Sääty-yhteiskunta Suomessa

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Säätyläiset)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Osa artikkelisarjaa
Valtiomuodot
Vallan lähde
Vallan ideologia
Vallan rakenne

Sääty-yhteiskunta Suomessa oli Suomessa keskiajalta 1900-luvun alkuun saakka vallinnut yhteiskuntamuoto, jossa säädyillä oli lailla vahvistettuja erioikeuksia. Säädyt olivat aatelisto, papisto, porvaristo ja talonpoikaissääty. Jokaisella säädyllä oli vuoden 1906 eduskuntauudistukseen saakka myös omat edustajansa säätyvaltiopäivillä. Suuri osa väestöstä ei kuitenkaan kuulunut mihinkään säätyyn ja oli vailla erioikeuksia.

Säätyjen erioikeudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsissa, johon Suomikin tuolloin kuului, ritariston ja aatelin samoin kuin papiston erioikeudet, sellaisina kuin ne olivat pitkälti voimassa vielä 1900-luvun alussa, vahvistettiin 16. lokakuuta annetuilla laeilla.[1] Aatelistolle vahvistettiin muun muassa oikeus verovapauteen maaomaisuudestaan, yksinomainen oikeus omistaa rälssitoloja, oikeus vastata hovioikeudessa ensimäisenä tuomioistuimena eräissä riita- ja rikosasioissa sekä yksinomainen oikeus korkeimpiin valtion virkoihin. Papiston erioikeuksien tarkoituksena oli edistää ja Suomen evankelisluterilaisen kirkon etuja ja asemaa, vakuuttaa kirkon viroissa oleville virkaan kuuluvat palkkaedut sekä myös turvata koulujen ja niiden opettajien asemaa.[2]

Porvaristolle ja kaupungeille samoin kuin talonpoikaisen kansan oikeuksille ja vapauksille annettiin vakuutus 23. helmikuuta 1789. Porvaristolle vahvistettiin oikeus itsehallintoon omilla alueillaan, oikeus ehdottaa itselleen pormestareita, valita neuvosmiehiä ja ottaa alempia virkamiehiä, olla omain jäsentensä verotettavia ja hoitaa kaupungin rahastoja, kuitenkin niin, että verot riittivät yleisiin ja välttämättömiin tarpeisiin. Aatelisia lukuun ottamatta kukaan ei saanut harjoittaa kaupungeissa kauppaa tai muuta elinkeinoa ilman erityisiä kaupunkilaisoikeuksia. Talonpojille turvattiin omistus- ja vapaa hallintaoikeus maahansa, joka aika ajoin oli ollut rajoittavien määräysten alaisena, sekä vakuutettiin, että taloille kerran tehdyt, laillisessa järjestyksessä vahvistetut veron ja kymmenysten laskut pysyivät voimassa. Jokaiselle myönnettiin myös oikeus käyttään viljelemisessä apuna niin monta työmiestä omista lapsistaan ja palvelijoistaan kuin katsoi tarpeelliseksi.[2]

Vuonna 1789 annettu yhdistys- ja vakuuskirja teki muillekin kuin aatelisille mahdolliseksi hankkia omistukseensa rälssitiloja, jotka kuitenkin pysyivät verovapaina rälssitiloina riippumatta siitä, kuka ne omisti.[3][4] Niinpä varakas porvari tai jopa talonpoika saattoi ostaa itselleen rälssitilan ja säilyttää sen verovapauden[5]. Saman säädöksen nojalla poistettiin myös aateliston yksinoikeus eräisiin korkeimpiin virkoihin.[4]

Muilta osin Ruotsin aateliston vuonna 1723 vahvistetut erioikeudet pysyivät Suomessa voimassa myös Venäjän vallan aikana. Vuonna 1864 aatelistolta kuitenkin poistettiin vapaus henkirahan maksamisesta[4], ja samoilla valtiopäivillä keskusteltiin jo aateliston kaikkien muidenkin erioikeuksien lakkauttamisesta.[4] Kaupankäyntiä koskeneet kaupunkien erioikeudet kumottiin vuonna 1868.[6]

Porvaristolla oli yksinoikeus kaupankäyntiin ja käsityöhön, jotka oli keskitetty kaupunkeihin (poikkeuksena maaseudun suutarit ja sepät). Erityisesti oikeus ulkomaankauppaan oli tärkeä, kun Suomen puutavaralla alkoi 1700-luvulla olla kysyntää Euroopassa. Tällöin kuitenkin porvariston oli siirryttävä toimimaan maaseudulle, josta puutavaraa sai. Vuosina 1721–1772 Suomeen perustettiin noin 70 uutta vientisahaa, joiden omistajat olivat suurkauppiaita ja laivanvarustajia. Lisäksi sahoja oli tähän aikaan Venäjälle kuuluneilla Viipurin ja Haminan seuduilla. Sahalaitokset toimivat alueensa kauppakeskuksina. Ympäristön talonpojat myivät sahalle tukkipuuta ja maalaistuotteita sekä toimivat rahdin kuljettajina. Tässäkin suhteessa porvaristo venytti oikeuksiaan säädösten vastaisesti. Toisaalta myös aatelisto ja papisto kävivät kauppaa, ja valtio salli kiertävän kaupankäynnin maaseudulla. Säädökset alkoivat vanhentua.[5]

Kun vuonna 1879 säädettiin joukko lakeja elin­keino­vapauden toteuttamiseksi, porvariston sääty­eri­oikeudet kumottiin siltä osin, kuin ne koskivat porvareita henkilöinä, mutta kaupungeilla julkis­yhteisöinä oli vielä kauan tämän jälkeen eräitä eri­oikeuksia, joita muilla kunnilla ei ollut.[7].

Vuoden 1869 valtio­päivä­järjestyksellä laajennettiin lisäksi äänioikeutta pappis- ja porvarissäädyn vaaleissa, niin että pappien lisäksi edustajia pappissäätyyn saivat valita myös yliopiston ja oppikoulujen opettajat, kun taas porvarissäädyn vaaleihin saivat porvarien ohella tietyin edellytyksin osallistua monet muutkin varakkaat kaupunkilaiset.[8]

Suomessa säätyvaltiopäivät lakkautettiin 1906 ja tilalle tuli yleiseen äänioikeuteen perustuva yksikamarinen eduskunta.[9] Osa säätyjen erioikeuksista oli kuitenkin edelleen voimassa, ja tällöin säädetyn valtiojärjestyksen mukaan niiden kumoaminen tai muuttaminen edellytti, että asiasta oli säädettävä perustuslain säätämisjärjestyksessä. Jäljellä olleiden erioikeuksien merkitys oli käytännössä vähäinen, mutta aika ajoin niistä aiheutui vaikeuksia lainsäädäntötyössä. Esimerkiksi vuonna 1983 voimaan tullut rikesakkolaki oli käsiteltävä perustuslain säätämisjärjestyksessä, koska se olisi loukannut papiston erioikeuksia; niiden mukaan jokaisen pappiin kohdistuvan rankaisutoimen oli mentävä tuomiokapitulin kautta. Useat kirkolliset komiteat ja toimielimet olivat esittäneet erioikeuksien kumoamista.[10] Viimeiset vielä muodollisesti voimassa olleet säätyerioikeudet lakkautettiin vuonna 1995, kun hallitusmuodossa olleet kansalaisten perusoikeuksia koskeneet säännökset uudistettiin.[11]

Säätyläiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvulla Suomessa yhteiskunnalliset erot aateliston, papiston ja porvariston välillä lievenivät vähitellen, kun taas ero näiden ryhmien sekä toisaalta talonpoikien ja mihinkään säätyyn kuulumattomien välillä pysyi jyrkkänä. Tämän vuoksi ylemmistä säädyistä alettiin käyttää yhteisnimitystä säätyläiset erotukseksi talonpoikaisesta rahvaasta. Säätyläiset-sanan synonyymina voitiin puhua myös herrasväestä.[12] Jako säätyläisiin ja rahvaaseen vastasi kuitenkin vain osapuilleen vanhaa säätyjakoa, sillä joillekuille talonpoikaista syntyperää olevillekin avautui mahdollisuus nousta säätyläisten joukkoon joko opiskelemalla oppikoulussa ja yliopistossa taikka taloudellisen yritteliäisyyden avulla.[12] Oli myös ihmisryhmiä, joita pidettiin säätyläisinä, vaikka heillä ei ollut äänioikeutta minkään säädyn vaaleissa; sellaisia olivat esimerkiksi monet maaseudulla asuvat virkamiehet kuten kihlakunnantuomarit,[13] sekä erityisesti kaikki säätyläissukujen naisjäsenet.

Säätyläiset rahvaasta erottavia tekijöitä olivat ennen kaikkea sivistystaso, joka tosin usein käsitettiin hyvin ulkonaisesti, sekä pukeutuminen, kirjallinen harrastuneisuus, käyttäytyminen, oma säätytietoisuus, ylemmyys ja ruumiillisen työn tekemättömyys.[14] Vielä 1860-luvulla suurimmassa osassa Suomea selvä ero säätyläisten ja rahvaan välillä oli myös kieli: säätyläiset puhuivat ruotsia, rahvas yleensä suomea, paitsi eräillä täysin ruotsinkielisillä rannikkoseuduilla.[13] Sitä vastoin vuosisadan lopulla osa säätyläisistäkin puhui jo suomea.[13]

Termiä säätyläiset käytetään myös rajatummasta ryhmästä, 1800-luvulla kasvaneesta aatelittomasta virkamies- ja yrittäjäväestöstä, joka oli yllä kuvatulla tavalla myös sivistyneistöä ja herrasväkeä.[15]

Säätyläisnimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säätyläisillä kaikkialla oli vanhastaan sukunimet, jotka Suomessa tavallisesti olivat joko ruotsinkielisiä tai latinalaistettuja, mutta myös saksankielisiä nimiä esiintyy. Tavallisia ovat olleet myös nimet, joissa pohjautuvat johonkin vanhaan suomenkieliseen suku- tai paikannimeen, johon kuitenkin on esimerkiksi lisätty latinalaisperäiset päätteet -aeus, -ius säätyläisaseman osoittamiseksi (esim. Alopaeus, Gezelius).

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Laki säätyjen erioikeuksien lakkauttamisesta Finlex. Viitattu 6.2.2024.
  2. ↑ a b ”Säätyerioikeudet”, Tietosanakirja, . osa (Stambul–Työaika), s. 1029–1031. Tietosanakirja Oy. Teoksen verkkoversio.
  3. ↑ Vehvilä, Salme; Castren, Matti J.: ”Säätyjen vallasta takaisin kuninkaan valtaan”, Suomen historia lukioluokkia varten, s. 67. WSOY, 1975. ISBN 951-0-00593-2
  4. ↑ a b c d Johanna Aminoff-Winberg: Ritarihuone ja Suomen aatelissuvut, s. 70–71. Suomentanut Salla Korpela, Wilhelm Brummer. Helsinki: Minerva, 2013. 978-952-492-781-9
  5. ↑ a b Kuisma, Markku: ”Yrittäjät sääty-yhteiskunnan luokkakuvassa”, Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta, s. 32–38. (toim. Pertti Haapala) Tampere: Vastapaino, 1999. ISBN 951-0966-53-5
  6. ↑ Tietosanakirja. 2 osa, Confrater–Haggai. Helsinki: Tietosanakirja, 1910.
    * Uusi tietosanakirja. 5, Edv–Fla. Helsinki: Tietosanakirja, 1961.
  7. ↑ Iso tietosanakirja. 13 osa, Suonenisku–Trooli. (Hakusana Säätyerioikeudet) Helsinki: Otava, 1937.
  8. ↑ Keisarillisen Majesteetin Armollinen Valtiopäiväjärjestys Suomen Suuriruhtinanmaalle, annettu 15 (3) päivänä huhtikuuta 1869 mlang.name. Viitattu 6.2.2024.
  9. ↑ ”Eduskunta”, Iso tietosanakirja, 3. osa (Edom−Gottfeld), s. 4−5. Otava, 1932.
  10. ↑ Kai Korte: Ministerit tulivat ja menivät, s. 55−56. Jyväskylä: Gummerus, 1992.
  11. ↑ Laki säätyjen erioikeuksien lakkauttamisesta (971/1995) Finlex. Arkistoitu 8.8.2020. Viitattu 9.4.2009.
  12. ↑ a b Vehvilä, Salme; Castren, Matti J.: Suomen historia lukioluokkia varten, s. 254. WSOY, 1975. ISBN 951-0-00593-2
  13. ↑ a b c Edwin Linkomies (toim.); Eero Jutikkala: ”Sääty-yhteiskunnan hajoaminen”, Oma maa: Tietokirja Suomen kodeille, I nidos: Tammikuu-helmikuu, s. 287. WSOY, 1958.
  14. ↑ Halmesvirta, Anssi ym.: Historian sanakirja. Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 1997. ISBN 951-20-5089-7
  15. ↑ Blomstedt, Yrjö: Väestö- ja yhteiskuntarakenne Ruotsin vallan lopulla, s. 334–335. (Teoksessa Suomen historia 4: Vapauden aika) Espoo: Weilin & Göös, 1986. ISBN 951-35-2493-0
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Sääty-yhteiskunta_Suomessa&oldid=22250570”