Lapinlahden Linnut

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Lapinlahden linnut)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia on pyydetty vertaisarvioitavaksi. Voit auttaa Wikipediaa lukemalla ensin vertaisarviointipyynnön ja sen jälkeen osallistumalla keskusteluun tai muokkaamalla tätä artikkelia.
Tämä artikkeli kertoo yhtyeestä. Nimen muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Lapinlahden Linnut
Tiedot
Toiminnassa 1983–2013, 2022–
Tyylilaji huumorirock[1]
Kotipaikka Helsinki
Laulukieli suomi, ruotsi
Jäsenet

Pekka Hedkrok, laulu, koskettimet
Matti Jaaranen, laulu, trumpetti
Ari Kettunen, laulu
Mikko Kivinen, laulu
Hannu Lemola, rummut
Tapio Liinoja, laulu
Jussi Liski, laulu, koskettimet
Jan Noponen, lyömäsoittimet
Veli-Pekka Oinonen, kitara
Markku Toikka, laulu, saksofoni

Levy-yhtiö

EMI, MTV, AXR, Kestoviihde, Edel, Poptori

Lapinlahden Linnut (puhekielessä ”Lapparit”) on helsinkiläinen vuonna 1983 perustettu teatteria ja musiikkia yhdistelevä kokoonpano. Se saavutti läpimurron heti esikoissinglellään ”Lipputangon nuppi” (1985) ja julkaisi vuosina 1985–2007 neljätoista studioalbumia. Yhtye oli suosionsa huipulla 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa, jolloin se oli yksi Suomen suosituimmista rock-yhtyeistä. Vuonna 1994 yhtye nousi Suomen singlelistan ykköseksi kappaleellaan ”Köyhän taivas”. Vuosikymmenen lopulla suosio kääntyi laskuun, ja yhtyeen toiminta oli kokonaan tauolla vuosina 2013–2022.

Lapinlahden Lintujen alkuperäisjäsenet olivat Ylioppilasteatterin aktiiveja, jotka talvella 1982–1983 perustivat katusoitto-orkesterin. Myöhemmin yhtyeeseen liittyi ammattimuusikoita, ja jäsenistö on vuosikymmenien saatossa vaihdellut useaasti. Yhtyeen tunnetuin kokoonpano toimi 1989–1990 ja siihen kuuluivat Timo Eränkö (saksofoni), Pekka Hedkrok (syntetisaattori), Matti Jaaranen (trumpetti), Mikko Kivinen (ukulele), Hannu Lemola (rummut), Tapio Liinoja, Veli-Pekka ”Puka” Oinonen (kitara), Heikki ”Hiski” Salomaa (banjo, bouzouki) ja Markku Toikka (saksofoni). Kaikki jäsenet myös lauloivat. Heikki Salomaa kuoli vuonna 2003 ja Timo Eränkö vuonna 2022, minkä jälkeen Matti Jaaranen on ollut ainoa yhtyeen toimintaan vuodesta 1983 jatkuvasti osallistunut jäsen.

Yhtyeen ensimmäiset kappaleet olivat pianovetoista rockia ja humoristisia kupletteja, joiden sanoitukset käsittelivät iloista elämää ja absurdia komiikkaa. 1980-luvun jälkipuoliskolla musiikki siirtyi kohti valtavirran poprockia, ja sanoitukset saivat henkilökohtaisempia ja synkempiä sävyjä. 1990-luvun alussa yhtye uudisti jälleen tyyliään ja alkoi esittää nopeatempoista särökitaravoittoista rockia. Yksittäisissä kappaleissa on ollut vaikutteita myös lukuisista muista tyylilajeista: 1980-luvulla sävellyksissä oli progressiivisen rockin aineksia ja 1990-luvun äänimaailmassa konemusiikin vaikutusta. Alkuvuosina kappaleet olivat lähinnä pianisti Ari ”Arvid” Kettusen säveltämiä, myöhemmin pääasialliseksi säveltäjäksi kohosi kosketinsoittaja Pekka Hedkrok. Suoratoiston aikakaudella yhtyeen kuunnelluimmaksi kappaleeksi on noussut kitaristi Puka Oinosen säveltämä folk-vaikutteinen ”Vanha suomalaisten poikain vitutuslaulu” (1992). Sanoituksia kirjoittivat lähes kaikki jäsenet, mikä heijastui niiden monipuolisiin aiheisiin. Toistuvia teemoja ovat parisuhde ja seksi, elämässään epäonnistuneet miehet, yhteiskunnan epäkohdat, Helsingin elämänmeno sekä erilaiset omaelämäkerralliset tarinat.

Musiikkiesitysten ohella Lapinlahden Lintujen konsertteihin kuuluvat ajankohtaiset ja huumoripitoiset sketsit ja kuvaelmat. Yhtye tunnetaan myös tekemistään radio-ohjelmista ja TV-sarjoista. Sketsisarjat Seitsemän kuolemansyntiä (1988) ja Maailman kahdeksan ihmettä (1990) valittiin Suomen edustajiksi Montreux’n Kultainen ruusu -kilpailuun, ja Maailman kahdeksan ihmettä voitti parhaan dramatisoidun viihdeohjelman Venla-palkinnon. Kuudesti laukeava (1992) teki tunnetuksi sanonnan EVVK.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustaminen (1982–1983)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elämäkerturi Jukka Lyytisen mukaan ”Lapinlahden Lintujen tarinan alku ja juuri, sydän ja sielu, on Vanhalla ylioppilastalolla”.[2] Kuva vuodelta 2005.

1980-luvun puoliväli oli suomalaisen rockin kiihkeintä aikaa. Dingon ja Yön kaltaiset yhtyeet olivat suosionsa huipulla, ja lisäksi perustettiin suuri joukko uusia kokoonpanoja.[3] Lapinlahden Lintujen perustajajäsenet tunsivat toisensa Helsingin opiskelijapiireistä.[4] He viettivät aikaa Vanhalla ylioppilastalolla, osallistuivat Ylioppilasteatterin toimintaan[5] ja soittivat erilaisissa amatööriyhtyeissä.[6] Vuosina 1978–1979 moni tuleva Lapinlahden Lintu oli mukana Teatteriseurue Maailmanpyörässä.[2] Se toimi Ylioppilasteatterin sisällä ja esitti Timo Erängön käsikirjoittamia pienoisnäytelmiä,[7] joissa oli mukana musiikkia.[2] Lapinlahden Lintujen tapaan Maailmapyörä oli lähinnä miehistä koostunut poikkitaiteellinen ryhmä.[7] Eränkö, Mikko Kivinen ja Markku Toikka soittivat myös punk-yhtyeessä Eino Isoviha ja Tampereen verkatehdas.[8]

Eränkö ja Heikki ”Hiski” Salomaa saivat 1980-luvun alussa kokemusta katusoittamisesta, tosin eri kokoonpanoissa. Loppuvuodesta 1982 he päättivät pianisti Ari ”Arvid” Kettusen kanssa[9] perustaa katusoitto-orkesterin, johon kuuluisi useita soittajia ja laulajia.[10] Kolmikko pyysi yhtyeeseen Tapio Liinojaa ja Matti Jaarasta. Liinoja liittyi heti, mutta Jaaranen pystyi muiden sitoumusten vuoksi osallistumaan vasta seuraavan vuoden puolella.[11] Kettunen alkoi vuodenvaihteessa 1982–1983 sovittaa muiden jäsenten tekstejä lauluiksi. Ensimmäisiä kappaleita olivat ”Kyllä elämä on ihanaa”, ”Joka kesäyö pullo viiniä” ja ”Ilha dourada – kultainen saari”.[12] Varhaisissa konserteissaan yhtye esitti myös Kettusen aiemman yhtyeen U-Bahnin singleä ”Tuo lohkolämmitin on minun”.[13]

Yhtyeen nimen alkuosa viittasi Lapinlahden sairaalaan ja lintu vapauteen. Kettusen mukaan ”me tavallaan olimme niitä hulluja siinä lavalla, kun esiinnyimme niin erikoisesti”. Lyhyesti harkittiin myös nimeä Lapinlahden Laululinnut. Jäsenet eivät halunneet korostaa yhteyttä psykiatrisiin sairauksiin, joten haastatteluissa he väittivät nimen viittaavan Lapinlahdenkatuun, missä Tapio Liinoja asui kommuunissa 1980-luvun alussa.[14] Monet sanoituksista kirjoitettiin Lapinlahden kommuunissa, ja Kettunen sävelsi ne Ylioppilasteatterissa tai kotonaan.[15] Yhtyeen logon ja keltaista lintua esittävän tunnuskuvan piirsi Matti Jaaranen. Lintuhahmo perustui Erängön luonnokseen.[16]

Toiminnan vakiintuminen (1983–1988)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katusoitto-orkesteri (1983–1984)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapinlahden Lintujen ensimmäinen virallinen konsertti järjestettiin Satakuntalaisessa Osakunnassa 17. helmikuuta 1983. Outi Popp oli haastatellut Kettusta U-Bahniin liittyen ja järjesti Lapinlahden Linnut Saton juhliin esiintyjäksi. Huumorimusiikkia ja sketsejä yhdistellyt esitys sai yleisöltä innostuneen vastaanoton.[17] Jaaranen oli mukana kolmannesta konsertista alkaen.[18] Soittimina käytettiin Kettusen pianon ohella erilaisia improvisoituja lyömäsoittimia, kuten lusikoita, haarukoita ja kansioita.[19]

Yhtye esiintyi Vanhalla ylioppilastalolla ensi kertaa 6. toukokuuta 1983. Tapahtuman nimi oli Ei oikotietä sankaruuteen. Popp oli mukana vierailevana laulajana.[20] Tapahtuma oli menestys ja sitä saapui seuraamaan 500–600 ihmistä. Yhtye kuitenkin riitautui tapahtuman tuottaneen Ylioppilasteatterin kanssa, sillä Kettunen ja Liinoja olivat jättäneet Helsingin Sanomien lehti-ilmoituksesta pois tiedon tuottajasta ja nimenneet tapahtuman ”Lapinlahden Lintujen iltamiksi”. Jaarasen mukaan irtautuminen Ylioppilasteatterista olisi lopulta ollut joka tapauksessa välttämätöntä.[21]

Toukokuun lopussa yhtye alkoi esiintyä Kaivopihalla.[20] Katusoittamiseen olisi periaatteessa tarvittu poliisin lupa, joten yhtye tulkitsi esiintyvänsä Vanhan ylioppilastalon portailla. Ylioppilaskunnan sihteeri Raisa Rauhamaa kirjoitti yhtyeelle muodollisen lupapaperin.[22] Jäsenten pääasiallinen motiivi soittamiseen oli tienata rahaa, pitää hauskaa ja viihdyttää ohikulkijoita. Esiintymiset osoittautuivat suosituiksi ja yhtyeen maine kasvoi. Tyypillisenä päivänä kolikoita kertyi vajaan 2 000 markan edestä mutta viikonloppuisin jopa 3 000 markkaa.[20]

Syksyllä yhtyeeseen liittyivät näyttelijät Mikko Kivinen ja Markku Toikka. Kivisen mukaan toiminta oli ”silloin vielä semmoista harrastusta, hengailua”, ja moni muusikko vieraili yhtyeessä lyhyesti.[23] Eränkö värväsi Kivisen, koska tämä oli taitava näyttelijä ja osasi soittaa kontrabassoa.[24] Toikka otettiin vakituiseksi jäseneksi paukuttamaan matkalaukkua kuin lyömäsoitinta.[25] Toiminta muuttui aiempaa säännöllisemmäksi,[24] ja loppuvuodesta 1983 yhtye teki ensimmäiset pitkät konserttimatkansa. Toistaiseksi suosio jäi pääkaupunkiseudun ulkopuolella vaatimattomaksi.[26]

Myös Ilpo Kotanen ja Tapio Saariaho soittivat vuonna 1983 lyhyen aikaa Lapinlahden Linnuissa. Heistä ei kuitenkaan tullut virallisia jäseniä.[23] Seuraavana vuonna yhtyeeseen liittyivät kosketinsoittaja Pekka Hedkrok ja rumpali Jan Noponen.[27] Molemmat olivat ammattimuusikoita, joilla oli taustaa progressiivisen rockin parissa. Heidän mukanaolonsa nosti yhtyeen osaamistasoa ja teki työskentelystä määrätietoisempaa.[28] Noposen ehdotuksesta yhtye alkoi esimerkiksi vaatia sisäkeikoista entistä suurempia esiintymispalkkioita.[29]

Ensimmäiset albumit, radio-ohjelmat ja TV-esiintymiset (1985–1986)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesällä 1984 Lapinlahden Linnut esiintyi kadulla ja äänitti demonauhoituksia, joita jäsenet lähettivät levy-yhtiöihin. Kettunen tunsi M. A. Nummisen, joka oli kiinnostunut underground-musiikista. Numminen suositteli Lapinlahden Lintuja EMIn Suomen osaston tuotantopäällikkö Pedro Hietaselle, joka tarjosi yhtyeelle levytyssopimusta.[30] Hietanen myös tuotti yhtyeen esikoisalbumin, joka äänitettiin tammikuussa 1985. Äänitystilanteessa Hietanen pyrki jäljittelemään katusoiton olosuhteita ja antoi yhtyeelle paljon taiteellista vapautta.[31] Vierailevat muusikot Jr. Simola ja Riku Mattila soittivat albumilla sähköbassoa ja -kitaraa.[32] Singlenä julkaistiin Kivisen laulama ”Lipputangon nuppi”, joka sai runsaasti radiosoittoa ja nosti Lapinlahden Linnut yleiseen tietoisuuteen.[33] Kriitikoilta albumi sai enimmäkseen myönteistä palautetta,[34] mutta jotkut vanhoista ihailijoista katsoivat underground-yhtyeen vesittyneen, kun se alkoi levyttää isolle levy-yhtiölle.[35]

Huhtikuussa 1985 Ylen TV1 esitti otteita Lapinlahden Lintujen konserteista ja haastatteli sen jäseniä.[36] Menestyksen siivittämänä yhtye alkoi tehdä kokonaisia konserttikiertueita, ja kesällä 1985 se esiintyi Ruisrockin päälavalla.[37] Noponen tarjosi vastaperustetulle Radio Citylle Lapinlahden Lintujen tekemää viihdeohjelmaa. Keväällä ja kesällä 1985 esitetty Radio Top One koostui kuunnelmasketseistä ja yhtyeen omasta musiikista. Seuraavana vuonna ohjelma sai jatko-osan Kahdentoista lyönnit, mutta yhtye joutui luopumaan radio-ohjelmista, koska niiden tekemiseen ei konsertointikiireiden vuoksi riittänyt aikaa.[38]

Lapinlahden Lintujen toinen albumi Jep äänitettiin alkuvuodesta 1986. Esikoisalbumista poiketen sen äänimaailmaa hiottiin studiossa huolella, ja musiikkiin tuli vaikutteita sekä valtavirran popista että taiderockista. Kappaleista aiempaa suurempi osa oli Hedkrokin säveltämiä. Kitaraa albumilla soitti Pekka Rechardt, joka myöhemmin liittyi yhtyeen vakinaiseksi jäseneksi. Studiobasistina jatkoi Jr. Simola.[39] Tyylimuutos sai kriitikoilta kielteisen vastaanoton, mutta myyntilukujen puolesta albumi menestyi edeltäjäänsä paremmin. Vastineessaan yhtye korosti haluaan uudistua musiikillisesti ja tehdä vakavia kappaleita.[40]

Kasvava suosio näkyi yhä aktiivisemmassa konsertoinnissa. Noponen oli jo aiemmissa yhteissään väsynyt kiertue-elämään ja erosi Lapinlahden Linnuista.[41] Keväällä 1986 hänen tilalleen pestattiin Hannu Lemola. Uusi kokoonpano esiintyi vappupäivänä 1986 TV2:n Hittimittari-ohjelmassa.[42] Lapinlahden Linnuilla oli myös muita TV-esiintymisiä, ja Yleisradio tarjosi yhtyeelle mahdollisuutta oman viihdeohjelman tekoon. Sitä varten taltioitiin konsertti, ja studiossa kuvattiin sketsejä musiikkinumeroiden välissä esitettäväksi. Kyllä elämä on ihanaa esitettiin 25. tammikuuta 1987 TV2:lla ja kasvatti yhtyeen suosiota entisestään, mutta jäsenet olivat tyytymättömiä sekä Yleisradion konserttitaltiointiin että omiin sketseihinsä.[43]

Kasvava suosio ja Kettusen lähtö (1987–1988)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmas albumi Vihreä gorilla äänitettiin alkuvuodesta 1987 ja julkaistiin helmikuussa. Yhtyeen alkuvuosien tuotteliain säveltäjä Ari Kettunen sävelsi aiempaa vähemmän mutta teki edelleen tiivistä yhteistyötä Pekka Hedkrokin kanssa. Albumilla ei ollut lainkaan kitaristia, mutta vierailevana basistina soitti Pekka Pohjola.[44] Jäsenet pitivät Vihreää gorillaa epätasaisena kokonaisuutena,[45] mutta kaupallisesti se menestyi hyvin. Tavastia-klubilla järjestettiin julkaisun kunniaksi kaksi loppuunmyytyä konserttia.[44]

Vihreän gorillan julkaisun aikoihin Lapinlahden Linnut perusti oman yrityksen Kestoviihde Oy:n. Yhtyeelle hankittiin keikkabussi, ja kiertuehenkilökunnaksi pestattiin vakituisia roudareita. Yhtye teki vuoden 1987 aikana yhteensä 226 keikkaa, ja esimerkiksi heinäkuussa konsertteja oli joka päivä. Jatkuvan yhdessäolon ja runsaan alkoholinkäytön seurauksena jäsenten välillä alkoi ilmetä ristiriitoja. Yhtyeen ilmapiiri pysyi kuitenkin vielä pääsääntöisesti hyvänä.[46]

Maaliskuussa 1988 yhtye äänitti jälleen uutta albumia, jonka tekemiseen osallistuivat myös Pohjola, Rechardt ja Noponen. Lauluja Nuppilasta julkaistiin huhtikuussa. Löyhän konseptialbumin kappaleissa käsitellään muun muassa Vanhaa ylioppilastaloa ja alkoholia. Pääasiassa Hedkrokin säveltämää albumia pidetään yleisesti yhtenä Lapinlahden Lintujen parhaista.[47] Ari Kettunen jätti yhtyeen pian julkaisun jälkeen. Hän oli kärsinyt masennuksesta jo pitkään, ja myös muut jäsenet olivat ylirasittuneita.[48] Yhtye vähensi konserttien määrää ja yritti jatkossa esiintyä enemmän Helsingin seudulla.[49]

Kettusen poissaoloa ei aluksi pidetty pysyvänä. Lomittajaksi värvättiin pianisti Pekka Gröhn, joka soitti Lapinlahden Linnuissa muutaman konsertin ajan. Silu Seppälä soitti yhtyeessä bassoa kesän 1988, mutta kieltäytyi tarjotusta vakijäsenyydestä ja liittyi syksyllä Leningrad Cowboysiin. Seppälän korvasi Yrjänä Sauros, joka jatkoi Lapinlahden Lintujen basistina loppukevääseen 1989.[50]

Omat TV-sarjat ja suosion huippu (1988–1995)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lopullinen läpimurto (1988–1990)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1988 Lapinlahden Linnut teki ensimmäistä omaa TV-sarjaansa. Yhtyeen alkuperäisenä ideana oli sarja humoristisia lyhytelokuvia, mutta Yleisradion edustaja Pertti Melasniemi halusi perinteisempää sketsiohjelmaa, jotka olivat 1980-luvun Suomessa suosittuja. Käsikirjoitusta hiottiin Kestoviihteen toimistolla järjestetyissä viikottaisissa kokouksissa, joihin jokaisen jäsenen oli tuotava kolme sketsi-ideaa.[51] Yleisradio antoi sarjalle ison tuotantobudjetin[52] ja alkoi esittää sarjaa TV 1 -kanavalla 15. lokakuuta 1988. Seitsemän kuolemansyntiä sai myönteisen vastaanoton sekä kriitikoilta että katsojilta[53] ja valittiin Suomen edustajaksi Montreux’n Kultainen ruusu -kilpailuun. Huomiota herätti varsinkin sarjan viimeinen sketsi, jossa alastomat miehet jäähdyttelevät saunan pihalla.[54] Oma TV-sarja merkitsi yhtyeen lopullista läpimurtoa, ja suosio jatkui suurena 1990-luvun puoliväliin saakka.[55]

Toukokuussa 1989 julkaistu pitkäsoitto Elämä janottaa toi Lapinlahden Linnuille ensimmäisen kultalevyn. Yli 40 000 kappaletta myynyt albumi pysyi Suomen virallisella listalla yli puoli vuotta, ja varsinkin single ”Se ei käy” sai paljon radiosoittoa. Aiemmasta poiketen albumi äänitettiin ilman vierailevia muusikoita, ainoana poikkeuksena bassokitaraa ja bongorumpuja soittanut Yrjänä Sauros. Laadullisesti Elämä janottaa oli Hedkrokin mielestä aiempaa heikompi esitys.[56]

Kesällä 1989 Lapinlahden Linnut esiintyi Suomen suurimmilla musiikkifestivaaleilla basistinaan Pekka Pohjola.[57] Toikka ei osallistunut kesäkiertueeseen, sillä hän oli Yhdysvalloissa kuvaamassa elokuvaa Ameriikan raitti.[58]

Uutena jäsenenä yhtyeeseen liittyi kitaristi Veli-Pekka ”Puka” Oinonen, joka oli 1970-luvulla soittanut Hedkrokin kanssa Maukka Perusjätkän yhtyeessä. Alun perin Oinosen aikeena oli vain vierailla Lapinlahden Lintujen konsertissa, mutta jäsenyydestä muodostui vakituinen. Oinosella oli kiireitä toisen yhtyeensä The Nights of Iguanan kanssa ja hänen osallistumisensa oli aluksi satunnaista, mutta loppuvuodesta 1989 hän oli jo mukana kaikissa Lapinlahden Lintujen esiintymisissä. Oinonen otti vastuuta myös sävellystyöstä, ja yhtyeen musiikki siirtyi rouheamman rock-musiikin suuntaan.[59] Kitaran ohella Oinonen soitti sahaa ja bassokitaraa sekä lukuisia muita kieli- ja puhallinsoittimia.[60]

Syksyllä 1989 yhtye piti taukoa konsertoinnista ja alkoi suunnitella uutta TV-sarjaansa, jonka kuvaukset valmistuivat loppukeväällä 1990.[61] Myös Oinonen nähtiin sarjassa lyhyesti.[62] Maailman kahdeksan ihmettä sai ensi-iltansa 5. toukokuuta 1990, mutta tuolloin esitettiin vain sarjan ensimmäinen jakso ja loput vasta syksyllä. Sarja voitti parhaan dramatisoidun viihdeohjelman Venla-palkinnon ja valittiin jälleen edustamaan Suomea Montreux’hön.[61] Marraskuussa julkaistu pitkäsoitto Tähdet kertovat[63] myi kultaa,[64] ja avausraidasta ”Sedät jaksaa heilua” tuli yhtyeen tunnuskappale.[63]

Välien tulehtuminen (1990–1992)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toikka erosi Lapinlahden Linnuista kesällä 1990. Hän oli alkanut etääntyä muista jäsenistä jo vuotta aiemmin jättäydyttyään pois kesän 1989 kiertueelta. Eränkö ja Liinoja olivat tuolloin pohtineet, olisiko Toikan parempi jättää yhtye kokonaan. Kivisen mukaan syynä oli ”silkka kateus ja mustasukkaisuus Markun muista duuneista”, ja Toikka ”savustettiin järjestelmällisesti ulos”. Epäluottamukseen vaikutti myös Toikan humalainen riidanhaastaminen.[65] Työnteon uuvuttamat jäsenet harkitsivat pitkää taukoa, mutta asiasta ei päästy yksimielisyyteen.[65] Eränkö pohti myöhemmin, että kiertueet olisi kannattanut ajoittaa tiettyihin kuukausiin, jolloin jäsenille olisi jäänyt aikaa muuhunkin.[66] Salomaan mukaan yhtye halusi kuitenkin ”takoa raudan ollessa kuumaa”.[67] Osalle jäsenistä oli ammattinäyttelijöinä tarjolla muutakin työtä, mutta toisille Lapinlahden Linnut oli ainoa tulonlähde.[65]

Alkuvuodesta 1991 Lapinlahden Linnut soitti ensimmäisen ulkomaankonserttinsa, kun yhtye viihdytti Libanonissa ja Israelissa palvelleita rauhanturvaajia. Kesällä yhtye oli monien musiikkifestivaalien ja viihdetapahtumien pääesiintyjä. Konserttipalkkioiden suuruudella mitattuna Lapinlahden Linnut nousi yhdeksi Suomen suosituimmista yhtyeistä.[68]

Loppuvuodesta 1991 yhtye alkoi tehdä kolmatta TV-sarjaansa Kuudesti laukeava, jossa aiemmasta poiketen oli mukana naisnäyttelijöitä. Ohjelma sai ensi-iltansa 28. maaliskuuta 1992, ja sen arvostelut olivat aiempaa kielteisempiä.[69] Marraskuussa ilmestyneen Grrr!-pitkäsoiton listamenestys oli hyvää,[70] vaikka kokonaismyynti jäikin hieman edellisalbumeja heikommaksi.[71] Albumi oli Lapinlahden Lintujen ensimmäinen, jonka tekemiseen Pedro Hietanen ei osallistunut. Oinonen ja Hedkrok sävelsivät kumpikin noin puolet albumin musiikista, ja sen äänitti ja tuotti Kari Kalén.[71] Vierailijoina mukana olivat saksofonisti Heikki Keskinen ja trumpetisti Simo Salminen.[72]

Mikko Kivinen erotettiin Lapinlahden Linnuista lokakuussa 1992. Kivisestä oli tullut yhtyeen suosituin jäsen, eikä hän näyttelijäntöidensä vuoksi aina päässyt mukaan konsertteihin, mikä aiheutti pettymyksiä sekä yleisöille että tapahtumajärjestäjille. Syksyllä 1992 Kivinen osallistui Pirkka-Pekka Peteliuksen uuden TV-sarjan tekemiseen, mikä Lapinlahden Linnuissa tulkittiin kilpailijan puolelle loikkaamiseksi. Kun yhtye joutui Kivisen kiireiden vuoksi perumaan hyväpalkkaisen esiintymisen, muuta jäsenet päättivät erottaa hänet. Kivisen mukaan erottamisen syynä oli kateus ja hänet painostettiin pois yhtyeestä samaan tapaan kuin Toikka kaksi vuotta aiemmin.[73]

Uusi levy- ja TV-yhtiö (1993–1995)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuussa 1993 Lapinlahden Linnut juhlisti kymmenvuotista toimintaansa Vanhalla ylioppilastalolla järjestetyillä konserteilla, joiden ajaksi kokoonpanoon liittyivät Kaj Kääriäinen (kitara), Risto Hankala (basso), Heikki Keskinen (saksofoni) ja Simo Salminen (trumpetti). Konserteissa esiintyivät myös aiemmat jäsenet Markku Toikka, Mikko Kivinen ja Jan Noponen sekä sessiomuusikot Silu Seppälä ja Pekka Pohjola. Sielun veljet esitti kappaleen ”Vanha suomalaisten poikain vitutuslaulu”, Dave Lindholm ”Tapasin naisen”, Ilkka Alanko ja Kode Koistinen ”Älä viskaa mua pihalle” ja Pate Mustajärvi ”Sateet tulevat”. Juhlakonserteista koostettiin 45-minuuttinen ohjelma, joka esitettiin MTV3-kanavalla.[74]

Kesällä 1993 Tapio Liinoja näytteli pääroolin TV-sarjassa Hyvien ihmisten kylä ja jättäytyi väliaikaisesti pois yhtyeen toiminnasta. Lapinlahden Lintujen kesäkiertueella hänen tilallaan esiintyi Puntti Valtonen,[75] joka näytteli myös yhtyeen uudessa TV-sarjassa Lapinlahden Linnut Show. Aiemmasta poiketen se oli MTV3:n eikä Ylen tuotanto. Esitykset alkoivat 13. marraskuuta, ja ensi-iltaa katsoi 700 000 katsojaa. Sarjan tunnetuimmassa sketsissä Valamon luostarin munkit keskustelevat seksipuhelimista ja itsetyydytyksestä, mikä johti syytöksiin uskonnon pilkkaamisesta. Julkisuudessa tapausta kommentoi jopa kansanedustaja Eeva Turunen, mutta kohu lopahti lyhyeen, kun Valamon munkit totesivat pitävänsä sketsiä harmittomana.[76]

TV-yhtiön ohella Lapinlahden Linnut vaihtoi levy-yhtiötä, sillä MTV-Musiikki tarjosi EMIä paremman palkkion. Yhtyeen ja levy-yhtiön välistä yhteistyötä hoiti Ilkka Vainio, jonka Audiovox Records otti vastuulleen Lapinlahden Lintujen levyjen jakelun. Uuden albumin äänityksissä yhtye käytti paljon sekvensserejä,[77] ja oikeat soittimet äänitettiin ohjelmoitujen taustojen päälle.[78] Köyhän taivas julkaistiin huhtikuussa 1994, ja sen sanoitukset käsittelevät lama-ajan köyhyyttä. Julkistamistilaisuudessa yhtye pukeutui rääsyläisiksi ja jakoi lähinnä Liinojan kirjoittamaa Köyhän Posti -sanomalehteä. Albumia myytiin noin 40 000 kappaletta eli kultalevyyn oikeuttava määrä, ja nimikappale nousi Suomen virallisen singlelistan ensimmäiselle sijalle. Osa ihailijoista ja yhtyeen jäsenistä suhtautui kuitenkin kielteisesti albumin koneelliseen äänimaailmaan.[77]

Kesällä 1994 Liinoja jättäytyi jälleen näyttelijäntöiden vuoksi pois yhtyeen toiminnasta, ja lomittajaksi tuli edellisvuoden tapaan Puntti Valtonen. Syyskesällä Liinoja palasi yhtyeeseen hetkeksi, mutta ilmoitti sitten tarvitsevansa Lapinlahden Linnuista pitkää taukoa. Muut jäsenet vastasivat tähän, että Liinojan olisi parempi lopettaa kokonaan.[79] Tilalle otettiin ensin Jussi Lampi[80] ja myöhemmin pysyvänä jäsenenä Ari Wahlsten, jonka into antoi vanhoillekin jäsenille uutta motivaatiota.[81] Uusi kokoonpano osallistui laulukilpailu Syksyn säveleen kappaleella ”La Ulu” saavuttamatta mainittavaa menestystä.[82]

Vuoden 1995 mittaan tehtiin Lapinlahden Lintujen uutta TV-sarjaa, jota marraskuussa alettiin esittää MTV3:lla keskiviikkojen myöhäisillassa. Lapinlahden Linnut! menestyi edeltäjiään heikommin vaikka keräsikin kohtalaisia katsojamääriä, ja jäsenet ovat myöhemmin pitäneet sitä epäonnistuneena.[83] Lokakuussa ilmestynyt studioalbumi Tyttö huutaa Hii! sen sijaan myi hyvin ja toi yhtyeelle neljännen kultalevyn. Nimikappale julkaistiin singlenä ja sai paljon radiosoittoa.[84] Sekä albumin että TV-sarjan huumorissa näkyi Wahlstenin mieltymys nokkelaan sanailuun.[85]

Epätasainen lento (1995–2006)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tyylin ja jäsenistön muutokset (1995–1999)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oinonen ilmoitti juhannuksena 1995 jättävänsä yhtyeen. Hän oli kyllästynyt pitkiin kiertueisiin ja halusi viettää enemmän aikaa lastensa kanssa. Hedkrokin aloitteesta kitaristiksi pyydettiin Rekku Rechardt, jolle Oinonen opetti Lapinlahden Lintujen kappaleet. Rechardt korvasi Oinosen heinäkuussa, ja lokakuussa hänet otettiin viralliseksi jäseneksi. Oinonen kävi myöhemminkin silloin tällöin soittamassa yhtyeen konserteissa Rechardtin ollessa estynyt. Rechardtin liittyminen herätti hämmennystä sekä Lapinlahden Lintujen että hänen aiemman yhtyeensä Wigwamin ihailijoissa, sillä hänet tunnettiin englanninkielisen progressiivisen rockin esittäjänä. Rechardt oli kuitenkin jo 1970-luvulla soittanut sekä Teatteriseurue Maailmanpyörässä että Eino Isovihassa ja Tampereen verkatehtaassa.[86]

Seuraava albumi päätettiin julkaista Kestoviihteen omakustanteena, jonka jakelusta vastaisi Ilkka Vainion Audiovox. Vainion mielestä Lapinlahden Lintujen oli aika uudistua, ja hänen ehdotuksestaan yhtye päätti levyttää eurodance-vaikutteista musiikkia. Albumi äänitettiin Hausmyllyn laulajan Jari Karjalaisen johdolla. Huhtikuussa 1997 julkaistu Kansandances myi noin 12 000 kappaletta, eivätkä siltä irrotetut singlet menestyneet. Vuosia myöhemmin Hedkrok totesi pitävänsä naurettavana ajatusta, että Lapinlahden Linnut olisi uskottavasti voinut uudistua diskoyhtyeeksi.[87]

Eränkö alkoi ottaa Lapinlahden Linnuissa johtohahmon asemaa. Hän kirjoitti suurimman osan sanoituksista, ja promootiokuvissa hänet aseteltiin etualalle tai muuten erottuvasti. Haastatteluissa Eränkö usein edusti koko yhtyettä.[88]

Lemola ilmoitti eroavansa yhtyeestä kesällä 1997. Hän oli turhautunut sekä laskevaan suosioon että Erängön ja Hedkrokin alkoholinkäyttöön, joka oli toisinaan johtanut konserttien epäonnistumisiin. Uusi rumpali Hate Kinnunen oli soittanut Lapinlahden Linnuissa vierailijana jo 1980-luvulla. Kinnunen soitti rumpuja edeltäjäänsä aggressiivisemmin ja oli mukana joulukuussa 1997 julkaistulla singlellä ”Kilttejä lapsia”. Uudesta kokoonpanosta muodostui yhtyeen siihen mennessä pitkäaikaisin, ja se jatkoi vuoteen 2002.[89]

Vuonna 1998 Lapinlahden Linnut matkusti jälleen ulkomaille viihdyttämään Bosniassa palvelleita rauhanturvaajia.[90] Vuodenvaihteen jälkeen yhtye alkoi levyttää Suomenlinnassa uutta albumia. Äänittäjä Hannu Leidénin kannustamana yhtye palasi perinteiseen rock-musiikkiin. Iso muna julkaistiin toukokuussa ja nousi Suomen virallisen listan sijalle 16, mutta sen saamat arvostelut olivat kielteisiä. Kokonaismyynti jäi Kansandancesin suuruusluokkaan. Ilkka Vainion mukaan albumit ”tuottivat melko hyvin”, mutta yhtyeen ilmapiiri ja motivaatio oli heikentymään päin. Iso muna jäi viimeiseksi Kestoviihteen ja VXR:n yhteistyössä tuottamaksi studioalbumiksi.[91]

Radiomafia alkoi 1999 esittää Erängön, Salomaan ja Peter Norrbyn huumoriohjelmaa Lapinlahden Lintujen tieteellinen koe. Vuoteen 2002 jatkunutta sarjaa esitettiin yhteensä 158 jaksoa.[92]

Lapinlahden Linnut vm. 83 (2000)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2000 Lapinlahden Linnut palasi väliaikaisesti katusoittoaikojen kokoonpanoonsa, kun yhtye esiintyi Lapinlahden sairaalan psykiatrisen toiminnan lopettamista vastustaneessa tukikonsertissa. Kesällä ”Lapinlahden Linnut vm. 83” esiintyi myös Tavastia-klubilla ja useilla festivaaleilla. Perustamisvuoteen 1983 viittaavasta nimestä huolimatta kokoonpanossa soittivat myös vuonna 1984 yhtyeeseen liittyneet Jan Noponen ja Pekka Hedkrok, kun taas perustajajäsen Ari Kettunen ei ollut mukana. Kesän konserteissa soitti lisäksi kitaristi Puka Oinonen. Noposen mukaan ”erotettujen ja erottajien” välillä ilmeni kireyttä, mutta ”sanattoman sovinnon välivaihe tarvittiin, jotta jatkolle oli vielä edellytyksiä”.[93]

Poptorin julkaisemat albumit (2000–2003)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapinlahden Lintujen vakituinen kokoonpano jatkoi aktiivista konsertointia.[93] Uuden studioalbumin julkaisu viivästyi, sillä yhtyeellä oli vaikeuksia saada levytyssopimusta.[94] Vuosituhannen alussa ilmestyi kuitenkin useita kokoelma-albumeja. Yhtye suunnitteli myös uutta TV-sarjaa Pasi Kuikka Show, jota tarjottiin Yleisradiolle ja MTV3:lle. Yle piti käsikirjoitusta liian perinteisenä, mutta MTV3 oli siitä kiinnostunut. Yhtyeen ehdottama budjetti oli kuitenkin liian iso, ja hanke peruuntui.[95]

Loppuvuodesta 2001 Lapinlahden Linnut oli mukana kahdessa televisioidussa konsertissa. Hyväntekeväisyyskonsertti Help for kids järjestettiin 24. lokakuuta ja Popfinlandia II televisioitiin itsenäisyyspäivänä. Jälkimmäisessä konsertissa yhtye esitti eriarvoisuutta kritisoineet kappaleet ”Työtön, hullu ja eläkeläinen” ja ”Köyhän taivas” sekä Haluatko miljonääriksi -kilpailua parodioineen sketsin ”Haluatko kerjäläiseksi”, jossa kilpailijaa rangaistiin vääristä vastauksista.[96]

Rechardt osallistui Lapinlahden Lintujen toimintaan yhä harvemmin, sillä Wigwam oli tehnyt paluun vuonna 1999. Rechardt erosi alkuvuodesta 2002, ja lomittaja Pekka ”Devil” Virtasesta tuli Lapinlahden Lintujen vakituinen jäsen. Rechardtin melodiseen kitaransoittoon verrattuna Virtasen tyyli toi Lapinlahden Lintujen musiikkiin hard rock -vaikutteita.[97]

Eränkö sai lopulta solmittua levytyssopimuksen huoltoasemilla ja ruokakaupoissa myytäviin halpoihin äänilevyihin erikoistuneen Poptorin kanssa. Poptorin liiketoimintamalliin kuuluivat takavuosien suosikkiartistien kokoelmalevyt, joita varten äänitettiin vanhoista hittikappaleista uudet versiot. Edullisen myyntihinnan vuoksi kokoelmat ylsivät suuriin myyntilukuihin, mutta samalla niihin liittyi mielikuva laskusuhdanteeseen ajautuneesta urasta. Eränkö suostui sopimukseen sillä ehdolla, että Poptori julkaisisi Lapinlahden Linnuilta myös kokonaan uutta musiikkia.[98]

Kokoelma-albumi Kaikkien aikojen parhaat ilmestyi kesäkuussa 2002 ja myi platinalevyyn[a] oikeuttavan määrän. Bassoa albumilla soitti Harri Kinnusen veli Jussi Kinnunen. Albumin uusi kappale ”Äideistä rumin” julkaistiin myös singlenä. Suomen EU-jäsenyyttä vastustanut kappale ei saanut radiosoittoa, mutta sen epäisänmaallisista sanoituksista käytiin keskustelua Ilta-Sanomien yleisönosastolla.[99] Studioalbumi Kolmas jalka haudassa julkaistiin kevätkesällä 2003, ja yhtye järjesti julkistamistilaisuuden Lapinlahden sairaalan pihalla. Albumille myönnettiin kultalevy[b], ja single ”Hiljaisten miesten baari” sai myönteisiä arvosteluja. Yhtyeen pettymykseksi Poptorin maksamat korvaukset jäivät pieniksi.[100]

Salomaan kuolema ja laskeva suosio (2003–2006)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapinlahden Lintujen 20-vuotisjuhla toi yhtyeelle pitkästä aikaa laajaa näkyvyyttä, ja konserttejakin oli edellisvuosia enemmän. Perustajajäsen Heikki Salomaa kuoli sairauskohtaukseen 1. heinäkuuta 2003 kesken juhlakiertueen. Yllättävä kuolema oli muille jäsenille järkytys, mutta yhtyeen toimintaa päätettiin silti jatkaa. Tavastia-klubilla järjestettiin 12. lokakuuta kolmituntinen muistokonsertti Hiskin peijaiset, jossa esiintyi suuri määrä vierailijoita ja yhtyeen entisiä jäseniä.[101]

Salomaa oli ennen kuolemaansa ehdottanut jäseneksi näyttelijä Aarni Kivistä, joka pyydettiin mukaan yhtyeeseen. Kivinen lauloi ja soitti saksofonia ja huuliharppua sekä useita muita soittimia.[102]

Kesällä 2004 yhtye julkaisi omakustanteisen singlen ”Tänä kesänä perkele”. Muut jäsenet pitivät Erängön sanoittamaa kappaletta kömpelönä yrityksenä kesähitiksi, ja se jäi nopeasti pois konserttien ohjelmistosta. Keikkamyyjillä oli vaikeuksia järjestää Lapinlahden Linnuille konsertteja, ja vuosikymmenen puolivälissä konsertteja oli vuosittain muutamia kymmeniä, mikä uhkasi jo jäsenten toimeentuloa. Konserttipaikat olivat usein pieniä lähiökapakoita, joihin mahtui vain vähän yleisöä. Kinnunen ja Virtanen jättivät yhtyeen keväällä 2005,[103] mutta soittivat vielä palveluksena kitara- ja rumpuraidat uusiin Hedkrokin säveltämiin kappaleisiin. Korvaajiksi tulivat kitaristi Jaku Havukainen ja rumpali Sami Kariluoma.[104]

Studioalbumi Pienvikaisten paratiisi oli Kestoviihteen omakustanne. Eränkö sai äänitysten sponsoriksi lääkeyhtiö Bayerin osallistumalla miesten seksuaaliterveyskampanjaan. Marraskuussa 2005 julkaistua albumia jakeli Ilkka Vainion Edel Records, mutta myyntiluvut jäivät pariin tuhanteen. Singlejulkaisu ”Vedä lärvit, Matti Vanhanen!” pääsi MTV3:n iltauutisten loppukevennykseen, kun yhtye kävi henkilökohtaisesti myöntämässä Vanhaselle CD-levyn, mutta radiosoittoa se ei saanut.[104] Vuodelle 2006 saatiin myydyksi vain vähän konsertteja, ja Kariluoma erosi yhtyeestä. Väliaikaiseksi korvaajaksi palkattiin Markku Reinikainen.[105]

Vanhan kokoonpanon paluu (2006–2013)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Original Lapinlahden Linnut (2006–2007)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lapinlahden Lintuja kuvaamassa materiaalia DVD-julkaisua varten vuonna 2006. Vasemmalta oikealle: Pekka Hedkrok, Tapio Liinoja, Timo Eränkö, Matti Jaaranen ja Mikko Kivinen.
Veli-Pekka Oinonen, Hannu Lemola ja Markku Toikka.

Yleisradion tuottamissa TV-sarjoissa Seitsemän kuolemansyntiä, Maailman kahdeksan ihmettä ja Kuudesti laukeava esiintynyt kokoonpano kokoontui syksyllä 2005 suunnittelemaan sarjojen DVD-julkaisua. Talvella 2005–2006 Timo Eränkö, Tapio Liinoja, Mikko Kivinen ja Markku Toikka alkoivat suunnitella uutta toimintaa vanhalla kokoonpanolla. Syksyllä 2006 Eränkö ilmoitti Ari Wahlstenille, Aarni Kiviselle ja Jaku Havukaiselle, että nämä erotettaisiin yhtyeestä. Yllättävä eroilmoitus herätti närkästystä, mutta Erängön päätös piti.[106]

Paluukokoonpanon muodostivat Eränkö, Hedkrok, Jaaranen, Kivinen, Lemola, Liinoja, Oinonen ja Toikka. 2000-luvun puolivälissä toimineesta yhtyeestä erottautuakseen kokoonpano käytti aluksi nimeä The Original Lapinlahden Linnut. Syksyllä 2006 kokoonpano teki konserttikiertueen ja julkaisi kokoelma-albumin Lintuinfluenssa, joka sisälsi uudet kappaleet ”Keski-ikä on syvältä” ja ”Perunatorin tyttö”. Ensin mainittu julkaistiin myös singlenä. Kiertueella yhtye esitti vuosien 1983–1994 kappaleita, mutta Tyttö huutaa Hii! ja myöhemmät albumit jätettiin pois ohjelmistosta.[107] Kokoonpano teki puolen tunnin mittaisen sketsiohjelman Muuttuuko ihminen, joka julkaistiin Kuudesti laukeava -DVD:n lisämateriaalina marraskuussa 2006[108] ja esitettiin TV1-kanavalla vappuna 2007. Kriitikoilta Muuttuuko ihminen sai innottoman vastaanoton.[109]

Marraskuussa 2006 julkaistut DVD:t menestyivät hyvin,[108] ja keväällä 2007 yhtye äänitti uutta albumia. Musiikki ja sanoitukset olivat aiempaa rauhallisempia, ja äänityksiin osallistui lukuisia vierailijoita. Myös Ari Kettunen sävelsi levylle kappaleen ensi kertaa sitten 1980-luvun. Levy-yhtiö EMIn syyskuussa julkaisema Etiäppäin sai kohtalaisia arvosteluja ja nousi viikon ajaksi Suomen viralliselle listalle, mutta myyntiluvut jäivät melko pieniksi eivätkä albumia markkinoineet singlet menestyneet.[110] Yhtyeellä oli optiosopimus toisesta albumista, joka kuitenkin jäi suunnitelmien asteelle.[111]

Viimeiset vuodet (2007–2013)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etiäppäin-albumin julkaisukonserttien jälkeen Hedkrok siirrettiin yhtyeen toiminnasta syrjään motivaation puutteen ja alkoholinkäytön vuoksi. Uudeksi kosketinsoittajaksi tuli Jussi Liski, jota oli jo vuonna 1988 harkittu Kettusen korvaajaksi.[112] Hedkrok soitti vielä Vanhalla ylioppilastalolla 11. huhtikuuta 2008 järjestetyssä 25-vuotisjuhlakonsertissa, minkä jälkeen Liskistä tuli yhtyeen virallinen jäsen.[113]

Comeback-kiertueen jälkeen yhtye soitti vuosittain noin 10–15 konserttia. Alkuvuodesta 2009 Lapinlahden Linnut teki musiikkia ja Aleksis Kiven Nummisuutareita yhdistelleen Aleksis Rock -kiertueen, jota klubien ja ravintolojen sijaan esitettiin konserttisaleissa, mutta heikon lipunmyynnin vuoksi vain neljä konserttia toteutui. Syksyllä yhtye teki perinteisemmän rock-kiertueen, jolla Lauluja Nuppilasta esitettiin kokonaisuudessaan. Yhtyeen verkkosivuilla järjestetyssä äänestyksessä ihailijat olivat valinneet albumin, jonka kappaleet konsertissa soitettiin.[114]

Vuosina 2007–2010 yhtye suunnitteli uutta TV-sarjaa ja elokuvaa. Elokuvasta aiottiin Komisario Palmun innoittamaa vakoiluaiheista toimintakomediaa, jonka työnimiä olivat Uraania, Lapinlahden Linnut sekä Tatuoitu salaisuus. TV-sarjan työnimi oli Kymmenen käskyä, ja siitä suunniteltiin yhdistelmää sketsisarjaa, talk show’ta, tilannekomediaa ja musiikkiohjelmaa. Riittävän rahoituksen puutteessa kumpikaan hanke ei toteutunut.[115] Huhtikuussa 2011 ilmestyi kuitenkin Pertti Jarlan piirtämä sarjakuvakirja, jonka päähenkilöinä seikkailivat Lapinlahden Lintujen jäsenet.[116]

Jäsenten kiinnostus Lapinlahden Lintuihin hiipui, ja ainoastaan Eränkö jaksoi aktiivisesti tehdä uusia kappaleita. Uudet projektit eivät tuntuneet kiinnostavan yleisöä, eikä vanhojen kappaleiden esittäminen enää motivoinut yhtyettä. Kivisen mielestä ”Lintujen paluu [ei] toiminut millään tasolla”, eikä ryhmä enää nauttinut yhteistyöstä.[117] Markku Toikan mukaan ”nuoruuden into ja tekemisen meininki puuttuivat”.[118]

Keväällä 2013 yhtye lähti No niin, viimeisetkin! -jäähyväiskiertueelle, joka veti suuria yleisöjä ja sai kriitikoilta myönteisiä konserttiarvioita. Kiertueen viimeinen esiintyminen oli Lahden Sibeliustalolla 17. maaliskuuta 2013, minkä jälkeen Lapinlahden Linnut lopetti toimintansa. Jäsenillä oli eriäviä ajatuksia siitä, kuinka lopullisesta päätöksestä oli kyse.[119] Toukokuussa 2015 yhtye esiintyi vielä Tavastialla järjestetyssä kutsuvierastilaisuudessa.[120]

Hajoamisen jälkeen (2013–)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteistyöprojektit ja Erängön kuolema (2013–2021)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapinlahden Lintujen hiipuessa Eränkö, Hedkrok ja Kettunen perustivat Puujumalat-yhtyeen, joka soitti ensimmäisen konserttinsa vuonna 2010. Loppuvuodesta 2014 yhtye julkaisi studioalbumin Pirun hyvä päivä. Puujumalien toiminta lopahti vuoden 2015 jälkeen.[121] Kolmikolla oli myös lyhytikäinen yhtye Trio Lapparit, joka soitti muutamia konsertteja esittäen Lapinlahden Lintujen vanhoja kappaleita. Erängön suunnitteleman Timo Eränkö Zeppelinin oli määrä esittää Lapinlahden Lintujen kappaleita oopperalaulaja Reetta Ristimäen laulamina, mutta yhtye ei koskaan konsertoinut.[122]

Tapio Liinoja julkaisi tammikuussa 2016 sooloalbumin Lapinlahdenkatu, joka sisälsi hänen Lapinlahden Linnuille sanoittamiaan kappaleita jazz- ja blues-tyylisinä sovituksina. Myös Jussi Liski osallistui albumin tekoon.[123]

Hämeenlinnan Uusi kesäteatteri esitti vuonna 2016 Liinojan ja Kivisen käsikirjoittamaa musiikkinäytelmää Elämä janottaa. Näytelmä oli Kivisen ohjaama, ja Liinoja näytteli siinä ison roolin. Näytelmässä kuultiin Lapinlahden Lintujen kappaleita, ja se sisälsi viittauksia yhtyeen sketseihin.[124]

Lapinlahden Linnut Revisited -niminen kokoonpano aloitti säännöllisen konsertoinnin lokakuussa 2015. Kokoonpanoon kuuluivat Timo Eränkö, Matti Jaaranen, Ari Wahlsten, Harri Kinnunen ja Devil Virtanen, ajoittain myös Ari Kettunen. Yhtye esiintyi muutaman kerran vuodessa ja oli suosittu varsinkin Lapinlahden Lintuja 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa seuranneiden ihailijoiden keskuudessa. Konserttien alussa Kinnusen ja Virtasen yhtye Veljekset Kinnunen esitti Hassisen koneen kappaleita, minkä jälkeen Lapinlahden Linnut Revisited esitti Lapinlahden Lintujen tuotantoa. Maaliskuussa 2016 kokoonpano esiintyi Joukkovoiman mielenosoituksessa pelkästään Lapinlahden Lintujen nimellä, mitä Mikko Kivinen piti yleisön harhaanjohtamisena. Seuraavana vuonna Lapinlahden Linnut Revisited julkaisi uuden kappaleen ”Sinun täytyy astua johtoon!” Yhtyeen viimeiset konsertit vuonna 2019 epäonnistuivat Erängön alkoholiongelman vuoksi, mikä vei muilta jäseniltä innon jatkaa. Konsertointia vaikeutti myös Suomeen keväällä 2020 levinnyt koronaepidemia.[125]

Vuosikymmenen taitteessa Eränkö suunnitteli Lapinlahden Linnuille uutta albumia Totuus steppaa kadulla. Kirjoitettuna oli kymmenen sanoitusta, joita hän tarjosi Hedkrokin, Kettusen, Liskin ja Oinosen sävellettäviksi. Äänitettyä saatiin vain saksofonisti Heikki Keskisen säveltämä ”Puolivallaton orjuustango”. Eränkö suunnitteli kokoonpanon jäseniksi myös Ari Wahlstenia, Atte Härköstä ja Markku Toikkaa. Toimintaa haittasi Erängön heikkenevä terveys, ja hänellä oli vaikeuksia kirjoittaa käyttökelpoisia sanoituksia tai tehdä realistisia tulevaisuudensuunnitelmia. Hanketta aktiivisesti edistänyt Keskinen kuoli äkillisesti toukokuussa 2021, ja Eränkö menehtyi saman vuoden joulukuussa.[126]

Paluu (2022–)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosien 2006–2013 kokoonpano soitti 6. kesäkuuta 2022 konsertin,[127] jossa muisteltiin edesmennyttä Eränköä sekä yhtyeen pitkäaikaisia roudareja Paavo ”Puosu” Liesistä ja Eero ”Epa” Tammista. Tapahtumassa esiintyivät myös Pelle Miljoona All Stars, Dave Lindholm, Radio Fiskars Orchestra ja Jallukka Band.[128][129] 12 000 euron tuotto lahjoitettiin ukrainalaisten lasten hyväksi.[127]

Syksyllä 2023 Lapinlahden Linnut teki 40-vuotista toimintaansa juhlistaneen kiertueen. Samana syksynä julkaistiin Timo Rossin kirjoittama elämäkertakirja Lapinlahden Linnut. Miksei asioista puhuta.[130] Juhlakiertueen kokoonpanossa soittivat pitkäaikaiset jäsenet Pekka Hedkrok, Matti Jaaranen, Ari Kettunen, Mikko Kivinen, Hannu Lemola, Tapio Liinoja, Jussi Liski, Jan Noponen, Veli-Pekka Oinonen ja Markku Toikka sekä Antero Priha (trumpetti) ja Panu Syrjänen (saksofoni). Konsertit saivat myönteisiä arvosteluja. Helsingin Sanomien Harri Römpötti kiitti musiikillista antia ja yhtyeen soittotaitoja, mutta piti yhtyeen huumoria vanhentuneena.[131] Soundin Mikael Mattila kirjoitti Lapinlahden Lintujen havainnollistaneen, ”miksi se on niin merkittävä instituutio”, ja piti yhtyeen teemoja edelleen ajankohtaisina.[132]

Tuotanto ja julkisuuskuva

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musiikkityyli

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuaikoina Lapinlahden Lintujen tärkein soittaja ja säveltäjä oli pianisti Ari Kettunen. Mikko Kivinen soitti kontrabassoa ja muut jäsenet lyömäsoittimina erilaisia arjen käyttötavaroita. Hedkrokin ja Noposen liityttyä Lapinlahden Linnuista tuli selkeämmin musiikkiyhtye, kun se aiemmin oli ollut enemmänkin teatteriseurue. Kivinen lopetti bassonsoiton, ja humoristisille lyömäsoittimille jäi lähinnä visuaalinen rooli. Kettusen pianosta, Hedkrokin syntetisaattorista ja Noposen rummuista koostunut taustayhtye sai nimen Trio Pils.[133] Myöhemmin trion kokoonpano muuttui toistuvasti, mikä vaikutti yhtyeen musiikkityyliin.[134]

Kettusen sävellykset olivat yksinkertaisia mutta tarttuvia ralleja.[135] Muodollisen musiikkikoulutuksen puutteesta huolimatta hän oli taitava soittaja.[136] 1980-luvun jälkipuoliskolla Hedkrok kohosi pääasialliseksi lauluntekijäksi,[137] ja hän sävelsi useimmat yhtyeen menestyskappaleista.[138] Hedkrokilla oli aiempien progeyhtyeidensä ajoilta paljon julkaisematonta musiikkia, josta hän ammensi ideoita Lapinlahden Lintujen kappaleisiin.[139] 1990-luvulta alkaen myös kitaristit sävelsivät Lapinlahden Linnuille kappaleita,[140] mikä vei yhtyeen musiikkia hard- ja bluesrockin suuntaan.[141] Vuosituhannen vaihteessa vanhoista kappaleista alettiin konserteissa soittaa uusia, nopeatempoisempia sovituksia, joita säestettiin sekvenssereillä ja joissa särökitaralla oli hallitseva rooli.[142]

Yhtyeen jäsenet olivat vaihtelevan tasoisia laulajia.[143] Kaikki lauloivat vuorollaan soolo-osuuksia.[144] Konserteissa kappaleita säestettiin epävireisellä kuorolaululla. Taustayhtyeen muusikot olivat ammattilaistasoisia soittajia, ja Toikan mukaan ”iso osa Lintujen meiningistä” perustui ”ei-soittimien ja ei-musiikin” sekä muusikkouden kontrastiin. Albumeja äänittäessä niin laulajilta kuin soittajilta edellytettiin parasta mahdollista suoritusta.[143] Aikalaisarvioissa epätasaiset laulusuoritukset saivat joskus kritiikkiä.[145][146][147]

Esikoisalbumi Lapinlahden Lintujen (1985) äänimaailma jäljitteli katusoittamista.[148] Jepillä (1986) erikoiset soittimet jäivät pois ja musiikki edusti ajalleen tyypillistä popia ja rockia.[149] Vihreällä gorillalla (1987) ei ollut lainkaan kitaristia ja säestystä hallitsi rumpali Hannu Lemolan ja basisti Pekka Pohjolan svengaava yhteyssoitto.[150] Lauluja Nuppilasta (1988) oli tyylillisesti monipuolinen, ja Hedkrok alkoi sen myötä säveltää myös suoraviivaisia rock and roll -kappaleita, jotka aiemmin olivat olleet Kettusen vastuulla.[151] Elämä janottaa (1989) tehtiin jälleen ilman kitaristia, mitä Hedkrok myöhemmin piti virheenä. Hän oli tyytymätön myös kappalevalintoihin ja sovituksiin.[152] Tähdet kertovat (1990) oli ensimmäinen kitaristi Puka Oinosen kanssa äänitetty albumi. Hedkrokin sanoin albumilla oli entistä enemmän ”raivoa ja nostetta”.[153] Monipuolisella albumilla kuultiin sävyjä flamencosta, jazzista ja jopa punkrockista.[154] Grrr!-albumia (1992) hallitsi Oinosen särökitara ja aiempaa hyökkäävämpi rumpujensoitto.[155]

Köyhän taivas (1994) nykyaikaisti Lapinlahden Lintujen musiikkia. Äänittämisessä käytettiin sekvensserejä, ja soundeihin tuli vaikutteita konemusiikista.[156] Tyyli jatkui seuraavalla albumilla Tyttö huutaa Hii! (1995).[157] Kansandancesilla (1997) yhtye vaihtoi hetkellisesti elektroniseen tanssimusiikkiin, joka oli 1990-luvun jälkipuoliskolla suosittua,[158] mutta palasi jo seuraavalla Iso muna -albumilla (1999) bluespohjaiseen rockiin.[159] Kolmas jalka haudassa (2003) oli äänimaailmaltaan riisutumpi, ja mukana oli katusoittoaikojen tyylisiä humoristisia yhteislauluja.[160] Pienvikaisten paratiisi (2005) oli musiikillisesti monipuolinen albumi, jolla oli vaikutteita rockista, jazzista, kantrista, diskosta, latinalaisamerikkalaisesta musiikista[161] ja 1980-luvun hevimetallista,[147] mutta sävellysten ja sanoitusten laatu oli epätasainen.[161] Lapinlahden Lintujen viimeinen albumi Etiäppäin (2007) edusti lähinnä rauhallista iskelmämusiikkia. Huoliteltua äänimaailma täydensivät jousisoittimet ja vierailevat naistaustalaulajat. Mukana oli kuitenkin myös kokeellisia sävellyksiä, joissa oli vaikutteita muun muassa reggaesta ja intialaisesta musiikista.[162]

Sanoitukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapinlahden Lintujen ensimmäiset sanoitukset edustivat surrealistista huumoria tai kertoivat elämän yksinkertaisista iloista ja suruista.[163] Pian mukaan tuli synkempiä ja henkilökohtaisempia tekstejä.[164] Sanoitusten tyypillisiä aiheita ovat ”suomalaisen miehen ongelmat – yletön viinanjuonti, kavalat herrat, pienet munat ja ylivoimainen nainen”. Teksteissä vastustetaan vallanpitäjien mielivaltaa ja pienen ihmisen heikkoa asemaa, mutta näkökulma on yksilön kokemuksessa eikä laajemmassa yhteiskunnassa.[165]

Varsinkin yhtyeen ensimmäisillä levytyksillä oli monen eri sanoittajan tekstejä, mikä ilmeni monipuolisina aiheina ja tyyleinä. Timo Erängön sanoituksissa käsitellään yhteiskunnan epäkohtia ja elämässään epäonnistuneita miehiä.[166] Hän kuvaili yhtyeen sanoituksia naivismiksi ja vastusti itsetarkoituksellisen hämäräperäistä ilmaisua.[167] Heikki Salomaan tekstit ovat omakohtaisia, ja niistä välittyy ironinen maailmankatsomus.[166] Tapio Liinojan teksteissä Helsinkiin muuttanut maalaispoika tarkkailee suurkaupunkia ja sen ihmisiä.[168][169][170] Liinojan lyriikka on vapaamittaista ja hyödyntää runollisia kielikuvia. Mikko Kivisen sanoituksia yhdistää absurdi huumori, mikä teki niistä suuren yleisön parissa suosittuja.[166] Matti Jaarasen sanoituksissa otetaan kantaa esimerkiksi työläisten riistoa[171][172] ja uskonnollista vallankäyttöä vastaan.[173][174] Ari Wahlstenin teksteissä on paljon sanaleikkejä.[175] Hedkrok merkittiin yleensä vain säveltäjäksi, mutta hän muokkasi muiden sanoituksia niitä säveltäessään ja saattoi ehdottaa muutoksia tai vaatia poistoja. Oinonen teki sanoihin muutoksia vain, jos se oli melodian ja rytmin kannalta välttämätöntä.[176]

Jäsenmuutosten myötä Eränkö ja Salomaa ottivat 1990-luvun puolivälissä päävastuun sanoituksista, ja vuosituhannen vaihteessa 80–90 prosenttia albumeille päätyneistä sanoituksista oli Erängön kirjoittamia.[177] Hänen myöhäiskauden sanoituksissaan toistui juopottelun ja seksuaalisuuden suorasukainen kuvaus, mikä sai kritiikkiä sekä entisiltä jäseniltä että musiikkilehdistöltä.[178] Salomaan kuoltua Erängön rooli korostui entisestään, eikä hänellä enää ollut yhtyeessä vastavoimaa, jonka kanssa hän olisi voinut kehitellä ideoita ja joka olisi tarvittaessa sanonut hänelle vastaan.[179] Paluualbumilla Etiäppäin kirjoitusvastuu jakautui jälleen tasaisesti eri jäsenille. Yleistunnelma oli seesteinen ja sanoituksia hallitsi surumielinen nostalgia.[180]

Kaupunkitutkija Taina Rajanti kirjoitti Arg-lehdessä 1990: ”Lapinlahden Lintujen lauluissa toistuu luettelo. Eläinten, ihmisten, nimien, ominaisuuksien, asioiden, tekemisten.” Esimerkiksi ”Tenukepissä” luetellaan alkoholiongelman nimityksiä, ”Patja-apinassa” seksiasentoja, ”Paarma-tangossa” eläintarhan asukkeja ja ”Aino kirjoittaa” -kappaleessa toimittajanaisen lehtijuttujen aiheita. Rajanti tulkitsi tämän ”yritykseksi kartoittaa maailmankaikkeus – – ja luoda siihen säännönmukaisuutta”.[181] Rajanti piti Lapinlahden Lintujen musiikkia postmodernina tulkintana kansallisromantiikasta: ”se on tietoista, älyllistä. Musiikillisia yksityiskohtia myöten suomalaisuuden perinteitä hyödynnetään tietoisesti ja ironisesti.”[182]

Alkuaikojen lauluissa oli toisinaan ruotsinkielisiä säkeistöjä. Liinojan mukaan kyse oli erikoisuuden tavoittelusta, joka ”tuntui silloin hauskalta idealta”.[183] ”Lipputangon nupin” englanninkielinen versio ”The Crown of the Pole” kuullaan TV-sarjan Maailman kahdeksan ihmettä sketsissä, jossa sen esittää kuvitteellinen heavy-yhtye The Rampton Birds.[184][185]

Konsertit ja kiertueet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisissa konserteissaan yhtye istui riviin asetelluissa tuoleissa sivuttain yleisöön nähden. Jäsenet esiintyivät korostetun nöyrästi ja välttivät yleisöön vilkuilua.[186] Esiintyminen oli kirjakielistä ja vähäeleistä.[187] Etumaisena jonossa oli Kettunen eli Lintu A pianoineen, toisena Liinoja (Lintu B), sitten Salomaa (Lintu C) ja Eränkö (Lintu D). Yhtye esitti vuorotellen musiikkikappaleita ja käsikirjoitettuja sketsejä. Kettunen huusi komentoja muille jäsenille, jotka nousivat vuorollaan ylös ja kääntyivät laulamaan tai esiintymään yleisölle. Sähköistä äänentoistoa ei ensimmäisissä konserteissa käytetty.[186] Tuolit lainattiin Vanhalta ylioppilastalolta tai Ylioppilasteatterilta, ja pianon oli Kaj Chydenius lahjoittanut Ylioppilasteatterille. Myöhemmin yhtye alkoi käyttää sähköpianoa ja solmioihin pujotettuja mikrofoneja.[16]

Timo Rossi vertaa Lapinlahden Lintujen alkuaikojen ”lakonista estetiikkaa” Aki Kaurismäen elokuviin. Liinoja on verrannut 1980-luvun alun esiintymisiä Jack Helen Brutin ja Homo S:n kaltaisiin performanssiryhmiin, joiden totisuutta Lapinlahden Linnut samalla parodioi: ”Aika absurdia se meidän huumori oli eikä ehkä leimallisesti kovinkaan hauskaa.” Monissa sketseissä imitoitiin eläimiä tai työkoneita, tai ne saattoivat sisältää tahallisen kömpelöä mimiikkaa.[188] Toikan mukaan ideana nimenomaan oli olla ”täydellisen kyvytön ilmaisemaan itseään”, ja yhtye hylkäsi hänen ehdottamansa tarinallisemmat sketsit.[189]

Tuolit jäivät lavaesiintymisestä pois, kun yhtye alkoi 1980-luvun puolivälissä tehdä klubi- ja ravintolakiertueita.[190] Rumpalit, kitaristit, kosketinsoittajat ja muut säestäjät ryhmitettiin takariviin. Eturivissä seisoivat laulajat ja näyttelijät.[19] Samalla karisi esiintymisen tahallinen jäykkyys ja lavaesiintyminen muuttui energisemmäksi.[190] Konserteissa oli jonkin verran improvisaatiota, mutta ohjelmisto suunniteltiin ja harjoiteltiin etukäteen.[191] Ari Wahlsten otti 1990-luvun puolivälissä tavoitteeksi, että ohjelmisto uusittaisiin kahdesti vuodessa, sillä yleisö jaksaa kuunnella samoja kappaleita moneen kertaan mutta sketsit menettävät tuoreutensa nopeasti.[192] The Original Lapinlahden Linnut -kokoonpanon paluun jälkeen käsikirjoitetun ohjelmiston ja sketseissä käytetyn oheistarpeiston määrä väheni huomattavasti. Eturivin jäsenten – varsinkin Liinojan ja Kivisen – improvisoitu jutustelu sai paljon tilaa.[193]

Jäsenet käyttivät 1980-luvun kiertueilla paljon alkoholia, mikä toisinaan aiheutti selkkauksia sekä jäsenten välillä että ulkopuolisten kanssa.[194] Saadakseen ajan kulumaan paremmin jäsenillä oli tapana opiskella keikkabussissa. Muusikot ja roudarit tekivät toisilleen kepposia, joita saatettiin suunnitella huolellisesti.[195]

Vuoteen 2003 mennessä Lapinlahden Linnut oli soittanut lähes 2 500 konserttia.[196] Keikkamyyjä Seppo Kahilainen arvioi yhtyeen istuneen keikkabussissa noin 900 000 kilometriä.[197]

Radio- ja televisio-ohjelmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Radio City esitti Lapinlahden Lintujen ensimmäistä ohjelmaa Radio Top Onea keväällä ja kesäällä 1985. Se oli ensimmäinen suomalaisessa paikallisradiossa esitetty sketsiohjelma. Konserttien vähäeleisyys havaittiin radioon sopimattomiksi, joten sketseihin käsikirjoitettiin tarinat. Sarja sai seuraavana vuonna jatkoa ohjelmasta Kahdentoista lyönnit. Valikoima 1980-luvun radiosketsejä on julkaistu kokoelma-albumilla Sketsejä radiossa (2013).[198]

Ylen tuottama ja esittämä Kyllä elämä on ihanaa (1987) oli yhtyeen ensimmäinen oma TV-ohjelma. Ohjelmaa varten kuvattiin hotelli Tampereen sisäpihalla järjestetty konsertti, mutta yhtye oli tyytymätön paikan akustiikkaan ja taltioinnin äänenlaatuun. Konsertin lomassa esitettiin studiossa tallennettuja mykkiä sketsejä, joihin oli jälkiäänitetty dialogia ja kertojaääntä. Ylen nimittämä ohjaaja oli kuvausten ajan juovuksissa eikä hänestä Kivisen mukaan ollut suurtakaan apua. Toisaalta Kivinen piti myös yhtyeen omia sketsejä huonoina. Lapinlahden Lintujen jäsenet häpesivät lopputulosta niin paljon, etteivät suostuneet vuosiin edes puhumaan siitä. Jaarasen mukaan ohjelma oli ”ennen kaikkea oman taiteellisen ilmaisumme etsimistä”.[43]

Seitsemän kuolemansyntiä (1988) oli Lapinlahden Lintujen ensimmäinen kokonainen TV-sarja. Sarjassa yhtye enimmäkseen vältti toistuviin hahmoihin ja hokemiin perustuvaa komiikkaa, joka oli suomalaisessa TV-viihteessä suosittua.[51] Monissa sketseissä oli yhteiskuntaan ja ajankohtaisiin ilmiöihin kohdistuvia kannanottoja. Lisäksi sarjassa parodioitiin aikansa suosittuja TV-ohjelmia.[52] Yhtye oli aluksi suunnitellut sarjasta seitsemän lyhytelokuvan sarjaa, minkä peruina jokaisessa jaksossa nähtiin pitempi kuolemansyntejä käsittelevä sketsi.[199] Maailman kahdeksassa ihmeessä (1990) yhtye sai käyttöönsä aiempaa suurempaa budjetin, mikä näkyi lisääntyneinä ulkokohtauksina. Sarjaa pidetään yleisesti yhtyeen parhaana, ja myös katsojamäärillä mitattuna se oli suosituin.[61] Kuudesti laukeavassa (1992) käsikirjoittamisen työtaakkaa yritettiin helpottaa lisäämällä toistuvien hahmojen ja sketsien määrää, mutta Kivisen mukaan sarja ”lipsahti pahasti rutiinin puolelle”. Sketsien tyyli oli aiempaa synkempi ja poliittisempi, mihin vaikuttivat Toikan riitaisa ero, jäsenten uupumus ja 1990-luvun lama. Sarjasta on jäänyt elämään Star Trekiä parodioivissa Tähtireki-sketseissä esiintyvä lausahdus EVVK.[69]

Ensimmäinen MTV3:lla esitetty sarja Lapinlahden Linnut Show (1993) sisälsi Seitsemän kuolemansynnin tapaan joka jaksossa nähdyn pitemmän Ihmisroskapankki-sketsin, joissa käsiteltiin epäonnistuneita ihmiskohtaloita. Sarjassa yhtye yritti aiempaa määrätietoisemmin lanseerata toistuvia hahmoja ja hokemia, joita katsojatkin innostuisivat matkimaan. ”’Tsuppelipuijaa pöppelipeijaa’ – – ei kukaan sellaista paskaa hokenut”, Oinonen muistelee.[76] Yhtyeen viimeiseksi jäänyt TV-sarja Lapinlahden Linnut! (1995) oli selvästi edeltäjiään lyhyempi, sillä jaksojen esitysaika oli 45 minuutin sijaan 30 minuuttia ja siitäkin vajaa kolmannes oli mainoksia. Sarjan huumoriin vaikutti Wahlstenin mieltymys sanaleikkeihin ja puujalkavitseihin. Jaarasen mukaan monesta sketsistä jäi uupumaan kohtaus, joka sinällään olisi kiinnostava. Lemolan mukaan taso romahti Toikan, Kivisen ja Liinojan lähdettyä. Yhtye oli menettänyt taitavimmat näyttelijänsä, eikä sketsi-ideoita enää kehitelty yhdessä paremmiksi vaan ne toteutettiin sellaisinaan.[200]

Radiomafian vuosina 1999–2002 esittämä kuunnelmasarja Lapinlahden Lintujen tieteellinen koe yhdisteli poliittista satiiria ja raakaan väkivaltaan perustuvaa mustaa huumoria. Tyypillisessä jaksossa kidutettiin jotakuta julkisuuden henkilöä tai päättäjää groteskin mielikuvituksellisin keinoin.[92] Paluukokoonpanon sketsiohjelmassa Muuttuuko ihminen (2006) huumori keskittyi yhtyeeseen itseensä ja jäsenten vanhenemiseen. Alkuaikojen tapaan mukana oli tahallista kömpelyyttä, kun taas ajankohtaisia ja yhteiskunnallisia sketsejä oli vain vähän. Jäsenet ovat myöhemmin pitäneet Muuttuuko ihmistä epäonnistuneena.[108]

Huumori

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jussi Ahlroth pitää Lapinlahden Lintujen tavaramerkkinä ”kummallista mutta helposti ymmärrettävää huumoria”.[201] Timo Erängön mukaan yhtyeen kutsuminen huumorimusiikiksi oli perusteltua,[202] mutta yhtyeellä oli myös yhteiskunnallinen viesti: ”Tarkoitus oli vastustaa sitä, että ihmisiä huijataan, riistetään, alistetaan ja sorretaan. Tämä oli aina takaraivossa, mutta mitä sitä liikaa tuomaan esille. Tulee liian paksua makkaraa.”[20] ”Kaikkea hassunhauskaa hauskutusta” Eränkö sanoi vihaavansa, ja hänelle oli tärkeää, että Lapinlahden Linnut esitti myös vakavia ja surullisia kappaleita, joissa huumori ja tragedia kietoutuivat toisiinsa.[202] Jan Noposen mielestä ”Lintujen alkuaikojen hauskuus syntyy tragikoomisuudesta”, nuorten miesten toteutumattomista haluista ja toiveista.[203] Pertti Jarla on muistellut Lapinlahden Lintujen olleen 1980- ja 1990-lukujen taitteessa ”muuhun viihteeseen verrattuna – – törkeämpiä ja älykkäämpiä samassa paketissa.”[204]

Jan Noponen on kertonut, ettei pidä Lapinlahden Lintuja ”huumoribändinä, joka vain räimii biisit menemään ja se on muka hauskaa. Linnuissa on aina ollut musiikillista kunnianhimoa”, ja kappaleet soitettiin niin hyvin kuin mahdollista.[205] Kettusen mukaan juuri tämä oli pitkäkestoisen suosion salaisuus. Jos yhtye olisi levyttänyt vain ”Lipputangon nupin” kaltaisia huumorikappaleita, konsepti olisi ennen pitkää ”kuollut omaan mahdottomuuteensa”.[206] Elämäkerturi Jukka Lyytisen mukaan ”Lintujen huumori ei ole onneksi missään vaiheessa perustunut – – hassunhauskan epävireisesti” laulettuihin cover-kappaleisiin.[3] Lyytinen vertaa Lapinlahden Lintujen huumoria Leevi and the Leavingsiin ja Alivaltiosihteeriin.[203]

Vuoden 2023 juhlakiertueen arvostelussa Harri Römpötti kirjoitti ”Lapinlahden Lintujen usein pikkutuhman huumorin kuulostavan nyt vähän vanhentuneelta ja teekkarimaiselta”.[131] Soundissa tämä näkemys kyseenalaistettiin. Konserttiarvion mukaan Lapinlahden Lintujen kappaleet ”ovat enemmistön kappaleita: bändin maailmassa miehet ovat viinaan meneviä luusereita ja naiset tavoittamattoman ihania toisia, mutta lauluissa elää poikkeuksellisen humaani ote ja romuluisen runollinen empatia elämää heitelleitä kohtaan.” Arvostelija kiitti yhtyettä siitä, ettei se suomalaisille miestaiteilijoille poikkeuksellisesti ”ryve itsessäälissä” vaan lauluissa ”elää kirkasotsainen elämänilo”.[132]

Kulttuurihistorian väitöskirjatutkija Noora Kallioniemi (2020) on käsitellyt Lapinlahden Lintujen TV-viihteestä välittyvää mieskuvaa. Kallioniemen mukaan ”televisio-ohjelmien ja musiikkiesitysten groteski huumori – – laventaa maskuliinisuuden rajoja ja purkaa myyttiä maskuliinisuuden ideaalista.”[207] Myös Timo Rossi esittää Lapinlahden Lintujen sanoituksia käsittelevässä pro gradu -tutkielmassaan (2012) yhtyeen ”purkavan normatiivista ja yhdenmukaista maskuliinisuutta huumorin avulla. Tässä purkamisessa karnevalistinen groteski toimii keskeisenä keinona.”[208]

Lainakappaleet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oman tuotantonsa ohella Lapinlahden Linnut on esittänyt joitakin lainakappaleita. Varhaisissa konserteissaan yhtye esitti Kettusen aiemman kokoonpanon U-Bahnin singleä ”Tuo lohkolämmitin on minun”,[209] ja Matti Jaarasen suomentama ”Tule takaisin Siiri” (The Spencer Davis Groupin ”Gimme Some Lovin’”) pysyi ohjelmistossa 2000-luvulle saakka.[210] 1990-luvun alussa Lapinlahden Linnut äänitti Martti Jäppilän sanoittaman kupletin ”Intian kuu”, joka julkaistiin kokoelmalevyllä Onnellisten kotimaa.[211] Konserteissa kappaletta ei koskaan esitetty.[212]

Metalliyhtye Viikate julkaisi Tähdet kertovat -albumin kappaleesta ”Aimon virsi” oman versionsa vuoden 2001 EP:llä Valkea ja kuulas.[213]

Veli-Pekka Oinosen kansanmusiikkia parodioiva sävellys ”Vanha suomalaisten poikain vitutuslaulu” (1992) on suoratoistopalvelujen aikakaudella kohonnut Lapinlahden Lintujen kuunnelluimmaksi kappaleeksi.[71] Petri Nygård julkaisi keväällä 2022 singlen ”Vituttaa”, joka mukailee ”Vanhaa suomalaisten poikain vitutuslaulua”.[214]

Jäsenet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoonpano

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entiset jäsenet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkaisut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Lapinlahden Lintujen diskografia
Katso myös: Luettelo Lapinlahden Lintujen kappaleista

Radio-ohjelmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

TV-ohjelmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huomautukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Platinalevyn myönsi IFPIn sijaan Poptori.
  2. ↑ Kultalevyn myönsi IFPIn sijaan Poptori.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Lapinlahden Linnut AllMusic. Viitattu 11.10.2024. (englanniksi)
  2. ↑ a b c Lyytinen 2003, s. 15.
  3. ↑ a b Lyytinen 2003, s. 9.
  4. ↑ Lyytinen 2003, s. 15–17.
  5. ↑ Lyytinen 2003, s. 19–20.
  6. ↑ Rossi 2023, s. 20–33, 38–43, 47–48.
  7. ↑ a b Rossi 2023, s. 33–34.
  8. ↑ Lyytinen 2003, s. 15, 24; Rossi 2023, s. 36.
  9. ↑ Rossi 2023, s. 46.
  10. ↑ Lyytinen 2003, s. 16.
  11. ↑ Rossi 2023, s. 49.
  12. ↑ Lyytinen 2003, s. 17.
  13. ↑ Lyytinen 2003, s. 19–20; Rossi 2023, s. 48.
  14. ↑ Rossi 2023, s. 48–49.
  15. ↑ Lyytinen 2003, s. 20–22.
  16. ↑ a b Lyytinen 2003, s. 20.
  17. ↑ Lyytinen 2003, s. 17–20.
  18. ↑ Rossi 2023, s. 56.
  19. ↑ a b Rossi 2023, s. 81.
  20. ↑ a b c d Lyytinen 2003, s. 22–23.
  21. ↑ Rossi 2023, s. 58–59.
  22. ↑ Lyytinen 2003, s. 19–20; Rossi 2023, s. 59.
  23. ↑ a b Lyytinen 2003, s. 25.
  24. ↑ a b Rossi 2023, s. 61.
  25. ↑ Lyytinen 2003, s. 25–26.
  26. ↑ Lyytinen 2003, s. 26, 48; Rossi 2023, s. 69–71, 106.
  27. ↑ Rossi 2023, s. 73.
  28. ↑ Lyytinen 2003, s. 29–32; Rossi 2023, s. 75–81.
  29. ↑ Lyytinen 2003, s. 30.
  30. ↑ Lyytinen 2003, s. 33; Rossi 2023, s. 81–86.
  31. ↑ Lyytinen 2003, s. 34, 37; Rossi 2023, s. 86–91.
  32. ↑ Rossi 2023, s. 87.
  33. ↑ Rossi 2023, s. 91–94.
  34. ↑ Rossi 2023, s. 94–95.
  35. ↑ Lyytinen 2003, s. 34.
  36. ↑ Lyytinen 2003, s. 42–44.
  37. ↑ Rossi 2023, s. 98–107.
  38. ↑ Rossi 2023, s. 96–97.
  39. ↑ Rossi 2023, s. 110–111, 257–261.
  40. ↑ Lyytinen 2003, s. 38–40; Rossi 2023, s. 107–112.
  41. ↑ Lyytinen 2003, s. 48–49; Rossi 2023, s. 112–115.
  42. ↑ Rossi 2023, s. 115–122.
  43. ↑ a b Rossi 2023, s. 122–125.
  44. ↑ a b Rossi 2023, s. 125–130.
  45. ↑ Lyytinen 2003, s. 116, 134.
  46. ↑ Lyytinen 2003, s. 45–48, 50, 53–56; Rossi 2023, s. 130–143.
  47. ↑ Rossi 2023, s. 143–148.
  48. ↑ Lyytinen 2003, s. 61–62; Rossi 2023, s. 141–143, 148–151.
  49. ↑ Rossi 2023, s. 150.
  50. ↑ Rossi 2023, s. 153–158.
  51. ↑ a b Rossi 2023, s. 158–164.
  52. ↑ a b Rossi 2023, s. 164–170.
  53. ↑ Lyytinen 2003, s. 77–78; Rossi 2023, s. 170–178.
  54. ↑ Rossi 2023, s. 169–170.
  55. ↑ Lyytinen 2003, s. 73, 77, 83.
  56. ↑ Rossi 2023, s. 178–182.
  57. ↑ Rossi 2003, s. 170–178.
  58. ↑ Rossi 2023, s. 195.
  59. ↑ Lyytinen 2023, s. 71–72; Rossi 2023, s. 182–186.
  60. ↑ Rossi 2023, s. 186, 214.
  61. ↑ a b c Rossi 2023, s. 186–194.
  62. ↑ Rossi 2023, s. 184.
  63. ↑ a b Rossi 2023, s. 199–203.
  64. ↑ Tilastot: Lapinlahden Linnut Musiikkituottajat. IFPI Finland. Viitattu 6.2.2024. (englanniksi)
  65. ↑ a b c Rossi 2023, s. 194–199.
  66. ↑ Lyytinen 2003, s. 53–54.
  67. ↑ Lyytinen 2003, s. 58.
  68. ↑ Lyytinen 2003, s. 62; Rossi 2023, s. 203–208.
  69. ↑ a b Rossi 2023, s. 209–212.
  70. ↑ LAP-LAU Sisältää hitin: Levyt ja esittäjät Suomen musiikkilistoilla 1960-2018. Viitattu 6.8.2024.
  71. ↑ a b c Rossi 2023, s. 212–217.
  72. ↑ Rossi 2023, s. 214.
  73. ↑ Rossi 2023, s. 217–225.
  74. ↑ Rossi 2023, s. 225–226, 228.
  75. ↑ Rossi 2023, s. 226–228.
  76. ↑ a b Rossi 2023, s. 228–232.
  77. ↑ a b Rossi 2023, s. 233–238.
  78. ↑ Lyytinen 2003, s. 121, 122.
  79. ↑ Rossi 2023, s. 238–241.
  80. ↑ Rossi 2023, s. 245–247.
  81. ↑ Rossi 2023, s. 247–251.
  82. ↑ Rossi 2023, s. 251.
  83. ↑ Rossi 2023, s. 251–254.
  84. ↑ Rossi 2023, s. 254–257.
  85. ↑ Rossi 2023, s. 253, 255.
  86. ↑ Rossi 2023, s. 257–261.
  87. ↑ Rossi 2023, s. 261–266.
  88. ↑ Rossi 2023, s. 265.
  89. ↑ Rossi 2023, s. 266–271.
  90. ↑ Lyytinen 2003, s. 108–109.
  91. ↑ Rossi 2023, s. 279–283.
  92. ↑ a b Lyytinen 2003, s. 83; Rossi 2023, s. 287–289.
  93. ↑ a b Rossi 2023, s. 283–284.
  94. ↑ Rossi 2023, s. 294.
  95. ↑ Lyytinen 2003, s. 75; 142–143; Rossi 2023, s. 285–287.
  96. ↑ Rossi 2023, s. 290–291.
  97. ↑ Rossi 2023, s. 291–294.
  98. ↑ Rossi 2023, s. 294–296.
  99. ↑ Lyytinen 2003, s. 126; Rossi 2023, s. 294–296.
  100. ↑ Rossi 2023, s. 297–29.
  101. ↑ Rossi 2023, s. 300–309.
  102. ↑ Rossi 2023, s. 309–313.
  103. ↑ Rossi 2023, s. 313–316.
  104. ↑ a b Rossi 2023, s. 316–319.
  105. ↑ Rossi 2023, s. 319.
  106. ↑ Rossi 2023, s. 320–323.
  107. ↑ Rossi 2023, s. 325–328.
  108. ↑ a b c Rossi 2023, s. 328–330.
  109. ↑ Uusitorppa, Harri: Nyt ei nuppi juuri tutise. Helsingin Sanomat, 30.4.2007. HS.fi (tilaajille).
  110. ↑ Rossi 2023, s. 330–334.
  111. ↑ Rossi 2023, s. 347.
  112. ↑ Rossi 2023, s. 333–337.
  113. ↑ Rossi 2023, s. 337–338.
  114. ↑ Rossi 2023, s. 340–344.
  115. ↑ Rossi 2023, s. 330–331, 338–340.
  116. ↑ Rossi 2023, s. 344–345.
  117. ↑ Rossi 2023, s. 345–348.
  118. ↑ Rossi 2023, s. 333.
  119. ↑ Rossi 2023, s. 348–350.
  120. ↑ Rossi 2023, s. 350.
  121. ↑ Rossi 2023, s. 353–355.
  122. ↑ Rossi 2023, s. 355–356.
  123. ↑ Rossi 2023, s. 351–352.
  124. ↑ Rossi 2023, s. 352.
  125. ↑ Rossi 2023, s. 357–358.
  126. ↑ Rossi 2023, s. 358–361.
  127. ↑ a b Rossi 2023, s. 365–366.
  128. ↑ Timon, Puosun ja Epan peijaiset Tavastia-klubi. 2022. Viitattu 7.3.2024.
  129. ↑ Schildt, Saku: Kunnianosoitus joukosta poistuneille – Lapinlahden linnut tekee paluun yhden keikan ajaksi Soundi. 17.3.2022. Viitattu 7.3.2024.
  130. ↑ Schildt, Saku: Lapinlahden linnut juhlii 40-vuotista uraansa – yhtyeen juhlarundi ulottuu viiteen kaupunkiin Soundi. 21.2.2023. Viitattu 7.3.2024.
  131. ↑ a b Römpötti, Harri: Lapinlahden Lintujen pikkutuhma huumori tuntui Tavastialla vanhentuneelta, mutta musiikillisesti orkesteri loisti. Helsingin Sanomat, 26.10.2023. HS.fi. Viitattu 25.3.2024.
  132. ↑ a b Mattila, Mikael: Lapinlahden linnut havainnollisti Tampereella, miksi se on niin merkittävä instituutio Soundi. 31.10.2023. Viitattu 25.3.2024.
  133. ↑ Rossi 2023, s. 56–57, 81.
  134. ↑ Rossi 2023, s. 271, 292–293.
  135. ↑ Lyytinen 2003, s. 37; Rossi 2023, s. 73.
  136. ↑ Lyytinen 2003, s. 17, 129; Rossi 2023, s. 108.
  137. ↑ Rossi 2023, s. 108, 125, 143.
  138. ↑ Rossi 2023, s. 335.
  139. ↑ Rossi 2023, s. 108.
  140. ↑ Rossi 2023, s. 185, 281.
  141. ↑ Lyytinen 2003, s. 97, 121–122, 132; Rossi 2023, s. 212, 234, 271, 292.
  142. ↑ Lyytinen 2023, s. 132; Rossi 2023, s. 271.
  143. ↑ a b Lyytinen 2003, s. 129–130.
  144. ↑ Rossi 2023, s. 53.
  145. ↑ Lyytinen 2003, s. 38; Rossi 2023, s. 103.
  146. ↑ Mattila, Ilkka: 30 vuotta klassista folk-honotusta. Helsingin Sanomat, 19.11.1992, s. 50. Näköislehti (maksullinen). Viitattu 1.2.2021.
  147. ↑ a b Pienvikaisten paratiisi Helsingin Sanomat. 16.12.2005. Viitattu 13.10.2024.
  148. ↑ Rossi 2023, s. 87.
  149. ↑ Lyytinen 2003, s. 38–39; Rossi 2023, s. 110–111.
  150. ↑ Rossi 2023, s. 126.
  151. ↑ Rossi 2023, s. 145–146.
  152. ↑ Lyytinen 2003, s. 119; Rossi 2023, s. 178, 181.
  153. ↑ Lyytinen 2003, s. 120.
  154. ↑ Rossi 2023, s. 200.
  155. ↑ Lyytinen 2003, s. 121–122; Rossi 2023, s. 212.
  156. ↑ Lyytinen 2003, s. 121–122, Rossi 2023, s. 234.
  157. ↑ Lyytinen 2003, s. 123–124.
  158. ↑ Rossi 2023, s. 262.
  159. ↑ Rossi 2023, s. 281.
  160. ↑ Rossi 2023, s. 298.
  161. ↑ a b Rossi 2023, s. 318–319.
  162. ↑ Rossi 2023, s. 331–333.
  163. ↑ Rossi 2023, s. 50, 52, 92–93, 283.
  164. ↑ Lyytinen 2003, s. 40, Rossi 2023, s. 109–111.
  165. ↑ Taina Rajannin (1990) mukaan. (Lyytinen 2003, s. 127–128.)
  166. ↑ a b c Rossi 2023, s. 371.
  167. ↑ Rossi 2023, s. 92–93.
  168. ↑ Virkkala, Markku: Tapio Liinojan toiset kasvot Iltalehti. 14.12.2015. Viitattu 22.1.2024.
  169. ↑ Siippainen, Aapo: Tapio Liinoja: Lapinlahdenkatu Savon Sanomat. 22.3.2016. Viitattu 22.1.2024.
  170. ↑ Legendaarisen suomalaisbändin biisit levytettiin uusiksi Helsingin Uutiset. 12.1.2016. Viitattu 22.1.2024.
  171. ↑ ”Kohta varisee!” (Lauluja Nuppilasta). Lapinlahden Linnut, EMI, 1988.
  172. ↑ Lyytinen 2003, s. 132; Rossi 2023, s. 146.
  173. ↑ ”Apinan raivolla” (Iso muna). Lapinlahden Linnut, Kestoviihde, 1999.
  174. ↑ Rossi 2023, s. 282.
  175. ↑ Rossi 2023, s. 252–253, 255.
  176. ↑ Rossi 2023, s. 201, 214.
  177. ↑ Rossi 2023, s. 244–245.
  178. ↑ Rossi 2023, s. 265–266, 282–283, 318–319, 359.
  179. ↑ Rossi 2023, s. 315–316.
  180. ↑ Rossi 2023, s. 331–332.
  181. ↑ Lyytinen 2003, s. 127.
  182. ↑ Lyytinen 2003, s. 128.
  183. ↑ Rossi 2023, s. 52.
  184. ↑ Lyytinen 2003, s. 76.
  185. ↑ Kotkaniemi, Pentti: Maailman kahdeksan ihmettä. Suomi, 1990. (Sarjan 6. jakso.)
  186. ↑ a b Lyytinen 2003, s. 19.
  187. ↑ Rossi 2023, s. 54.
  188. ↑ Rossi 2023, s. 54–55.
  189. ↑ Rossi 2023, s. 69.
  190. ↑ a b Rossi 2023, s. 102.
  191. ↑ Lyytinen 2003, s. 50, 108.
  192. ↑ Rossi 2023, s. 250.
  193. ↑ Rossi 2023, s. 327–328.
  194. ↑ Lyytinen 2003, s. 54–56, 59; Rossi 2023, s. 113, 137, 336.
  195. ↑ Lyytinen 2003, s. 66–71; Rossi 2023, s. 153–158.
  196. ↑ Lyytinen 2003, s. 136.
  197. ↑ Lyytinen 2003, s. 103.
  198. ↑ Rossi 2023, s. 96–98.
  199. ↑ Rossi 2023, s. 159, 166–167.
  200. ↑ Rossi 2023, s. 252–253.
  201. ↑ Ahlroth, Jussi: Lapinlahden Lintujen laulaja oli monipuolinen humoristi. Helsingin Sanomat, 4.7.2003. HS.fi. Viitattu 21.2.2023.
  202. ↑ a b Rossi 2023, s. 52.
  203. ↑ a b Lyytinen 2003, s. 131.
  204. ↑ Rossi 2023, s. 344.
  205. ↑ Lyytinen 2003, s. 37–38.
  206. ↑ Lyytinen 2003, s. 34.
  207. ↑ Kallioniemi 2020.
  208. ↑ Järvelä 2012.
  209. ↑ Rossi 2023, s. 48.
  210. ↑ Rossi 2023, s. 36–37.
  211. ↑ Rossi 2023, s. 208.
  212. ↑ Lyytinen 2003, s. 125–126.
  213. ↑ Lyytinen 2003, s. 120–121.
  214. ↑ Nyyssönen, Wille: Petri Nygård versioi Vituttaa-singlellä Lapinlahden linnut -klassikkoa Findance. 8.4.2022. Viitattu 23.10.2024.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Lapinlahden_Linnut&oldid=22850713”