Eino Tainio

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Eino Tainio
Kansanedustaja
6.4.1945–22.3.1970
Ryhmä/puolue SKDL
Vaalipiiri Lapin läänin vaalipiiri
Henkilötiedot
Syntynyt8. syyskuuta 1905
Kemi
Kuollut23. heinäkuuta 1970 (64 vuotta)
Petroskoi
Ammatti kirjaltaja, toimittaja

Eino Alfred Tainio (8. syyskuuta 1905 Kemi – 23. heinäkuuta 1970 Petroskoi) oli suomalainen poliitikko, joka toimi SKDL:n kansanedustajana vuosina 1945–1970.[1] Tainio liittyi laittoman SKP:n jäseneksi vuonna 1926, jonka jälkeen hänestä tuli Pohjois-Suomen johtavia kommunisteja. Tainio sai poliittisen toimintansa johdosta kaksi vankeustuomiota ja vietti sotavuodet turvasäilössä ja keskitysleirillä. Kaikkiaan hän oli vangittuna yli 12 vuotta. Kommunistien toiminnan laillistamisen jälkeen Tainio oli kansanedustajana 25 vuoden ajan.[2][3]

Elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kemissä syntyneen Eino Tainion isä oli työmies Juho Tainio (k. 1932), joka kuului sisällissodan aikana punakaartiin, muttei osallistunut aseelliseen toimintaan. Myöhemmin hän vaikutti poikansa tavoin maanalaisessa kommunistisessa liikkeessä.[4] Kansakoulun käytyään Tainio työskenteli Kemissä Pohjolan Sanomien kirjapainossa 1919-1923 ja Oulussa Pohjan Voiman kirjapainossa 1923-1925.[1] Tainio kuului 1920-luvun alussa sosialidemokraattiseen nuorisoliittoon, jonka lakkauttamisen jälkeen hän liittyi vuonna 1923 Sosialistisen nuorisoliiton jäseneksi.[2] Tainio pidätettiin ensimmäisen kerran varusmiespalveluksensa aikana kesällä 1926. Pohjanmaan Jääkäripataljoonassa palvellutta Tainiota epäiltiin sotilasvakoilusta ja hänet toimitettiin Etsivän keskuspoliisin kuulusteltavaksi Helsinkiin, mutta tapaus ei johtanut syytteeseen. Tainio joutui kuitenkin EK:n seurannan alaiseksi.[5] Hän oli nuorena myös innokas urheilumies. Tainio oli Karjalahden Ihmeen, Kemin Innon ja Rovaniemen Reippaan jäsen, ja toimi TUL:n piirisihteerinä.[1][2][6]

Poliittisena vankina

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varusmiespalveluksensa jälkeen Tainio palkattiin Pohjan Voiman aluetoimittajaksi ja konttorinhoitajaksi Rovaniemeen. Tainio vaikutti kommunistisessa nuorisoliitossa ja toimi Suomen Ammattijärjestön kiertävänä luennoitsijana. Hän yritti saada Rovaniemen työläisnuorisoa järjestäytymään, mutta EK:n mukaan se oli enemmän kiinnostunut "juopottelusta ja renttuilusta”.[7][8] Kesällä 1929 Tainio pidätettiin, kun hänen hallustaan löytyi kommunistien laittomia painotuotteita. Tainio tuomittiin kolmeksi vuodeksi kuritushuoneeseen valtiopetoksen valmistelusta. Hän kärsi rangaistuksensa Tammisaaren pakkotyölaitoksessa ja vapautui elokuussa 1932.[3][5] Tainio vangittiin uudelleen marraskuussa 1933, kun EK:n etsivät Sulo Auer ja Harri Broms iskivät Kemin Kuivanuorossa pidettyyn SKP:n salaiseen piirikokoukseen.[9] Tainio sai viiden vuoden kuritushuonetuomion, josta hän pääsi ehdonalaiseen syksyllä 1938 istuttuaan Tammisaaren pakkotyölaitoksen ohella Riihimäen vankilassa.[2][3] Tammisaaressa Tainio kohosi johtavien vankien joukkoon ja kuului heidän muodostamaansa leirin keskusneuvostoon.[10]

Eino Tainion muistomerkki.

Talvisodan alettua Tainio tuomitsi Neuvostoliiton hyökkäyksen, mutta häntä pidettiin siitä huolimatta ”vakaumuksellisena kommunistina” ja laitettiin turvasäilöön, josta hän vapautui huhtikuussa 1940.[11] Kesän aikana Tainio organisoi Suomen–Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran Kemin osaston toimintaa, jonka seurauksena hänet otettiin jälleen syksyllä turvasäilöön. Jatkosodan aikana Tainio määrättiin syyskuussa 1941 asepalvelukseen niin sanotun Pärmin pataljoonan kranaatinheitinjoukkueeseen, mutta hänet siirrettiin pian työpalvelukseen Koverin keskitysleirille. Elokuussa 1942 Tainio siirrettiin turvasäilöön Helsingin lääninvankilaan ja edelleen kesällä 1944 Karvian varavankilaan, josta hän lopulta vapautui sodan päättyessä syyskuussa 1944.[3][12]

Kansanedustajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vankilasta päästyään Tainio jatkoi polittista toimintaansa kansandemokraattien riveissä. Hänet valittiin kansanedustajaksi vuoden 1945 eduskuntavaaleissa. Tainio oli SKDL:n eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja ja Lapin piirisihteeri sekä SKDL:n liittotoimikunnan ja SKP:n keskuskomitean jäsen. Presidentin valitsijamiehenä hän toimi vuosina 1950, 1956, 1962 ja 1968.[1] Vuonna 1949 Tainio oli yksi Kemi-yhtiön kuuluisan lakon taustahahmoista.[13] Hän toimi myös välittäjänä maaherra Uuno Hannulan kanssa käydyissä neuvotteluissa lakon päättämiseksi.[14] Vuoden 1966 SKP:n edustajakokouksen jälkeen Tainio asettui tukemaan syrjäytetyn puheenjohtajan Aimo Aaltosen ympärille syntynyttä oppositiota.[15] Hän jätti eduskunnan keväällä 1970 ja kuoli myöhemmin kesällä ollessaan lomamatkalla Neuvostoliitossa.lähde?

Vuonna 1981 paljastettiin Ensio Seppäsen veistämä Tainion muistomerkki Vaikka läpi harmaan kiven, joka sijaitsee Meripuistokadulla Kemin kaupungintalon tuntumassa.[16] Esko-Juhani Tennilän toimittama samanniminen Tainion elämäkerta ilmestyi 1992.[17]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Karhunen, Eero: Pohjola kommunismintorjunnan kenttänä : pohjoissuomalaiset kommunistit Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin kontrollin kohteena vuosina 1920–1944. (Pro gradu -tutkielma) Oulu: Oulun yliopisto, 2021. Teoksen verkkoversio (PDF).

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d Eino Tainio Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 22.11.2007.
  2. ↑ a b c d Vaikka läpi harmaan kiven – Sivuja Eino Tainion elämästä 4.5.1992. Demokraattinen Sivistysliitto. Viitattu 11.2.2024.
  3. ↑ a b c d Karhunen 2021, s. 18–19.
  4. ↑ Sisällissodan perintö elää enää haaleana perimätietona kemiläisen Tainion ja oululaisen Rounajan suvuissa Kaleva. 2008. Oulun kaupunginkirjasto. Viitattu 11.2.2024.
  5. ↑ a b Karhunen 2021, s. 32–33.
  6. ↑ Karhunen 2021, s. 28.
  7. ↑ Karvonen, Toivo: ”Salaista ja julkista nuorisotoimintaa”, SKP taistelujen tiellä : vuosikirja III, s. 109. Helsinki: SKP:n puoluetoimikunnan valistusjaosto, 1947.
  8. ↑ Karhunen 2021, s. 25–26.
  9. ↑ Rislakki, Jukka: Maan alla : vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941–1944, s. 136. Helsinki: Love Kirjat, 1985. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  10. ↑ Karhunen 2021, s. 48.
  11. ↑ Karhunen 2021, s. 68.
  12. ↑ Karhunen 2021, s. 75, 93.
  13. ↑ Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa : kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947–1958, s. 92. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-11449-7-9
  14. ↑ Myllymäki, Arvo: Punamultamies : Uuno Hannula lehtimiehenä, kansanedustajana ja maaherrana, s. 187–191. Helsinki: Books on Demand, 2018. ISBN 978-951-56871-8-0
  15. ↑ Leppänen, Veli-Pekka: Kivääri vai äänestyslippu? : Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964–1970, s. 322. (Väitöskirja) Helsinki: Edita, 1999. ISBN 951-37278-5-8
  16. ↑ Kemin alueen patsaita ja muistomerkkejä Kemin kaupunki. Arkistoitu 5.7.2011. Viitattu 28.7.2011.
  17. ↑ Läpi harmaan kiven : Eino Tainion ja Lapin radikaalivasemmiston toiminnasta Kansalliskirjasto. Viitattu 13.2.2024.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Tennilä, Esko-Juhani (toim.): Läpi harmaan kiven : Eino Tainion ja Lapin radikaalivasemmiston toiminnasta. (Marxilainen foorumi -julkaisusarja 2) Helsinki: Demokraattinen Sivistysliitto, 1992. ISSN 1236-6994
Kansandemokraattien kansanedustajat
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Eino_Tainio&oldid=22836057”