulvamailla.[30] Tavallisia luhtakasveja ovat esimerkiksi tervaleppä, keltakurjenmiekka, rentukka, paju, korpipaatsama, suovehka, myrkkykeiso ja rantakukka. Pajua kasvavia luhtia löytyy Lappia myöten, mutta tervaleppäluhtia kasvaa Suomessa vain maan etelärannikon joissa ja ojissa, hyvänä esimerkkinä Mätäoja.[30]

Suoyhdistymätyypit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suoyhdistymätyypit ovat soiden suurmuotoja, jotka eroavat toisistaan pinnanmuodoltaan, kosteussuhteiltaan ja eliöstöltään. Yhdistymätyyppejä ovat keidassuot, aapasuot ja palsasuot, joilla on yleensä useita eri suotyyppejä.

Suomessa keidassoita on erityisesti Etelä-Suomessa. Niiden keskiosa on kohonnut ympäristöään korkeammalle, kun paikalle on kertynyt turvetta ja samalla yhteys kivennäismaahan on hävinnyt. Kasvillisuus saa ravinteita vain sadevedestä, ja siten siis vain karuille paikoille sopeutuneet kasvit selviävät. Keidassuot on tuhottu suuresta osasta Keski-Eurooppaa.[18]

Aapasoita on Suomessa lähinnä Keski- ja Pohjois-Suomessa. Ne ovat ravinteikkaita ja ovat kehittyneet alueille, joilla haihtuminen on vähäistä ja lumen sulamisvesiä on paljon. Aapasoilla suon keskiosa on yleensä laitaosia alempana, ja ne saavat ravinteensa yleensä pohjavedestä tai mineraalimailta tulevana pintavaluntana.[21] Suomea etelämpänä aapasoita ei ole ollenkaan, ja Suomessa ne ovat monimuotoisempia kuin Ruotsissa ja Venäjällä.[18]

Kasvit ja eläimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tupasvilla on tavallinen suokasvi.

Soiden kasvillisuuteen vaikuttavat eniten ravinteisuus ja suoveden korkeus.[21] Suomessa neljäsosa alkuperäisistä kasvilajeista kasvaa suolla.[15] Lakka ja karpalot ovat tyypillisiä suoalueiden marjoja. Varsinkin lakkojen keruulla on suuri taloudellinen merkitys.[7] Muista kasveista suolla kasvaa usein kihokkeja. Suokasveista kämmekät, jotkin sarat sekä monet sammalet ja sienet ovat uhanalaisia. Sammalia kasvaa kaikenlaisilla soilla useita erilaisia.

Nisäkkäistä soilla asuu usein hirviä, linnuista erilaisia vesilintuja. Suomessa metsähanhista 90 % pesii soilla ja sorsistakin noin puolet.[7] Soiden vähenemisen yhteydessä esimerkiksi kaakkuri ja muuttohaukka ovat uhanalaistuneet. Osa lajeista taas on säilynyt laajennettuaan pesimäalueitaan. Niinpä esimerkiksi kurjet elävät nykyään enemmän järvien rannoilla kuin suolla.[7] Suomessa pesivistä noin 235 lintulajista 80 lajia on jossain elämänsä vaiheessa riippuvainen soista.[15] Turveteollisuusliiton mukaan tyypillisiä suolla eläviä lintuja tavataan siellä turvetuotannosta huolimatta.[12] Monet uhanalaisista perhoslajeista elävät juuri suolla, mutta muita hyönteisiä ei tunneta kovin hyvin.[7]

Vaikkeivät eläimet asuisikaan suolla, silti monet lajit käyttävät niitä ravinnonhakuun: esimerkiksi hirvet syövät saraheiniä, karhut marjoja ja nuolihaukat sudenkorentoja. Suot ovat metsäpeurojen ja porojen kesälaitumia ja muuttolintujen levähdyspaikkoja.

Malesiassa ja muilla trooppisilla alueilla turvemailla elää yli 1 500 kasvilajia ja 150 kalalajia.[2] Pohjoisessa lajimäärä on pienempi.[2] Norjalaisella uhanalaisten lajien listalla olevista sikäläisistä lajeista oli vuonna 2006 suolla eläviä lajeja 5 % (190 lajia).[10] Erilaisia kasveja ja eläimiä on eniten runsasravinteisilla letoilla, jotka ovat korpien lisäksi uhanalaisimpia suotyyppejä, koska runsasravinteisia soita on ojitettu eniten.[7][15] Suomessa kaksi kolmasosaa uhanalaisista suolla elävistä lajeista elää juuri letoilla ja korvissa.[15]

Soistuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleistä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soita muodostuu erityisesti ilmastossa, joka on humidinen eli sadanta on suurempi kuin haihtuminen. Soistumista tapahtuu myös silloin, kun eloperäisen aineksen hajoaminen on hitaampaa kuin sen kerrostuminen.[31] Suomessa viileä ja kostea ilmasto sekä suhteellisen tasaiset pinnanmuodot ovat edistäneet soistumista.[18]

Soistuminen saattaa olla primaarista tai sekundaarista. Primaarisessa vaihtoehdossa soistuminen tapahtuu heti. Esimerkiksi maankohoamisrannikolla saattaa soistuminen alkaa heti, kun uutta maata kohoaa merestä.[31] Useimmiten soistumiseen tarvitaan kuitenkin välivaiheita eli vaikkapa aikaisemmin muodostunut järvi tai vanha metsämaa alkaa soistua, jolloin kyse on sekundaarisesta soistumisesta.[31]

Metsämaan soistuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suolähde

Metsämaan soistumista tapahtuu yleensä kangasmetsissä, joissa metsän vesitalouden muutokset aiheuttavat vedenpinnan nousun lähelle maanpintaa.[31]

Kun metsän maaperä on vettä läpäisevää melko vähäravinteista hiekka- tai harjusoramaata, siinä tapahtuu soistumista, jos pohjaveden pinta esimerkiksi läheisten soiden korkeuskasvun johdosta kohoaa. Rahkasammalten vallatessa alaa ne tukahduttavat puiden kasvua, ja vallitsevat puut alkavat kitua ja keloutua. Paikalle kasvaneet männyt jäävät kituliaiksi, ja rämevarvut tulevat vallitseviksi. Metsä on vähitellen muuttunut rämeeksi.

Kun maa on huonosti vettä läpäisevää, esimerkiksi savea tai savihietaa (hiesua), soistuminen voi alkaa aikaisemmista soista riippumatta. Keväällä lumen sulaessa ja sateilla kerääntyy notkoihin vettä, joka säilyy niissä kauan. Niihin ilmaantuu karhunsammalta ja kosteammille kohdille rahkasammalta. Runsassateisina vuosina nämä pienet korvenalut laajenevat ja uusia muodostuu, mutta vähäsateisina vuosina ne eivät paljoakaan vähene, sillä varsinkin rahkasammalet pidättävät hyvin vettä. Soistumakohdat yhtyvät vähitellen. Kangas muuttuu korpikankaaksi, rahkasammalkasvuston tullessa vallitsevaksi ja turpeen paksutessa sekä metsänkasvun huonotessa korveksi ja lopulta rämeeksi. Korpi voi säilyä rämeeksi muuttumatta, jos vesi on juokseva, tai paikoilla, jonne valuu ravinteikasta vettä ympäröiviltä metsämailta.

Kun soita muodostuu eri korkeudella oleviin notkoihin ja kukin suo kasvaa korkeutta, kunnes se on yhtä korkea kuin sen alemmasta suosta erottava kangaskynnys, alkaa vettä valua suosta rinnettä myöten alemmalle suolle. Tällöin rinne soistuu. Jos rinne on laihaa, vähäravinteista maata ja vesi sadevettä, muodostuu niin sanottu vesikangas, jolle ominaista on hyvin tiivis karhunsammalen muodostama pohjakerros, ja kituva, tavallisesti mäntyä kasvava metsä. Jos soistuva kangas on lihavampaa eli runsasravinteista, siitä muodostuu korpikangas, ja jos se on hyvin rehevää ja valuva vesi ravinteikasta, syntyy runsasruohoinen, tavallisesti sekametsäinen korpilehto. Vesikangas muuttuu edelleen soistuessaan rämeeksi, korpikangas tavallisesti korveksi ja korpilehto reheväksi ruoho- ja heinäkorveksi. Molemmat viimeksi mainitut voivat lopulta soistumisen edetessä muuttua rämeeksi.

Kun vesi alkaa valua ylemmältä suolta alemmalle, voi alempi vettyä ja ylempi jonkin verran kuivua. Vettymisestä suo (metsää kasvava räme tai korpi) voi muuttua nevaksi, ja vettymisen ollessa voimakasta sammalkasvillisuus kuolee, jolloin muodostuu vähäsammalinen paljasturpeinen rimpineva (tai rimpiletto), jolla saattaa kasvaa hyvin runsaasti saroja. Vettyminen voi tapahtua millä suon kehitysasteella tahansa.

Vesijättömaiden soistuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soita syntyy myös vesijättömaille eli suoraan vedestä vapautuneelle maalle. Merestä kohoavan maan soistumista tapahtuu Suomen maankohoamisrannikoilla, erityisesti Pohjanmaalla. Merestä paljastuva kostea ja tasainen maa on alkanut soistua heti vesien peräytyessä. Soistumista tapahtuu kuitenkin myös järvien rantojen vesijättömailla ja avoimilla rantaniityillä eli rantaluhdilla.[31]

Vesistöjen umpeenkasvu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sekundaarista soistumista Pikku Olvasjärven rannalla.

Järvet ja lammet kasvavat välillä umpeen ja muuttuvat suoksi, kun kasvillisuus leviää ja sinne kertyy lietettä.[31] Soistuminen voi tapahtua järven pinnalla yleensä kelluvien rahkasammalreunusten aiheuttamana tai vaihtoehtoisesti järven pohjassa, kun sinne painuu kasvillisuutta.[31]

Pehmeähköpohjaisissa matalissa järvissä tai niiden lahdelmissa kasvaa runsaasti muun muassa kaislaa, järviruokoa ja saroja. Tämän kasvillisuuden jäännöksistä muodostuu pohjalle yhä paksunevia turvekerroksia. Niitä peittävä vesikerros ohenee, ja samassa määrin ilmestyy sammalia, usein ensin eräitä vesi- ja lehtisammalia, sitten yhä runsaammin rahkasammalia. Kaislamaiset kasvit häviävät, ja tilalle tulee märille soille ominaisia ruohokasveja ja saroja. Paikalle on silloin muodostunut neva. Sammalkasvillisuuden kasvaessa vuosittain korkeutta suon pinta kohoaa ja kuivuu. Nevaruohot ja -heinät häviävät suurimmaksi osaksi, ja tilalle tulee varpuja. Samalla ilmaantuu männynkin taimia, jotka vähitellen kasvavat niin sanotuiksi kitumännyiksi. Nevasta on muodostunut silloin räme tai rämeneva. Väliasteena saattaa esiintyä kuusi-, lehti- tai sekametsää kasvava isomättäinen korpi, varsinkin rehevillä seuduilla.

Kalkkipitoisilla alueilla muodostuu nevan sijasta letto. Turpeen paksuuntuessa suon pinta kohoaa kalkkipitoisen pohjavesikerroksen vaikutuspiirin yläpuolelle, jolloin saattaa ilmestyä rahkasammalia, ja letto muuttuu nevaksi tai jopa melkein rämeeksi. Myös juoksevien vesien varsilla oleville tulvamaille on muodostunut soita, mutta Suomessa ne ovat pääasiassa kuitenkin syntyneet metsämaan soistuessa.

Soiden ojitus ja hyötykäyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Ojitettu suo

Yleistä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaksi miestä kaivamassa lapioilla ojaa Tainiaavan seudulla 1937.

Soita saatetaan pitää joutomaina. Ojitusten tarkoituksena on lähinnä suon kuivattaminen muuhun käyttöön eli useimmiten joko pelloksi, metsätalouden tarpeiksi tai turpeen ottoa varten. Vedenpinnan laskiessa turve kuivuu, ja ajan kuluessa kangasmetsän kasvillisuus korvaa kosteutta vaativat suokasvit.[32] Vaikka ojat umpeutuisivat, ne saattavat vielä silti johtaa vettä.[32]

Talouskäyttö tuhoaa suoluontoa, joten monet suotyypit ja niiden eliölajit ovat uhanalaisia. Lisäksi maisema on muuttunut ja vesistöt kuormittuneet. Uutta turvetta ei myöskään kerry niin kauan kuin suo pysyy kuivana.[32] Suomessa on tehty ojituksia eniten maailmassa: suota on noin 10,4 miljoonaa hehtaaria, josta luonnontilassa tai ojittamatta on nyt noin 40 %.[14]


Turvetuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ojitettua turvesuota Saksassa.
Pääartikkelit: Turve ja turvetuotanto

Turvetta tuotetaan esimerkiksi polttoaineeksi, karjan ja hevosten kuivikkeeksi ja puutarhatuotantoon kasvualustaksi. Kirjan Suomen ympäristön tulevaisuus mukaan turvetuotantoon on Suomessa varattu 120 000 hehtaaria suoalueita. Määrä on noussut ja tulee vieläkin nousemaan.[7] Muiden lähteiden mukaan Suomen suoalasta on turveteollisuuden käytössä vajaat 60 000 hehtaaria, josta tuotannossa on vuosittain noin 50 000 ha.[6][14][19]

Turpeen nosto on kannattavaa, jos alue on laajuudeltaan vähintään 50 hehtaaria ja turvekerros on ainakin kaksimetrinen.[7] Turvetuotanto ja siihen liittyvä ojitus ovat Suomessa luvanvaraisia, jos alue on laajuudeltaan yli 10 hehtaaria.[33] Turpeen tuotanto on yleensä suhteellisen lyhytaikainen suon käyttövaihe, useimmiten 15–25 vuotta.[12]

Turpeen keräys muuttaa suon vesitaloutta, mikä voi tuhota sen ekosysteemin.[34] Kuivatusvedet aiheuttavat ongelmia turvekerrosten alapuolisille vesille ja pohjavesille, eroosio vie mukanaan kasviravinteita ja kiinteitä turvehiukkasia.[7] Kun alue on tyhjennetty turpeesta, voidaan tilalle istuttaa metsää, perustaa linnuille kosteikko tai antaa ojien tukkeutua, jotta turpeen kasvu alkaisi uudestaan. Britanniassa harrastajapuutarhurit kuluttavat kaksi kolmasosaa kerätystä turpeesta, ja heitä neuvotaan luopumaan turvepohjaisten tuotteiden käytöstä.[11] Suomessa nostetuista turpeista 90 % menee energiantuotantoon ja 6–7 % kasvuturpeeksi.[16][14] Suomen lisäksi turvetta poltetaan vain Irlannissa, Ruotsissa ja entisen Neuvostoliiton alueella.[6] Suomessa sen osuus on 6–7  % kokonaisenergiankulutuksesta.[2]

Iijokiseudun kunnissa harkitaan käytöstä poistettujen turvesoiden muuttamista kesälaitumiksi poroille. Tutkimuksen takana on Luonnonvarakeskus.[35]

Metsätalous ja maanviljely

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pelloiksi turvemaita on kuivatettu satoja vuosia, mutta viimeisten 30 vuoden aikana kuivatus on nopeutunut muun muassa sahatavara- ja paperiteollisuuden tarpeiden vuoksi.[2] Soita kuivattiin Suomessa pelloiksi jo keskiajalla.[7] Suurin osa maatalouskäyttöön otetuista soista raivattiin Suomessa 1800- ja 1900-luvun vaihteessa.[15] Pelloiksi soita on raivattu Suomessa noin 0,7–1,0 miljoonaa hehtaaria, joista arvioidaan olevan nykyisin talouskäytössä 134 000–240 000 ha.[19] Geologian tutkimuskeskus arvioi suota olevan peltoina vain sen 0,7 miljoonaa ha.[16] Noin 7 % alkuperäisestä suoalasta on muutettu pelloiksi.[7]

Arviot metsätalouskäyttöön kuivatetusta suopinta-alasta Suomessa vaihtelevat välillä 4,7–5,7 miljoonaa hehtaaria eli vähän yli puolet suopinta-alasta.[14][16][19] Ympäristöministeriön mukaan noin kuudesosan ojitukset ovat metsätalouden kannalta epäonnistuneita.[14] Järjestelmällinen ojitus aloitettiin valtion mailla 1900-luvun alussa. 1950-luvulla määrä alkoi lisääntyä nopeasti, kun ojitus alkoi koneellistua. Soiden ojitus oli vilkkainta 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin ojitettiin metsänkasvatukseen kelpaamattomiakin soita.[15] 1970-luvulla soiden ojitusmäärä oli melkein 300 000 hehtaaria vuodessa, 1990-luvun alussa enää noin 15 000 ha vuosittain.[14] Suoalueiden ojitus on ollut taloudellisesti kannattavaa, koska puuntuotanto on lisääntynyt,[7] mutta ojitus tuhoaa alkuperäistä suoluontoa ja kuormittaa vesistöä.

Suomessa ei luonnontilaisia soita enää ojiteta metsätalouskäyttöön, mutta vanhoja ojituksia ylläpidetään ja täydennetään.[7] Kunnostusojituksia tehdään vuosittain noin 60000 hehtaarilla.[36] Kunnostusojitusten määrä vanhoilla alueilla on kuitenkin kasvussa,[14] mutta niitä ei suositella tehtäväksi luonnoltaan arvokkaissa kohteissa. Ojitettuja soita on yritetty pelastaa uhanalaisille lajeille ojia tukkimalla.

Muu käyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa yhdyskuntarakentamiseen on käytetty noin 100 000 hehtaaria suota, josta maanteiden alla on 30 000–35 000 ha ja voimalaitosaltaissa noin 40 000 ha.[19] Myös golfkenttiä on rakennettu suon päälle. Suomessa tästä hyvä esimerkki on Tampereella sijaitseva Tammer-Golf.[37]

Turvetuotantoon käytetyillä soilla turpeen noston loppumisen jälkeen on ennallistamisen lisäksi myös muita vaihtoehtoja. Sinne voidaan istuttaa puita, sillä metsän kasvu suon pohjalla voi onnistua jopa paremmin kuin jos siellä olisi edelleen paksu turvekerros.[12] Erityisesti metsästäjät suosivat lintujärvien perustamista suon pohjalle.[12] Myös kalankasvatuslammikoita on perustettu entisille soille.[12] Viljelymaana käyttö on yksi vaihtoehto suon pohjille: niitä on muutettu peltomaiksi esimerkiksi tuorerehun kasvatukseen, mutta rikkaruohottomuutensa takia ne ovat hyviä muun muassa mansikoiden ja juureksien viljelyyn.[12]

Suomaisemalla on omat esteettiset arvonsa ja niiden kautta muun muassa matkailuarvoa. Soilla on myös alettu järjestää erilaisia tapahtumia. Niistä Suomessa tunnetuin lienee suopotkupallo, joka on saavuttanut huomiota myös maailmalla. Suopotkupallon mestaruuskilpailut järjestetään vuosittain Hyrynsalmella, Kainuussa.

Soiden suojelu ja ennallistaminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen suoalasta on suojeltu 13 % eli noin 1,2 miljoonaa ha.[38] Suurin osa suojelluista alueista on Pohjois-Suomessa. Etelä-Suomessa suojelualueita on alle 6 % suopinta-alasta.[39] Vuosina 2012-2015 valmistellun soidensuojelun täydennysohjelman tavoitteena oli täydentää soidensuojelualueiden verkostoa etenkin Etelä-Suomessa ja sellaisten luontotyyppien osalta, joita nykyinen suojelualueverkosto ei vielä kata.[38] Vihreä liitto kuitenkin jätti Alexander Stubbin hallituksen, koska hallitus teki periaatepäätöksen Rosatomin uuden ydinvoimalan rakentamisesta.[40] Tällöin Ville Niinistö väistyi ympäristöministerin tehtävästä ja pestin sai Sanni Grahn-Laasonen (kok.).[41] Grahn-Laasonen muutti soidensuojelun täydennysohjelman vapaaehtoiseksi.[42] Soiden vapaaehtoiseen suojeluun ei kuitenkaan ollut olemassa hallinnollisia työkaluja lukuun ottamatta puustoisia soita, joita voitiin suojella Metso-ohjelman avulla.[43] Myös Metso-ohjelman rahoitusta leikattiin seuraavalla Juha Sipilän hallituskaudella tuntuvasti.[44] Käytännössä suojeluun päätyivätkin vain ne arvokkaat suot, jotka sijaitsivat valtion mailla.[38] Vuonna 2020 on käynnistetty Helmi-elinympäristöohjelma, jonka tavoitteena on suojella vapaaehtoisin keinoin yksityismaiden soita.[45]

Ennallistaminen on kertaluontoinen toimenpide, jolla pyritään palauttamaan ojitettu suoalue takaisin luonnontilaisen kaltaiseksi. Ilman ennallistamistoimenpiteitä suo ei palaudu ojituksesta. Suoalueilla ennallistamisen ensisijainen tarkoitus on suon luontaisen vesitalouden palauttaminen, johon pyritään täyttämällä ojia ja poistamalla ojituksesta hyötynyttä puustoa.[46] Jos ojien täyttäminen ei ole mahdollista, suon vedenpintaa voidaan nostaa myös patoamalla ojia.[32] Hyvissä olosuhteissa soistuminen ja suokasvillisuuden palautuminen käynnistyy uudelleen heti, kun ojat on täytetty.[47]

Koska puut haihduttavat vettä, puuston poisto on useimmiten tarpeellista ennallistamisen onnistumiseksi. Puuston poisto palauttaa myös alkuperäisen avoimen suomaiseman. Puita poistetaan siis niiltä alueilta, joilla niitä ei ole kasvanut ennen ojitusta.[32] Korvissa ja rämeillä, joilla kuuluukin kasvaa puita, ne säästetään. Vedenpinnan nousu tappaa osan puustosta, joten ennallistettu korpi tai räme tarjoaa hyvän elinympäristön kosteaa pienilmastoa ja lahopuuta vaativille lajeille.[32] Suon kuivumisen seurauksena kasvaneet tai istutetut puut ovat saattaneet muuttaa veden kulkua alueella ja edistää suoympäristöille vieraiden lajien ja luontotyyppien leviämistä.[24]

Osa suojelualueistakin kärsii ojituksista, ja niitä on tarkoitus ennallistaa esimerkiksi Helmi-elinympäristöohjelman puitteissa.[45]

Vaikutukset ilmastoon

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soilla on vaikutusta ilmaston kasvihuonekaasujen pitoisuuksiin ja sitä kautta ilmaston lämpenemiseen. Koskemattomista soista vapautuu ilmakehään metaania, mutta samalla ne myös sitovat hiilidioksidia eli toimivat hiilinieluina siinä määrin, että yhteisvaikutus on ilmastonmuutosta hillitsevä.[48] Kuivattuna suot eivät enää vapauta metaania ja hiilen sitoutuminen pienenee.[48]

Ojituksen jälkeen puusto alkaa sitoa hiilidioksidia, jolloin suon kasvihuonevaikutus muuttuu ilmiötä voimakkaasti estäväksi.[48] Soiden ojitus kuitenkin heikentänyt vähän ainakin Suomen ilmastoa, koska kasvukauden aikaisen tehoisan lämpösumman lasku on suurimmassa osassa maata tapahtunut soiden ojituksen takia.[7] Yleisesti ojituksen ilmastovaikutus on kuitenkin vielä epäselvä.[7]

Varsinkin Siperian soiden uskotaan olleen valtavia metaanin tuottajia viime jääkaudesta lähtien eli 12 000 vuotta. Ilmakehän metaanipitoisuus nousi paljon noin 9 000–11 500 vuotta sitten, minkä tutkijat arvelevat johtuvan soista.[8] Suokerrokset ovat Siperiassa enimmillään 10 metriä paksuja, ja niistä löydetyt kasvit ovat eläessään saattaneet tuottaa kuusi kertaa enemmän metaania kuin nykyiset kasvit.[8]

Suot sitovat hiilidioksidia hiileksi maaperään. Maapallon soiden arvioidaan sisältävän 541 miljardia tonnia hiiltä, joka vapautuessaan ilmaan hiilidioksidin muodossa aiheuttaisi äärimmäisiä seurauksia.[8] Kun suot kuivuvat lämpimien ilmojen, ikijään sulamisen ja alhaisen veden pinnan takia, maaperän happitaso nousee ja metaanin sijasta voi siis alkaa syntyä hiilidioksidia.[8] Siperiassa hiilidioksidin suurempi vapautuminen on jo ilmeisesti alkamassa, koska siellä on jo näkynyt merkkejä ilmaston lämpenemisestä.[8]

Indonesiassa poltettiin soita väestön lisääntymisen takia, ja myös se vapautti hiiliyhdisteitä maaperästä ilmakehään.[9]

Suolöydöt

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska suolla ei tapahdu kunnollista orgaanisen aineksen hajoamista, turpeen seasta on usein tehty arkeologisia löytöjä. Lisäksi suon parkitsevat happamat ainekset saavat ainakin nahan säilymään siellä hyvin.[49]

Irlannista löydettiin vuonna 2006 tuhatvuotias Psalmien kirja suosta, jolta oltiin nostamassa kasvatusturvetta.[49] Noin 20-sivuisen latinankielisen kirjan arvioitiin olevan peräisin vuosien 800–1000 tienoilta, ja se oli Irlannin ensimmäinen varhaiskeskiaikainen tekstilöytö 200 vuoteen.[49]

Keski-Euroopan pohjoisosista on löydetty satoja muumioituneita suoruumiita kosteikoista Irlannista, Isosta-Britanniasta, Saksasta, Hollannista ja Tanskasta.[50] Ne ovat peräisin rautakaudelta ja ovat säilyneet, koska rahkasammalissa on vain vähän happea ja antimikrobiyhdisteitä.[50] Lisäksi näillä alueilla suot ovat kylmiä, happamia ja hapettomia, joten ihmisruumiit eivät mätäne, vaan muumioituvat.[51] Ruumiita on tutkittu esimerkiksi kolmiulotteisen kuvantamisen ja radiohiiliajoituksen avulla. Mitään selvää syytä ruumiiden joutumiselle suohon ei ole, mutta syiksi on arveltu esimerkiksi suohon hautaamista polttohautauksen sijasta, uhraamista ja rangaistuksia. Monissa löydetyissä ruumissa on ollut merkkejä kidutuksestakin.[50][51]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Suomen suoviljely-yhdistyksen vuosikirjat, Acta Forestalia Finlandia
  • Erik Wahlström, Eeva-Liisa Hallanaro ja Sanni Manninen: Suomen ympäristön tulevaisuus. Suomen ympäristökeskus, Edita, 1996.
  • Mäkilä, Markku & Muurinen, Tapio: Kuinka vanhoja ovat Pohjois-Suomen suot? Geologi, 2008, nro 6, s. 179-184. Helsinki: Suomen Geologinen Seura. ISSN 0046-5720 [Kuinka vanhoja ovat Pohjois-Suomen suot? Artikkelin verkkoversio]. (pdf) Viitattu 5.1.2013.
  • Seppä, Heikki: Mires of Finland: Regional and local controls of vegetation, landforms, and long-term dynamics. Fennia - International Journal of Geography, 2002, 1-2. vsk, nro 180, s. 43-60. Helsinki: Geographical Society of Finland. ISSN 0015-0010 Artikkelin verkkoversio. (pdf) Viitattu 5.1.2013. (englanniksi)

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kasvitiede: suo Tieteen termipankki. Viitattu 23.10.2019.
  2. ↑ a b c d e f g John Roach: Support for Saving Peatlands Is Squishy but Solidifying 5.11.2004. National Geographic News. Viitattu 28.12.2007. (englanniksi)
  3. ↑ Eino Lappalainen, ym.: Turvetutkimusten maasto-opas. Espoo 1984 ISBN 951-690-192-1.
  4. ↑ a b Tuomi, J.: Sukkessio, kasvupaikkatyypit ja metsätyyppioppi (webarchive) 2007. Oulun yliopisto. Arkistoitu 12.5.2007. Viitattu 15.5.2015.
  5. ↑ a b Energia- ja ympäristöturpeen kysyntä ja tarjonta vuoteen 2020 mennessä (pdf) 28.12.2005. VTT. Viitattu 19.4.2007.[vanhentunut linkki]
  6. ↑ a b c d Jaana Gustafsson (toim.): Maailmanlaajuiset ympäristöongelmat, s. 114. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus, 1999.
  7. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Suomen ympäristön tulevaisuus: Suot, s. 84–87
  8. ↑ a b c d e f g James Owen: Study: Siberian Bogs Big Player in Greenhouse Gas 15.1.2004. National Geographic News. Viitattu 30.12.2007. (englanniksi)
  9. ↑ a b John Roach: Indonesia Peat Fires May Fuel Global Warming, Experts Say 11.11.2004. National Geographic News. Viitattu 28.12.2007. (englanniksi)
  10. ↑ a b c d e f g h i Truede orkidémyrer i myrlandet Norge WWF. Arkistoitu 9.4.2008. Viitattu 1.1.2008. (norjaksi)
  11. ↑ a b Insight into threatened peat bogs BBC News. Viitattu 20.12.2007. (englanniksi)
  12. ↑ a b c d e f g Jälkikäyttö Turveteollisuusliitto. Viitattu 2.1.2008.
  13. ↑ a b c Yleistietoa soista ja turpeesta Turveteollisuusliitto. Viitattu 2.1.2008.
  14. ↑ a b c d e f g h Soiden ekologisesti kestävä käyttö (webarchive) Ympäristöministeriö. Arkistoitu 15.6.2013. Viitattu 17.5.2015.
  15. ↑ a b c d e f g Soiden ojitus uhanalaistanut lajeja Metsähallitus. Arkistoitu 25.10.2014. Viitattu 22.11.2013.
  16. ↑ a b c d Turve raaka-aineena Geologian tutkimuskeskus. Arkistoitu 23.12.2012. Viitattu 22.11.2013.
  17. ↑ GTK julkaisi uusimmat laskelmat Suomen turvevaroista 2003. Geologian tutkimuskeskus. Arkistoitu 18.5.2015. Viitattu 15.5.2015.
  18. ↑ a b c d e f Suomi on suomaata Metsähallitus. Arkistoitu 25.10.2014. Viitattu 22.11.2013.
  19. ↑ a b c d e Soiden käyttö Suomessa Turveteollisuusliitto. Viitattu 2.1.2008.
  20. ↑ Soidensuojelun täydennysohjelma parantaa soiden ja soidensuojelun tilaa Ympäristöministeriö. Arkistoitu 23.9.2015. Viitattu 17.5.2015.
  21. ↑ a b c Suotyypit: Yleiskuvaus (archive.is) 2002. Siikalatvan kehittämiskeskuksen kuntayhtymä, Piippola. Arkistoitu 15.5.2003. Viitattu 6.1.2008.
  22. ↑ Päätyypit ja päätyypin lisämääreet (s. 8) Valtakunnan metsien 10. inventoinnin (VMI10) liitteet. 2006. Metla. Arkistoitu 30.6.2014. Viitattu 15.5.2015.
  23. ↑ Mitä suot ja turvekankaat ovat? Metla. Arkistoitu 23.9.2015. Viitattu 15.5.2015.
  24. ↑ a b c d John Pickrell: Millions of Trees to Be Sacrificed for Rare Scottish Bog 7.2.2003. National Geographic News. Viitattu 6.1.2008. (englanniksi)
  25. ↑ Webster's online dictionary websters-online-dictionary.org. Viitattu 12.11.2008. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
  26. ↑ Suotyypit: Korpi (archive.is) 2002. Siikalatvan kehittämiskeskuksen kuntayhtymä, Piippola. Arkistoitu 29.7.2003. Viitattu 6.1.2008.
  27. ↑ Suotyypit: Räme (archive.is) 2002. Siikalatvan kehittämiskeskuksen kuntayhtymä, Piippola. Arkistoitu 15.5.2003. Viitattu 4.1.2008.
  28. ↑ a b Suotyypit: Neva (archive.is) 2002. Siikalatvan kehittämiskeskuksen kuntayhtymä, Piippola. Arkistoitu 15.5.2003. Viitattu 6.1.2008.
  29. ↑ a b Suotyypit: Letto (archive.is) 2002. Siikalatvan kehittämiskeskuksen kuntayhtymä, Piippola. Arkistoitu 29.7.2003. Viitattu 17.5.2015.
  30. ↑ a b Suotyypit: Luhta (archive.is) 2002. Siikalatvan kehittämiskeskuksen kuntayhtymä, Piippola. Arkistoitu 27.9.2007. Viitattu 17.5.2015.
  31. ↑ a b c d e f g Olli-Pekka Siira: Soistumisen käsitteitä (archive.is) 2003. Siikalatvan kehittämiskeskuksen kuntayhtymä, Piippola. Arkistoitu 15.5.2003. Viitattu 6.1.2008.
  32. ↑ a b c d e f Soiden ennallistamisen menetelmät Metsähallitus. Arkistoitu 25.10.2007. Viitattu 23.12.2007.
  33. ↑ Ympäristönsuojeluasetus 18.2.2000/169; 1. luku, 1§
  34. ↑ European Environment, European Environment Agency 1995, s. 207–211
  35. ↑ Henriikka Uusitalo: Porojen halutaan pysyvän metsän siimeksessä – vanhoja turvesoita muutetaan kesälaitumiksi Yli-Iissä ja Pudasjärvellä Kaleva. 14.6.2018. Viitattu 14.6.2018.
  36. ↑ Palviainen M: Kunnostusojitus vähentää humuskuormitusta 2013. Helsingin yliopisto / Metla. Arkistoitu 18.5.2015. Viitattu 15.5.2015.
  37. ↑ Tammer-Golfin historia tammer-golf.fi. Viitattu 17.5.2015.
  38. ↑ a b c Alanen, A. & Aapala, K.: Soidensuojelutyöryhmän ehdotus soidensuojelun täydentämiseksi. Ympäristöministeriö, 2015.
  39. ↑ Soiden suojeluaste luonnontila.fi.
  40. ↑ Fennovoiman periaatepäätös hyväksyttiin, vihreät jättää hallituksen Helsingin Sanomat. 18.9.2014.
  41. ↑ Sanni Grahn-Laasonen nousee uudeksi ympäristöministeriksi Yle Uutiset. 24.9.2014.
  42. ↑ Grahn-Laasonen jäädytti soidensuojeluohjelman Yle Uutiset. 15.10.2014.
  43. ↑ Soidensuojelun täydentäminen parantaa soiden ja soidensuojelun tilaa 7.10.2019. Ympäristöministeriö. Arkistoitu 13.3.2020.
  44. ↑ Metso-ohjelman suojelutavoitteet vaakalaudalla – Metsänomistajia patistetaan suojeluun myös ilman korvauksia 12.4.2016. Yle Uutiset.
  45. ↑ a b Ympäristöministeriö: Helmi-elinympäristöohjelma vahvistaa luonnon monimuotoisuutta ym.fi.
  46. ↑ Ennallistettu suo- ja metsäpinta-ala Etelä-Savon ympäristökeskus. Viitattu 17.5.2015.
  47. ↑ Komulainen, V-M., Tuittila, E-S., Vasander, H. & Laine, J.: Restoration of drained peatlands in southern Finland: initial effects on vegetation change and CO2 balance. Journal of Applied Ecology, 2001. doi:https://doi.org/10.1046/j.1365-2664.1999.00430.x Artikkelin verkkoversio.
  48. ↑ a b c Suomen ympäristön tulevaisuus, s. 122
  49. ↑ a b c Kate Ravilious: Medieval Christian Book Discovered in Ireland Bog 26.7.2006. National Geographic News. Viitattu 3.1.2008. (englanniksi)
  50. ↑ a b c Karen E. Lange: Tales from the Bog. National Geographic, syyskuu 2007. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
  51. ↑ a b James Owen: Murdered "Bog Men" Found With Hair Gel, Manicured Nails 17.1.2006. National Geographic News. Viitattu 6.1.2008. (englanniksi)

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Laine, J., Vasander, H., Hotanen, J-P., Nousiainen, H. & Saarinen, M. 2012. Suotyypit ja turvekankaat: opas kasvupaikkojen tunnistamiseen. Metsäkustannus. 160 s.
  • Korhonen, R., Korpela, L. & Sarkkola, S. 2008. Suomi – Suomaa: soiden ja turpeen tutkimus sekä kestävä käyttö. Suoseura/Maahenki. 288.
  • Laine, J. 2008 Suotyypit ja niiden tunnistaminen. 2. painos. Metsäkustannus. 110 s.
  • Päivänen, J. 2007. Suot ja suometsät: järkevän käytön perusteet. Metsäkustannus. 368 s.
  • Laurén, K. 2006. Suo – sisulla ja sydämellä: suomalaisten suokokemukset ja -kertomukset kulttuurisen luontosuhteen ilmentäjinä. Suomalaisen kirjallisuuden seura. 243 s.
  • Ahti, E. 2005. Suosta metsäksi: suometsien ekologisesti ja taloudellisesti kestävä käyttö: tutkimusohjelman loppuraportti. Metsäntutkimuslaitos. 376 s.
  • Tikkanen, H. & Jokela S. 2005. Soiden moninaiskäyttö maakuntakaavassa: ympäristönäkökohtien huomioon ottaminen turvetuotannossa. Länsi-Suomen ympäristökeskus. 115 s.
  • Ojala, P. 2003. Lumen ja jään suo = Finnish bogs under snow and ice. Kehitys, Pori. 132 s.
  • Seppä, Heikki: Soiden maa. Teoksessa: Westerholm, John & Pauliina Raento (toim.): Suomen kartasto 1999. 6. laitos. 100-vuotisjuhlakartasto, s. 44–47. Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-0-22480-4
  • Hakala, K. 1999. Suo on kaunis. Maahenki. 268 s.
  • Vasander, H. 1998. Suomen suot. Suoseura. 168 s.
  • Luhta, J. 1994. Tansseja aavalla. Pohjoinen. 159 s.
  • Murtomäki, E. 1988. Soilla. O&G Kustannus. 109 s.
  • Ojala, P. & Kalinainen, P. 1986. Elämää keidassuolla. Weilin+Göös. 127 s.
  • Suoseura. 1983. Suomen suot ja niiden käyttö. 136 s.
  • Luhta, J. 1980. Kurkimaa. Suomen luonnonsuojelun tuki. 159 s.
  • Miettinen M., Huhta V., Mikkola K., Häyrinen U., Kuronen I. & Rapeli M. 1978. Suoaapinen. Suomen luonnonsuojeluliitto. 69 s.
  • Eurola, S. & Kaakinen, E. 1978. Suotyyppiopas. WSOY. 87 s.
  • Häyrinen, U. 1978. Suo. 2. painos. Kirjayhtymä, Helsinki. 153 s.
  • Heikurainen, L. 1968 Suo-opas: Metsänkasvatusta silmälläpitäen. 2. painos. Kirjayhtymä 48 s.
  • Murtomäki, E. 1966. Suo elää. Helsinki. 70 s.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta suot.
Metsätyyppiopin mukaiset Suomen metsien kasvupaikkatyypit, suotyypit ja suoyhdistymätyypit
Lehtometsätyypitlehto
Kangasmetsätyypit
Suotyypit
Suoyhdistymätyypit
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suo&oldid=22812386”