Pakanuus

Pakanuus (lat. paganitas) viittaa muiden kuin kristillisten uskontojen, yleensä ei kuitenkaan juutalaisuuden eikä islamin harjoittamiseen. Muita kuin kristillisiä uskontoja − edellä mainittuja abrahamilaisia uskontoja lukuun ottamatta − sanotaan varsinkin kristillisessä kielen­käytössä pakana­uskonnoiksi ja niiden harjoittajia pakanoiksi, joskin pakanoiksi sanotaan joskus myös kaikista uskonnoista luopuneita tai uskontoon välin­pitämättömästi suhtautuvia ihmisiä.

Tavallisimmin pakana­uskonnoilla tarkoitetaan varhais­kantaisia, yleensä polyteistisiä ja panteistisia uskontoja. Nykyään näitä sanotaan toisinaan myös vanha­pakanallisiksi uskonnoiksi erotukseksi viime vuosikymmeninä syntyneistä, uus­pakanuudeksi nimitetyistä suuntauksista. Uuspakanuus on nimitys, jota on 1950-luvulta lähtien käytetty nykyaikana tietoisesti kehitetyistä uskonnollisista suuntauksista, jotka pyrkivät jäljittelemään, elvyttämään tai ennallistamaan alkuperäisiä historiallisia eurooppalaisia pakana- ja muinaisuskontoja. Uuspakanuuden suuntauksiin kuuluvat muun muassa wicca, uusshamanismi, aasainusko ja druidismi.

Raamatussa pakanoilla tai pakana­kansoilla tarkoitetaan muita kansoja kuin juutalaisia. Sen mukaisesti varsinkin varhaisimmista kristityistä puhuttaessa käytetään usein termejä juutalais­kristityt ja pakana­kristityt, joista viimeksi mainituilla tarkoitetaan pakana­uskonnoista kristin­uskoon kääntyneitä.

Sanan alkuperä

Sana pakana on johdettu latinan adjektiivista paganus, joka tarkoittaa maalaista tai kyläläistä. Nimitys johtuu siitä, että kristinusko oli sen varhaisina aikoina erityisesti kaupunkilaisten uskonto, maaseudulla asuvien ollessa vanhojen uskontojen kannattajia. Jo ennen kuin sana kristittyjen kielen­käytössä sai uskonnollisen merkityksensä, siihen oli liittynyt voimakkaita sivisty­mättö­myyteen viittaavia mieli­kuvia samaan tapaan kuin esimerkiksi suomen kielessä sanoihin moukka tai juntti. Pakana oli myös silmätauti, sillä vedestä saattoi saada vesipakanan, saunasta saunapakanan, ja niitä hoidettiin riidenheinillä.

Suomeen sana on tullut venäjän kautta. Keskiaikaisessa venäjässä sana esiintyi latinasta lainattuna muodossa poganu. Sana esiintyy myös eräissä suomen lähi­suku­kielissä, joista muun muassa virossa se merkitsee samaa kuin suomessakin, mutta esimerkiksi karjalan kielessä se on saanut myös merkityksen paha tai saastainen. Muutamien muiden kristin­uskoon liittyvien vanhojen venäläis­peräisten lainansanojen kuten pappi ja risti ohella sitä on pidetty osoituksena siitä, että kristin­uskoa saarnattiin itämeren­suomalaisten asuttamassa Baltiassa jo kristillisen ajanlaskun ensimmäisen vuosi­tuhannen loppu­puolella. Suomen kirjakielessä sana on esiintynyt Agricolan ajoista saakka.

Vastaavia termejä muissa kielissä

Juutalaiset ovat varhaisista ajoista käyttäneet muista kansoista heprealaista termiä Goy (hepr. ‏גוי‎‎), monikossa goyim (hepr. ‏גוים‎). Alun perin sana on tarkoittanut kansaa tai heimoa, mutta jo Vanhan testamentin heprealaisessa alku­tekstissä sillä tarkoitettiin nimenomaan vieraita kansoja, jotka noudattivat juutalaisilta kiellettyjä tapoja ja uskomuksia. Sanalla oli yleensä kielteinen merkitys, joskin useat profeetat korostivat, että Jumalan lupaama pelastus tulee aikojen lopulla koskemaan myös pakana­kansoja.

Kreikan­kielisessä Septuaginta-käännöksessä goyim käännettiin kreikan kielen kansoja tarkoittavalla sanalla ethnos (ἔθνος). Sama sana esiintyy muita kansoja kuin juutalaisia tarkoittavana usein myös Uuden testamentin kreikan­kielisessä alku­tekstissä.

Latinalaisessa Vulgata-käännöksessä sekä heprean goyim ett' kreikan ethnos käännettiin sanalla gentes. Tämäkin sana tarkoittaa varsinaisesti kansaa tai heimoa, mutta keskiajan latinassa se sai Raamatun vaikutuksesta samanlaisen uskonnollisen merkityksen kuin kreikan ethnos. Tässä merkityksessä se on lainattu myös muun muassa englantiin, jossa se esiintyy muodossa gentiles.

Englannissa esiintyy pakanaa tarkoittavana sanana myös heathen, jonka vastineita muissa germaanisissa kielissä ovat esimerkiksi ruotsin hednibg ja saksan Heide. Sana on ilmeisesti johdos viljelemätöntä maata tarkoittavasta sanasta heath ja tarkoittaa alkujaan tällaisen alueen asukasta. Nykyisen merkityksensä sana on mahdollisesti saanut joko käännöslainana latinan paganus -sanan vaikutuksesta tai toisen selityksen mukaan sen vuoksi, koska se äänteellisesti muistuttaa kreikan ethnos-sanaa. On myös arveltu, että sana olisi lainautunut englantiin ja muihin germaanisiin kieliin kreikasta armenian kielen välityksellä.

Paavalin kirjeissä myös sanaa "kreikkalaiset" (m.kreik. Έλληνες, hellenes) käytetään usein juutalaisten vasta­kohtana. Helleenit oli ollut antiikin Kreikkalaisten itsestään käyttämä nimitys, mutta 300-luvulta lähtien, mahdollisesti jo aikaisemmin, sekin sai kreikan­kielisten kristittyjen käytössä uuden merkityksen ja alkoi tarkoittaa "pakanoita" kristittyjen vastakohtana. Bysanttilaisena aikana Itä-Rooman kristityt kreikkalaiset käyttivät itsestään nimitystä Romaioi, (m.kreik. Ῥωμαῖοι), joka varsinaisesti tarkoittaa roomalaista. Kuitenkin jo bysanttilaisen ajan loppupuolella sana Hellenes vähitellen menetti tämän välillä saamansa uskonnollisen merkityksen, ja valtakunnan kristityt kreikankieliset asukkaat alkoivat käyttää sitä itsestäänkin. Sen ohella käytettiin kuitenkin vielä osmanien valtakaudellakin nimitystä Romaioi, joka paikoitellen varsinkin Kreikan maaseudulla pysyi käytössä pitkälti 1900-luvulle saakka.

Sana Raamatun suomennoksissa

Raamatun suomennoksissa sekä Vanhan testamentin heprealainen goyim että Uuden testamentin kreikkalainen ethnos on vanhastaan käännetty sanalla pakana. Näin ollen sana esiintyy Raamatun suomennoksissa aina juutalaisten, ei kristittyjen vasta­kohtana. Uusimmassa, vuoden 1992 suomennoksessa sanaa käytetään kuitenkin enää harvoissa kohdissa; lähinnä sellaisissa, joissa joitakin tapoja tai tekoja arvostellaan vertailemalla niiden harjoittajia pakanoihin. Useimmissa muissa kohdissa se on korvattu sanalla kansat tai muut kansat.

Alkuperäisuskonnot

Eurooppalaisten pakanauskontojen joukkoon lasketaan erilaisia luonnonuskontoja, joiden uskonnollisiin toimituksiin voi kuulua esimerkiksi vuodenkiertoon, taivaankappaleisiin ja hedelmällisyyteen liittyviä riittejä. Usein pakanuutena on pidetty animistisia uskontoja, šamanismin, vainajainpalvonnan ja magian harjoitusta. Suurin osa vanhoista kansallisista luonnonuskonnoista on väistynyt esimerkiksi kristinuskon ja islamin tieltä. Monilla seuduilla on vielä alkuperäisuskontojen kannattajia. Etenkin monien alueiden alkuperäisasukkaat lasketaan vanhapakanallisiksi. Luonnonuskontoja on vielä voimissaan Afrikassa, Oseaniassa, Etelä-Amerikassa sekä harvaan asuttujen pohjoisalueiden kansojen kuten inuiittien keskuudessa.

Metsästäjä-keräilijäheimojen animistisessa todellisuuskäsityksessä ihminen on usein jokseenkin tasavertainen eläinten, kasvien ja luonnonvoimien kanssa. Rituaalit ovat välttämättömiä, koska niillä pyydetään lupa käyttää eläimiä tai kasveja ravinnoksi, puuta polttopuuksi sekä muuta vastaavaa.

Šamanistisessa kulttuurissa on keskeinen osa šamaanilla. Hän on usein parantaja ja ennustaja, hän neuvoo eri ongelmissa ja toimii yhdyssiteenä henkimaailman ja ihmisten välillä. Šamanismiin liittyy usein muuntuneiden tajunnantilojen käyttö yhteytenä henkimaailmaan. Transsitilaa haettiin muun muassa huumaavilla aineilla, rytmikkäällä musiikilla ja laululla, toistuvilla tanssiliikkeillä ja muilla toistuvilla rituaaleilla. Lähes kaikilla maapallon pohjoisilla alueilla on harjoitettu šamanismia.

Suomessa valtauskontona oli ennen kristinuskon tuloa paikkakunnittain erilaisia piirteitä omannut suomalainen muinaisusko. Paikallinen muinaisusko oli monijumalaisuutta, johon kuului oma tarustonsa. Usko siirtyi perimätiedon ja riittien välityksellä sukupolvelta toiselle. Muinaissuomalaiset uskoivat haltijoihin sekä useisiin jumaliin, joista merkittävimpiä olivat Ukko ylijumala, Ahti, Tapio ja Ilmarinen. Kristinuskon tultua Suomeen vanhat pakanalliset uskomukset säilyivät pitkään kristinuskon rinnalla paikoin 1900-luvulle saakka.

Nykyisin esimerkiksi Baltian ja Venäjän luonnonuskontojen edustajat saattavat kutsua uskontojaan omauskoksi tai maauskoksi. Virossa yksitoista prosenttia väestöstä on valtion teettämässä kyselyssä kertonut harjoittavansa maavaldia, vanhaa virolaista luonnonuskoa. Maavalla Kodan edustamassa maauskossa harrastetaan kansanperinnettä: vanhat laulut, leikit, käsityöt, ruuat, vaatteet, korut ja uskomukset siirretään lapsille vuotuisissa juhlissa. Keskeisiä juhlapäiviä ovat auringonkiertoon liittyvät tasaus- ja seisauspäivät. Tärkeänä nähdään yhteys menneiden sukupolvien ketjuun. Yhteisö kertoo edustavansa vanhempaa perinnettä kuin esimerkiksi kristinusko.

Uuspakanuus

Uuspakanoiden käyttämiä tunnuksia: Slaavilainen Rodnovera-tunnus, Thorin vasara, kuujumalattaren tunnus ja egyptiläinen ankh-risti.

Pääartikkelit: Uuspakanuus ja Suomalainen uuspakanuus

Uuspakanallisuuden muodot saattavat yhdistellä aineksia useista uskonnoista ja uusista uskomuksista ja ajatuksista. Toiset uuspakanallisuuden muodot taas pyrkivät alkuperäisyyteen ja usein tietyn historiallisen pakanauskonnon elvyttämiseen. Monet uuspakanat kannattavat yksilöllistä uskonnon harjoittamista ja tutkimista, ja välttävät järjestäytymistä. Kaikille uuspakanallisille liikkeille on yhtenäistä läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne luontoa kohtaan. He eivät etsi pelastusta tai valaistusta, vaan ajattelevat maan henkiseksi kodikseen. Heitä yhdistää myös luonnon kiertokulun kunnioittaminen ja myönteinen moraalikäsitys, joka sallii ihmisen toimia mielensä mukaan, mikäli he eivät vahingoita toisia.

Suomessa uuspakanallisuus alkoi vallata alaa 1980-luvulla. Vuonna 1998 perustettiin Lehto – Suomen luonnonuskontojen yhdistys ry, joka pyrkii parantamaan luonnonuskontojen asemaa Suomessa. Vuonna 1999 perustettiin Pakanaverkko ry edistämään erilaisten pakana- ja luonnonuskontojen edustajien yhteistoimintaa ja uskonnollista tasa-arvoa. Suomenuskoiset ovat pyrkineet elvyttämään suomalaisen mytologian tietämystä ja kannatusta.

Historiallisia polyteistisiä uskontoja

• Balttilainen muinaisusko
• Germaaninen muinaisusko
• Kelttiläinen muinaisusko
• Saamelainen muinaisusko
• Skandinaavinen muinaisusko
• Slaavilainen muinaisusko
• Suomalainen muinaisusko
• Virolainen muinaisusko

Katso myös

• Kansanusko
• Mytologia
• Noituus
• Šamanismi

Kirjallisuutta

• Jones, Prudence & Pennick, Nigel: A history of pagan Europe. London: Routledge, 1995. ISBN 0-415-09136-5 (englanniksi)
• York, Michael: Pagan theology: Paganism as a world religion. New York: New York University Press, 2003. ISBN 0814797024 (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Alkuperäisuskonnot ja uuspakanuus (Arkistoitu – Internet Archive). Uskonnot Suomessa -hanke.
• Lehto – Suomen Luonnonuskontojen yhdistys ry.
• Pakanaverkko ry.
• BBC – Religion: Paganism. (englanniksi)

Alkuperäisuskonnot