Suomen kielilaki
| Osa artikkelisarjaa |
| Suomen politiikka |
|---|
 |
Kielilaki (SDK 423/2003) on säädös, joka määrittelee Suomen perustuslain mukaisia kansalliskieliä äidinkielenään puhuvan kansalaisen kielelliset oikeudet. Lain tarkoituksena on taata suomen- ja ruotsinkieliseen väestöön kuuluville mahdollisuus elää täysipainoista elämää omalla kielellään. Lisäksi laissa säädetään oikeudesta tulkkaukseen ja asiakirjan käännökseen.
Vuonna 2004 voimaan tullut kielilaki korvasi vanhan, vuodelta 1922 olleen kielilain (148/1922). Keskeisenä muutoksena viranomaisen tulee huolehtia yksilön kielellisten oikeuksien toteutumisesta ilman, että yksilön tarvitsee erikseen vedota niihin. Kielilaki sisältää täsmälliset säännökset oikeudesta käyttää suomea ja ruotsia viranomaisten kanssa asioidessa. Kielilaki määrittää vähimmäistason. Yksittäisten virkamiesten kielitaidosta määrää kielitaitolaki.
Kielilaki ja kielitaitolaki eivät edellytä kaikilta suomen ja ruotsin taitoa, vaan riittää, että viranomaisissa on riittävästi molempia kieliä osaavia niissä tehtävissä, joissa kielitaitoa tarvitaan. Valtion viranomaisten kielitaitovaatimukset koskevat yleensä virkoja, joihin vaaditaan korkeakoulututkinto tai joihin liittyy julkisen vallan itsenäistä käyttöä. Kuntien henkilöstön kielitaitovaatimukset kunnat asettavat itse, mutta niiden on turvattava kielilain vaatimusten täyttyminen: kaksikielisessä kunnassa on jokaisella oikeus saada palvelua valitsemallaan kansalliskielellä. Yksikielisessä kunnassa tämä on tarpeen vain tiettyjen viranomaisen aloitteesta vireille tulevien asioiden hoitamisessa.
Kielilain takaamat oikeudet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kaksikielisissä viranomaisissa ja kaikissa valtion viranomaisissa saa käyttää molempia kieliä. Yksikielisissä kunnallisissa viranomaisissa saa käyttää suomea tai ruotsia jos asia on
- tullut esille viranomaisen aloitteesta ja
- koskee välittömästi perusoikeuksia.
Yhteisöillä on yleensä samat kielelliset oikeudet kuin yksilöillä. On huomattava, että vaikka yksilö saa valita käyttämänsä kielen vapaasti aloittaessaan asiaan osallistumisen, hän ei saa muuttaa valintaansa asian käsittelyn aikana. Näin on, jotta viranomaisen toimintaa ei ilkivaltaisesti vaikeutettaisi.
Vaikka yksilöllä tai yhteisöllä olisi oikeus käyttää asiassa omaa kieltään, asia saatetaan käsitellä eri kielellä. Näin voi käydä erityisesti, jos asiassa on erikielisiä asianomaisia. Riita-asiat ja hallinnolliset asiat käsitellään osapuolten etu huomioiden tai alueen enemmistökielen mukaan. Rikosasioissa käytetään syytetyn kieltä. Jos käsittelykieli on eri kuin asianomaisen kieli, hänellä on oikeus saada päätös ja muut viranomaislausunnot omalla kielellään ja käyttää maksutonta tulkkia asian suullisessa käsittelyssä.
Tuoteselosteet, käyttöohjeet ja muut vastaavat on julkaistava tuotteen myyntikunnan kielellä.
Keitä kielilaki koskee
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kielilaki koskee kaikkia julkisen vallan käyttäjiä. Näitä ovat
- valtion viranomaiset
- kunnalliset viranomaiset (ks. kohta Viranomaiset)
- tuomioistuimet
- itsenäiset julkisoikeudelliset laitokset (esimerkiksi Kansaneläkelaitos)
- eduskunnan virastot (esimerkiksi eduskunnan oikeusasiamies)
- tasavallan presidentin kanslia
- valtion liikelaitokset
- valtion ja kuntien yhtiöt
- yksityishenkilöt, jotka hoitavat edellä mainittuja julkisia hallintotehtäviä
Viranomaiset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Suomen viranomaisten kielisäännökset
Kielilaki jakaa kaikki viranomaiset yksi- ja kaksikielisiin niiden toimialueen kuntien perusteella. Kaksikielisiä ovat kunnat, joiden väestöstä vähintään 8 % tai 3 000 asukasta on vähemmistökielisiä. Muut kunnat ovat yksikielisiä, jolleivät ne ano valtioneuvostolta oikeutta olla kaksikielisiä. Kielellinen jaotus tarkastetaan kerran kymmenessä vuodessa. Kuitenkin kaksikielinen kunta muuttuu yksikieliseksi vain, jos sen vähemmistökielen väestöosuus on laskenut alle 6 %:n.
Viranomainen on yksikielinen, jos sen toimialueeseen kuuluu vain samankielisiä kuntia ja sillä on alaisenaan vain samankielisiä viranomaisia. Muut viranomaiset (erityisesti valtion keskushallintoviranomaiset, konsulaatit ja suurlähetystöt) ovat kaksikielisiä. Erityisesti on määrätty:
- Puolustusvoimien komentokieli ja joukko-osastojen kieli on suomi. Vähintään yksi joukko-osasto on kuitenkin ruotsinkielinen. Koska Pääesikunnan alaisena on ruotsinkielinen joukko-osasto, on pääesikunta kaksikielinen.
- Vankilat ovat yleensä yksikielisiä, mutta niissä voi olla kaksikielisiä osastoja.
Kielilain toteutumista viranomaisten sisäisessä kielenkäytössä on arvioitu, sillä käytännössä valmistelutyön kieli on suomi. Laki antaa mahdollisuuden käyttää valtion keskushallinnon ja uusien lakien valmistelutyön kielenä ruotsia tai muuta kieltä (esimerkiksi englantia), mikäli se on tarkoituksenmukaista. Oikeus ruotsinkieliseen kirjeenvaihtoon on kuitenkin taattu laitoksille, joilla ei ole todennäköisesti kykyä työskennellä molemmilla kielillä. Tällaisia laitoksia ovat muun muassa yksikielisesti ruotsinkieliset kunnat ja oppilaitokset.
Ahvenanmaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kielilaki ei koske Ahvenanmaata. Maakunnan itsehallintolaki takaa kuitenkin Suomen kansalaiselle oikeuden käyttää suomea tuomioistuimissa ja valtion virastoissa ja viranomaispalveluissa myös Ahvenanmaan maakunnassa. Tarvittaessa käytetään tulkkia. Ahvenanmaan maakunnan ja kuntien julkisissa palveluissa muiden kuin ruotsin kielen käyttöoikeutta ei ole lailla taattu.
Muiden kielten käyttö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Saamelaisten, romanien ja viittomakielisten kielelliset ja kulttuuriset oikeudet on myös mainittu perustuslaissa. Niiden turvaamisesta säädetään omissa laeissaan.
Muiden kielten käyttöoikeuksista on mainittu muun muassa hallintolaissa sekä oikeudenkäyntiä, sosiaalihuoltoa ja sairaanhoitoa koskevissa laeissa. Kielilaki ei kiellä parempaa palvelua mitä edellyttää. Suomenkielinen viranomainen voi esimerkiksi hyväksyä ruotsin tai englannin kielisen asiakirjan.
Kielilain valmistelu ja voimaantulo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kielilakia valmistellut komitea oli laajapohjainen ja se pyysi kahden vuoden valmistelutyönsä aikana 150 lausuntoa eri tahoilta. Kielilaki hyväksyttiin eduskunnassa 11. helmikuuta 2003 äänin 179–3 ja se tuli voimaan 1. tammikuuta 2004. Julkista kansalaiskeskustelua kielilakiesityksestä käytiin melko vähän. Helmikuussa 2003 pieni ryhmä piti kielilain vastaisen mielenilmauksen eduskuntatalon edessä.
Valtionhallinnon foorumilla Otakantaa.fi aloitettiin keskustelu kielilaista vasta, kun laki oli tullut jo voimaan. Keskustelu ylitti uutiskynnyksen, kun Folktingetin puheenjohtaja Henrik Lax totesi Vasabladetissa 12. helmikuuta 2004: "Kielilakikeskustelusivusto on avattu rakentavassa hengessä. On kenties parempi, että näiden selvästi häiriintyneiden henkilöiden mielipiteet tulevat myös esille", vastatessaan kysymykseen, tulisiko tällaiseen keskusteluun puuttua.[1] Melko pian tämän jälkeen keskustelu foorumilla suljettiin syytä ilmoittamatta, mutta se palautettiin muutaman tunnin sisällä takaisin[2].
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Vasabladet 12. helmikuuta 2004, Folktingetin puheenjohtaja Henrik Laxin kommentti kielilakikeskustelusta.
- ↑ Otakantaa.fi-foorumin arkistossa oleva viesti aiheesta.Viitattu 13.11.2006. (Arkistoitu – Internet Archive)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kielilaki (423/2003) (Arkistoitu – Internet Archive)
- Folktinget kielilaista (Arkistoitu – Internet Archive)
- Oikeusministeriön päätös kielilakikomitean asettamisesta (Arkistoitu – Internet Archive)
- Kunnat päättävät kielitaitovaatimuksista. Oikeusministeriön hallitusneuvos Paulina Tallroth kielilain valmistelusta ja sisällöstä. Helsingin Sanomat 6.8.2006 (nettiviite käyttäjätunnuksella). Viitattu 17.1.2018.