Apu (ratsastus)

Ratsastajalla on tasapainoinen, itsenäinen istunta, joten hän voi antaa toisiinsa vaikuttamattomia apuja.

Apu on merkki, jonka ratsastaja antaa hevoselle osoittaakseen, mitä tämän tulisi tehdä. Avut voidaan jakaa "luonnollisiin" ja "keinotekoisiin".

Luonnolliset avut

Luonnolliset avut ratsastaja voi toteuttaa ilman apuvälineitä omalla ruumiillaan. Minkä tahansa avun väärinkäyttö voi olla hevosen koulutuksen kannalta haitallista, mutta hevosen suun herkkätuntoisuuden vuoksi kovia tai karkeaotteisia käsiä pidetään yleensä pahimpana virheenä, jonka ratsastaja voi apujen käytössä tehdä. Luonnolliset avut annetaan pohkeilla ja reisillä (niin kutsuttu yläpohje), käsillä, istunnalla ja äänellä.

Kaikkia apuja käytetään tilanteesta riippuen laajalla skaalalla hyvin kevyestä hyvin voimakkaaseen. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei laiskemmanpuoleistakaan hevosta tarvitse koskaan potkaista, vaan yleensä on hyvä palata kevyisiin apuihin ja korjata tekniikka jolla avut on annettu.

Myös jalkojen, istunnan ja käsien asennot vaihtelevat riippuen ratsusta ja halutusta vaikutuksesta. Esimerkiksi pohkeen asento on erilainen laukannostossa, hevosen taivutuksessa ja takaosan muodon kohennuksessa.

Hevosta koulutettaessa pyritään aina siihen, että se vastaa pienimpiin mahdollisiin apuihin sen sijaan, että ratsastaja joutuisi käyttämään apuja ronskisti saadakseen hevosen reagoimaan. Tästä syystä pitkälle koulutetut hevoset voivat olla vaikeita ratsastaa, sillä ne reagoivat ratsastajan pieniinkin liikkeisiin satulassa. Ne luulevat ratsastajan virheitä (esimerkiksi reisien puristusta tai horjahdusta) ohjeiksi ja toimivat koulutuksensa mukaan. Ratsastajan on varmistuttava aina siitä, ettei hevosen "tottelemattomuus" johdu hänen omista virheistään.

Ratsastajan koulutuksessa pyritään siihen, että hän oppii käyttämään eri apuja toisistaan riippumatta. Ratsastajan ensimmäinen tavoite on oppia ratsastamaan häiritsemättä hevosta siten, että hän istuu satulassa rennosti ja tasapainossa, pitää tasaisen kuolaintuntuman ja kykenee pitämään pohkeensa kiinni hevosen kyljessä. Vasta tämän opittuaan ratsastaja voi alkaa ohjata hevosta siten, että auttaa tätä.

Apujen käytössä pyritään myös niiden hetkellisyyteen. Hevonen pysyy herkkänä avuille ja ymmärtää ratsastajaansa parhaiten, kun avun käyttö loppuu heti hevosen reagoitua siihen toivotulla tavalla ja suoritettua halutun liikkeen. Esimerkiksi pohkeen puristuksen tulisikin loppua heti, kun hevonen on siirtynyt haluttuun nopeampaan askellajiin, ja samoin käsillä ja ohjalla tehtävän pidätteen myödätä heti kun hevonen on siirtynyt toivottuun hitaampaan askellajiin tai pysähtynyt. Avuilla pyydetäänkin yleensä nimenomaan muutosta senhetkiseen liikkeeseen; niillä muistutetaan sen jatkamisesta vain siinä tapauksessa, että hevonen tuntuu olevan aikeissa hidastaa tai nopeuttaa vauhtiaan tai lopettaa pyydetyn liikkeen ennen aikojaan. Jos hevonen reagoi apuun liian voimakkaasti eli esimerkiksi lisää vauhtiaan liikaa, ratsastajan tulee muistaa hevosen kuitenkin reagoineen periaatteessa oikein. Paras tapa korjata tilanne onkin keskeyttää ei-toivottu liike tai askellaji rauhallisesti ja pyytää haluttua asiaa uudelleen, tällä kertaa varovaisemmin tai selvemmin. Koulutuksellisista syistä ei koskaan ole mielekästä rangaista hevosta liian innokkaasta reaktiosta ratsastajan apuihin tai siitä, ettei se ymmärrä mitä siltä halutaan.

Pohje

Pohje on hieman perusasennon takana, jotta hevonen pysyisi ympyrän kaarella oikein. Suurin osa avuista annetaan istunnalla ja pohkeilla.

Pohkeen tulisi istunnan ohella olla tärkein apu. Pohkeet hallitsevat hevosen takaosaa ja ohjaavat sitä liikkumaan eteenpäin, käyttämään enemmän voimaa, astumaan sivuittain ja taipumaan oikein. Pohje on tärkein hevosta eteenpäin ajava apu, mutta erittäin tärkeä myös kokoamisessa, hidastamisessa sekä pysädyksessä. Jos pohje on liian irtonainen kyljestä, ei istuntaa voida käyttää oikein ja varsinkin kuumempi hevonen sivuuttaa tällöin hidastavat avut.

Eurooppalaistyyppisessä ratsastuksessa pohje sijoittuu normaaliasennossa hiukan satulavyön taakse ja kantapää on osapuilleen samalla pystysuoralla linjalla ratsastajan vartalon keskilinjan kanssa. Sitä ei tästä asennosta ole tarkoituksenmukaista siirtää enempää kuin noin kymmenen senttiä eteen- eikä taaksepäin silloinkaan, kun pohjetta käytetään edessä tai takana.

Molempien pohkeiden tasainen puristus hevosen kylkiin perusasennossa kehottaa hevosta lisäämään vauhtia tai siirtymään nopeampaan askellajiin (kuten käynnistä raviin). Riippuen samanaikaisten pidättävien apujen (istunta ja kädet) voimakkuudesta pohkeet voivat pyytää hevoselta myös lennokkuutta, kokoamista tai peruutusta. Peruutusta pyytäessään ratsastaja pyytää pohkeilla liikettä, mutta suuntaa askeleen sitten taakse kevyin ohjasottein, jolloin hevonen peruuttaa. Ensin tulee aina pohje, sitten ohja. Ennen peruutusta hevosen on oltava hyvin avuilla, joten aloittelijoille peruutus on turhan vaikea liike oikein suoritettuna. Peruuttamisen pyytäminen vetämällä ohjia on väärin, eikä hevonen voi silloin liikkua rennosti ja halukkaasti vaan vastustelee peruutusta.

Kun toinen pohje on perusasennossa tai hieman sen takana ja puristaa hieman toista pohjetta enemmän, hevosen tulisi "väistää" pohkeen painetta astumalla sivulle. Riippuen pidättävien apujen käytöstä tätä voidaan käyttää erilaisiin sivuttaisliikkeisiin kuten pohkeenväistöön, käännökseen etu- tai takaosalla tai piruettiin.

Kun toinen pohje on taaempana mutta passiivinen tukevassa roolissa ja toinen pohje perusasennossa mutta aktiivinen, hevosen tulisi taipua jälkimmäisen suuntaan aktiivisen pohkeen ympärille. Esimerkiksi ympyrää myötäpäivään ratsastettaessa ratsastaja pitää vasemman eli ulkopohkeensa hieman taaempana ja käyttää sisäpohjettaan aavistuksen edempänä pyytääkseen hevosta taipumaan ympyrän kaarelle. Tämä pohjeapu on tärkeä myös, kun pyritään taipumista vaativiin liikkeisiin kuten taivutusväistöihin tai piruettiin.

Laukkaa nostettaessa hevosta valmistellaan ensin puolipidätteellä (istunta tiivistyy, pohje kiinni, mahdollisesti kevyt ohjasote ylöspäin) ja kun hevonen kevenee, siirretään ulkopohjetta pari senttiä taakse, ja sisäpohkeella annetaan varsinainen laukannostomerkki puristaen.

Kädet

Ratsastajan oikea ohja taivuttaa hevosta oikealle. Hieman edessä oleva oikea pohje ja hieman takana oleva vasen pohje tukevat hevosen taivutusta.

Käsi- eli ohjasavut vaikuttavat hevoseen ohjien ja kuolaimen välityksellä. Ne hallitsevat lähinnä hevosen päätä ja kaulaa, muuta ruumista eivät juurikaan. Useimmiten pohkeiden ja joissakin tapauksissa (kuten kouluratsastuksessa) myös istunnan tulisi olla tärkeimmät avut. Monet aloittelijat käyttävät käsiapuja ylen määrin ennen kuin oppivat käyttämään hienovaraisempia keinoja ja kääntämään ja hidastamaan hevosta pohje- ja istunta-avuin. Parhaat ratsastajat voivat ratsastaa hyvinkoulutettuja hevosia jopa ilman suitsia käyttäen pelkkiä pohje- ja istunta-apuja.

Ohjasapuja käytetään kolmeen tarkoitukseen. Yksinkertaisimmat ovat ohjaspidätteet, jotka rajoittavat tai pysäyttävät eteenpäin suuntautuvaa liikettä, sekä kääntävät avut, joilla tuetaan taivutuksia, kaartuvia liikkeitä ja käännöksiä. Etenkin kouluratsastuksen korkeammilla tasoilla tärkein käyttö ohjasavuille on asetusten ohella täydentää istunta-apuja, jotka kehottavat hevosta kohentamaan ja pyöristämään ryhtiään.

Pidätteessä molemmat kädet pidättävät yhtä aikaa taaksepäin; kokemattomat ratsastajat suoranaisesti vetävät ohjista hieman, kokeneet käytännössä vain sulkevat nyrkkinsä napakasti ohjan ympärille ja lakkaavat myötäilemästä kädellä hevosen kaulan ja pään liikettä. Ratsastajan käyttämästä voimasta riippuen pidäte voi pyytää hevosta pysähtymään, siirtymään hitaampaan askellajiin, peruuttamaan tai tuomaan takajalkojaan enemmän alleen. Pidätettä tulisi tukea pohjeavuin ja istunnalla, sillä mikäli ratsastaja pidättää hevosta käyttäen pelkkiä käsiään ilman pohjetta, hän saa hevosen etupainoiseksi ja siirtymisestä tulee tasapainoton, vino ja töksähtävä. Jokaisen ratsastajan on opittava tasapaino käden ja pohkeen käytössä - useimmiten aloittelijat pysäyttävät hevosen vain vetämällä ohjista.

Kun toisella ohjalla vaikutetaan enemmän kuin toisella, apu ohjaa hevosta tähän suuntaan. Ohjaavia käsiapuja on kolme päätyyppiä, joissa sisäpuolen ohja kehottaa hevosta käännökseen. Kaikissa tapauksissa tulisi kuitenkin säilyttää ulko-ohjan tasainen tuki, jotta hevosen lavat pysyvät suorassa ja sen liike säilyy.

• Suora ohjasote: toinen ohja pidättää suoraan taaksepäin ja ohjaa hevosta kääntymään pidättävän ohjan suuntaan.
• Epäsuora ohjasote: ulkokättä siirretään sisäänpäin (hevosen säkää kohti) siirtämättä sitä kuitenkaan hevosen kaulan yli. Käytetään yleensä suoristamaan hevosen kaulaa ja lapaa sekä sivuttaisliikkeissä.
• Johtava ohjasote: ratsastaja vie kättään hevosen kaulasta poispäin halutun käännöksen suuntaan. Erityisen hyödyllinen apu, kun ratsukon on käännyttävä heti esteeltä alas tullessaan.

Mikäli ratsastaja nostaa käsiään (nostava ohjasote), kuolain vaikuttaa hevosen hammasloman sijasta enimmäkseen sen huuliin. Näin menetellään silloin tällöin koulutustarkoituksessa, mutta tällainen ohjasote on lyhytaikainen ja tilapäinen.

Luja toispuoleinen veto toisen käden ottaessa tukea hevosen sä'ästä on hätäkeino, kun ratsastajan hallinnasta riistäytynyt hevonen ei pysähdy muilla konsteilla. Avun tavoite on hevosen päätä kääntämällä ohjata liike pienenevälle ympyrälle, jolloin hevosen on tasapainonsa säilyttääkseen hidastettava.

Lännenratsastuksessa käytetään niin kutsuttua kaulaohjausta ("neck rein"), jossa molempia ohjia samassa kädessä pitävä ratsastaja siirtää ohjakättään sivulle siihen suuntaan johon on tarkoitus kääntyä; lännenhevoset koulutetaan väistämään kaulaansa koskettavaa ohjaa kääntymällä. Kuolain ei tällöin vaikuta asiaan, eikä lännenhevosta yleensä ratsastetakaan ohjat kuolaintuntumalla silloinkaan, kun suitsiin ylipäätään kuuluu kuolain. Tätä apua käytetään joskus myös eurooppalaistyylin ratsastuksessa.

Kuten pohjeavuissa, käsiavun voimakkuus määrää sen vaikutuksen. Kevyt ja hetkellinen pohkeen tukema pidäte ohjalla on niin kutsuttu puolipidäte, joka lähinnä kokoaa hevosta ja valmistelee kohta seuraavaa siirtymistä tai muuta tehtävää herättämällä hevosen huomion, ja voimakkaampi (yleensä myös pitkäkestoisempi tai toistuva) pidäte pyytää hevosta selvästi hidastamaan tempoaan, vaihtamaan hitaampaan askellajiin tai pysähtymään.

Istunta

Eteenpäin ajava istunta.

Istunnan määritelmästä on mielipide-eroja, mutta useimmiten sen katsotaan käsittävän ratsastajan lantion ja istuinluut sekä reidet, joiden kaikkien on oltava liikkuvia ja tasapainossa voidakseen myötäillä ratsun liikettä. Istunta on avuista vaikeimmin kehitettäviä, koska ratsastajan on ensin opittava rentoutumaan ja istumaan hevosen selässä hytkymättä ja poukkoilematta. Vasta tämän jälkeen istuntaa voi kehittää apuna. Ihmisen painopiste sijaitsee hieman lantion yläpuolella. Kääntämällä lantiotaan hieman taaksepäin (vetäen vatsaa sisään pitäen ylävartalon silti "pitkänä") ratsastaja siirtää painopistettään, ja hevonen hidastaa tai pysähtyy. Työntämällä lantiotaan hieman eteenpäin ratsastaja rohkaisee painopisteen siirtämisellä hevosta liikkumaan eteenpäin.

Yleensä istunta satulassa on neutraali ja vain myötää hevosen liikkeitä pidättämättä tai hoputtamatta. Yleensä ratsastajan lantion tulisi vastata hevosen lantion asentoa ja hartioiden hevosen lapojen asentoa. Näin ratsastaja voi myödätä liikettä oikein, pysyä tasapainossa ja ohjata hevosta vähimmällä vaivalla.

Istuntaa voidaan käyttää pidättävänä apuna keskeyttämällä hetkeksi sen hevosta myötäilevä liike. Tähän liitetään usein käsi- ja pohjeapuja.

Painon siirtäminen enemmän toiselle istuinluulle rohkaisee hevosta taipumaan. Tähän tulisi aina liittää pohjeavut niin, että sisäpohje kehottaa hevosta taipumaan ja ulkopohje pitää liikettä yllä. Myös kädet pyytävät taipumista suoralla tai epäsuoralla ohjasavulla. Tätä apuyhdistelmää käytetään muun muassa vaativammassa pohkeenväistössä, jossa ulkopohje pyytää hevosta astumaan ristiin, sisäohja tukee sivuliikettä, ja sisäpuolen istuinluu ja pohje ylläpitävät taivutusta liikkeen suunnassa.

Toinen istuinluu voi myös painaa eteen ja sivulle rohkaistaessa hevosta nostamaan laukan. Istunta-apua tukevat asianmukaiset käsi- ja pohjeavut.

Istuntaa voi käyttää myös eteenpäin ajavana apuna. Tällöin ratsastaja siirtää lantiotaan ja painaa istuinluitaan satulaan samaan tapaan kuin otettaessa vauhtia keinussa. Tätä tekniikkaa ei yleensä pidetä suositeltavana, koska sitä pidetään epämiellyttävänä hevoselle ja vahingollisena ratsastajan joustavuudelle. Pohkeiden tulisi olla tärkein ajava apu.

Ääni

Ääntä tulisi ratsastettaessa käyttää apuna mahdollisimman vähän, mutta se voi hyvin käytettynä olla erinomainen keino kommunikoida hevosen kanssa. Ääntä käytetään joskus moitteena (esimerkiksi tiukka "hyi!") tai yleisemmin hevosta kehuttaessa. Tietyt äänet kuten kielen naksautus voivat auttaa rohkaisemaan hevosta eteenpäin, ja rauhoittavat äänet voivat rauhoittaa hermostunutta tai kimmastunutta hevosta. On kuitenkin huomattava, että tiettyjen lajien kilpailuissa (kuten kouluratsastuskilpailuissa) äänen käytöstä saa virhepisteitä, ja monissa muissakaan lajeissa äänen liikakäyttöä ei pidetä asianmukaisena. Ääniavut ovat kuitenkin erittäin yleisiä liinajuoksutuksessa.

Hevoset oppivat helposti sanallisia käskyjä kuten "seis" tai "ravia". Sanojen merkityksellä ei ole väliä, kunhan niitä käytetään johdonmukaisesti. Äänen sävyllä ja painotuksella voi kuitenkin olla vaikutusta. Rauhallinen ääni tehostaa hidastuskäskyjä, ja innokas ääni voi voimistaa eteenpäin ajavia apuja. Hellä äänensävy sopii hevosen kehumiseen ja ärähtävä tai muriseva sävy torumiseen. Ääniavut (kuten mitkä tahansa avut) voivat kuitenkin menettää tehonsa liikakäytössä. Ratsastettaessa onkin parasta käyttää mieluummin pohjetta, käsiä ja istuntaa kuin ääntä. Ratsuksi koulutettavalle hevoselle opetetaan usein ensin liinajuoksutuksessa sanalliset komennot siirtyä eri askellajeihin tai pysähtyä, ja samoja komentoja käytetään aluksi myös ratsastajan istuessa satulassa yhdistäen ne muihin apuihin, kunnes ääntä ei enää tarvita.

Ratsastuskoulujen tuntihevoset kuulevat ratsastuksenohjaajan tai -opettajan oppilaille suunnatut ohjeet ja tottelevat helposti pikemminkin näitä komentoja kuin ratsastajaa, mikä saattaa antaa väärän vaikutelman siitä, että oppilas hallitsisi ratsunsa. Samoin jotkin kokeneet näyttelyhevoset tottelevat pikemminkin äänentoiston kaiuttamia kehotuksia vaihtaa askellajia kuin omia ratsastajiaan tai taluttajiaan. Kokenut ratsastaja pitääkin huolta, että hevonen todella odottaa ja kuuntelee hänen apujaan eikä suorita siirtymisiä ja liikkeitä muiden sanallisista komennoista sen kummemmin kuin vanhasta muististakaan.

Keinotekoiset avut

Voimaperäisiä pidättäviä apuja montélähdössä. Kilpailusääntöjen mukaan laukkaavaa hevosta on voimakkaasti pidäteltävä eli hidastettava avuin kunnes se siirtyy takaisin raviin.

Keinotekoiset avut ovat välineitä, joita ratsastaja käyttää tehostaakseen luonnollisia apuja tai pitääkseen hevosen kurissa. Niitä ei tulisi käyttää liikaa, koska tämä saattaa johtaa hevosen turtumiseen luonnollisillekin avuille ja saattaa aiheuttaa hevosessa pelkoa ja epäluottamusta ihmisiä kohtaan. Keinotekoisten apujen äärimmäinen käyttö saattaa täyttää eläinrääkkäyksen tuntomerkit, ja monilla hevosurheilujärjestöillä on tiukat säännöt niiden käyttöä koskien.

Kuolaimet ja suitsitus

Pääartikkeli: Suitset, Kuolain

Yleisin keinotekoinen apu on päitsien tai suitsien kanssa käytettävä kuolain tai hackamore, joiden avulla ratsastaja voi käsillään vaikuttaa hevosen suuhun ja turpaan. Riippuen mallista ja ratsastajan taidoista näiden välineiden vaikutus voi vaihdella hyvin lempeästä erittäin ankaraan. Jotkin hevoset voidaan kouluttaa työskentelemään ilman suitsia, mutta näin menetellään yleensä vain näytöstarkoituksessa rajatulla alueella. Ratsastaminen ilman suitsia voi olla vaarallista erityisesti avoimessa maastossa, jos hevonen säikkyy tai pyrkii karkuun, koska koulutettukin hevonen on saaliseläin ja saattaa koulutuksestaan huolimatta paeta paniikinomaisesti.

Kannukset

Kannus kiinnitettynä ratsastajan nilkkaan

Pääartikkeli: Kannukset

Kannukset kiinnitetään ratsastajan saappaisiin. Niitä käytetään tehostamaan pohjeapuja, ei rangaistusvälineinä. Kannusta voidaan käyttää monin erin tavoin kevyestä hipaisusta terävään näpäytykseen. Vain istuntansa ja pohkeensa hyvin hallitsevien kokeneiden ratsastajien tulisi käyttää kannuksia. Oikein käytettynä ne tehostavat pohjeapuja siten, että ratsastajan tarvitsee käyttää pohjetta vain hyvin hienovaraisesti eikä hän näytä tekevän jaloillaan juuri mitään.

Vaikka näkemys siitä mikä voima kannusten käytössä lasketaan rääkkäykseksi vaihtelee, kannuksia ei ainakaan saisi käyttää siten, että niistä tulee hevosen kylkiin haavoja. Hevosen kyljillä kannuksen käyttöalueella kasvavaa valkoista arpikarvaa ei katsotakaan hyvällä. Monilla ratsastusjärjestöillä on tiukat säännöt koskien kannusten käyttöä, muotoa (yleisimmin sallitaan tylppäkärkiset kannukset) ja sallittua pituutta. Pyörälliset kannukset eli kannukset, joiden päissä on pienet pyörivät levyt voivat järjestöstä riippuen olla sallitut. Lännenratsastuksessa tällaiset rullapäiset kannukset ovat melko yleisiä.

Piiska

Pääartikkeli: Piiska (apu)

Piiska on raippaa pidempi ja taipuisampi, ja siinä on päässä siima. Piiskaa käytetään tarvittaessa korostamaan ratsastajan apuja ja kohdistamaan niitä tiettyyn ruumiinosaan. Piiskaa voidaan käyttää myös hevosen koulutuksessa esimerkiksi opetettaessa askellajien kokoamista tai esimerkiksi piaffen kaltaisia liikkeitä joko ratsailta tai maasta käsin. Tällöin sillä kosketetaan hevosta kevyesti. Piiskan pituus mahdollistaa esimerkiksi hevosen jonkin jalan koskettamisen satulastakin käsin, jolloin hevonen ymmärtää siirtää juuri tätä jalkaa. Hevonen totutetaan piiskaan ja opetetaan reagoimaan siihen oikein (eli esimerkiksi siirtämään kosketettua jalkaa tai lisäämään vauhtia) koulutuksen alkuvaiheissa palkitsemalla halutunlaisista reaktioista.

Piiskan ohuuden, taipuisuuden ja pitkän varren vuoksi sillä lyöminen aiheuttaa varsin terävää kipua. Piiskalla lyöminen ei myöskään ole tarkoituksenmukaista; kosketus tai korkeintaan napautus piiskan varrella riittävät kohdistamaan avun tai tehostamaan sitä. Sekä piiskaa että raippaa pidetään ratsastaessa normaalisti sisäkädessä lepäämässä takaviistoon reittä vasten. Tästä asennosta pieni ranneliike tuottaa tarvittaessa sopivan tehostenapautuksen pohkeen taakse.

Piiskoja on erilaisia:

• Kouluratsastuspiiskaa (myös kouluraippa tai koulutuspiiska) käytetään koulutustarkoituksessa ratsastettaessa ja tehostamaan pohjeapuja, mikäli hevonen ei reagoi niihin. Piiska on yleensä noin 90 cm pitkä ja sen päässä on lyhyt siima. Sitä voidaan käyttää pelkällä ranneliikkeellä irrottamatta kättä ohjista. Kouluratsastuskilpailuissa minkäänlaista piiskaa tai raippaa ei saa käyttää, ja radalle ratsastaminen sellaisen kanssa johtaa suorituksen hylkäämiseen. Naistensatulaa käytettäessä piiska välittää pohjeavut hevosen oikeanpuoleiselle kyljelle.
• Juoksutuspiiska on hyvin pitkävartinen (yleensä noin 180 cm) ja -siimainen (150–180 cm). Sitä käytetään liinajuoksutuksessa, jolloin etäisyys hevosen ja kouluttajan välillä vaatii erityisen pitkää piiskaa; toisaalta sillä melko harvoin varsinaisesti kosketaan hevoseen, vaan tärkeämpi on siiman paukahduksen eteenpäin liikkumista rohkaiseva vaikutus sekä hevosen oppima oikea reagointi piiskan eri asentoihin. Juoksutuspiiskaa saatetaan joskus myös käyttää rohkaisemaan hevosta eteenpäin maasta käsin, mikäli hevonen ei esimerkiksi halua hypätä esteen yli tai nousta traileriin. Juoksutuspiiska korvaa ratsastajan pohjeavut.
• Ajopiiska on kouluratsastuspiiskaa pidempi ja juoksutuspiiskaa lyhyempi. Se on tarkoitettu ajoon ja korvaa ratsastajan pohjeavut. Ajopiiskaa käytetään tavallisesti koskettamalla hevosen takaosaa tai selkää tai paukauttamalla sen siimaa hevosen yläpuolella.

Yllä kouluratsastuspiiska, alla lyhyt raippa

Raippa

Pääartikkeli: Piiska (apu)#Raippa

Raippa on lyhyt (noin 60 cm), jäykkä piiska, jossa on usein päässä läppä. Ratsastaja koskettaa raipalla pohkeen taakse tai hevosen lavalle tehostaakseen pohjeapuja, jos hevonen ei reagoi. Raippaa saatetaan käyttää myös kurinpitoon esimerkiksi silloin, kun hevonen kieltäytyy hyppäämästä esteen yli; tällöinkään raipalla "hakkaamisesta" ei ole hyötyä. Hevonen ei osaa yhdistää rangaistusta tiettyyn tapahtumaan, jollei se seuraa silmänräpäyksellisen välittömästi, ja koulutuksellisestikin on yleensä tarkoituksenmukaisempaa palkata hevonen oikeasta toiminnasta kuin rankaista väärästä. Positiivisen rankaisun käyttö eläinten kouluttamisessa ei ole enää nykypäivänä hyväksyttävää.

Useimmilla ratsastusjärjestöillä on raipan käyttöä ja enimmäispituutta koskevia sääntöjä. Säännöt kattavat useimmiten myös sen, kuinka monta kertaa raippaa saa kilpailun aikana käyttää, mihin hevosen osiin sitä saa käyttää (useimmat säännöt kieltävät raipan käytön missään hevosen pään lähettyvilläkään), ja missä tilanteissa sitä saa käyttää (esimerkiksi käyttö esteellä kieltäytymisen jälkeen sallitaan, mutta radalta poistumisen jälkeen "rangaistuksena" huonosta suorituksesta ei). Moni esteratsastaja käyttää raippaa satunnaisesti esteen lähestymisen loppuvaiheessa, jos hevonen ei tunnu olevan tulossa esteelle riittävän halukkaasti tai tarmokkaasti, mutta kilpailuissa tällainen tehostekäyttö joka esteellä johtaa hylkäykseen.

Vaikka nykyisin ja varsinkin kilpailuissa käytetään lähes poikkeuksetta teollisesti valmistettua raippaa, tarvittaessa tilapäisraipaksi käy aivan hyvin sopivan pituinen ja paksuinen puunoksa, josta on karsittu enimmät lehdet ja haarat.