Analogia (kielitiede)

Analogian käsitteellä on kielitieteessä vähintään kolme eri tulkintaa:

1. Antiikin kielitieteellisessä keskustelussa oli kaksi pitkäaikaista juonnetta, analogistinen ja anomalistinen, joita ensimmäisenä käsitteli laajasti vertaillen roomalainen kielitieteilijä (ja monelta muultakin alalta kirjoittanut) Varro ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Antiikin kielentutkijoista Aristoteles ja häntä seurannut Aleksandrian koulukunta luetaan analogistisiksi, stoalaiset ja Pergamonin koulukunta anomalistisiksi. Tässä yhteydessä analogia tarkoittaa lähinnä ’säännönmukaisuutta’ ja anomalia ’säännöttömyyttä’. Analogistit katsoivat, että kieli on ihmisestä riippumaton luonnon lahja, jota hallitsevat ihmisestä riippumattomat säännöt. Anomalistit taas korostivat kieltä ihmisen ominaispiirteenä, joka tulisi hyväksyä sellaisenaan kaikessa säännöttömyydessään: kielen muodoilla ja merkityksillä ei ollut ihanteellista vastaavuutta.
2. Analogian näki kieltä yleisesti hallitsevaksi yhteenkuuluvuuden periaatteeksi saksalainen filosofi ja kielentutkija Wilhelm von Humboldt.
3. Historiallis-vertailevassa kielitieteessä analogia (myös: väärä tai virheellinen analogia) ymmärrettiin ilmiöksi, joka selittäisi muuten poikkeuksettomiksi oletettujen äännelakien kieleen jättämät poikkeukset. Äännelaillinen muutos on sellainen, jossa jokin äänne muuttuu toiseksi tietyssä äänneympäristössä aina ja poikkeuksetta. Analogia taas perustuu toisen sanan tai sanaparadigman antamaan malliin, joka palauttaa, säilyttää tai yhdenmukaistaa paradigmaa. Se korjaa äännelaillisten muutosten esimerkiksi sanan taivutusparadigmaan aiheuttamaa epäsäännöllisyyttä uudella säännönmukaisuudella. Esimerkiksi suomen nominatiivimuoto lahti katsotaan tällaisen analogian kautta muodostuneeksi: äännelaillinen muoto olisi laksi (vrt. kaksi : kahden – laksi : lahden), mutta mahdollisesti koska paikallissijaiset muodot ovat olleet käytössä yleisempiä, nominatiivi on muodostettu sanaparadigman lehti : lehden antaman analogian kautta.