Fenomenologia

Fenomenologia (kreik. φαινόμενoν, fainomenon, ilmenevä, ilmiö; kreik. λόγος, logos, puhe, oppi) eli oppi ilmiöistä tutkii todellisuuden ilmenemistä ihmiselle hänen kokemusmaailmassaan. Se on filosofian tutkimussuuntaus ja oppi, joka pyrkii tutkimaan tietoisuuden rakenteita havaintokokemuksessa.

Termi ”fenomenologia” ilmaantui filosofiaan alun pitäen 1700-luvulla. Termin esitteli Christoph Friedrich Oetinger, ja sillä tarkoitettiin empiirisen kokemuksen perustavien aineosien tutkimusta. Hieman myöhemmin termin teki tunnetummaksi Johann Heinrich Lambert, ja myös Immanuel Kant ja Johann Gottlieb Fichte käyttivät sitä muutamissa yhteyksissä. Ennen kaikkea termin teki tunnetuksi G. W. F. Hegel teoksessaan Hengen fenomenologia (Phänomenologie des Geistes, 1807).

Hegelille fenomenologia oli filosofinen lähestymistapa, joka alkaa ilmiöiden eli tietoisessa kokemuksessa meille ilmenevien asioiden tutkimisella. Tavoitteena oli lopulta tavoittaa absoluuttinen, looginen, ontologinen ja metafyysinen Henki tai Mieli (Geist), joka oli ilmiöiden taustalla. Tätä on kutsuttu dialektiseksi fenomenologiaksi.

1900-luvun alussa termiä alkoi käyttää hegeliläisestä poikkeavassa merkityksessä Edmund Husserl omasta filosofisesta lähestymistavastaan. Husserlille fenomenologia oli filosofinen lähestymistapa, joka ottaa lähtökohdakseen intuitiiviset ilmiökokemukset eli fenomenologisessa reflektiossa meille ilmenevät asiat, ja pyrkii uuttamaan niistä kokemuksen olennaiset piirteet ja kokemiemme asioiden olemuksen. Tätä on kutsuttu transsendentaaliseksi fenomenologiaksi. Husserlin näkemys on yhteensopiva Brentanon koulukunnan näkemysten kanssa, ja sitä kehittivät edelleen sellaiset filosofit kuin Maurice Merleau-Ponty, Max Scheler, Hannah Arendt, Dietrich von Hildebrand ja Emmanuel Lévinas.^lähde? Husserlin oppilaalle Martin Heideggerille fenomenologinen näkemys olioiden maailmasta tulee ohittaa ymmärtämällä oleminen kaiken olemassa olevan taustalla, eli se toimii johdantona ontologiaan (fundamentaaliontologia). Tätä on kutsuttu eksistentialistiseksi fenomenologiaksi.^lähde? Husserlista ja Heideggerista ponnistavaa suuntausta kutsutaan usein mannermaiseksi fenomenologiaksi tai yksinkertaisesti fenomenologiaksi.

Husserlin ja Heideggerin fenomenologinen kiista vaikutti eksistentialistisen fenomenologian ja eksistentialismin kehitykseen Ranskassa, mikä ilmenee erityisesti Jean-Paul Sartren ja Simone de Beauvoirin teoksissa, Münchenin fenomenologiassa (Johannes Daubert, Adolf Reinach, Alexander Pfänder Saksassa ja Alfred Schütz Itävallassa), sekä Paul Ricoeurillä. Husserl ja Heidegger ovat vaikuttaneet merkittävästi myös Jacques Derridan ja Bernard Stieglerin ajatteluun.

Fenomenologia nähdään usein yhtenä “mannermaisen filosofian” suuntauksena, mutta todellisuudessa Husserl ei ollut ainoa modernin fenomenologian luoja. Yhdysvaltalainen Charles Sanders Peirce alkoi käyttää “fenomenologia” (myöh. myös faneroskopia [phaneroscopy]) sanaa Husserlista riippumatta ja itse asiassa tätä ennen filosofian perustavimmaksi katsomastaan osa-alueesta. Peirceläinen fenomenologian metodi muistuttaa suurelta osin Husserlin metodia perustuen vastaavalla reduktion ajatukselle. Peircen mukaan Fenomenologian tarkoitus oli oikeuttaa perustavat kaikkea kokemusta ehdollistavat kategoriat, joiden varaan kaikki filosofia — estetiikka, etiikka, logiikka ja metafysiikka – joutuisivat nojautumaan.

Fenomenologia-sanaa käytetään myös analyyttisen mielenfilosofian piirissä.

Historia

Fenomenologia-termin ja fenomenologian lyhyt historia

Vaikka termiä ”fenomenologia” on käytetty filosofian historiassa usein ennen jo Husserlia, termin nykyinen käyttö on kytköksissä ennen kaikkea hänen menetelmiinsä. Seuraavassa on lueteltu ajattelijoita, jotka ovat vaikuttaneet fenomenologia-termin käyttöön ja siihen liittyvien ajatusten kehitykseen:

• Friedrich Christoph Oetinger (1702–1782), saksalainen pietisti, käytti termiä fenomenologia ”jumalallisen suhteiden järjestelmän” tutkimisesta.

• David Hume (1711–1776) vaikuttaa ottavan fenomenologisen tai psykologisen lähestymistavan kuvatessaan kausaalisuuden ymmärtämistä psykologisin termein. Hän toimi inspiraationa Kantin tekemälle erottelulle fenomenaalisen ja noumenaalisen todellisuuden välillä.

• Johann Heinrich Lambert (1728–1777), matemaatikko, fyysikko ja filosofi, käytti termiä fenomenologia empiirisen tiedon taustalla olevien vaikutelmien teoriasta.

• Immanuel Kant (1724–1804) erotti Puhtaan järjen kritiikissä olevan ilmiöinä (fenomenon), sellaisina kuin ihmisen aistikyky ja ymmärrys ne hahmottaa; ja olevat sellaisenaan (noumenon), jotka eivät ilmene ajassa eivätkä paikassa, ja joista voimme tehdä päteviä päätelmiä.

• G. W. F. Hegelin (1770–1831) hengenfenomenologia liittyy keskeisesti hänen filosofiaansa ja metafysiikkaansa. Hegel haastoi Kantin ajatukset tuntemattomasta ”olevasta sellaisenaan”, ja julisti, että ilmiöitä tutkimalla voimme saavuttaa tietoisuuden kaiken takana olevasta absoluuttisesta hengestä, jolla Hegel tarkoitti todellisuuden perimmäistä käsitettävää ja mielekästä luonnetta. Hengenfenomenologia tarkastelee niitä tietoisuuden ja itsetietoisuuden eri tasoja, joilla absoluuttinen henki ilmenee itselleen. Hegelin Hengen fenomenologia (1807) synnytti monia vastustavia näkemyksiä, joihin kuuluvat muun muassa Søren Kierkegaardin, Martin Heideggerin ja Jean-Paul Sartren eksistentialismi sekä Karl Marxin ja hänen seuraajiensa materialismi.

• Franz Brentano (1838–1917) vaikuttaa käyttäneen termiä fenomenologia joillakin Wienissä pitämillään luennoilla.
• Charles Sanders Peirce (1839–1914) kutsui ”fenomenologiaksi” ja myöhemmin myös ”faneroskopiaksi” filosofisen järjestelmänsä ensimmäistä ja perustavinta osa-aluetta. Fenomenologian metodi, joka muistutti suuresti Husserlin myöhemmin kehittämää ajatusta fenomenologisesta reduktiosta, tarjosi filosofialle kokemuksellisesti koeteltavan perustan subjektiivisen kokemuksen fenomenologisessa reflektiossa. Fenomenologia oikeutti Peircen kolme fenomenologista kategoriaa, Ensiyden (Firstness), Toiseuden (Secondness) ja Kolmansuuden (Thirdness). Nämä muodostavat perustan kolmipaikkaiselle merkkirelaatiolle ja tätä kautta logiikalle/semiotiikalle ja metafysiikalle.

• Carl Stumpf (1848–1936) käytti termiä viittaamaan aistimussisällön ontologiaan.

• Edmund Husserlia (1859–1938) pidetään nykyaikaisen fenomenologian perustajana. Hän oli Brentanon oppilas ja omaksui tältä muun muassa intentionaalisuuden käsitteen. Husserl määritteli fenomenologian uudelleen ensin deskriptiiviseksi psykologiaksi ja myöhemmin tietoteoreettiseksi, fundamentaaliksi eideettiseksi tieteenalaksi, joka tutkii olemuksia. Hänen fenomenologiansa sai alkunsa psykologismin vastustamisesta; fenomenologia ei tarkastele tietoisuutta empiirisen psykologian kohteena vaan niiden välttämättömien, olemuksellisten rakenteiden kokonaisuutena, joiden kautta todellisuuden mielekäs kokemuksellinen jäsentyminen tulee mahdolliseksi.

• Max Scheler (1874–1928) kehitti edelleen Husserlin fenomenologista menetelmää ja laajensi sen käsittämään tieteellisen menetelmän reduktion. Hän on vaikuttanut muun muassa Edith Steinin ajatteluun.

• Martin Heidegger (1889–1976) oli Edmund Husserlin oppilas ja jatkoi fenomenologian kehittämistä. Hän kritisoi Husserlin fenomenologian teoriaa pyrkiessään kehittämään ontologisen teorian, joka johti hänet ajatukseensa Daseinista, abstraktista ihmisyksilöstä.

• Alfred Schütz (1899–1959) kehitti fenomenologiaa jokapäiväisen kokemuksen pohjalta. Hän on vaikuttanut muun muassa Peter Bergeriin ja Thomas Luckmanniin.

• Karl Jaspers (1883–1969) on Heideggerin ohella eksistenssifilosofian kehittäjiä.

• Maurice Merleau-Ponty (1908–1961) oli ranskalainen fenomenologisen koulukunnan edustaja.

Husserl

Husserlin fenomenologian alkuperä

Edmund Husserl johti monet keskeisistä fenomenologian käsitteistä opettajiensa Franz Brentanon ja Carl Stumpfin teoksista ja luennoista. Yksi keskeisistä käsitteistä, jonka Husserl lainasi Brentanolta, oli ajatus eräästä tietoisuuden keskeisimmästä piirteestä, sen alituisesta intentionaalisuudesta. Jokaisella uskomuksella, halulla jne. on kohde johon se viittaa: uskottu, haluttu jne. Intentionaalisuuden ominaisuus, eli intentionaalisen kohteen omaaminen, oli avaintekijä, joka erotti mentaaliset ja psyykkiset ilmiöt fysikaalisista ilmiöistä (kappaleista), koska fysikaalisilta ilmiöiltä puuttui intentionaalisuus kokonaan. Intentionaalisuus oli avaintekijä, jonka avulla fenomenologinen filosofia pyrki voittamaan nykyaikaista filosofiaa hallinneen subjekti/objekti -kahtiajaon. Intentionaalisuus on siten tietoisuuden tietoisuutta jostakin. Brentanolle intentionaalisuus kuitenkin tarkoittaa sitä, että objekti, johon mieli suuntautuu on mielen sisällä, in eksistenssi on siten mielen sisällä olemista, ei missään nimessä ei olemista tai olemattomuutta. Brentanolaisessa intentionaalisuudessa objektin sisältö muodostuu siten, että fysikaalinen objekti intentionaalisesti in-eksistoi mielen sisässä eli, että mikä tahansa sellainen mentaalinen tila tai akti, joka suuntautuu objekteihin on intentionaalinen.

Husserlin käsitys intentionaalisuudesta eroaa Brentanon vastavaasta, sillä Husserlille intentionaalisuus pelkkänä suuntautuneisuutena oli riittämätön ja epätyydyttävä. Husserlin mukaan brentanolainen intentionaalisuus ei kykene selittämään vastineettomia objekteja. Husserlin mielestä oli sellaisia intentionaalisia akteja, jotka selvästi suuntautuvat johonkin objektiin tai kohteeseen, mutta joille ei ole olemassa niitä vastaavaa oliota, esinettä, tms. reaalisessa maailmassa. Tällaisia intentionaalisia akteja olisivat mm. hallusinaatiot, illuusiot, suurimpien luonnollisten lukujen ajattelu jne. (katso Logische Untersuchungen, sivut 380, 381 ja 387, 388, 1984 [1900/1]). Husserl siis hylkäsi opin aktin immanenssista, eli objektin in¬eksistenssisestä luonteesta. Pitäydyttäessä vain objektin ilmiöllisissä piirteissä jää se selvittämättä, miksi jokin asia tai ilmiö on siten kuin se on? Miksi jokin on rakastettu, haluttu, vihattu? jne. Husserlin intentionaalisuudessa on sijansa myös merkityksille ja mielille eli sellaiselle tarkastelulle, jossa selvitetään mistä jostakin (von etwas) tietoisuus on. Merkitys mielen taso tekee suuntautuneisuuden objektit merkityksellisiksi ja se on keskeisessä asemassa Husserlin intentionaalisuudessa koko hänen filosofiassaan. Intentionaalisen aktin merkitys mielen sisältävälle momentille Husserl antaa Ideen 1 -teoksessa (1913) nimeksi noema, ja se esiintyy ainoastaan tietoisuuden sisällä sen ideaalisella tasolla. Tämä termi ei esiinny vielä teoksessa Logische Untersuchungen.

Intentionaalisen aktin piirteet Husserlin fenomenologiassa

Husserlille tietoisuus on tietoisuutta jostakin (Bewußtsein von etwas). Husserlin käsitystä intentionaalisuudesta ja mielen suuntautuneisuudesta leimaa kautta linjan hänen suorittamansa kolmijakoisuus intentionaalisen aktin luonteesta. Tämän kolmijaon muodostavat:

Intentionaalisuuden käsite (akti itsessään, suuntautuneisuus, noesis)

Merkitys, mieli (noema)

Referenssi (objekti)

Husserl omaksui Brentanolta myös deskriptiivisen psykologian menetelmän, sekä Stumpfilta psykologisen analyysin, joka vaikutti Husserlin varhaisiin teoksiin. Muiksi fenomenologian taustavaikuttajiksi voidaan nähdä skeptisismi (epokhen käsite), René Descartes (metodologinen epäily, cogito), brittiläinen empirismi (Locke, Hume, Berkeley, Mill), sekä Immanuel Kant ja uuskantilaisuus (Husserlin transsendentaalinen käänne).

Logische Untersuchungen

Ensimmäisessä merkittävässä teoksessaan Logische Untersuchungen (”Loogisia tutkimuksia”, 1900/1901) Husserl käsitteli fenomenologiaa edelleen deskriptiivisenä eli kuvailevana psykologiana, edelleen Brentanon vaikutuksen alaisena. Husserl analysoi mentaalisten aktien intentionaalisia rakenteita ja sitä, kuinka ne ovat suuntautuneet sekä todellisuuden että ajatuksen objekteihin. Tavoitteena oli paluu ”asioihin itseensä” ^selvennä. Logische Untersuchungen alkaa voimakkaalla loogisen psykologismin kritiikillä. Teoksessa Husserl perusti erillisen logiikan, filosofian ja fenomenologian tutkimusalueen, joka oli erillinen empiirisistä tieteistä.

Transsendentaalifenomenologia teoksen Ideen jälkeen

Joitakin vuosia Logische Untersuchungenin julkaisun jälkeen Husserl päätyi erottamaan toisistaan tietoisuuden aktit (noesis) ja ilmiöt, joihin ne olivat suuntautuneet (noemata). ”Noeettinen” viittaa tietoisuuden intentionaalisiin akteihin (kuten uskomiseen, haluamiseen, vihaamiseen ja rakastamiseen). ”Noemaattinen” viittaa olioihin tai sisältöön (noema), joka ilmenee noeettisissa akteissa (vastaavasti: uskottu, haluttu, vihattu ja rakastettu).

Se mitä havaitsemme, ei ole olio itsessään, vaan se missä määrin se ilmenee intentionaalisissa akteissa. Tieto ”olemuksista” olisi mahdollista vain ”sulkeistamalla” kaikki oletukset ulkoisen maailman olemassaolosta sekä epäoleelliset (subjektiiviset) piirteet, joilla oliot ilmenevät meille konkreettisesti. Tätä menettelytapaa Husserl kutsui nimityksellä epokhe.

Myöhemmin Husserl keskittyi tietoisuuden käsitteellisiin, olemuksellisiin rakenteisiin. Koska hän halusi välttää kaikki hypoteesit ulkoisten olioiden olemassaolosta, hän esitteli fenomenologisen reduktion menetelmän niiden eliminoimiseksi. Tavoitteena oli ”puhdas tietoisuus” tai ”fenomenologisesti puhdas kokemus”: jäljelle jäi vain puhdas transsendentaalinen minä, konkreettisen empiirisen egon vastakohtana. Näin transsendentaalinen fenomenologia oli puhtaaseen tietoisuuteen jääneiden olemuksellisten rakenteiden tutkimista. Käytännössä tämä tarkoittaa noemoiden ja niiden välisten suhteiden tutkimista.

Uudet ajatuksensa Husserl julkaisi teoksessa Ideen vuonna 1913. Transsendentaaleihin fenomenologeihin kuuluvat muun muassa Oskar Becker, Aron Gurwitsch ja Alfred Schütz. Theodor Adorno kritisoi Husserlin fenomenologisen tietoteorian käsitettä metakritiikissään Zur Metakritik der Erkenntnistheorie. Studien über Husserl und die phänomenologischen Antinomien (1956).

Realistinen fenomenologia

Husserlin julkaistua teoksensa Ideen, monet fenomenologit ottivat kriittisen asenteen hänen uusia teorioitaan kohtaan. Erityisesti Münchenin koulukunnan jäsenet ottivat etäisyyttä Husserlin uuteen transsendentaaliseen fenomenologiaan ja suosivat aikaisempaa Logische Untersuchungen -teoksen ensimmäisen painoksen realistista fenomenologiaa.

Realistisiin fenomenologeihin kuuluvat muun muassa Adolf Reinach, Alexander Pfänder, Johannes Daubert, Max Scheler, Roman Ingarden, Nicolai Hartmann ja Hans Köchler.

Eksistentialistinen fenomenologia

Eksistentialistinen fenomenologia eroaa transsendentaalisesta fenomenologiasta hylkäämällä transsendentaalin minän. Martin Heidegger katsoi tietoisen olion olevan aina jo maailmassa. Hänen lisäkseen muun muassa Maurice Merleau-Ponty on vastustanut minän transsendenttiyttä suhteessa maailmaan. Eksistentialistinen fenomenologia säilyttää transsendentialismin siinä määrin, että sen mielestä fenomenologisen menetelmän tulee ottaa lähtökohdakseen ennakko-oletuksien vaikuttama tila – sen tulee nousta esimerkiksi luonnollisesta ja tieteellisestä asenteesta tai maailman luonnetta kuvaavista ontologisista teorioista nousevien maailmaa koskevien väitteiden yläpuolelle. Esimerkiksi Heideggerin mielestä Descartesin ja Kantin virhe perustui heidän virheelliseen käsitykseensä siitä, mitä ennakko-olettaminen eli apriorisuus on.

Erot Husserlin ja Heideggerin välillä

Siinä missä Husserl näki filosofian tieteenalana, joka tuli perustaa tietoteoriana ymmärrettyyn fenomenologiaan, Heideggerilla oli täysin erilainen näkemys. Heidegger itse muotoili eron seuraavasti:

»Husserlille fenomenologinen reduktio on menetelmä fenomenologisen näkökyvyn johtamiseksi ihmisolion, jonka elämä on osallisena asioiden ja henkilöiden maailmassa, luonnollisesta asenteesta takaisin tietoisuuden transsendentaaliseen elämään ja sen noeettis-noemaattisiin kokemuksiin, joissa oliot konstituoidaan tietoisuuden korrelaatteina. Meille fenomenologinen reduktio merkitsee fenomenologisen näkökyvyn johtamista takaisin olevan ymmärtämisestä, mikä sitten onkaan tämän ymmärtämisen luonne, tämän olevan Olemisen ymmärtämiseen – –.»

Heideggerin mukaan filosofia ei ollut lainkaan tieteenala, vaan jotain tiedettä paljon perustavampaa. Hänelle tiede oli vain yksi tapa saada tietoa maailmasta, ilman erikoista pääsyä totuuteen. Edelleen, tieteellinen ajattelutapa itsessään rakentui paljon ”alkukantaisemman” käytännöllisen, jokapäiväisen tiedon perustalle. Husserl suhtautui skeptisesti tähän kvasi-mystisenä pitämäänsä lähestymistapaan, ja tämä vaikutti heidän välisiinsä kiistoihin.

Sen sijaan, että Heidegger olisi nähnyt fenomenologian ”ensimmäisenä filosofiana” tai perustavana tieteenalana, hän piti sitä metafyysisenä ontologiana: ”Oleminen on filosofian varsinainen ja ainoa teema”. Husserlille oleminen ilmeni vain riippuvuussuhteessa tietoisuuteen, kun taas Heideggerille se oli kaiken lähtökohta. Husserlille meidän olisi tullut abstrahoida pois kaikki empiirisen minämme konkreettiset määritykset, jotta voisimme kääntyä puhtaaseen tietoisuuteen; Heidegger katsoi, että: ”filosofian mahdollisuudet ja kohtalot ovat sidottuja ihmisen olemassaoloon, ja siten ajallisuuteen ja historiallisuuteen”.

Ontologinen olemassaolo ja eksistentiaalinen olemassaolo ovat kuitenkin erillisiä kategorioita, joten näiden asioiden yhdistäminen Heideggerin tavoin oli Husserlin näkemyksen mukaan Heideggerin tekemän virheen alku ja juuri. Husserl syytti Heideggeria siitä, että tämä nosti esille ontologian kysymyksen, mutta epäonnistui siihen vastaamisessa, alkaen sen sijaan puhua Daseinista, ainoasta olevasta jolle Oleminen on jokin kysymys. Husserlin mukaan tämä ei ollut sen enempää ontologiaa kuin fenomenologiaakaan, vaan pelkkää abstraktia antropologiaa. Heidegger vastasi kritiikkiin esittämällä, että eksistentiaalit ovat aina edellytettyinä kaikessa antropologiassa, eikä niitä eksistenssin johdoksina voida abstrahoida antropologian struktuureista.

Eksistentialistisiin fenomenologeihin kuuluvat Martin Heidegger, Hannah Arendt, Emmanuel Lévinas, Gabriel Marcel, Jean-Paul Sartre, Paul Ricoeur ja Maurice Merleau-Ponty.

Fenomenologia Suomessa

Suomalaisen fenomenologian alkuvaiheet

Erik Ahlman (1892–1952) esitteli fenomenologista menetelmää ensimmäisenä Suomessa. Ahlmanin fenomenologia ei lähtenyt liikkeelle Edmund Husserlin ajattelusta kuten fenomenologia yleensä. Ahlmanin käsitys fenomenologiasta tulee lähelle Max Schelerin fenomenologiaa. Ahlman pyrki luomaan fenomenologiasta kokonaisen maailmankatsomuksen.

Sven Krohn jatkoi myöhemmin Ahlmanin työtä fenomenologian eteen. Ahlman rohkaisi Krohnia arvostelemaan väitöskirjassaan analyyttista filosofiaa ja erityisesti loogisia empiristejä, muun muassa verifikaatioperiaatetta ja totuuden koherenssikäsitystä^lähde?. Krohn sai väitöskirjastaan voimakasta kritiikkiä Wienin piiriin yhteydessä olleelta Eino Kailalta ja hänen oppilailtaan^lähde?.

Turun fenomenologinen liike

Noin kymmenen vuotta väitöskirjansa julkaisemisen jälkeen Krohn nimitettiin Turun yliopiston professoriksi 1960-luvulla. Krohn loi Turusta Suomen fenomenologisen filosofian keskuksen. Krohnin oppilaisiin kuuluivat myöhemmin mm. eksistentiaalista filosofiaa tutkinut Lauri Rauhala, Seppo Sajama, Reijo Wilenius ja Matti Juntunen.

Krohnin oppilaat olivat kiinnostuneita Husserlin lisäksi myös Martin Heideggerin filosofiasta. Filosofian lisäksi psykologiaa lukenut Lauri Rauhala teki väitöskirjansa intentionaalisuuden ja alitajunnan suhteesta (1969). Väitöskirjassa tutkittiin jungilaisen psykoanalyysin filosofisia perusteita Husserlin ja Heideggerin avulla.

Krohnin oppilaan toiminut Sajama teki väitöskirjansa Franz Brentanon filosofiasta. Nykyisen Itä-Suomen yliopiston professori Seppo Sajama on tutkinut fenomenologiaa analyyttisen filosofian näkökulmasta.

Krohnin oppilaisiin kuulunut Matti Juntunen siirtyi 1970-luvulla toimimaan Jyväskylän yliopistossa. Juntunen käsitteli lisensiaatintyössään Edmund Husserlin filosofiaa. Juntusen lupaava tutkijanura katkesi, kun hän kuoli vain noin 36-vuotiaana. Reijo Wilenius kuitenkin jatkoi fenemologian perinnettä Jyväskylän yliopistossa.

Tampereen fenomenologinen liike

Suomessa Fenomenologiaa on tutkittu 80-luvulta alkaen myös Tampereen yliopistossa. Erityisesti Juha Varton ympärille rakentuva fenomenologinen liike on ottanut voimakkaasti kantaa myös yhteiskunnalliseen keskusteluun. Varton johtama filosofinen liike perusti filosofisen Niin & Näin -lehden.

Fenomenologian sovellusalueita

Fenomenologia arkkitehtuurissa

1970-luvulta lähtien Heideggerin kirjoituksista vaikutteita saanut fenomenologia alkoi vaikuttaa arkkitehtoniseen ajatteluun. Norjalainen Christian Norberg-Schulz oli keskeisiä henkilöitä tässä liikkeessä. Hän valmistui Eidgenossische Technische Hochschulesta Zürichissä vuonna 1949, ja hänestä tuli lopulta Oslon arkkitehtuurikoulun dekaani. Hänen merkittävimpiä kirjoituksiaan olivat Genius Loci: Towards a Phenomenology of Architecture (1980) ja Intentions in Architecture (1963). Näitä teoksia luettiin laajalti arkkitehtuurin alan oppilaitoksissa 1960- ja 70-luvuilla. Muita fenomenologiaan yhdistetty arkkitehteja ovat olleet muun muassa Charles Willard Moore, Steven Holl, Peter Zumthor ja Alberto Pérez-Gómez.

Fenomenologian kritiikki

Daniel Dennett on kritisoinut fenomenologiaa sillä, ettei sen avoimesti ”ensimmäisen persoonan” lähestymistapa sovi yhteen tieteellisen sivullisen tarkkailijan (”kolmannen persoonan”) lähestymistavan kanssa. Hän meni niin pitkälle, että kehitti tätä korostaakseen termin autofenomenologia, ja asetti sen omaa lähestymistapaansa, itse nimeämäänsä heterofenomenologiaa vastaan. Heideggerin fenomenologiassa ns. ensimmäinen persoona ei kuitenkaan ole maailmastaan ja kanssaihmisistä erillinen subjekti.

Katso myös

• Tampereen fenomenologia
• Fenomenografia

Kirjallisuutta

• Himanka, Juha: Se ei sittenkään pyöri: Johdatus mannermaiseen filosofiaan. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-2597-1
• Husserl, Edmund: Fenomenologian idea: Viisi luentoa. ((Die Idee der Phänomenologie, 1907.) Suomennos: Juha Himanka, Janita Hämäläinen ja Hannu Sivenius) Helsinki: Loki-kirjat, 1995. ISBN 952-9646-10-0
• Jaspers, Karl: Johdatus filosofiaan. ((Einführung in die Philosophie: Zwölf Radiovorträge, 1950.) Suomentanut Sinikka Kallio. 2. painos) Helsingissä: Otava, 2005. ISBN 951-1-20827-6
• Miettinen, Timo (toim.): Fenomenologian ydinkysymyksiä. Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-180-7
• Satulehto, Markku: Elämismaailma tieteiden perustana: Edmund Husserlin tieteen filosofia. Tampere: Tampereen yliopisto, 1992. ISBN 951-44-3129-4

Aiheesta muualla

• Backman, Jussi & Himanka, Juha: Fenomenologia Logos-ensyklopedia. Filosofia.fi.
• Cogan, John: The Phenomenological Reduction The Internet Encyclopedia of Philosophy. (englanniksi)
• Oesch, Erna: Gustav Shpet ja venäläinen fenomenologia. niin & näin 1/1995, 12–13.
• Smith, David Woodruff: Phenomenology The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Phenomenology Online. (englanniksi)
• Organization of Phenomenology Organizations O.P.O.. (englanniksi)

Julkaisuja

• Newsletter of Phenomenology (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Studia Phaenomenologica (englanniksi)
• Bulletin d'analyse phénoménologique (Arkistoitu – Internet Archive) (ranskaksi)
• Janus Head: Journal of Interdisciplinary Studies in Literature, Continental Philosophy, Phenomenological Psychology, and the Arts (englanniksi)
• Journal of the British Society for Phenomenology (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
• Research in Phenomenology (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)

1900-luvun filosofiset koulukunnat

Analyyttinen filosofia	Positivismi Pragmatismi Looginen empirismi
Mannermainen filosofia	Hermeneutiikka Fenomenologia Eksistentialismi Strukturalismi Jälkistrukturalismi Postmodernismi
Marxilainen filosofia	Frankfurtin koulukunta Radikaalifeminismi
Muut	Tomismi Uustomismi