Kielitiede

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Lingvisti)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kielen rakenne ja kirjoitus

Morfologia · Syntaksi
Ortografia · Fonetiikka
Fonologia

Kielitieteen teemasivu

Kielitiede eli lingvistiikka on kieltä tutkiva tieteenala. Kielitiede on luonnollisten kielten tutkimusta, jonka kohteena ovat puhuttu, kirjoitettu ja viitottu kieli.[1]

Tutkimuskohteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielitieteessä tutkimuskohteina voivat olla:

  • ihmiskielen yleiset ominaisuudet, jolloin puhutaan yleisestä kielitieteestä
  • yksittäinen kieli tai kielimuoto kuten murre, jolloin puhutaan erityiskielentutkimuksesta; murteen ohella voidaan puhua yleisesti lekteistä kuten sosiolekteistä eli tietyn sosiaaliluokan kieli tai idiolekteistä eli tietyn yksilön kielestä.

Kielitieteen vanhimpana ja edelleen yhtenä keskeisenä tutkimuskohteena on kielioppi eli säännöt tai luonnolliset normit, jotka tekevät kielen mahdolliseksi ja ymmärrettäväksi – kielen rakenne tai järjestelmä. Tätä järjestelmää tutkivaa kielitiedettä on kutsuttu niin kieliopiksi kuin autonomiseksi kielitieteeksikin.[2] Sanalla kielioppi on siis kaksi merkitystä: ’kielen rakenteen järjestelmällinen esitys t. sen oppikirja' ja 'kielen järjestelmä’.[3] Merkityksistä jälkimmäinen kertoo tutkimuksen kohteen, ensimmäinen mitä tutkimuksen tuloksena syntyy.

Tutkimuksen tuloksena syntyvät kieliopit jaetaan deskriptiivisiin eli kuvaileviin ja preskriptiivisiin eli ohjaileviin. Deskriptiivinen kielioppi koostuu fonologiasta eli äänneopista, morfologiasta eli muoto-opista sekä syntaksista eli lauseopista,[4] mutta joissakin koulukunnissa kuten systeemis-funktionaalisessa kielitieteessä[5] ja kognitiivisessa kieliopissa[6] sen osaksi katsotaan myös leksikko eli sanasto, jolloin voidaan käyttää käsitettä leksikkokielioppi. Preskriptiiviseen kielioppiin sisällytetään yleensä myös ortografia eli oikeinkirjoitus.

Paitsi kielen rakennetta kielitieteessä tutkitaan muun muassa kielellisen merkityksen muotoutumista ja sen lainalaisuuksia, tekstejä ja diskursseja, kielten universaaleja yhtäläisyyksiä, kielten tyyppejä eli typologiaa, kielen ja ajattelun yhteyksiä, kielissä tapahtuvia muutoksia ja niiden syitä sekä kielen oppimista ja opettamista.[7]

Suhteessa aikaan kielitieteellinen tutkimus voi Ferdinand de Saussuren tunnetuksi tekemän jaon mukaan olla:[8]

  • Synkronista, jolloin tutkitaan jollakin hetkellä vallitsevaa kielen tilaa. Yleensä tutkitaan käsitteellisen nykyhetken kieltä.
  • Diakronista, jolloin tutkitaan kieltä ajan kuluessa muuttuvana ilmiönä. Yksi diakronisen tutkimuksen päämenetelmistä on historiallis-vertaileva menetelmä, jossa kielenpiirteiden muutoksia kuvataan vanhojen tekstien tai sukukielten antaman aineiston avulla vertaillen.

Puheääntä myös kielellisestä merkityksenannosta riippumatta tutkii fonetiikka, joka voidaan ymmärtää joko yleisen kielitieteen osa-alueeksi tai omaksi erillistieteenalakseen.[9]

Tutkimusaineisto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielitieteen tutkimusaineisto riippuu tutkimuksen luonteesta. Niin kauan kun tutkimuskohteena oli ensi sijassa niin tutkijan itsensä kuin ainakin osan hänen yleisöstään osaaman kielen kielioppi, aineistona käytettiin paljon itse tuotettua aineistoa intuition eli kielitajun ohjaamana. Tutkijan oma kielikorva ratkaisee tällöin, onko jokin ilmaus kielen sääntöjen mukainen vai ei, ja tutkimuksen vastaanottajakunta toimii oman intuitionsa avulla todentajana.[10]

Intuitio jättää kuitenkin tutkimukseen aukkoja. Kieli esimerkiksi koostuu aina monista osakielistä eli lekteistä, joissa säännöt voivat vaihdella, ja varsinkin määräsuhteiden arviointi pelkän intuition perusteella on vaikeaa (ja luotettavasti mahdotonta). Tällöin tutkimuksessa turvaudutaan yleensä laajoihin joko tutkijan itsensä keräämiin tai muuta tarkoitusta varten kerättyihin aineistoihin. Aineistoja ovat koonneet muut tutkijat, tutkimuslaitokset ja yliopistot erilaisia käyttöjä varten.[11] Aineistoa kutsutaan korpukseksi silloin, kun se täyttää tietyt ehdot; vähintäänkin yleensä vaaditaan tietokoneluettavuutta, usein myös riittävää laajuutta (sadoistatuhansista miljooniin saneisiin tai enemmän, missä sane tarkoittaa sananmuotoesiintymää) ja tilastomenetelmät mahdollistavaa keräystapaa.[12] Tutkimuksessa on yhä tärkeämpää digitaalisen aineiston avoin saatavuus.[13]

Historiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaishistoria ja antiikki länsimaissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo kauan ennen varhaisimpia muistiin merkittyjä kielitieteellisiä pohdintoja voi olettaa jonkinlaista kieltä koskevaa ajattelua esiintyneen kirjoitustaitoa kehitettäessä. Kyky muuntaa puhuttu kieli silmin havaittaviksi merkeiksi edellyttää analyyttista otetta joko kielen merkityksellisiin muotoihin (logografinen kirjoitus) tai äännerakenteeseen (fonografinen kirjoitus kuten aakkosto). Erityisesti tätä kykyä voi sanoa vaatineen se, miten kreikkalaiset onnistuneesti muunsivat foinikialaisen, vain konsonanttimerkit käsittäneen abjadin aakkostoksi vaihtamalla joko turhat konsonanttimerkit vokaaleiksi tai lisäämällä uusia kirjoitusmerkkejä.[14][15]

Varsinaisen kielitieteen juuret ovat kuitenkin – ainakin länsimaissa – filosofiassa. Filosofit pohtivat esineiden ja asioiden oikeita nimiä, nimien syntyä sekä väitelauseiden logiikkaa. Näistä pohdinnoista syntyivät sanaluokat sekä varhainen, nykysilmin vielä mielivaltaiseen arvailuun perustuva etymologia eli sanojen alkuperän tai synnyn tutkimus.

Varhaisimman tunnetun sanaluokkien (kr. μέρος λόγου, meros logou) jaon esitti Platon, joka Sofistissa (261e–263)[16] jakoi lauseen kahtia onomaan (ὄνομα) ja rheemaan (rhēma, ῥῆμα), joista myöhemmin kehittyivät kreikan nimitykset substantiiville ja verbille ja jotka latinaan lainautuivat muodossa nomen ja verbum. Todellisuudessa nämä Platonille lähinnä vastasivat loogista subjektia ja predikaattia. Esimerkiksi adjektiivit olivat rheemoja, koska predikatiivilauseessa (esim. Sokrates on viisas) adjektiivi on osa loogista predikaattia (olla viisas) eikä kreikassa predikatiivilauseiden kopulaverbiä (suomessa olla) edes käytetty. Sanaluokan ja lauseenjäsenen välille ei tehty eroa.[17]

Aristoteles lisäsi kolmannen sanaluokan syndesmos (σύνδεσμος) merkitsemään kieliopillisia sanoja – konjunktioita, (oletettavasti) prepositioita, artikkeleja ja pronomineja. Edelleen tavoitteena oli pikemmin väitelauseen loogisten osien kuin sanojen morfologisen tai syntaktisen ryhmittelyn kuvaus.[17] Aristoteles myös ensimmäisenä kuvasi sananmuodon kieliopillista muuntelua, jolle hän antoi nimeksi ptōsis (πτῶσις), sananmukaisesti ’putous’, joka vuorostaan lainautui latinaan (cāsus) ja vakiintui myöhemmin merkitsemään kaikista muotovaihtelukategorioista ainoastaan nominien sijoja.[18] Aristoteles erotti siitä kaksi muotoa, ptōsis onomatos, joka koski yksin onomaa (nomineja) ja merkitsi näin ennen kaikkea sijataivutusta, ja ptōsis rhēmatos, joka koski yksin rheemaa (verbiä) ja merkitsi ennen kaikkea aikamuotoja.[19] Tosin Aristoteles ei vielä erottanut toisistaan taivutusta ja johtamista, kuten eivät kieliopintekijät vielä paljon myöhemminkään Varroa lukuun ottamatta.

Platonin ja Aristoteleen luomaa pohjaa lähtivät laajentamaan stoalaiset. Lähes kaikki heidän kielitiedettä koskevat alkuperäiset kirjoituksensa ovat kadonneet ja tunnetaan vain vuosisatoja myöhempien toisen käden lähteiden kautta,[20] mutta heistä alkaa länsimaisen kielentutkimuksen perinne, joka katkeamatta on jatkunut nykypäiviin saakka.[21] Stoalaiset tarkensivat niin sanaluokkajakoa kuin muotovaihtelujen kuvaustakin. Aristoteleen ptōsis vakiintui nominien sijataivutuksen nimeksi,[18] ja yleistä muotovaihtelua alettiin kuvata sanalla klisis (κλίσις). Adjektiivit siirrettiin taivutuksensa perusteella onoman alle, mikä vahvisti sanaluokkajaon morfologista perustaa. Verbitaivutuksessa erotettiin viisi eri kategoriaa: aikamuoto, aspekti, tapaluokka, transitiivisuus ja pääluokka.[22] Näin muodostui kielioppi, ensi sijassa muoto-opin eli morfologian täysi kuvaus, ja samalla syntyi kokonainen uusi tieteenala, kielitiede.[18]

Paitsi morfologian käsitteistön täsmentämisestä stoalaiset tunnetaan ensimmäisistä kielellisen merkityksen ei-psykologisista kuvauksista[23] eli heillä voi sanoa olleen myös semantiikka. Kuten Ferdinand de Saussure 1900-luvulla, stoalaiset jakoivat kielen siihen, mitä sillä voidaan ilmaista (λεκτόν, lektón – merkitys, signifié), ja siihen, millä se sitä ilmaisee (φωνή, phōnē – muoto, merkitsin, signifiant).[24]

Filosofian yleisestä virrasta irtautuneena kielitiede saattoi tutkia muutakin kuin väitelauseen totuutta. Aristoteelisen Aleksandrian koulukunnan kieliopintekijöiden Dionysios Traakialaisen (toisella vuosisadalla eaa.) ja Apollonios Dyskoloksen (toisella vuosisadalla jaa.) päämääränä oli pedagoginen kielioppi: miten klassinen homeerinen ja attikalainen kreikka säilytettäisiin niin, että uudetkin sukupolvet osaisivat lukea ja ymmärtää tekstejä oikein. Myös kreikkaa toisena tai vieraana kielenä oppivat kuten egyptiläiset ja roomalaiset oli otettava lukuun.[25]

Dionysioksen lyhyt (nykyaikaisesti ladottuna n. 13-sivuinen) kielioppi Tekhnē grammatikē on varhaisin tunnettu järjestelmällinen kreikan fonologian ja morfologian kuvaus.[26] Siinä sanaluokkien määräksi vakiintui kahdeksan: ὄνομα onoma substantiivi, ῥῆμα rhēma verbi, μετοχή metokhē partisiippi, ἅρθρον arthron artikkeli, ἁντωνυμία antōnymia pronomini, πρόθεσις prothesis prepositio, ἑπιρῥημα epirrhēma adverbi ja σύνδεσμος syndesmos konjunktio,[27] ja kustakin Dionysios mainitsee, mitkä kieliopilliset kategoriat (παρεπόμενα parepomena) sitä koskevat.[28] Esimerkiksi substantiiveja koskivat kieliopillinen suku, ensisijaisuus (onko perussana vai johdos), yhdistettyys (yhdistämätön vai yhdyssana), luku ja sija.[29]

Roomalaiset vaikuttivat kielitieteen kehitykseen kreikkalaisia vähemmän. Termistö kuitenkin latinalaistettiin. Kielitieteen ensimmäinen tunnettu roomalainen kirjoittaja, Varro, joka ajallisesti sijoittuu Dionysioksen ja Apollonioksen väliin, jäi lopulta tutkijana innovatiivisimmaksi. Kaikista antiikin kieliopinkirjoittajista hän vaikuttaa eniten sanan nykymielessä teoreettiselta kielitieteilijältä,[30] koska hänellä on kielen teoria.[31] Hän saavutti sen yhdistelemällä luontevasti kahta eri perinnettä, aleksandrialaista analogistista eli kielen säännöllisyyttä painottavaa ja stoalaista anomalistista eli kielen mielivaltaisuutta painottavaa ajattelua.[32] Hyväksyessään kieleen niin säännöllisyyden kuin säännöttömyyden hän myös ainoana antiikin kirjoittajista pystyi erottamaan toisistaan taivutuksen (declinātiō nātūrālis ”luonnollinen taivutus”) ja johtamisen (declinātiō voluntāria ”omaehtoinen taivutus”).[33] Varro vaikuttaa myös käyttäneen formaaleissa määritelmissään sanaluokista ja aikamuodoista eräänlaista erottavien (distinktiivisten) piirteiden mallia, joskaan ei eksplikoi sitä.[34]

Apollonioksen Peri syntaxeōs on varhaisin tunnettu yritys käsitellä lauseoppia eli syntaksia ja toimi siinä mallina Priscianuksen myöhemmälle kieliopille. Jälkimmäisen kautta se vaikutti koko keskiajan kielitiedekäsitykseen, vaikka itsessään häipyi pitkäksi aikaa historiaan hämäriin.[35] Apollonios hyödynsi Dionysioksen luomaa pohjaa ja täsmensi sitä, mutta hänellä oli selvästi myös stoalaisia vaikutteita, jotka tekivät hänen kieliopistaan aiempia mentalistisemman. Hänen syntaksinsa pohjautui substantiivin ja verbin keskinäisten sekä näiden ja muiden sanaluokkien välisten suhteiden kuvaukseen. Hänen voi katsoa jo ennakoineen lauseenjäsenten, rektion ja dependenssin käsitteitä, mutta eksplisiittisesti niitä ei hänellä vielä esiinny.[36]

Myöhäisantiikissa kielitieteestä tuli lähinnä opetusväline. Jo Apollonioksen tavoitteena vaikuttaa olleen varhemman kirjakreikan säilyttäminen uusille, jo erilaista kreikkaa puhuville sukupolville,[37] ja myöhemmissä latinan kieliopeissa kuten jälkipolville tutuimmiksi jääneissä Donatuksen Ars Grammaticassa ja Priscianuksen Institutiones Grammaticæssa pedagogisuus korostuu entisestään. Ne sijoittuvat aikaan, jolloin Rooman pääkaupunki oli jo idässä, kreikkaa lingua francana puhuvalla alueella, ja niiden tarkoituksena oli taata klassisen latinan taito myös valtakunnan itäosissa.[38]

Donatuksessa ja Priscianuksessa näkyy voimakkaasti Dionysioksen,[39] Priscianuksen tapauksessa Apollonioksenkin vaikutus.[40] Donatus ei käsittele lauseoppia lainkaan. Ars Grammatica on tyyliltään helposti suullisesti opetustilanteessa käsiteltävä ja ulkoa opittavissa.[41] Ennen kaikkea se kuten Priscianuksen Institutiones Grammaticæ siirsivät kreikaksi luotua käsitteistöä ja kieliopin kuvausvälineistöä latinan kielelle.[42] Jälkimmäisen laajempi osuus, Institutiones Grammaticæ Maior, ei juurikaan lisää mitään edeltäjiinsä.[43] Teos on rakenteeltaan hajanainen, mikä huomattiin jo keskiajalla, jolloin jotkut kirjoittajat saattoivat koota siitä paremmin tarkoitukseensa sopivia koosteita.[44] Suppeamman osuuden, Institutiones Grammaticæ Minorin, merkitys taas on lähinnä siinä, että se siirtää Apollonioksen syntaksin latinaan. Priscianus toimi kielitieteen kieliopinkuvauksen mallina läpi koko keskiajan aina uudelle ajalle saakka.[45]

Varhainen kielitiede Intiassa ja Kiinassa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Intiassa kielitieteellä on oma tieteenhistoriallinen perinteensä, joka syntyi suullisena viimeistään samoihin aikoihin kuin länsimaissa tai todennäköisemmin jo pari–kolmesataa vuotta aikaisemmin; kirjallisten todisteiden puuttuessa tarkka ajoitus on mahdotonta.[46]

Tunnetuimman varhaisen kieliopin Aṣṭādhyāyīn (’kahdeksan lukua’[47]) tekijänä tunnetaan Pāṇini. Teosta voisi nykykäsittein luonnehtia generatiivisen morfologian avulla toteutetuksi sanskriitin sananmuodostussääntöjen kattavaksi kuvaukseksi. Se koostuu noin 4 000 lyhyestä säännöstä tai väittämästä (sūtra), joista kukin esittää joko määritelmän tai sananmuodostusprosessin. Kuvaustapa on ankaran taloudellinen, mihin alkuaan lienee ohjannut suullisen esittämisen ja muistinvaraisen taltioimisen tarve, mutta josta myöhemmässä vaiheessa on tullut itsessään tavoite.[48] Eräs lyhyyteen johtava periaate on sääntöellipsi (anuvṛtti), jossa säännön toistuvat osat jätetään mainitsematta: lukijan pitää vain päätellä ne kontekstista.[49] Leonard Bloomfield on tunnetusti todennut, että teosta on mahdotonta ymmärtää kommentaaritta, ja Intian kielitieteen myöhemmässä vaiheessa sellaisia syntyikin.[50]

Ns. aksiomaattisessa morfologisessa kuvauksessa, jossa kaikki esiintyvät muodot johdetaan (derivoidaan) sääntöjen avulla pienemmästä joukosta abstrakteja perusmuotoja, Pāṇini lähestyy täydellisyyttä. Hän mainitsee lähes joka ikisen sanskriitin affiksin ja kykenee kuvaamaan suuren osan käytännössä esiintyvistä sanoista.[51] Aksiomaattisuudessa on kuitenkin virheitä, jotka mahdollisesti selittyvät sillä, että modernin ajan kielitieteilijöiden tavoin Pāṇini tasapainoili aksiomaattisen ja psykologistisen tavoitteen välillä (vrt. kielitiedettä etenkin 1970–80-luvuilla puhuttanut ns. psykologisen todellisuuden ongelma eli tulisiko kieliopin intuitiivisesti ”tuntua” kielenpuhujasta oikealta).[52] Esimerkiksi sääntöjen järjestyneisyyden osalta säännöissä on kaksi ryhmää: osaa säännöistä pitää noudattaa niiden ehtojen täyttyessä missä järjestyksessä vain, mutta tietystä säännöstä alkaen sääntöjärjestys muuttuu merkitseväksi.[53]

Vaikka intialaisen kielioppiperinteen pääpaino oli morfologiassa, se osoitti alusta saakka hyvää ymmärrystä myös fonetiikasta ja fonologiasta. Mitään foneemin käsitteen vastinetta se ei määritellyt, mutta sellaista voi tulkita lähestytyn; samoin allofonisesta vaihtelusta varhaisilla intialaisilla kielitieteilijöillä vaikuttaa olleen käsitys.[54]

Edelleen syntaksissa intialaisessa perinteessä esitettiin kolmesta ehdosta koostuva lauseen määritelmä: 1) ākankṣā: lauseen sanojen täytyy kuulua oikeissa rakenteissa oikeisiin kieliopillisiin luokkiin (mitä voi verrata Tuomas Erfurtilaisen keskiajalla esittämiin materiaaliseen, formaaliseen ja aikaansaavaan ehtoon); 2) yogyatā: lauseen sanojen tulee sopia merkitykseltään yhteen (mikä länsimaissa otettiin kieliteoriassa huomioon oikeastaan vasta 1900-luvun lopulla); ja 3) saṃnidhi: sanojen tulee ajallisesti seurata toisiaan.[55] Semanttista kuvausta edesauttoi semanttisen roolin (kāraka) käsite, jollainen läntisestä kielitieteestä ennen 1900-lukua puuttui.[56] Sen ansiosta ei myöskään tarvittu länsimaiseen syntaksin kuvaukseen keskiajalla vakiintuneita lauseenjäsenkäsitteitä.[57] (Tosin kārakasta on esitetty myös tulkinta, jossa se ei niinkään olisi semanttinen kuin abstraktin syntaksin käsite.[58]) Peruslausetta laajempiin kokonaisuuksiin Pāṇinin kuten hänen seuraajiensakaan syntaktinen kuvaus ei ulotu, ei myöskään laajempiin teksteihin.[59] Toisin kuin morfologian, syntaksin kuvaus Pāṇinilla ei ole nykymielessä generatiivista, koska syvä- ja pintarakennetta ei millään tavoin esitetä eivätkä säännöt toimi rekursiivisesti.[60]

Pāṇinin jälkeen intialainen kielitiede ei koskaan tieteenfilosofisessa mielessä edennyt minnekään: kuvaus oli lajissaan täydellinen, ja myöhemmät kielitieteilijät kuten Kātyāyana tai Patañjali lähinnä kommentoivat ja selittivät Pāṇinia. Tämä pätee myös 500-luvulla jaa. eläneeseen Bhartṛhariin, jonka tuotanto pyrkii eksplikoimaan Pāṇinin kielioppiteorian olettaman ontologian ja paikantamaan sen hindulaisen kosmologian kontekstissa; tässä mielessä se ei tuota lisää mitään niinkään nimenomaisesti kielitieteeseen kuin kielifilosofiaan.[61]

Ehkä tunnetuin intialaisesta perinteestä länteen lainattu käsite on sandhi eli sananrajaiset äänteenmuutokset. Intialaisille käsite oli tärkeä, koska oikeinkirjoituksessa sananrajaiset foneemirajan ylittävät muutokset kirjoitettiin näkyviin (kuten jos suomeksi kirjoitettaisiin tytöm pallo, koska genetiivin -n kaikissa murteissa säännönmukaisesti assimiloituu seuraavan aloittavaan klusiiliin). Toinen tällainen termi on bahuvriihi eli eksosentrinen yhdysmuodoste (esim. suomessa heinähattu, jolla viitataan tietynlaiseen ihmiseen, ei sen paremmin ’heinään’ kuin ’hattuunkaan’ eli viittaussuhde on erillinen kummastakin osasta).[55]

Keskiaika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajan ensimmäisten vuosisatojen aikana läntisessä kielitieteessä ei tapahtunut mitään merkittävää. Myöhäisantiikki kääntyi keskiajaksi ilman mitään havaittavaa murrosta, mutta Rooman menetettyä läntiset osansa germaanihallitsijoille kreikan taito alkoi kadota, ja siksi valtaosa antiikin kielitieteen klassikoista jäi lännessä tuntemattomaksi paitsi sikäli kuin ne tunnettiin latinankielisten koosteiden kautta.[62]

Luostareissa kopioitiin silti yhä vanhoja käsikirjoituksia ja opetettiin klassista latinaa myöhäisantiikin kielioppien mukaisesti, 800-luvulle asti pääasiassa Donatuksen, sen jälkeen Priscianuksen. Kielen ja kieliopin opetuksen käytännön yksityiskohtia ei juuri tunneta, mutta kielen alkeista pidemmälle edenneet kirjoittivat lähinnä huomioita ja täydennyksiä Priscianukseen. Käytännön kielitieteen taitoja harjoitettiin uskonnollisia tekstejä käännettäessä sekä sanastoja ja uusien (esim. romaanisten ja germaanisten) kielten kielioppeja kirjoitettaessa. Kieliopeille Priscianus toimi yleensä universaaliksi katsottuna mallina, mikä johti tavan takaa kielten omien kielellisten ominaispiirteiden vääristymiseen.[62] Tämä jatkui pitkälle uudelle ajalle. Esimerkiksi vielä Eskil Petræuksen suomen kieliopissa Brevis Institutio (1649) kuvataan suomen nomineille vain latinan mukaiset kuusi sijaa.[63]

Muutos alkoi 1100-luvulta, jolloin kreikkalaiset lähteet uudelleen pääsivät uudelleen kulkemaan Eurooppaan toisaalta ristiretkien myötä idästä, toisaalta islamilaisesta al-Andalusista.[64] Alkoi ns. spekulatiivisten kielioppien aika, jossa skolastinen filosofia yhdistettiin Priscianuksen mukaiseen kieliopin kuvaukseen. Keskeisenä käsitteenä olivat merkityksellisyyden muodot, modī significandī, minkä vuoksi kirjoittajista puhutaan myös modisteina (Modistæ).[65] Tärkeimpiä modisteja olivat mm. Pseudo- Albertus Magnus ja Tuomas Erfurtilainen.[66] Hallitsevaksi ajatukseksi tuli, että vaikka Priscianuksen kuvaus latinasta ei ollut väärä, se jäi pinnalliseksi, koska ei jatkanut syvemmälle kielen kategorioiden filosofiseen perustaan. Uudessa ajattelussa kieliopista tuli jälleen filosofian aluetta, ja samalla kielioppia ensi kertaa tarkoituksellisesti tulkittiin universalisoivasti, kaikkia kieliä koskevana. Vaikka kielet erosivatkin toisistaan, eroavuudet ajateltiin vain näennäisiksi, ja kuvauksen tavoitteena oli universaalikielioppi (grammatica universalis).[67]

Modisteja kiinnostivat kieliopista ainoastaan merkityseroja ilmaisevat osat, joten he sivuuttivat niin fonologian kuin epäsäännöllisen osan morfologiaakin; tutkimuskohteiksi jäivät ennen kaikkea syntaksi[68] sekä morfologiasta sanaluokat[69]. Aristotelesta seuraten he katsoivat maailman olevan sama kaikille ihmisille ja kielen heijastavan maailmaa.[70] Mielen (ajattelun) ja kielen kytkös yhdistää spekulatiivisia kielioppeja Sapir–Whorf-hypoteesin vahvaan tulkintaan, jonka mukaan kieli määrää ihmisen ajattelun. Modistit menivät kuitenkin pidemmälle olettaessaan, että kaikkien kielten rakenne on yhteinen ja vastaa maailman (todellisuuden) itsensä rakennetta: todellisuus edeltää mieltä ja mieli edeltää kieltä. Todellisuuden tavat (tai moodit; modī essendī) vastaavat isomorfisesti, yksi yhteen, mielen tapoja ymmärtää ne (modi intelligendī), jotka edelleen vastaavat kielen tapoja ilmaista ne (modī significandī).[71] Näin esimerkiksi morfologian sanaluokat voi kuvata semanttisesti eroaviksi olemisen tavoiksi: substantiivi on modus per se stantis ’itseriittoisuuden tapa’, pronomini modus essentiæ indeterminatæ ’epämääräisen olemisen tapa’ jne.[72]

Syntaksissa modistit pääsivät antiikkia ja filosofista spekulointia pidemmälle. Aristoteleen neljän syyn mukaisesti Tuomas Erfurtilainen määritti täydelle lauseelle neljä ehtoa, 1) materiaalisen ehdon: lauseen sanat ovat kieliopillisten luokkien jäseniä, 2) formaalisen ehdon: sanat yhdistävät erilaisiksi rakenteiksi, 3) aikaansaavan ehdon: sanat toteutuvat eri sanaluokkien taivutusmuotoina siten kuin rakenteet vaativat ja mieli asettaa ja 4) päämäärän (finaalisen) ehdon: lause ilmaisee täydellisen ajatuksen.[73] Ehdoista viimeinen on jäänyt elämään pedagogisiin kielioppeihin lauseen yleisenä määritelmänä.

Kuten jo antiikissa, substantiivin ja verbin muodostama rakenne (compositiō) nähtiin ensisijaiseksi, mutta sen osat saavat ensi kertaa nimitykset: suppositum (subjekti) ja appositum (predikaatti). Nykyisiä suoraan vastaavat termit subiectum ja prædicātum esiintyivät, mutta sijoitettiin osaksi logiikkaa. Muut rakenteet kuvattiin dependenssin ja sen täyttämisen suhteena jompaankumpaan, subjektiin tai predikaattiin.[74] Dependenssin suuntaa tosin ei välttämättä nähty samoin kuin nykyaikaisessa dependenssikieliopissa, vaan esimerkiksi predikaattiverbi nähtiin dependenttinä suhteessa obliikvisijassa olevaan nominiin, joka on sen terminantti, päinvastoin kuin nykyään.[75] Lauseenjäsenten tunnistamisessa käytettäväksi ilmaantuu sanajärjestys, joka kansanlatinasta alkaen oli paljon kiinteämpi kuin se oli ollut klassisessa latinassa.[76]

Renessanssi ja uuden ajan alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajan jälkeen kielitieteen kehityksessä seurasi jokusen vuosisadan hiljaisempi vaihe. Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnan romahdettua Konstantinopolin valtaukseen vuonna 1453 kreikkalaisia ja kreikantaitoisia oppineita saapui Italiaan, ja mukanaan he toivat antiikin tekstien käsikirjoituksia, jotka toimivat yhtenä alkusysäyksenä renessanssiin.[77]

Kristinuskon alkuaikoina raamatunkäännöstyö oli ollut merkittävä kieli- ja käännöstieteellinen käytännön ponnistus – esimerkiksi gootiksi Raamattu saatiin Wulfilan ansiosta jo 300-luvulla –, mutta se ei juurikaan poikinut kielioppeja eikä sanastoja. Sittemmin käännöstyökin pitkäksi aikaa hiipui, koska katolinen kirkko tyytyi pitkälti latinaan. Uskonpuhdistus merkitsi 1500-luvulla raamatunkäännöstyön uutta nousua:[78] mm. suomeksi sai Mikael Agricola Uuden testamentin käännöksensä julkaistuksi vuonna 1548. Jo sitä ennen oli alettu kirjoittaa ns. kansankielten – ts. muiden kuin klassisten oppisivistyskielten latinan ja kreikan – kielioppeja, esimerkiksi muinaisenglannin,[79] provensaalin[80] ja katalaanin[80] kieliopit jo keskiajalla.

Suuret löytöretket toivat läntiseen Eurooppaan tietoa uusista kielistä, mutta kiinnostus heräsi paitsi niihin myös maanosan omiin kieliin, samoin ympäröivän islamilaisen kulttuurin käyttämään arabiaan sekä kristinuskon kannalta tärkeisiin hepreaan ja kreikkaan omine tutkimusperinteineen. Esimerkiksi arabian ja heprean eurooppalaisista poikkeava sanaluokkajärjestelmä (vain kolme sanaluokkaa: nomini, verbi ja partikkeli) herätti kiinnostusta.[81] Kieliopit olivat kuitenkin lähinnä uusien kielten ensikuvauksia, jotka teoreettisesti noudattelivat kunnianhimottomasti klassisia malleja.

Harvalukuisiin poikkeuksiin kuuluu ranskalainen Petrus Ramus (l. Pierre Ramée), joka jo maisteriksi väitellessään väitti uskaliaasti ”quæcumque ab Aristotele dicta essent commentitia esse”, ’kaikki Aristoteleen sanoma on väärin’. Ramus uudisti opetuksen käytänteitä keskiaikaisista uudelle ajalle ja korosti klassisten kielten humanistista osaamista. Keskiajan modistien filosofisen suuntautumisen kielioppiin hän hylkäsi ja korosti sen sijaan todellisen kielenkäytön – antiikin tapauksessa klassikkokirjailijoiden – seuraamista. Semanttis-ontologisten piirteiden sijaan hän perusteli kielioppinsa kategoriat muotokriteerein.[82] Niitäkin hän oli valmis uudistamaan; esimerkiksi koska romaaniset kielet olivat kadottaneet nominien sijataivutuksen, se ei enää voinut erottaa nomineja verbeistä, joten hän valitsi sen sijaan lukutaivutuksen, joka sitten toimi myös hänen syntaksinsa perustana.[83] Kielioppinsa hän kuitenkin edelleen jakoi modistien perinteen mukaisesti etymologiaan (joka sisälsi fonologian ja morfologian) ja syntaksiin.[84]

Keskiajalle ominaisia universaalikielioppeja, joissa kieli, mieli ja maailma olivat isomorfiset, syytettiin filosofisesta pitkäveteisyydestä ja pedagogisesta hyödyttömyydestä. Lisäksi huomautettiin keskiajan latinan – johon universaalikieliopit käytännössä perustuivat – turmeltuneisuudesta klassiseen esikuvaan verrattuna.[85] Universaalikielioppeja ei kuitenkaan täysin hylätty, ja uusia filosofisia perusteita sellaiseen etsivät niin J. C. Scaliger, joka turvautui Aristoteleehen,[86] kuin osin häntä seuraten 1600-luvun lopun rationalistinen Port Royal -koulukunta, joka pyrki perustamaan kieliopin logiikkaan, jotka kuitenkin vaihtoivat filosofisen pohjansa Aristoteleesta Descartesiin. Priscianuksen latinan kieliopin sijaan Port Royal pyrki kuitenkin löytämään yhtenäisyyden eri kielten kielioppien takaa, jolloin latinan merkitys luonnollisen kielen mallikielenä alkoi vähetä. Port Royalissakin kuitenkin latinan kategoriat yhä hallitsivat ajattelua niin, että esimerkiksi latinan kuuden sijamuodon oletettiin tavalla tai toisella (sijana, adpositiorakenteena tai muuten) edustuvan kaikissa kielissä.[87] Ei-eurooppalaisten kielten radikaalisti erilaisista rakenteista Port Royalkaan ei vielä kiinnostunut.[88]

Humanismi synnytti uuden kiinnostuksen ääntämisen ja oikeinkirjoituksen kysymyksiin. Petrus Ramus esitti J- ja V-kirjaimia eli ns. ramistisia kirjaimia latinan oikeiden puolivokaaliääntämysten osoittamiseksi.[86] 1500–1600-luvuilla englannista saatiin ensimmäiset järjestelmälliset foneettiset – vaikkakin ns. impressionistiset eli kuulonvaraiset – kuvaukset. Nimitystä fonetiikka ei tosin vielä käytetty, vaan puhuttiin ortografiasta (oikeinkirjoituksesta) ja ortoepiasta (oikeinääntämyksestä), etenkin koska yksi tärkeä tutkimusta ohjannut vaikutin oli oikeinkirjoituksen uudistaminen ja yhtenäistäminen. Intialaisen kielitieteen saavuttamalle kuvauksen tasolle ei vielä noustu.[89]

Historiallis-vertailevan kielitieteen aikakausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinnostusta kielten alkuperään ja kieltenvälisiin suhteisiin ja on esiintynyt tunnetun kielitieteen alusta asti,[90] mutta pitkään tutkimusoletukset olivat mielivaltaisia ja usein myyttien tai uskonnon ohjaamia; esim. myytti Baabelin tornin jälkeisestä kieltensekaannuksesta otettiin usein yksinkertaisesti totena.[91]

1600–1700-lukujen aikana kiinnostus kielen alkuperästä sai uutta pontta, kun kristinuskon Jumalaa ei enää yksioikoisesti oletettu kielen antajaksi vaan lähtökohdaksi nähtiin pikemmin ihmisen oma järki. Asiaa pohtivat mm. John Locke, Jean-Jacques Rousseau, E. B. de Condillac ja J. G. von Herder varsin samaan tapaan. Kielen nähtiin syntyneen kompleksistuneen yhteisön ja ajattelun vaatimiin tarpeisiin ja saaneen alkunsa emotionaalisista äänistä. Koska vakaasti uskottiin ihmisen olevan ainoa rationaalinen olento ja vain ihmisellä olevan kieli, asiat kytkettiin toisiinsa: ajattelu vaatii kieltä, joten ajattelu on synnyttänyt kielen, välineenään alkukantaiset äännähdykset.[92] Käsittely jäi spekulatiiviseksi ja eri tutkijat toisistaan erilleen. Yksi tutkija saattoi aloittaa työnsä lukemalla edeltäjiään, mutta uusi tutkimus ei rakentunut edellisen ylle.[93]

Vasta 1700-luvun loppupuolella tutkimus alkoi viimein saavuttaa järjestelmälliset periaatteet osa-ongelman eli kieltenvälisten suhteiden tutkimiseksi; aluksi lopullisena tavoitteena kuitenkin yhä oli tätä reittiä päästä myös alkukieleen. Suomalais-ugrilaisten kielten yhteyksiä tutkivat varhaisimmin János Sajnovics ja Maximilian Hell (1770) sekä Sámuel Gyarmathi (1799), indoeurooppalaisten klassisten kielten yhteyksiä taas William Jones (1786). Tutkimusmenetelmiä olivat ennakoineet J. C. Scaliger jo 1500-luvulla ja Gottfried Leibniz 1600- ja 1700-lukujen taitteessa, mutta saamatta suoria jatkajia.[94] 1800-luvun alkupuolella tämä muuttui nopeasti. Friedrich Schlegelin esittelemän käsitteen vergleichende Grammatik ’vertaileva kielioppi’ innostamana alkaneesta kieliopin ajallista muutosta tutkineesta tieteestä tuli koko kielitieteen malli ja Saksasta alan johtava maa. Tutkimus keskittyi aluksi lännen ja idän klassisten kielten (latina ja kreikka; sanskriitti) vertailevaan morfologiaan, mutta kääntyi hiljalleen pienempään osakysymykseen: äänteenmuutoksiin.[95]

Tutkimusta ajoi paitsi ajan luonnontieteellinen tieteenihanne, jossa äänteet muodostivat kielen kouriintuntuvimman ja objektiivisimman osan, myös romantiikan ajan historisismi – menneiden aikojen haikailu – sekä Herderin nationalismi. Klassisten kielten sijaan tutkijoita kiinnosti aidoksi ymmärretty maalaisten käyttämä esikirjallinen kansankieli, jonka tarkkailu kulki yleensä käsi kädessä kansanperinteen ja esim. kansansatujen keruun kanssa. Esimerkiksi Jacob Grimm veljineen tunnettaneen nykyään parhaiten pikemmin satukokoelmastaan kuin tutkimuksestaan.[96] Jo varhaisvaiheista alkaen kielenmuutoksen tutkimuksen ja biologisten lajien evoluution tutkimuksen välille luotiin kytköksiä, jotka viimeistään August Schleicher teki eksplisiittisiksi rinnastamalla suoraan sukupuumallinsa Charles Darwinin evoluution malliin. Myös tieteenhistoriallinen yhteys Carl von Linnén biologiseen taksonomiaan on nähty ilmeiseksi.[97]

Rasmus Raskin ja Jacob Grimmin käsissä tutkimusmenetelmät täydellistyivät nopeasti. Näiden kahden lisäksi alkuvaiheen keskeisiä tutkijoita oli Franz Bopp, jonka vaikutus tuntui vuosikymmeniä hänen oppilaidensa kautta. Raskin ensin ehdottamasta ja Grimmin muotoilemasta Grimmin laista tuli ensimmäinen monia kieliä koskeneen systemaattisen äänteenmuutoksen kuvaus, vaikkakin äännelaiksi sen tulkitsivat vasta äänteenmuutokset poikkeuksettomiksi ymmärtäneet nuorgrammaatikot vuosisadan loppupuolella. Saavutuksen arvoa korostaa se, että kirjainta ja äännettä ei vielä ollut selvästi käsitteellisesti erotettu toisistaan eikä äänteiden artikulatoris-foneettinen kuvauskaan ollut vielä täysin hyötynyt Intian kielitieteen löydösten tulosta läntiseen tietoisuuteen.[98] Vuosisadan puolivälin tietämissä muutosten teoriaa täydensivät kielten historiallista eriytymistä kuvaavat mallit, August Schleicherin sukupuumalli (saks. Stammbautheorie) ja sitä täydentänyt hänen oppilaansa Johannes Schmidtin aaltomalli (Wellentheorie).[99]

Vuosisadan loppupuolella, 1870-luvun lopulta alkaen, historiallis-vertaileva menetelmä löysi täydellisimmän muotonsa nuorgrammaatikkojen kuten August Leskienin, Karl Brugmannin tai Hermann Paulin käsissä. Kuten Schleicher, nuorgrammaatikot etsivät mallia vahvasti luonnontieteistä, mutta tästä eroten eivät niinkään biologiasta kuin fysiikasta. Äänteenmuutosten poikkeuksettomuus eli äännelain käsite koettiin välttämättömäksi, jotta kieli ylipäänsä voisi olla tieteellisen tutkimuksen kohde. Äännelain ainoaksi poikkeukseksi nähtiin analogia, jossa joko toisen sanan tai saman sanan muu paradigmamuoto vaikutti äännelain alaiseen ympäristöön niin, ettei äännelaki näennäisesti päässyt toteutumaan tai lopputulos oli epäodotuksenmukainen. Kielihistoriallinen esitys nähtiin ainoaksi todella tieteelliseksi kielen kuvaustavaksi, eikä mitään spekulaatioita havaintotodisteiden yli haluttu suvaita; jälkimmäisestä seurasi myös, ettei kielijärjestelmän käsitettä ollut mahdollista tunnustaa, koska siitä ei voinut esittää suoria havaintoja. Tämä tarkoitti, että Wilhelm von Humboldtilla jo orastanut näkemys kielen kokonaisuutta hallitsevasta järjestelmäluonteesta joutui odottamaan teoreettista muotoiluaan kielitieteellisen strukturalismin kaudelle asti ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin.[100]

Nuorgrammaatikkojen vahvan havaintodatan korostus merkitsi myös kahden kielitieteeseen sidostuvan alan nopeaa kehitystä, fonetiikan ja murteentutkimuksen.[101] Kokeellinen fonetiikka kehittyi nopeasti niin Britanniassa (Alexander Melville Bell, Henry Sweet), Ranskassa (abbé Rousselot) kuin Saksassakin (Eduard Sievers). Tällöin ensi kertaa historiassa eurooppalainen ymmärrys puheesta kasvoi ohi sen, mitä intialaisessa kielitieteessä oli saavutettu esiajanlaskuisina vuosisatoina. Asiaa helpotti laitteiston nopea kehitys, mm. mahdollisuus äänen tallentamiseen ja tallennetun äänen eri ominaisuuksien visuaaliseen esittämiseen.[102] Myös murteentutkimus nousi nopeasti kielitieteessä valta-asemaan, ja monet yhä jatkuvat murteidenkeruu-, murrekysely- ja murrekartastohankkeet saivat alkunsa.[101]

Klassinen strukturalismi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyaikainen kielitiede muotoutui nuorgrammaattisen esikuvan pohjalta ensimmäisen maailmansodan molemmin puolin. Tieteen yleisempi kehitys oli synnyttänyt tarpeen korostaa kielitieteen autonomisuutta eli riippumattomuutta muista tieteistä sekä kielen tietynhetkisen muodon tai tilan (Saussuren état de langue) erillisyyttä historiallisesta kehityskulusta, joka siihen oli johtanut. Kielestä haluttiin itsenäinen kuvauksen kohde, jonka selittämiseen ei vaadittaisi tietoa sen itsensä ulkoisilta tieteenaloilta. Painotus oli reaktio nuorgrammaattisuudelle luonteenomaisen positivismin implikoimaa reduktionismia vastaan. Käytännössä autonomisuus saavutettiin rajaamalla tieteenalan kohteen – luonnollisen kielen – alaa niin, että siitä suljettiin pois asiat, jotka vaatisivat toisen tieteenalan (esim. biologian, psykologian tai sosiologian) erityistietoa.[103][104]

Erityisen merkittäväksi strukturalismin historiassa merkkipaaluksi kielitieteen historiassa on joskus mainittu vuosi 1911 sillä perusteella, että kolmella eri taholla tapahtui jotakin merkittävää:[105]

  1. Genevessä Ferdinand de Saussure piti viimeisen niistä kolmesta yleisen kielitieteen kurssistaan, jotka hänen työtoverinsa Charles Bally ja Albert Sechehaye vuonna 1916 tämän kuoleman jälkeen julkaisivat hänen nimellään Yleisen kielitieteen kurssina.[106] Teos toimi alkuna kielitieteen ns. Geneven koulukunnalle.[107]
  2. Prahassa Vilém Mathesius julkaisi strukturalismia ennakoineen artikkelinsa ”O potenciálnosti jevů jazykových”, joka vastaavasti toimi alkuna tšekkiläisiä, venäläisiä ja osin muunkinmaalaisia tutkijoita yhdistäneelle kielitieteen funktionalistiselle Prahan koulukunnalle.[105]
  3. Yhdysvalloissa Franz Boas julkaisi teoksensa Handbook of American Indian languages,[105] josta katsotaan saaneen alkunsa amerikkalainen strukturalismi eli deskriptivismi eli taksonominen koulukunta, joka hallitsi amerikkalaista kielitiedettä aina 1950-luvulle asti.[108]

Kaikkien näiden aloitusten vaikutus alkoi kuitenkin toden teolla tuntua vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, 1920-luvulla. Mainittujen kolmen koulukunnan lisäksi klassiseen strukturalismiin luetaan yleensä vielä kaksi muuta koulukuntaa: ennen kaikkea Louis Hjelmsleviin henkilöitynyt Kööpenhaminan koulukunta eli glossematiikka ja J. R. Firthiin henkilöitynyt Lontoon koulukunta.

Strukturalismin nimi tulee sen keskeisestä ajatuksesta, että kieli ei ole vain satunnainen kokoelma erillisiä yksiköitä kuten äänteitä tai sanoja vaan sillä on rakenne (struktuuri), jonka ansiosta se on järjestelmä, jonka taas määrittävät yksiköiden keskinäiset suhteet. Ajatusta kuvataan usein Saussuren sanomaksi väitetyllä lauseella ”La langage comme « un système où tout se tient »”, ’kieli on järjestelmä jossa kaikki kuuluu yhteen’, joka on kuitenkin lähtenyt liikkeelle N. S. Trubetzkoyn artikkelista mutta saattaa olla peräisin jo Antoine Meillet’lta.[109][110] Kielen järjestelmä on ulkoisesta näkökulmasta sulkeinen: järjestelmällä on tietyt yksiköt ja niiden välillä tietyt suhteet, jotka määrittävät yksiköiden käytön ja merkityksen, ja jokainen tällainen järjestelmä eroaa jyrkästi kaikista muista vastaavista järjestelmistä. Jokainen järjestelmän suhteisiin vaikuttava muutos johtaa toiseen järjestelmään. Näin ollen kielitieteen on otettava tutkimuskohteekseen ensisijaisesti jokaisen järjestelmän tietynhetkinen eli synkroninen tila, ja vasta toissijaisesti tarkasteltava tällaisten tilojen ajallista eli diakronista muutosta uusiksi järjestelmiksi.[111]

Kielitieteen osa-alueita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielitieteen lähialoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielitieteen suuntauksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Humanistisia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Humanistisen kielentutkimuksen lähtökohtana on, että kieli on ihmisen luoma keksintö. Kielentutkimuksen semioottisessa perinteessä kielen katsotaan olevan merkkijärjestelmä, joka syntyy merkityksen ja muodon vuorovaikutuksesta.[112] Kielijärjestelmän eri osia ja tasoja pidetään laskennallisesti järjestäytyneinä ja yhteenliittyneinä.[113] Kielitieteen katsotaan liittyvän olennaisesti yhteiskuntatieteeseen ja kulttuurintutkimukseen, sillä kielet muovautuvat kieliyhteisön sisällä tapahtuvassa vuorovaikutuksessa sekä kosketuksessa toisiin kieliyhteisöihin.[114] Humanistista näkökulmaa edustavat esimerkiksi strukturalistisen eli rakenteellisen kielitieteen eri suuntaukset.[115]

Näihin kuuluu funktionaalinen eli toimintokielitiede. Humanistisessa viitekehyksessä rakenteen ja toiminnon käsitteet rinnastetaan niiden merkitykseen yhteiskuntatieteissä. Toimintokielitiede pyrkii selittämään kielen rakenteita niiden toimintoon tai käyttötarkoitukseen vedoten. Toiminnollisen selityksen lähtökohtana on, että viestintä on kielen päällimmäinen käyttötarkoitus, ja siksi kielen rakenteet ovat esimerkiksi erityisesti suulliseen viestintään sopivia. Muut rakenteellisen kielitieteen lähtökohdat perustuvat näkökulmaan, jossa kielen rakenteet ovat suoraa seurausta kielijärjestelmän vaatimuksista.[115]

Rakenne- ja toimintokielitieteen ajatuksia edustavat Prahan kielitieteellinen piiri, Kööpenhaminen kielitieteellinen piiri, Société internationale de linguistique fonctionnelle, funktionaalinen diskurssikielitiede sekä systeeminen–funktionaalinen kielitiede. Suomessa humanistista tutkimusotetta edustaa Esa Itkonen.

Biologisia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toiset viitekehykset perustuvat ajatukselle, että kieli on ihmislajiin kuuluva biologinen ilmiö. Generatiivinen kielitiede on otaksutun ihmiselle synnynnäisen kielirakenteen tutkimusta.[116][117] Rakennekieliteteestä eroten generatiivinen kielitiede hylkää ajatuksen, jonka mukaan merkitys tai sosiaalinen vuorovaikutus vaikuttaisi kieleen.[118] Sen sijaan kaikkien kielten katsotaan pohjautuvan samaan kiteytyneeseen rakenteeseen, jonka on aiheuttanut ainoastaan ihmislajille sattunut geneettinen mutaatio.[119]

Kognitiivinen kielitiede puolestaan hylkää ajatuksen sisäsyntyisestä kieliopista tutkien, miten aivot tuottavat kielirakennelmia mielikuvaskeemoista,[120] sekä miten ihmismielen rajoitteet ja vinoumat vaikuttavat kielen muotoihin.[121] Neurolingvistisen ohjelmoinnin tavoin kognitiivinen kielitiede lähestyy kieltä aistimoodien kautta.[122][123] Se tutkii esimerkiksi millaisia visuaalisia ja liikekielikuvia kielissä on.[124]

Kognitiiviseen ja evoluutiokielitieteeseen liittyy lukuisia memetiikkaan rinnastuvia viitekehyksiä kuten käyttöpohjainen kielitiede,[125] kieli monisäikeisenä adaptiivisena järjestelmänä,[126] konstruktiokielioppi[127] sekä emergenssikielitiede.[128] Nämä tutkivat, miten kielen yksiköt lisääntyvät, leviävät ja adaptoituvat yksilöön ja yhteisöön.[129][130][131] Suomessa kognitiivisen kielitieteen ja konstruktiokieliopin kannattajiin lukeutuvat mm. Ilona Herlin, Tiina Onikki-Rantajääskö, Minna Palander-Collín ja Jaakko Leino.

Generatiivinen kielitiede ja memetiikkaan pohjautuvat lähestymistavat voidaan erottaa toisistaan myös nimityksillä formalismi ja funktionalismi.[132] Asiayhteys on kuitenkin toinen kuin yleensä ihmistieteissä.[133]

Kielitieteeseen liittyviä henkilöitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikki

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiaika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1500-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1600-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielitieteilijöitä muualla kuin Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Antonin Arnauld
  • Claude Lancelot

Suomalaisia kielitieteilijöitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1700-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielitieteilijöitä muualla kuin Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisia kielitieteilijöitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielitieteilijöitä muualla kuin Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisia kielitieteilijöitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita kuin kielitieteilijöitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1900-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kielitieteilijöitä muualla kuin Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisia kielitieteilijöitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita kuin kielitieteilijöitä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ lingvistiikka – Tieteen termipankki tieteentermipankki.fi. Viitattu 9.12.2022.
  2. ↑ Karlsson 1998: 32.
  3. ↑ Kielitoimiston sanakirja, s. v. kielioppi 2022. Kotimaisten kielten keskus & Kielikone Oy. Viitattu 19.7.2023.
  4. ↑ Karlsson 1998: 21.
  5. ↑ Eggins, Suzanne: An introduction to systemic functional linguistics, s. 21. Continuum, 1994.
  6. ↑ Onikki-Rantajääskö, Tiina: Ronald W. Langacker ja kognitiivisen kielitieteen perusta. Teoksessa: Pentti Haddington & Jari Sivonen (toim.): Kielentutkimuksen modernit klassikot: Kognitiivinen ja funktionaalinen kielitiede, s. 41–70. Helsinki: Gaudeamus, 2010.
  7. ↑ Karlsson 1998: 31–37.
  8. ↑ Saussure, Ferdinand de: Yleisen kielitieteen kurssi, s. 173. Vastapaino, 1916 [2014].
  9. ↑ O’Dell, Michael & Nieminen, Tommi: Kokeellinen fonetiikka. Teoksessa: Milla Luodonpää-Manni ym. (toim.): Kielentutkimuksen menetelmiä II, s. 313–344. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2020.
  10. ↑ Ojutkangas ym. 2009: 230.
  11. ↑ Ojutkangas ym. 2009: 230–231.
  12. ↑ Laippala, Veronika & Palander-Collin, Minna 2020: Korpusaineistot. Teoksessa: Milla Luodonpää-Manni ym. (toim.): Kielentutkimuksen menetelmiä II, s. 460–486. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
  13. ↑ Teema: Humanistin Tietoarkisto. Sivu 4. PDF.
  14. ↑ Allan 2010: 1.
  15. ↑ Robins 1998: 13.
  16. ↑ Allan 2010: 28.
  17. ↑ a b Robins 1998: 32–33.
  18. ↑ a b c Robins 1998: 34.
  19. ↑ Allan 2010: 45.
  20. ↑ Allan 2010: 59.
  21. ↑ Allan 2010: 10.
  22. ↑ Allan 2010: 66.
  23. ↑ Itkonen 1991: 184.
  24. ↑ Allan 2010: 60.
  25. ↑ Allan 2010: 11.
  26. ↑ Itkonen 1991: 192.
  27. ↑ Robins 1998: 41.
  28. ↑ Robins 1998: 43.
  29. ↑ Robins 1998: 43–44.
  30. ↑ Allan 2010: 76.
  31. ↑ Allan 2010: 79.
  32. ↑ Allan 2010: 79.
  33. ↑ Allan 2010: 72–73.
  34. ↑ Allan 2010: 77.
  35. ↑ Itkonen 1991: 201; Robins 1998: 46.
  36. ↑ Robins 1998: 46–47.
  37. ↑ Allan 2010: 81.
  38. ↑ Allan 2010: 82.
  39. ↑ Robins 1997: 69; Allan 2010: 93.
  40. ↑ Itkonen 1991: 217; Robins 1997: 69; Allan 2010: 120.
  41. ↑ Allan 2010: 93–94.
  42. ↑ Robins 1997: 69; Allan 2010: 97.
  43. ↑ Itkonen 1991: 217–218; Allan 2010: 112–119.
  44. ↑ Itkonen 1991: 217; Allan 2010: 122.
  45. ↑ Robins 1997: 75.
  46. ↑ Itkonen 1991: 10; Robins 1997: 177–178.
  47. ↑ Itkonen 1991: 12.
  48. ↑ Itkonen 1991: 12, 15; Robins 1997: 177–178.
  49. ↑ Itkonen 1991: 19.
  50. ↑ Robins 1997: 178.
  51. ↑ Itkonen 1991: 15.
  52. ↑ Itkonen 1991: 39, 43.
  53. ↑ Itkonen 1991: 26–27.
  54. ↑ Robins 1997: 177.
  55. ↑ a b Robins 1997: 179.
  56. ↑ Itkonen 1991: 32–33.
  57. ↑ Itkonen 1991: 53.
  58. ↑ Itkonen 1991: 76.
  59. ↑ Itkonen 1991: 55.
  60. ↑ Itkonen 1991: 56–57.
  61. ↑ Itkonen 1991: 79.
  62. ↑ a b Itkonen 1991: 219; Robins 1997: 81–84.
  63. ↑ Wiik, Kalevi: Suomen kielen morfofonologian historia I, s. 16. Turun yliopisto, fonetiikka, 1989.
  64. ↑ Robins 1997: 88–89.
  65. ↑ Itkonen 1991: 226; Robins 1997: 88.
  66. ↑ Itkonen 1991: 226.
  67. ↑ Itkonen 1991: 226; Robins 1997: 88–90.
  68. ↑ Itkonen 1991: 238–244; Robins 1997: 95–98.
  69. ↑ Itkonen 1991: 237; Robins 1997: 93–94.
  70. ↑ Allan 2010: 164.
  71. ↑ Itkonen 1991: 229–237; Robins 1997: 92–93; Allan 2010: 164–165.
  72. ↑ Itkonen 1991: 235.
  73. ↑ Robins 1997: 95.
  74. ↑ Robins 1997: 96.
  75. ↑ Robins 1997: 96–97.
  76. ↑ Robins 1997: 98.
  77. ↑ Robins 1997: 111.
  78. ↑ Robins 1997: 110.
  79. ↑ Allan 2010: 122.
  80. ↑ a b Robins 1997: 116.
  81. ↑ Robins 1997: 112–113.
  82. ↑ Robins 1997: 119.
  83. ↑ Robins 1997: 120.
  84. ↑ Allan 2010: 175.
  85. ↑ Robins 1997: 126.
  86. ↑ a b Robins 1997: 127.
  87. ↑ Robins 1997: 141.
  88. ↑ Robins 1997: 143.
  89. ↑ Robins 1997: 135–136.
  90. ↑ Allan 2010: 224.
  91. ↑ Robins 1997: 191.
  92. ↑ Allan 2010: 227–228.
  93. ↑ Robins 1997: 190.
  94. ↑ Robins 1997: 192–193.
  95. ↑ Robins 1997: 197.
  96. ↑ Robins 1997: 199–200, 204–205.
  97. ↑ Robins 1997: 201, 205.
  98. ↑ Robins 1997: 198–199.
  99. ↑ Robins 1997: 201–203.
  100. ↑ Robins 1997: 206–209.
  101. ↑ a b Robins 1997: 210.
  102. ↑ Tillmann, Hans Günter: Early modern instrumental phonetics. Teoksessa: E. F. K. Koerner & R. E. Asher (toim.): Concise history of the linguistic sciences: From the Sumerians to the cognitivists, s. 401–419. Pergamon, Oxford 1995.
  103. ↑ Derwing, Bruce L.: Transformational grammar as a theory of language acquisition: A study in the empirical, conceptual and methodological foundations of contemporary linguistic theory, s. 301. Cambridge University Press, 1973.
  104. ↑ Hodge, Robert & Kress, Gunther: Social semiotics, s. 17. Cornell University Press, 1988.
  105. ↑ a b c Sampson, Geoffrey: Schools of linguistics: Competition and evolution, s. 103. Hutchinson, 1980.
  106. ↑ Allan 2010: 255.
  107. ↑ Sampson, Geoffrey: Schools of linguistics: Competition and evolution, s. 247, alaviite 10. Hutchinson, 1980.
  108. ↑ Sampson, Geoffrey: Schools of linguistics: Competition and evolution, s. 55. Hutchinson, 1980.
  109. ↑ Matthews 2001, 5–7.
  110. ↑ Koerner, Konrad: Saussure et la linguistique générale. Histoire Épistémologie Langage 10: II: 57–73, 1988.
  111. ↑ Matthews 2001, 9–10.
  112. ↑ Nöth, Winfried: Handbook of Semiotics. Indiana University Press, 1990. ISBN 978-0-253-20959-7 Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  113. ↑ Hjelmslev, Louis: Prolegomena to a Theory of Language. University of Wisconsin Press, 1969. ISBN 0299024709
  114. ↑ de Saussure, Ferdinand: Course in general linguistics. Philosophy Library, 1959. ISBN 9780231157278 Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  115. ↑ a b Daneš, František: ”On Prague school functionalism in linguistics”, Functionalism in Linguistics, s. 3–38. John Benjamins, 1987. ISBN 9789027215246
  116. ↑ Chomsky, Noam: The Minimalist Program (2nd ed.). MIT Press, 2015. ISBN 978-0-262-52734-7
  117. ↑ Everaert, Martin; Huybregts, Marinus A. C.; Chomsky, Noam; Berwick, Robert C.; Bolhuis, Johan J.: Structures, not strings: linguistics as part of the cognitive sciences. Trends in Cognitive Sciences, 2015, 19. vsk, nro 12, s. 729–743. PubMed:26564247 doi:10.1016/j.tics.2015.09.008 ISSN 1364-6613 S2CID:3648651 Artikkelin verkkoversio.
  118. ↑ Chomsky, Noam: Knowledge of Language: Its Nature, Origin, and Use. Greenwood Publishing Group, 1986. ISBN 9780275917616
  119. ↑ Progovac, Liljana: Review: Why only us? Language and evolution by Robert C. Berwick and Noam Chomsky. Language, 2016, 92. vsk, nro 4, s. 992–996. doi:10.1353/lan.2016.0085 S2CID:171921594 Artikkelin verkkoversio.
  120. ↑ Arbib, Michael A.: ”Language evolution – an emergentist perspective”, Handbook of Language Emergence, s. 81–109. Wiley, 2015. ISBN 9781118346136
  121. ↑ Tobin, Vera: ”Where do cognitive biases fit into cognitive linguistics?”, Language and the Creative Mind, s. 347–363. Chicago University Press, 2014. ISBN 9789027286437
  122. ↑ del Carmen Guarddon Anelo, María: Metaphors and neuro-linguistic programming. The International Journal of Interdisciplinary Social Sciences, 2010, 5. vsk, nro 7, s. 151–162. doi:10.18848/1833-1882/CGP/v05i07/51812
  123. ↑ Ibarretxe-Antuñano, Iraide: MIND-AS-BODY as a Cross-linguistic Conceptual Metaphor. Miscelánea, 2002, 25. vsk, nro 1, s. 93–119. Artikkelin verkkoversio.
  124. ↑ Luodonpää-Manni, Milla; Penttilä, Esa; Viimaranta, Johanna: ”Introduction”, Empirical Approaches to Cognitive Linguistics: Aalyzing Real-Life Data. Cambridge University Press, 2017. ISBN 1-4438-7325-X Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  125. ↑ Beckner, Clay; Blythe, Richard; Bybee, Joan; Christiansen, Morten H.; Croft, William; Ellis, Nick C.; Holland, John; Ke, Jinyun; Larsen-Freeman, Diane: Language is a Complex Adaptive System: Position Paper. Language Learning, 2009, 59. vsk, nro 1, s. 1–26. doi:10.1111/j.1467-9922.2009.00533.x Artikkelin verkkoversio.
  126. ↑ Frank, Roslyn M.: ”The Language–organism–species analogy: a complex adaptive systems approach to shifting perspectives on "language"”, Sociocultural Situatedness, Vol. 2, s. 215–262. De Gruyter, 2008. ISBN 978-3-11-019911-6
  127. ↑ Kirby, Simon: ”Transitions: the evolution of linguistic replicators”, The Language Phenomenon, s. 121–138. Springer, 2013. doi:10.1007/978-3-642-36086-2_6 Teoksen verkkoversio.
  128. ↑ MacWhinney, Brian: ”Introduction – language emergence”, Handbook of Language Emergence, s. 1–31. Wiley, 2015. ISBN 9781118346136
  129. ↑ Croft, William: Evolutionary linguistics. Annual Review of Anthropology, 2008, 37. vsk, s. 219–234. doi:10.1146/annurev.anthro.37.081407.085156 Artikkelin verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
  130. ↑ Cornish, Hanna; Tamariz, Monica; Kirby, Simon: Complex adaptive systems and the origins of adaptive structure: what experiments can tell us. Language Learning, 2009, 59. vsk, s. 187–205. doi:10.1111/j.1467-9922.2009.00540.x Artikkelin verkkoversio.
  131. ↑ Sinnemäki, Kaius; Di Garbo, Francesca: Language Structures May Adapt to the Sociolinguistic Environment, but It Matters What and How You Count: A Typological Study of Verbal and Nominal Complexity. Frontiers in Psychology, 2018, 9. vsk, s. 187–205. PubMed:30154738 PubMed Central:6102949 doi:10.3389/fpsyg.2018.01141
  132. ↑ Nettle, Daniel: ”Functionalism and its difficulties in biology and linguistics”, Functionalism and Formalism in linguistics, 1, s. 445–468. 41 Studies in Language Companion Series. John Benjamins, 1999. doi:10.1075/slcs.41.21net ISBN 9781556199271
  133. ↑ Croft, William: ”Functional approaches to grammar”, International Encyclopedia of the Social and Behavioral Sciences, s. 6323–6330. 9 2nd painos. Elsevier, 2015. doi:10.1016/B978-0-08-097086-8.53009-8 ISBN 9780080970875

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Allan, Keith: The western classical tradition in linguistics. Toinen, laajennettu laitos. London & Oakville (Conn.): Equinox, 2010.
  • Häkkinen, Kaisa: Kielitieteen perusteet. (Tietolipas 133) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994 (7. painos 2007). ISBN 951-717-820-4
  • Itkonen, Esa: Universal history of linguistics. Studies in the history of the language sciences 65. Amsterdam & Philadelphia (Penn.): John Benjamins, 1991.
  • Karlsson, Fred: Yleinen kielitiede. (Uudistettu laitos) Helsinki: Gaudeamus, 1998 (3. painos 2008). ISBN 951-570-417-0
  • Matthews, Peter: A short history of structural linguistics. Cambridge: Cambridge University Press, 2001. ISBN 0-521-62568-8.
  • Ojutkangas, Krista & Larjavaara, Meri & Miestamo, Matti & Ylikoski, Jussi: Johdatus kielitieteeseen. Helsinki: WSOY oppimateriaalit, 2009. ISBN 978-951-0-32577-3
  • Robins, R. H.: A short history of linguistics. 4., uudistettu laitos. London & New York: Longman, 1997. (1. laitos 1967.)
  • Philip Lieberman: Eeva puhui. Ihmisen kieli ja ihmisen evoluutio. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita, 2000. ISBN 952-5202-31-3

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kielitiede.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kielitiede&oldid=22786341”