Käännöstiede

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kielen rakenne ja kirjoitus

Morfologia · Syntaksi
Ortografia · Fonetiikka
Fonologia

Käännöstiede on humanistinen tiede, joka tutkii kääntämistä ja tulkkausta niiden kaikessa laajuudessa. Käännöstieteen keskeisiä tutkimuskohteita ovat esimerkiksi käännökset ja tulkkeet (tulkkausprosessin tuotokset), käännös- ja tulkkausprosessi sekä kääntämisen ideologia ja sosiologia (kääntäminen yhteisössä).

Käännöstieteessä voidaan siis tutkia vaikkapa sitä, miten ja miksi käännös eroaa lähdetekstistä, miten lakitekstien kääntäminen eroaa romaanien kääntämisestä tai mitä kääntäjän mielessä tapahtuu kääntämisen aikana. Lisäksi käännöstieteellistä tutkimusta on muun muassa kääntämisen historian, käännösstrategioiden sekä kääntäjien ja tulkkien asiantuntijuuden ja koulutuksen tutkiminen.

Käännöstieteen tutkimustuloksia voidaan myös soveltaa käytäntöön: Voidaan kehittää erilaisia kääntämistä ja tulkkausta koskevia teorioita, joihin kääntäjät ja tulkit voivat työssään tukeutua. Lisäksi teorian avulla pyritään selvittämään kääntämisen prosesseja ja ymmärtämään, mistä kääntämisessä on kyse. Erilaisten käännösongelmien tutkimuksella voidaan myös konkreettisesti auttaa parantamaan kääntäjäkoulutusta ja siten lopulta myös käännösten laatua.

Historiaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännöstieteen synty sijoittuu 1950- ja 1960-luvulle, jolloin kääntäjäkoulutuksen tarpeisiin kehitettiin ensimmäiset varsinaiset käännösteoriat. Näiden pohjalta käännöstiede on vuosien saatossa laajentunut nykyiseen mittaansa. Ennen kuin käännöstieteestä tuli oma tieteenalansa 1980-luvulla, käännöksiin ja kääntämiseen liittyvää tutkimusta tehtiin pääasiassa kieli- ja kirjallisuustieteissä. Kielitieteen ja käännöstieteen suhde on edelleen hyvin läheinen, ja usein kielitieteellisistä teorioista tai tutkimussuunnista on kehitetty myös käännöstieteellisiä sovelluksia. Käännöstiedettä ei kuitenkaan voi pitää täysin kielitieteen alahaarana, sillä käännöstutkimuksessa on valtavasti myös sellaisia aloja, jotka eivät käsittele kieltä millään tavalla, kuten kääntämisen etiikka.[1]

Käännöstiede on silti varsin monitieteinen tieteenala, eli siinä yhdistyvät monet eri tieteet. Kieli- ja kirjallisuustieteiden lisäksi kääntämisen ja tulkkauksen tutkimuksessa voidaan käyttää apuna muun muassa yhteiskuntatieteitä, viestintätieteitä, psykologiaa, filosofiaa, filologiaa ja kulttuurintutkimusta. Muista tieteistä voidaan lainata esimerkiksi metodeja tai teorioita, joiden kautta kääntämisen tutkimukseen saadaan uusia näkökulmia.

Käännöstieteen kasvun myötä sen piiriin on syntynyt paljon uusia tutkimusalueita, ja nyt tutkitaan itse käännösprosessin tuloksen lisäksi myös esimerkiksi kääntämisen kontekstia eli kääntäjää ympäröivää yhteiskuntaa ja sen vaikutusta kääntämisen lopputulokseen. Tähän liittyen voidaan tutkia vaikkapa miten vanhat käännökset eroavat uusista tai miten kulttuurinen etäisyys lähde- ja kohdekulttuurien välillä vaikuttaa käännökseen. Kääntämisen ympäristö on jatkuvasti muutoksessa, joten uusia tutkimuskohteitakin syntyy kaiken aikaa. Teknologian kehittyminenkin on avannut uusia tutkimusmahdollisuuksia: nykyään voidaan tutkia esimerkiksi magneettikuvauksen avulla, miten tulkin aivot toimivat tulkkauksen aikana, ja saada tätä kautta lisää tietoa tulkkausprosessista ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Uutta tutkittavaa löytyy myös käännösteknologian alalta: miten esimerkiksi käännösmuistien kehittyminen on vaikuttanut kääntämiseen?

Käännöstieteellistä tutkimusta voidaan jaotella monella tavalla, esimerkiksi perustutkimukseen (teoreettinen ja deskriptiivinen tai empiirinen tutkimus) ja soveltavaan tutkimukseen (mm. kääntäjäkoulutuksen ja kääntäjän apuvälineiden tutkimus ja kehittäminen). Teoreettinen tutkimus on perinteisesti ollut aktiivisempaa, mutta viimeisten parin vuosikymmenen aikana myös empiirinen tutkimus on lisääntynyt. Suomessa käännöstieteellinen tutkimus on ollut hyvin korkeatasoista, ja tunnettuja suomalaisia tai Suomessa vaikuttavia tai viime vuosikymmeninä vaikuttaneita käännöstutkijoita ovat Andrew Chesterman, Sonja Tirkkonen-Condit, Justa Holz-Mänttäri, Yves Gambier, Riitta Jääskeläinen, Inkeri Vehmas-Lehto, Hanna Risku, Kaisa Koskinen, Pekka Kujamäki, Riitta Oittinen, Jürgen Schopp ja Outi Paloposki.

Tieteenalan kehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lingvistiset käännösteoriat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset lingvistiset käännösteoriat syntyivät Neuvostoliitossa ja Kanadassa 1950-luvulla. Niiden lähtökohtana oli nk. vapaan kääntämisen periaate. Teorioiden kehittäjät pitivät tärkeänä, että käännös on semanttisesti ekvivalentti: käännöksen tulee vastata sisällöllisesti lähdetekstiä, mutta noudattaa kielellisesti kohdekielen normeja. Lähdetekstin muotoa ei pidetty pyhänä, ja sanasta sanaan kääntäminen hylättiin. Sen sijaan tavoitteeksi asetettiin kieliopillisesti ja sanastollisesti luonteva käännös. [2]

Lingvistinen käännösteoria etääntyi tarkoituksella kirjallisuustieteestä. Se keskittyi tutkimaan kääntämisen lainalaisuuksia ensisijaisesti kielellisestä näkökulmasta: Millaisia säännönmukaisia vastineita lähdekielen ilmaisut saavat kohdekielessä? Kuinka todennäköisiä erilaiset vastineet ovat? Teoriat esittelivät käännössiirtoja, erilaisia keinoja korvata lähdetekstin kieliopillisia rakenteita ja sanastoa kohdekielen omilla rakenteilla ja sanastolla. Käännössiirron ohella näistä tavoista käytettiin myös nimityksiä käännösvaihdot, adekvaatit korvikkeet ja transformaatiot. [2]

Lingvistinen käännöstutkimus muistutti kontrastiivista kielitiedettä. J. C. Catfordin lingvististä käännösteoriaa käytettiinkin ensisijaisesti kontrastiivisen tutkimuksen perustana. Teoria on osaltaan vaikuttanut siihen, että kääntäminen on käsitetty puhtaasti kielelliseksi toiminnaksi, jonka suurin ongelma on kielellisten rakenteiden korvaaminen toisilla. [2]

Lingvistiset käännösteoriat olivat normatiivisia, eli ne pyrkivät ohjailemaan kääntämistä. Niitä oli tarkoitus käyttää kääntämisen opetuksessa ja käännöskritiikissä. Teoriat jäivät vaille todisteita niiden paikkansapitävyydestä, sillä niiden toteutumista käytännön käännöksissä ei tutkittu. Lingvistisiä käännösteorioita kenties pidettiinkin houkuttelevina lähinnä niiden konkreettisuuden ja ”tieteellisen tarkkojen” tulosten vuoksi. [2]

Ensimmäiset kommunikatiiviset käännösteoriat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960-luvulla käännösteoria sai pragmaattisia ulottuvuuksia, kun kääntäminen alettiin käsittää viestinnäksi, jossa käännöksen vastaanottajan tarpeilla on suuri merkitys. Tärkein kommunikatiivisten käännösteorioiden edustaja on Eugene A. Nida, joka korosti kulttuurierojen huomioimista kääntämisessä. Nidan teoriassa keskeinen käsite on dynaaminen ekvivalenssi: semanttisen ekvivalenssin sijaan käännöksellä pyritään aiheuttamaan lukijassa samanlainen reaktio kuin lähdeteksti saa aikaan omissa lukijoissaan. Nidan mukaan käännöksissä on usein tehtävä pragmaattisia muutoksia eli poikettava lähdekielen yksiköiden merkityksestä, jotta käännöksen lukijoiden olisi mahdollista ymmärtää tekstin sanoma. [3]

Dynaaminen ekvivalenssiteoria kiinnitti huomiota myös kääntämisen kannalta oleellisiin ei-kielellisiin seikkoihin ja on siksi käännösteorian historiassa vallankumouksellinen. Dynaamista ekvivalenssiteoriaa hyödynnettiin mm. Raamatun suomentamistyössä vuonna 1992, ja se lienee nykyäänkin tunnetuin käännösteoria. [3]

Dynaamisen ekvivalenssiteorian pohjalta syntyivät funktionaaliset ekvivalenssiteoriat. Perusajatuksena niissä on, että lähdetekstin käyttötarkoitus tai funktio on käännettäessä säilytettävä, usein kielellisten ja pragmaattisten muutosten avulla. Funktioita voivat olla esimerkiksi informatiivinen tai ekspressiivinen funktio. Funktionaalisia ekvivalenssiteorioita kehittivät esimerkiksi Katharina Reiss ja Juliane House. [3]

Skoposteoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hans J. Vermeer ja Katharina Reiss kehittivät skoposteorian 1970–1980-luvun taitteessa. Skoposteoria on kommunikatiivinen ja funktionaalinen. Sen keskiössä on kohdetekstin funktio, joka vaikuttaa siihen, miten teksti käännetään. Tämä funktio saattaa poiketa täysin lähdetekstin funktiosta, ja siksi käännöksen ei oleteta olevan ekvivalentti lähdetekstin kanssa. Ekvivalenssin sijaan skoposteoriassa keskitytään adekvaattisuuteen. Tämä tarkoittaa sitä, että käännettäessä pitää ottaa huomioon kohdekielen ja kohdekielisten vastaanottajien vaatimukset siten, että teksti toimii kohdekielisessä yhteisössä. Skoposteoria on luonteeltaan kommunikatiivinen: sen mukaan kohdetekstin vastaanottajilla on erilaiset tarpeet, taustatiedot ja ajattelutapa kuin lähdetekstin lukijoilla, mikä pitää ottaa huomioon tekstiä käännettäessä.[4]

Relevanssiteoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ernst-August Gutt on kehittänyt käännöksiä koskevan relevanssiteorian, jonka taustalla on yleistä viestintää koskeva Dan Sperberin ja Deirdre Wilsonin relevanssiteoria. Teorian näkökulma on kognitiivinen, ja siinä tarkastellaan, mitä viestintään osallistuvien ihmisten tajunnassa tapahtuu.[5]

Teorian mukaan teksti laaditaan sen mukaan, millainen kognitiivinen maailma vastaanottajalla oletetaan olevan. Lähde- ja kohdetekstin lukijoiden kulttuurierojen takia heidän kognitiivinen ympäristönsä voi olla hyvin erilainen. Siksi relevanssiteoriaan sisältyy kontekstikuilun käsite: kognitiivisten ympäristöjen erot voivat johtaa virheellisen tulkintaan, jollei käännöksen lukijaa auteta. Lukija saattaa tulkita käännöksen eri lailla kuin lähtötekstin kirjoittaja on tarkoittanut. Kääntäjä ei voi olla varma, että käännöksen lukija pystyy rekonstruoimaan tekstissä olevan implisiittisen informaation sekä tulkitsemaan tekstin lähtötekstin kirjoittajan haluamalla tavalla. Siksi kääntäjä joutuu arvioimaan, miten hyvin lukija on perillä lähtötekstin kognitiivisesta ympäristöstä, sekä tarvittaessa auttamaan lukijaa esim. eksplikoimalla. Tämä voidaan tehdä kahdella tavalla, eli joko viemällä lukija lähemmäs lähtötekstin kirjoittajan kognitiivista ympäristöä tai toisaalta tuomalla käännös lähemmäksi kohdetekstin lukijan kognitiivisia kehyksiä.[6]

Manipulaatiokoulukunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muokkaus tarkoituksen mukaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manipulaatiokoulukunta on vienyt tieteenalaa kohti suuntaa, jossa korostetaan yhä enemmän käännöksen vastaanottajien ja kohdekulttuurin merkitystä. Samalla lähdeteksti jää vähemmälle huomiolle.[7] Manipulaatiokoulukunta syntyi 1970-luvun puolivälissä ja tuli laajemmin tunnetuksi 1980-luvulla. Koulukunnan mukaan käännöksiin sisältyy kohdekulttuurin näkökulmasta tarkasteltuna aina jonkin verran lähdetekstin manipulointia jotakin tarkoitusta varten.[8]

Manipulaatiokoulukunnan läpimurto tapahtui Theo Hermansin toimittaman artikkelikokoelman The Manipulation of Literature ilmestyttyä vuonna 1985. Artikkelikokoelman kirjoittajiin kuuluvat muun muassa Gideon Toury, José Lambert, Hendrik van Gorp, Susan Bassnett ja André Lefevere.[8]

Manipulaatiokoulukuntaan kuuluvat teoriat ovat luonteeltaan epälingvistisiä, sillä tutkimussuuntauksen lähtökohdat ovat kirjallisuustieteessä ja kulttuurintutkimuksessa. Manipulaatiokoulukunta edustaa deskriptiivistä eli kuvailevaa tutkimusta, joka sittemmin yleistyi laajemmaltikin käännöstutkimuksen saralla. Manipulaatioteoriat ottavat myös kantaa käännösten ja kääntämisen asemaan yhteiskunnassa, ja niissä on nähtävissä käännöstutkimuksen ideologisoitumista. Esimerkiksi feministisen kääntämisen sekä kulttuurikolonisaatiota vastustavan kääntämisen ja käännöstutkimuksen voidaan lukea kuuluvan manipulaatioteorioiden piiriin. Feministinen kääntäminen, joka syntyi 1970-luvun lopulla, on kuitenkin muita manipulaatioteorioita radikaalimpi.[9]

Yleisesti ottaen manipulaatioteorioiden on katsottu muistuttavan paljolti skoposteoriaa. Manipulaatioteoriat ja niiden soveltajat ovat keskittyneet enemmän kaunokirjallisiin teksteihin, kun taas skoposteoriassa painopisteenä ovat olleet asiatekstit.[10]

Polysysteemiteoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Polysysteemiteoria on yksi tunnetuimmista manipulaatiokoulukuntaan kuuluvista käännösteorioista. Tel Avivin ryhmä, johdossaan käännösteoreetikot Itamar Even-Zohar ja Gideon Toury, toivat käännöstieteelliseen metodologiaan jo 1970-luvulla kirjallisen polysysteemin käsitteen, jonka avulla voidaan tarkastella käännösten sulautumisprosessia tiettyyn kulttuuriin tiettynä aikana.[11]

Teorian mukaan kulttuuri koostuu polysysteemien verkosta, ts. kulttuuri on eräänlainen megapolysysteemi. Kirjallisuus muodostaa tässä verkostossa yhden polysysteemin, jonka sisällä on erilaisia genrejä, koulukuntia ja suuntauksia, jotka kilpailevat keskenään lukijoista, arvostuksesta ja vallasta. Erilaisten tekstien asema polysysteemissä vaihtelee. Jotkin tekstit on kanonisoitu, ja ne sijaitsevat polysysteemin keskuksessa. Toiset tekstit taas sijaitsevat polysysteemin laitamilla, periferiassa. Kirjallisuus ei polysysteemiteorian esittämän näkemyksen mukaan ole staattinen ilmiö, vaan jatkuvassa liikkeessä.[12]

Kirjallisuuden – myös käännöskirjallisuuden – asema polysysteemeissä vaihtelee. Useat empiiriset tutkimukset vahvistavat Even-Zoharin esittämää oletusta, jonka mukaan marginaaliset ja nuoret kulttuurit tukeutuvat enemmän käännettyyn materiaaliin kuin keskeiset ja vahvat kulttuurit.[13]

Irtautuminen kielestä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännöstutkimus liittyy usein jollakin tapaa kieleen, mutta ei aina. Esimerkiksi Justa Holz-Mänttärin teoria vuodelta 1984 tarkastelee kääntämistä yhteiskunnallisena toimintana sosiologisesta näkökulmasta käsin.[14] Tutkimuskohteena on siis käännöstoiminta eikä kieli. Kääntämisen sosiologia voidaan nähdä vaihtoehtona puhtaasti kielitieteellisille lähestymistavoille, ja siitä on tullut 2000-luvulla suosittu tutkimussuuntaus.[15] Tutkimuskohteena voi olla esimerkiksi kääntäjien ja käännösten asema yhteiskunnassa.[16]

Kääntämisen etiikka on toinen uudehko, kielitieteellisestä näkökulmasta irtautunut käännöstutkimuksen ala. Kääntämisen etiikan tutkijat ovat kiinnostuneita muun muassa kääntäjän vastuusta sekä kääntämiseen liittyvistä normeista.[17] Esimerkiksi Kaisa Koskinen on tutkinut kääntämisen etiikkaa väitöskirjassaan.[18]

Tutkimusmenetelmät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännöstieteelliset tutkimusmenetelmät vaihtelevat tutkimuskohteen, teoreettisen pohjan ja näkökulman mukaan. Esimerkiksi vertailemalla lähde- ja kohdetekstiä voidaan tutkia käännöksen ekvivalenssia, eli käännöksen ja sen lähdetekstin vastaavuutta.[19] Käännöksen adekvaattisuutta eli lähdekielen ja lähdekielisen kirjallisuuden normien noudattamista taas voidaan tarkastella vertaamalla käännöstä lähdekielisiin rinnakkaisteksteihin, ja hyväksyttävyyttä eli kohdekielen ja kohdekielisen kirjallisuuden normien noudattamista vertaamalla käännöstä kohdekielisiin rinnakkaisteksteihin.[20]

Viime vuosikymmeninä on myös tutkittu kääntämistä kognitiivisena prosessina. Uraauurtavia julkaisuja kyseiseltä tutkimusalalta ovat tuottaneet mm. Sonja Tirkkonen-Condit sekä Riitta Jääskeläinen.[21] Teknologian kehittyminen on suuresti helpottanut kognitiivisen käännösprosessin tutkimusta. Aiemmin kääntäjän kommentit käännösprosessin aikana tallennettiin nauhurilla, mitä kutsuttiin protokollatutkimukseksi. Nykyään kaikki kääntäjän käännösprosessin aikana kirjoittama teksti voidaan tallentaa erityisen tietokoneohjelman (Script Log) avulla.[22]

Tulkkauksen tutkimus kuuluu myös käännöstieteen alaan. Tulkkauksen tutkimuksessa voidaan käyttää menetelmänä esimerkiksi tulkkaustilanteen nauhoittamista tai retrospektiivistä menetelmää, jolloin tulkki kuvaa menetelmiään tulkkaustilanteen jälkeen. Tulkkausta on tutkittu verrattain vähän aineiston keruun haasteellisuuden vuoksi: tulkit saattavat kokea nauhoittamisen tulkkaustilanteessa häiritseväksi. Usein tulkkaustilanteissa myös käsitellään salassapitovelvollisuuden alaisia asioita, joten nauhoittamista ei voida sallia.[23]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bassnett-McGuire, Susan: Translation studies. Lontoo: Methuen, 1980.
  • Koskinen, Kaisa: Beyond Ambivalence: Postmodernity and the Ethics of Translation. Tampere: Tampere University Press, 2000.  ISBN 951-44-4941-X
  • Puurtinen, Tiina: ”Käännösten hyväksyttävyys”, Alussa oli käännös, s. 82–94. Toimittaneet Riitta Oittinen ja Pirjo Mäkinen. Tampere: Tampereen yliopistopaino, 2001.
  • Snell-Hornby, Mary: The Turns of Translation Studies. Philadelphia: John Benjamins, 2006.
  • Tiittula, Liisa: Käännöstiede – ja kääntämisen ja tulkkauksen tutkimus. (Arkistoitu – Internet Archive) Viitattu 23.9.2011.
  • Tirkkonen-Condit, Sonja, ja Riitta Jääskeläinen (toim.): Tapping and mapping the processes of translation and interpreting: outlooks on empirical research. Amsterdam: John Benjamins Publishing Company, 2000.
  • Vehmas-Lehto, Inkeri: ”Onko käännöstutkimuksessa särmää?” Kohteena käännös: Uusia näkökulmia kääntämisen ja tulkkauksen tutkimiseen ja opiskelemiseen. Toimittaneet Irmeli Helin ja Hilkka Yli-Jokipii. Käännöstieteen laitoksen julkaisuja IV. Helsinki: Yliopistopaino Kustannus, 2008.
  • Vehmas-Lehto, Inkeri: ”Kontekstikuilusta koherenssiin”, XXXII Kielitieteen päivät Tampereella 19.–20.5.2005, s. 188–200. Toimittaneet Anneli Pajunen ja Hannu Tommola. Tampere Studies in Language, Translation and Culture. Series B 2. Tampere: Tampere University Press 2006.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Vehmas-Lehto 2008, s. 28–29.
  2. ↑ a b c d Vehmas-Lehto 2008, s. 14−17.
  3. ↑ a b c Vehmas-Lehto 2008, s. 17−19.
  4. ↑ Vehmas-Lehto 2008, s. 19–22.
  5. ↑ Vehmas-Lehto 2008, s. 22–23
  6. ↑ Vehmas-Lehto 2005, s. 188–191.
  7. ↑ Vehmas-Lehto 2008, s. 24.
  8. ↑ a b Snell-Hornby 2006, s. 48.
  9. ↑ Vehmas-Lehto 2008, s. 25–26.
  10. ↑ Vehmas-Lehto 2008, s. 26.
  11. ↑ Bassnett 1980, s. 11–12.
  12. ↑ Vehmas-Lehto 2008, s. 25.
  13. ↑ Bassnett 1980, s. 12.
  14. ↑ Vehmas-Lehto 2008, s. 27.
  15. ↑ Snell-Hornby 2006, s. 172.
  16. ↑ Vehmas-Lehto 2008, s. 35.
  17. ↑ Vehmas-Lehto 2008, s. 28, 35.
  18. ↑ Koskinen 2000.
  19. ↑ Vehmas-Lehto 2008, s. 32
  20. ↑ Puurtinen 2001, s. 82.
  21. ↑ Tirkkonen-Condit & Jääskeläinen 2000.
  22. ↑ Vehmas-Lehto 2008, s. 33.
  23. ↑ Vehmas-Lehto 2008, s. 33–34

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Bassnett, Susan: Teoksesta toiseen: Johdatus kirjallisuuden kääntämiseen. ((Alkuteos: Translation Studies, 1991.) Toimittanut ja käännöstyön ohjannut Riitta Oittinen) Tampere: Vastapaino, 1995. ISBN 951-9066-93-4
  • Gorlée, Dinda L.: Wittgenstein in Translation: Exploring Semiotic Signatures. (Semiotics, Communication and Cognition, 9) Berlin: Walter de Gruyter, 2012. ISSN 1867-0873 ISBN 978-1-61451-144-1
  • Ingo, Rune: Lähtökielestä kohdekieleen: Johdatusta käännöstieteeseen. Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-16008-3
  • Malmkjær, Kirsten – Windle, Kevin (toim.): The Oxford Handbook of Translation Studies. Oxford: Oxford University Press, 2011. ISBN 978-0-19-923930-6
  • Paloposki, Outi: Suomentaminen, korjailu, toimittaminen: Esimerkkinä Les Misérables -romaanin suomennokset. Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avain. Tekstuaalitieteiden erikoisnumero, 2010, nro 3, s. 32–48. ISSN 2242-3796 Artikkelin verkkoversio.
  • Reiss, Katharina – Vermeer, Hans J.: Mitä kääntäminen on: Teoriaa ja käytäntöä. ((Alkuteos: Grundlegung einer allgemeinen Translationstheorie, 1984.) Lyhentäen suomentanut Pauli Roinila) Helsinki: Gaudeamus, 1986. ISBN 951-662-407-3
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Käännöstiede&oldid=22870367”