Suomalaiset

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Suomalainen)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo suomalaisista kansana. Sanojen suomalainen ja suomalaiset muut merkitykset luetellaan sivulla Suomalainen (täsmennyssivu).
Suomalaiset
Merkittävät asuinalueet
Suomen ja lähialueiden suomalaiset
 Suomin. 4 752 000 (v. 2020)[1]
 Ruotsi200 000 – 720 000[2][3]
 Venäjä20 000[4]
 Norja10 000 – 15 000[5]
 Viro13 000[6]
Suomalaisista polveutuvat pohjoisamerikkalaiset
 Yhdysvallat624 000[7]
 Kanada131 000[8]
Kielet suomi
Uskonnot

Enemmistö harjoittaa:

Historiallisesti:

Sukulaiskansat muut itämerensuomalaiset kansat

Suomalaiset ovat suomen kieltä puhuva itämerensuomalainen kansa ja etninen ryhmä, joka kuuluu suomalais-ugrilaisiin ja uralilaisiin kansoihin.

Suomalaisten alkuperä on muiden itämerensuomalaisten kansojen tavoin Volga-, Oka- ja Kama-jokien alueella, nykyisen Venäjän alueella. Suomalaisten esivanhemmat saapuivat Suomeen noin 800-luvulta alkaen ennen ajanlaskun alkua Väinäjoen ja Pohjois-Viron kautta.[9][10] Suomalaiset koostuvat suomen kielen eri murteita puhuvista ja eri puolille Suomea asettuneista heimoista, kuten varsinaissuomalaisista, hämäläisistä, karjalaisista, savolaisista ja kainuulaisista. Suomalainen nykyinen kulttuurillinen identiteetti syntyi Ruotsin ja Venäjän vallan alla, kun suomalaiset kamppailivat säilyttääkseen kansallisen itsenäisyytensä ja omalaatuisuutensa.[11]

Pääosa suomalaisista asuu Suomessa, jossa he muodostavat valtaosan väestöstä. Historiallisen ajan muuttoliikkeiden myötä heitä asuu myös Suomen ulkopuolella. Huomattavimmat ulkosuomalaisten ryhmät ovat siirtolaisiksi 1860-luvulta alkaen lähteneet amerikansuomalaiset sekä pitkäaikaisen muuttoliikkeen myötä syntyneet ruotsinsuomalaiset.[12][13][14] Jälkimmäisiin kuuluviksi lasketaan usein myös metsäsuomalaiset ja länsipohjalaiset. Muita suomalaisryhmiä ovat 1600-luvun muuttoliikkeiden seurauksena syntyneet inkerinsuomalaiset, 1700-luvulla syntyneet kveenit sekä 1800-luvun lopun muuttoliikkeiden pohjalta syntyneet kanadansuomalaiset ja kuolansuomalaiset.[15][16][17]

Suomessa syntyvyys on laskenut 2000-luvulla niin nopeasti, että Suomessa voi olla 2110-luvulla enää alle miljoona nykyisten suomalaistaustaisen jälkeläistä.[18] Tästä seuraa, että suomen kieli voi jäädä vähemmistökieleksi ja lopulta kuolla.[19]

Kielihistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suomen kielen historia

Suomen kieli (johon usein lasketaan kuuluvaksi myös kveeni ja meänkieli) kuuluu uralilaisten (ja suomalais-ugrilaisten) kielten itämerensuomalaiseen ryhmään. Siihen kuuluvat suomen ohella karjala, lyydi, inkeroinen, viro (ja eteläviron kieliryhmän kielet, kuten võro), liivi, vatja ja vepsä. Suomen kielen kehitysvaiheita ennen sen syntyä ovat olleet kantasuomi, joka jakautuu varhaiskantasuomeen, keskikantasuomeen ja myöhäiskantasuomeen[20], suomalais-volgalainen kantakieli, suomalais-permiläinen kantakieli, suomalais-ugrilainen kantakieli sekä uralilainen kantakieli. Uralilaisen kantakielen alkukodin on ehdotettu sijainneen pääpiirteissään Kaman ja Vjatkan alueella. Suomalais-ugrilaisten kielten, eli itämerensuomen varhaisen esivaiheen, on katsottu levinneen Itämeren alueelle noin 1900 eaa., jolloin aiemmin idässä vaikuttaneet kulttuurit levisivät Seima-Turbino-ilmiön myötä länteen. Kielenvaihtoja on Suomessa vuosituhansien kuluessa todennäköisesti tapahtunut useita ja alueella on saatettu puhua sellaisia kieliä, joista on jäänyt jäljelle vain yksittäisiä sanoja ja paikannimiä.[21]

Varsinaista myöhäiskantasuomea, eli itämerensuomalaisten kielten yhteistä esivaihetta puhuttiin Suomenlahden molemmin puolin yli 2 000 vuotta sitten. Suomen murteet ja niiden pohjalta myöhemmin kehittynyt suomen kieli muodostuivat rautakaudella, noin 800-luvulla.[21][22]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esihistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suomalaisten alkuperä
Suomalaisten esivanhempien lähtöalueena olleen Volga-joen maisemaa nykyisen Venäjän alueella.

Suomalaisten alkuperä on muiden länsiuralilaisten ja itämerensuomalaisten kansojen tavoin Volga-, Oka- ja Kama-jokien välillä nykyisen Venäjän alueella. Tällä alueella syntyi myös tulevien itämerensuomalaisten geneettinen perusta.[9] Suomalaisten esivanhemmat alkoivat siirtyä Dneprin yläjuoksulle ja sieltä Väinäjoen yläjuoksulle, josta he lopulta siirtyivät jokea pitkin kohti Itämerta 1250–1000-luvuilla ennen ajanlaskun alkua. Viroon he saapuivat noin 1100–100-luvuilla ennen ajanlaskun alkua.[10]

Syytä suomalaisten esivanhempien vaellukselle ei tiedetä, mutta se ei ollut yhden suuren ihmisryhmän vaeltamista kuormastojen kanssa, vaan se koostui monien ryhmien liikkumisesta pitkin länteen vieviä vesireittejä ja niiden varrelle rakennettuja linnoitettuja asuinpaikkoja.[23] Itämerensuomalaisten pääjoukko saavutti Suomen lounaisrannikon noin 800-luvulla ennen ajanlaskun alkua.[24][25]

Itämerensuomi kehittyi Pohjois-Virossa myöhemmin myöhäiskantasuomeksi, jossa omaleimainen aineellinen kulttuuri kehittyi jatkuvasti. Sieltä tuleva suomen kieli levisi ensin kapealle ja rajalliselle alueelle Suomen lounais- ja länsirannikolle vanhemmalla roomalaisella rautakaudella, missä oli jo varhaisempaa itämerensuomalaista asutusta. Geneettisten isälinjojen pohjalta voidaan arvella, että valtaosa Etelä-Suomeen noin 1600 tai 1500 vuotta ennen ajanlaskun alkua[26] vaeltaneista saamelaisten esivanhemmista ei siirtynyt muualle vaan he vaihtoivat kielensä itämerensuomeksi. Seuraavaksi kulttuuri levisi ensin Kokemäenjoen suistoon ja sieltä sisämaahan Hämeeseen ja itään aina Karjalaan ja Vepsänmaalle asti. Karjalaan päädyttyään 600–700-luvuilla itämerensuomalaisten sisäinen yhtenäisyys oli hävinnyt ja yhteydet kulttuurin ja kielen etäisempien osien välillä heikkeni tai katkesi kokonaan.[27]

Suomalainen aineellinen kulttuuri itsenäistyi tästä laajemmasta itämerensuomalaisesta kulttuurista 600–700-luvuilla ja 800-luvulle tultaessa Suomessa vallinnut metalliesinekulttuuri, erityisesti naisten korut ja eri asetyypit, olivat kehittyneet omintakeiseksi ja niillä oli kotoperäisiä piirteitä runsaammin kuin milloinkaan aiemmin. Tämän kehityksen pyrkimyksenä oli mahdollisesti tarkoitus ilmaista erityistä ”suomalaista” identiteettiä, joka syntyi mielikuvasta yhteisestä alkuperästä ja keskinäisestä samankaltaisuudesta.[28][29] Samaa ajankohtaa voidaan pitää laajasti katsottuna itsenäisen suomen kielen syntyajankohtana, vaikkakin sen esihistoria ulottuu muiden itämerensuomalaisten kielten tavoin pitkälle menneisyyteen.[29]

Ristiretkiajalla Suomen kulttuurialueet voidaan jakaa naisten käyttämien korujen perusteella lounaissuomalaiseen, hämäläiseen ja savolais-karjalaiseen kulttuurialueeseen.[30] Tämän aluejaon voidaan nähdä edustavan tunnettuja suomalaisia heimoja.

Suomalaisten heimojen pääryhmien alueet noin vuonna 1150.
Muinaissuomalainen miehen asu Mikkelin Tuukkalan kalmiston löytöjen mukaan. Vuoden 1889 tulkinta.[31]

Varhaiset maininnat historiallisissa lähteissä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suomen historia

Ensimmäinen mahdollinen mainita suomalaisista nimellä fenni löytyy roomalaisen senaattorin ja historijoitsijan Tacituksen vuonna 98 valmistuneesta teoksesta Germania. 500–600-luvuilla kirjoitetussa Widsith-runokokoelmassa mainitaan henkilön nimeltä Cælic hallinneen suomalaisia (Finnum). Ristiretkiaikana suomalaiset mainitaan Paavi Aleksanteri III:n vuonna 1171 tai 1172 laatimassa, Gravis admodum-nimellä tunnetussa kirjeessä.

Suomalaisten lisäksi monissa varhaishistoriallisissa lähteissä on kirjoitettu myös muista suomalaisista heimoista, kuten hämäläisistä, karjalaisista. Hämäläiset (Yem) mainitaan ensimmäisen kerran Novgorodin ensimmäisessä kronikassa vuoden 1042 kohdalla ja karjalaiset arviolta 1060–1080-luvuilla kirjoitetussa tuohikirjeessä 590.[32]

Suomea ja suomalaisia koskevia lähteitä tunnetaan 1100-luvulta parikymmentä. Näistä noin puolet ovat syntyneet Paavin kuuriassa ja loput pääasiassa Novgorodin kronikoissa. Näitä aikalaistietoja täydentävät 1200- ja 1300-luvuilla kirjoitetut lähteet, kuten Pyhän Eerikin legenda, Pyhän Henrikin legenda, sekä Eerikinkronikka. 1200-luvulta tunnetaan noin kaksisataa Suomea koskevaa kirjallista lähdettä.[33]

Suomalaiset Ruotsin vallan aikana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Ruotsin vallan aika Suomessa

Ruotsi valloitti Suomen maahan tehtyjen ristiretkien myötä. Uusien vallanpitäjien myötä suomalaiset Moisioiden suurtalonpojat joutuivat luopumaan asemastaan ja heidän tilansa joutuivat Ruotsin kruunun ja katolisen kirkon omistukseen.[34] Ruotsin vallan aikana Suomi oli riistomaa.[35] Suomen kieli oli vaarassa näivettyä, sillä sitä ei voinut käyttää viranomaisten kanssa, eikä sillä kirjoitettu sanomalehtiä tai laadittu riittävästi tietokirjallisuutta. Ruotsin vallan ajan suomalaisia pidettiin erillisenä kansana.[36] Kielikysymyksestä johtuen sillä ei ollut samoja oikeuksia kuin ruotsalaisilla ja heitä pidettiin primitiivisempinä kuin ruotsalaisia tai saksalaisia ja heidän kieltään alempiarvoisena.[36]

Ruotsin kruununprinssi Aadolf Fredrik totesi vuonna 1746, että Suomi oli Ruotsin varasto ja suojamuuri.[37] Ruotsin suurvalta-aika 1617–1721 vei hengen kaikkiaan arviolta noin 110 000 suomalaiselta sotilaalta, mikä oli tuon ajan väkilukuun suhteutettuna sama määrä kuin 1900-luvun Suomessa heitä olisi kuollut yli miljoona.[38]

1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä Turun akatemiassa heräsi erityisesti Henrik Gabriel Porthanin, ”Suomen historian isän”, vaikutuksesta entistä vakavampi mielenkiinto Suomen historiaa ja suomalaista kansanrunoutta kohtaan. Historioitsija Juha Mannisen mukaan Porthan toimi myöhemmin 1800-luvulla J. V. Snellmanin ajaman ”kansallisen heräämisen” innoittajana.[39]

Suomalaiset Venäjän vallan alla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suomen suuriruhtinaskunta

Vaikka 1700-luvun puolessavälissä oli syntynyt käsite suomalaisista omana kieli- ja kulttuuriryhmänään, varsinainen suomalainen identiteetti syntyi suomalaiskansallisen liikkeen, fennomanian, myötä 1800-luvulla, jolloin syntyi myös suomalainen kansallisuusaate.[40] Varsinkin 1900-luvun alun menestys urheilukilpailuissa oli merkityksellistä suomalaisen kansallistunnon kannalta.[41]

1860-luvulta alkaen Pohjois-Amerikkaan alkoi muodostua amerikansuomalaisten ja 1880-luvulta alkaen kanadansuomalaisten yhteisöjä. Michiganin yläniemimaan alueen suomalaissiirtolaisilla oli hyvät suhteet seudun alkuperäisväestöön ojibwayintiaaneihin, josta osoituksena ovat monet seka-avioliitot. Seka-avioliittojen jälkeläiset ovat usein vaalineet enemmän intiaani- kuin suomalaisjuuriaan. Yläniemimaalla monilla ojibwayheimon jäsenillä on suomalainen sukunimi. Osaa suomalaisten ja intiaanien jälkeläisistä kutsutaan fintiaaneiksi.[42]

Suomalaiset toisen maailmansodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan aiheuttama 400 000 karjalaisen evakuoiminen Neuvostoliitolle luovutetuilta alueilta jätti jälkensä suomalaisten geeniperimään. Vaikka evakuointi tapahtui melko lyhyellä aikavälillä, se vaikutti enemmän väestön sekoittumiseen kuin 1950-luvulla alkanut kaupungistuminen ja maaltamuutto.[43]

Karjalaisten perimän osuus kasvoi erityisesti Uudellamaalla sekä Lounais-Suomessa. Karjalainen sukutausta kasvoi sodan jälkeen myös Pohjanmaalla, mutta se hävisi jo pitkälti 1950-luvulle tultaessa karjalaisten muuttaessa alueelta muualle Suomeen. Evakkoon lähteneillä karjalaisilla on eniten geneettistä yhteyttä suhteessa Lounais-Suomeen, Keski-Suomeen ja Savo-Karjalaan.[43]

Sodan jälkeisenä aikana vähiten geenit ovat sekoittuneet entisen Vaasan läänin alueella. Muutokset olivat vähäisiä myös Savo-Karjalassa ja Kainuussa. Eniten geeniperimä on puolestaan muuttunut entisessä Turun ja Porin läänissä, Uudellamaalla ja Hämeessä. Näille alueille hyvin yleinen lounaissuomalainen alkuperä laski vuosina 1930–1980 yli 20 prosenttiyksikköä.[43]

Ikärakenteen ja matalan syntyvyyden takia suomalaisten määrä on kääntynyt laskuun Suomessa ja määrä tulee laskemaan edelleen tulevaisuudessa, ellei suomalaisten syntyvyys lähde nousuun. Suomalaistaustaisten määrä kääntyi laskuun vuonna 2014 ja on vuoteen 2022 mennessä vähentynyt vajaalla 100 000 henkilöllä.[44]

Genetiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaiset ovat väkilukuunsa nähden yksi maailman geneettisesti tutkituimmista väestöistä, ja tutkimukset osoittavat, että suomalaiset ovat geneettisesti omaleimaisia.[45] Suomea on asutettu useiden ryhmien toimesta vuosituhansia, ja sen alueelle on tullut ajan kuluessa geenejä eri ilmansuunnista.[46] Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että esimerkiksi suomalaisilla oleva varhaisiin metsästäjä-keräilijöihin yhdistettävä komponentti olisi välttämättä periytynyt juuri ensimmäisiltä Suomen alueelle saapuneilta metsästäjä-keräilijöiltä, vaan vastaavaa perimää on voinut tulla myöhemmältäkin väestöltä. Esimerkiksi rautakauden jälkeen Viron alueelta Suomeen itämerensuomalaisen kielen tuonut ihmisjoukko on kantanut sitä muiden geneettisten komponenttien ohella.[45] Länsiuralilaisten, joista suomalaiset muiden itämerensuomalaisten tavoin polveutuvat, geneettinen perusta luotiin Volga-, Oka- ja Kama-jokien välillä nykyisen Venäjän alueella ennen näiden ryhmien vaellusta länteen.[47] Suomalaisten perimä on pääasiassa länsieuraasialaista alkuperää, mutta siinä näkyy myös yleiseurooppalaisesta näkökulmasta poikkeuksellinen siperialaistyyppinen vaikutus ja yhteys toisiin uralilaisiin kansoihin.[45]

Uniparentaaliset haploryhmät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Arvio itä- ja länsieuraasialaisten haploryhmien osuuksista suomalaisilla ja muilla uralilaisilla kansoilla.[48]

Suomalaisten isälinjoissa korostuu itäinen alkuperä: noin 60 prosenttia suomalaismiehistä kuuluu haploryhmään N1c.[49] Haploryhmä on lähtöisin Aasiasta, ja se on tyypillinen suomalais-ugrilaisille kansoille,[48] ja usein tavattava myös Latvian, Liettuan ja Venäjän alueilla. Haplotyypin on arvioitu olevan noin 10 000–20 000 vuotta vanha ja sen on arvioitu saapuneen Eurooppaan noin 12 000–14 000 vuotta sitten idästä.[50] Suomalaisten toiseksi yleisin Y-haploryhmä on mahdollisesti germaanien kanssa sekoittumisesta periytyvä I1a (25 %). Muita haploryhmiä ovat muun muassa R1a (4,3 %) ja R1b (3,5 %).[49]

Suomalaisten äitilinjat sen sijaan ovat lähes kokonaan eurooppalaislähtöisiä. Yleisimpiä haploryhmiä ovat muun muassa H (41,5 %) ja U5 (25,2 %). Samanlaisia haploryhmiä esiintyy myös useilla muilla suomalais-ugrilaisilla ryhmillä.[48]

Autosomaalinen DNA

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääkomponenttianalyysi vuoden 2009 tutkimuksessa.[51]

Suomalaiset sijoittuvat Euroopan reunalle.[52] He ovat suhteellisen eristäytyneitä useimpien eurooppalaisten muodostamasta ketjusta.[51][53] Myös karjalaiset ja vepsäläiset sijoittuvat suomalaisten kanssa samalle alueelle. Saamelaiset ja Volga-Uralin suomalais-ugrilaiset ovat vieläkin etäisempiä muista eurooppalaisista, ja itämerensuomalaiset vetäytyvät itään heidän suuntaansa pysyen kuitenkin selvästi lähempänä eurooppalaista valtavirtaa.[48][54][45][55] Vuoden 2022 tutkimuksen pääkomponenttianalyysin mukaan suomalaiset ovat suunnilleen yhtä etäällä länsieurooppalaisista kuin komeista.[56]

Suomalaisilla on enemmän paikallisia metsästäjä-keräilijöitä muistuttavaa aineista (15–18 %) ja pienempi maanviljelijäkomponentti (16–27 %) kuin skandinaaveilla ja muilla läntisemmillä eurooppalaisilla.[45] Euroopan alkuperäiset metsästäjä-keräilijät, jotka asuttivat mantereella laajoja alueita ennen ensimmäisten maanviljelijöiden saapumista, olivatkin geneettisesti lähimpänä nykyisiä suomalaisia, vaikkakin selvästi erottuvia.[57] Suurin osa nykysuomalaisten perimästä (noin 49–57 %) on nuorakeraamikkojen tai jamna-paimentolaisten kaltaista. Suomalaiset muistuttavat geneettiseltä koostumukseltaan suurelta osin muita koillisen Euroopan väestöjä, kuten baltteja.[45] Näiden komponenttien lisäksi useilla eurooppalaisilla voi joissakin mallinnuksissa näkyä matala määrä itäeuraasialaista komponenttia,[45] mutta sen osuus on tyypillisesti niin epämerkittävä, että eurooppalaisten ryhmien sekoituksen mallintaminen onnistuu ilman sitä. Sen sijaan suomalaiset kuuluvat niiden Euroopan suomalais-ugrilaisten ja turkkilaisten väestöjen joukkoon, joilla mallintaminen vaatii myös itäeuraasialaisen komponentin.[58] Sen osuus on suomalaisten autosomaalisesta DNA:sta keskimäärin noin 10 prosenttia.[58][45][59] Tämä uralilaisille kansoille tyypillinen siperialaisen perimän kaltainen komponentti[48] osaltaan selittää suomalaisten eristäytyneisyyttä muista eurooppalaisista.[60] Sitä aiheuttavat myös erottuvat osuussuhteet muillekin eurooppalaisille tyypillisissä komponenteissa läntisempiin ja eteläisempiin eurooppalaisiin verrattuna[45] ja madaltunut geneettinen monimuotoisuus[60].

Suomalaisilla esiintyy korkeaa IBD-jaksojen (identity by descent) jakamista muiden uralilaisten kansojen kanssa, mukaan lukien maantieteellisesti etäisten komien ja nganasanien kanssa. Sen, että uralilaisten kansojen keskuudessa esiintyy merkittävää IBD-jaksojen yhteyttä, on katsottu tukevan teoriaa jonkinlaisista yhteisistä juurista niiden välillä.[48]

Länsi- ja itäsuomalaiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomalaisten geneettinen hienorakenne ennen 1950-lukua sekä murrealueet. Kartan oikealla puolella oleva puurakenne esittää populaatioiden välisiä suhteita geneettisen etäisyyden avulla mitattuna.[61]

Suomalaiset voidaan karkeasti jakaa länsi- ja itä- (tai lounais- ja koillis-) suomalaisten alaklustereihin,[45] jotka tarkemmassa analyysissa sisältävät perinteisten murrealueiden kanssa yhtenäisiä ryhmiä[62]. Erot näkyvät esimerkiksi tautiperinnössä sekä vasarakirveskulttuurin mukana saapuneen laktoositoleranssin levinneisyydessä, kuten myös geneettisissä etäisyyksissä.[52] Keskisempiin eurooppalaisiin verrattuna suomalaisten sisäinen etäisyys on poikkeuksellinen, sillä se on suurempi kuin esimerkiksi brittien ja pohjoissaksalaisten välinen ero.[45] Itäsuomalaiset ovat eristäytyneempiä muista eurooppalaisista kuin länsisuomalaiset[63], ja länsisuomalaisten etäisyys itäsuomalaisiin on fiksaatioindeksillä mitattuna suunnilleen samanlainen kuin ruotsalaisiin[63]. Joka tapauksessa geneettisesti länsisuomalaisiksi laskettavia[45][62] uusimaalaisia ja itäsuomalaisia verrattaessa muihin eurooppalaisiin länsisuomalaisetkin sijoittuvat itäsuomalaisten vierustalle Euroopan laidalle[51]. Länsi- ja itäsuomalaisilla esiintyy myös yhteistä geenipohjaa osoittavaa IBS-arvojen (identical by state) jakamista.[63]

Länsi- ja itäsuomalaisten eroa selittää Itä-Suomen asutushistoria, joka aiheutti eristäytymistä, pullonkaulailmiötä ja geneettistä ajautumista.[45][64] Eroon liittyy myös eroavaisuudet komponenttien osuuksissa.[45] N on yleisin haploryhmä sekä idässä että suurimmassa osassa länttäkin, mutta idässä sen osuus saavuttaa huippunsa, kun taas lännessä havaitaan I-haploryhmän korkeampi osuus kuin idässä.[49] Myös autosomaalisessa koostumuksessa itäsuomalaisilla on korkeampi siperialaisen komponentin osuus.[45]

Tautiperintö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen tautiperintö tarkoittaa noin neljääkymmentä perinnöllistä sairautta, jotka ovat harvinaisia kaikkialla muualla paitsi Suomessa, ja osa on myös Pohjois-Ruotsissa huomattavasti yleisempiä kuin muualla maailmassa. Yleensä taudinkantajat tai heidän esi-isänsä ovat kotoisin tietyiltä alueilta. Suurin osa suomalaiseen tautiperintöön kuuluvista sairauksista on autosomaalisten geenien aiheuttamia ja resessiivisesti periytyviä, kaksi on X-kromosomissa resessiivisesti periytyviä ja kaksi autosomeissa dominoivasti periytyviä. [65][66] Tiettyä yksittäistä tautia sairastavia syntyy Suomessa alle kymmenen vuodessa.[67]

Suomi oli 1960-luvulla maailman kärjessä keski-ikäisten miesten sydänkuolleisuudessa. Sydäntaudeissa on alueellisia eroja, ja ne ovat paljon yleisempiä Itä- ja Koillis-Suomessa kuin Lounais-Suomessa.[68] Suomalaisten geeniperimän tuottama alttius sydänsairauksiin ei kuitenkaan poikkea muista kansoista.[69]

Suomalaisten fyysinen antropologia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten fyysistä antropologiaa tutkineen dosentti Markku Niskasen mukaan suomalaiset ovat geneettisesti kaukasideja eli eurooppalaisia.[70] Tallinnan yliopiston antropologin Leiu Heapostin vuonna 2014 julkaiseman tutkimuksen mukaan suomalaiset ja virolaiset ovat eräitä maailman pitkäkasvuisimmista etnisistä ryhmistä. Tutkimuksessa mukana olleista ryhmistä vain suomenruotsalaiset olivat pidempiä.[71][72] Suomalaisten nenät ovat keskimäärin toiseksi korkeimpia ja kapeimpia eri itämerensuomalaisista kansoista.[72] Vain virolaisten nenät ovat korkeampia ja kapeampia, joskin merkittävä osa suomalaisistakin kuuluu kaikista korkea- ja kapeampinenäisten joukkoon.[72] Muihin tutkimuksen etnisiin ryhmiin verrattuna vain unkarilaisilla ja suomenruotsalaisilla oli korkeammat ja kapeammat nenät.[72] Tutkimus perustuu virolaisten antropologin Karin Markin vuosina 1955–1976 keräämään aineistoon.[72] Tutkimukseen osallistui liki 13 000 ihmistä 133 eri etnisestä ryhmästä, ja siinä tarkasteltiin 32 eri piirrettä.[72] Näistä ryhmistä 12 oli suomalais-ugrilaisia kansoja.[72]

Alueelliset erot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vakiintuneen jaottelun mukaisesti suomen murteet jakautuvat länsi- ja itämurteiksi. Myös Suomen kansankulttuuri jakautuu selvästi kahtia itäiseen ja läntiseen kulttuurialueeseen.[73] Itä- ja länsisuomalaisten, tai Suomen eri heimojen, kuten hämäläisten ja karjalaisten välisiä kulttuurieroja ovat kuvanneet kirjallisuudessa niin Sakari Topelius kuin Volter Kilpikin. Maan sisäinen muuttoliike on tasoittanut kulttuurieroja, mutta monia eroja voidaan edelleen havaita itä- ja länsisuomalaisten välillä.[74]

Suomalaisten heimoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Suomalaiset heimot, Suomen historialliset maakunnat, Suomen murteet,

Eräitä ulkosuomalaisten ryhmiä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Ulkosuomalainen

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi.
Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille.
Tarkennus: Englanninkieliset viitemallineet suomeksi! Tarkistettava että sisältää sen tiedon, johon ne on liitetty.
  1. ↑ Väestö syntyperän ja kielen mukaan 2020 Suomi lukuina 2021. Viitattu 20.10.2021.
  2. ↑ Ethmologue report for language code: fin Ethnologue – Languages of the World. Viitattu 17.3.2010. (englanniksi)
  3. ↑ Vuonokari, Kaisa, Laitinen, Merja & Karlsson, Veronica: Ruotsissa on nyt 719 000 suomalaistaustaista 24.2.2017. Sveriges Radio. Viitattu 21.9.2024. (suomeksi)
  4. ↑ Venäjän väestönlaskenta 2010 (Demoskop Weekly) demoscope.ru. Viitattu 13.10.2015. (venäjäksi)
  5. ↑ St.meld. nr. 15 (2000-2001) " http://odin.dep.no/krd/norsk/dok/regpubl/stmeld/016001-040003/hov005-bn.html Om nasjonale minoriteter i Norge
  6. ↑ Population Statistics, Ministry for Foreign Affairs of Estonia, 2007 (Arkistoitu – Internet Archive)
  7. ↑ http://www.census.gov/prod/2004pubs/c2kbr-35.pdf
  8. ↑ [1] (Arkistoitu – Internet Archive)
  9. ↑ a b Valter Lang: Homo Fennicus – Itämerensuomalaisten etnohistoria, s. 253–255. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2020.
  10. ↑ a b Valter Lang: Homo Fennicus – itämerensuomalaisten etnohistoria, s. 256–259. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2020.
  11. ↑ Waldman, Carl & Mason, Catherine: Encyclopedia of European Peoples, s. 259–264. Facts on File, 2006. ISBN 0-8160-4964-5
  12. ↑ Hakusana suomalaiset teoksessa Suomi-facta. Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-27147-0
  13. ↑ Hakusana suomalaiset teoksessa Suomalainen tietosanakirja 7, reun–tamm. Espoo: Weilin + Göös, 1993. ISBN 951-35-4478-8
  14. ↑ Tietosanakirja. (Mitä – missä – milloin. 3. uudistettu laitos) Helsingissä: Otava, 1991. ISBN 951-1-11669-X
  15. ↑ Miten suomea puhutaan Inkerinmaalla? – Kielenkäytön muutoksia jäljittämässä Kieliverkosto. Viitattu 15.8.2018.
  16. ↑ Tiedätkö, mitä ovat kläppi, maapruuki ja fiskus? Suomesta Norjaan muuttaneiden kveenien kieli sinnittelee parin tuhannen puhujan voimin Yle Uutiset. Viitattu 15.8.2018.
  17. ↑ Muurmannin rannan viimeiset suomalaiset yle.fi. Viitattu 30.9.2019.
  18. ↑ Syntyvyys | Suomalaistaustaisten määrä laskee rajua vauhtia, ja se ravistelee koko yhteiskuntaa Helsingin Sanomat. 25.3.2024. Viitattu 30.3.2024.
  19. ↑ Kolumni | Mitä tapahtuu, jos meitä on kohta alle miljoona? Helsingin Sanomat. 29.3.2024. Viitattu 30.3.2024.
  20. ↑ Junttla, Santeri: Kantasuomen balttilaiskontaktien aika ja paikka blogs.helsinki.fi. 2017. Viitattu 5.10.2020.
  21. ↑ a b Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 211–212. Gaudeamus, 2015.
  22. ↑ Valter Lang: Homo Fennicus – Itämerensuomalaisten etnohistoria, s. 316–317. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2020.
  23. ↑ Valter Lang: Homo Fennicus – Itämerensuomalaisten etnohistoria, s. 267. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2020.
  24. ↑ Valter Lang: Homo Fennicus – Itämerensuomalaisten etnohistoria, s. 269. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2020.
  25. ↑ Valter Lang: Homo Fennicus – Itämerensuomalaisten etnohistoria, s. 275. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2020.
  26. ↑ Valter Lang: Homo Fennicus – Itämerensuomalaisten etnohistoria, s. 104. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2020.
  27. ↑ Valter Lang: Homo Fennicus – Itämerensuomalaisten etnohistoria, s. 276–282. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2020.
  28. ↑ Haggrén ym. 2015, s. 269.
  29. ↑ a b Valter Lang: Homo Fennicus – Itämerensuomalaisten etnohistoria, s. 316–317. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2020.
  30. ↑ Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 339. Gaudeamus, 2015.
  31. ↑ vanhempi mies "muinaissuomalaisessa kansanpuvussa" Mikkelin Tuukkalan löytöjen mukaan www.finna.fi. Viitattu 1.1.2020.
  32. ↑ Uino, Pirjo: Ancient Karelia, s. 194–195. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakausikirja 104, 1997.
  33. ↑ Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 369–370. Gaudeamus, 2015.
  34. ↑ Tarkiainen, Kari: Ruotsin itämaa, s. 167–170. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010.
  35. ↑ Teemu Keskisarja: Murhanenkeli, s. 29. Siltala, 2019.
  36. ↑ a b Kemiläinen, Aira: Kansallinen identiteetti Suomessa ja Ruotsissa 1600-1700-luvuilla, s. 24–27. Tieteessä tapahtuu, 2004. Teoksen verkkoversio.
  37. ↑ Aira Kemiläinen: Kansallinen identiteetti Suomessa ja Ruotsissa 1600-1700-luvuilla, s. 24–27. Tieteessä tapahtuu, 2004. Teoksen verkkoversio.
  38. ↑ Keskisarja, Teemu: Murhanenkeli, s. 244–246. Siltala, 2019.
  39. ↑ Lindgren, Klaus: Miten kaukaa suomalaista nationalismia onkaan haettava? 26.10.2000. Agricola. Arkistoitu 26.5.2007. Viitattu 27.4.2010.
  40. ↑ Nygård, Toivo: Suomalaisuuden historian kiinnekohtia Tiivistelmä luennosta Jyväskylässä 20.9.1999. Jyväskylä: Finnica. Arkistoitu 24.9.2015. Viitattu 27.4.2010.
  41. ↑ Kokkonen, Jouko: Kansakunta kilpasilla: Urheilu nationalismin kanavana ja lähteenä Suomessa 1900–1952. (Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto. Bibliotheca historica 119) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-036-3
  42. ↑ Ainutlaatuiset kuvat: Näin elävät fintiaanit, intiaanien ja suomalaisten jälkeläiset Yle Uutiset. Viitattu 8.12.2020.
  43. ↑ a b c Lähihistoria näkyy geeniperimässämme – väestön geneettisen taustan muuttuminen Suomen eri alueilla selvitetty jopa vuositasolla | Helsingin yliopisto www.sttinfo.fi. Viitattu 5.3.2021.
  44. ↑ Miten Suomen väestö muuttuu? Helsingissä on 100 000 vieraskielistä nykyistä enemmän vuonna 2035 www.iltalehti.fi. Viitattu 7.10.2023.
  45. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Salmela, Elina: Mistä suomalaisten perimä on peräisin? Duodecim, 2023. Artikkelin verkkoversio.
  46. ↑ Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 12. Gaudeamus, 2015.
  47. ↑ Valter Lang: Homo Fennicus – Itämerensuomalaisten etnohistoria, s. 255. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2020.
  48. ↑ a b c d e f Tambets, Kristiina et al: Genes reveal traces of common recent demographic history for most of the Uralic-speaking populations. Genome Biology, 2018, 19. vsk, nro 1. PubMed:30241495 doi:10.1186/s13059-018-1522-1 ISSN 1474-760X Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  49. ↑ a b c Preussner, Annina et al: Y chromosome sequencing data suggest dual paths of haplogroup N1a1 into Finland. European Journal of Human Genetics, 28.10.2024, s. 1–9. doi:10.1038/s41431-024-01707-7 ISSN 1476-5438 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  50. ↑ Rootsi, Siiri; Zhivotovsky, Lev A; Baldovič, Marian; Kayser, Manfred; Kutuev, Ildus A; Khusainova, Rita; Bermisheva, Marina A; Gubina, Marina; Fedorova, Sardana A: A counter-clockwise northern route of the Y-chromosome haplogroup N from Southeast Asia towards Europe. European Journal of Human Genetics, 2007, 15. vsk, nro 2, s. 204–211. PubMed:17149388 doi:10.1038/sj.ejhg.5201748 ISSN 1018-4813 Artikkelin verkkoversio. (PDF)
  51. ↑ a b c Nelis, Mari et al.: Genetic Structure of Europeans: A View from the North–East. PLoS ONE, 8.5.2009, 4. vsk, nro 5, s. e5472. PubMed:19424496 doi:10.1371/journal.pone.0005472 ISSN 1932-6203 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  52. ↑ a b Georg Haggrén, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet, s. 70–71. Gaudeamus, 2015.
  53. ↑ Lao, Oscar et al.: Correlation between Genetic and Geographic Structure in Europe. Current Biology, 2008, 18. vsk, nro 16, s. 1241–1248. doi:10.1016/j.cub.2008.07.049 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  54. ↑ Wong, Emily H.M. et al: Reconstructing genetic history of Siberian and Northeastern European populations. Genome Research, 2017, 27. vsk, nro 1, s. 1–14. PubMed:27965293 doi:10.1101/gr.202945.115 ISSN 1088-9051 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  55. ↑ Santos, Patrícia et al.: More Rule than Exception: Parallel Evidence of Ancient Migrations in Grammars and Genomes of Finno-Ugric Speakers. Genes, 2020, 11. vsk, nro 12, s. 1491. PubMed:33322364 doi:10.3390/genes11121491 ISSN 2073-4425 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  56. ↑ Kidd, Kenneth K. et al.: North Asian population relationships in a global context. Scientific Reports, 4.5.2022, 12. vsk, nro 1. PubMed:35508562 doi:10.1038/s41598-022-10706-x ISSN 2045-2322 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  57. ↑ Science: Stone Age Skeletons Suggest Europe’s First Farmers Came From Southern Europe. AAAS - The World's Largest General Scientific Society, 26.4.2012. Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  58. ↑ a b Lamnidis, Thiseas C. et al.: Ancient Fennoscandian genomes reveal origin and spread of Siberian ancestry in Europe. Nature Communications, 27.11.2018, 9. vsk, nro 1. PubMed:30479341 doi:10.1038/s41467-018-07483-5 ISSN 2041-1723 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  59. ↑ Qin, Pengfei et al.: Quantitating and Dating Recent Gene Flow between European and East Asian Populations. Scientific Reports, 2.4.2015, 5. vsk, nro 1. PubMed:25833680 doi:10.1038/srep09500 ISSN 2045-2322 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  60. ↑ a b Översti, Sanni et al.: Human mitochondrial DNA lineages in Iron-Age Fennoscandia suggest incipient admixture and eastern introduction of farming-related maternal ancestry. Scientific Reports, 15.11.2019, 9. vsk, nro 1. PubMed:31729399 doi:10.1038/s41598-019-51045-8 ISSN 2045-2322 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  61. ↑ mari.kaunisto: Suomalaisten populaatiogenetiikkaa FIMM. 31.3.2017. Viitattu 9.10.2017.
  62. ↑ a b Kerminen, Sini et al.: Fine-Scale Genetic Structure in Finland. G3 Genes|Genomes|Genetics, 1.10.2017, 7. vsk, nro 10, s. 3459–3468. PubMed:28983069 doi:10.1534/g3.117.300217 ISSN 2160-1836 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  63. ↑ a b c Salmela E: Genetic structure in Finland and Sweden : aspects of population history and gene mapping. (väitöskirja) Helsingin yliopisto, 2012. Teoksen verkkoversio.
  64. ↑ Salmela, Elina et al.: Genome-Wide Analysis of Single Nucleotide Polymorphisms Uncovers Population Structure in Northern Europe. PLoS ONE, 24.10.2008, 3. vsk, nro 10, s. e3519. PubMed:18949038 doi:10.1371/journal.pone.0003519 ISSN 1932-6203 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  65. ↑ Aula, P. 1998: Suomalainen tautiperintö – Teoksessa: Aula, P., Kääriäinen, H. & Leisti, J. (toim), Perinnöllisyyslääketiede : 101–117. Duodecim, Jyväskylä. 313 s.
  66. ↑ Norio, R. 2000: Suomi-neidon geenit : tautiperinnön takana juurillemme johtamassa. – Otava, Helsinki. 320 s.
  67. ↑ Suomalainen tautiperintö Norio-keskus. Viitattu 21.4.2016.
  68. ↑ Sydän- ja verisuonitautien yleisyys THL. Viitattu 21.4.2016.
  69. ↑ Suomalaisten alttius sydänsairauksiin ei poikkea muista kansoista Yle. 2001. Arkistoitu 28.4.2016. Viitattu 21.4.2016.
  70. ↑ Niskanen, Markus: The Origin of the Baltic-Finns from the Physical Anthropological Point of View researchgate.net. Viitattu 23.11.2020.
  71. ↑ On the background to Karin Mark’s monograph "Finno-Ugric Peoples Physical Anthropology" (2014) researchgate.net. Viitattu 23.11.2020.
  72. ↑ a b c d e f g ERR: How to recognize an Estonian: a statistical analysis ERR. 17.3.2015. Viitattu 23.11.2020. (englanniksi)
  73. ↑ Hurtta, Heikki: Länttä ja itää – suomen murteiden ryhmittelyä Kielikello. 3/2007. Viitattu 25.3.2022.
  74. ↑ Hämäläinen, savolainen, työssä yhtä heimoa Talouselämä. 2007. Viitattu 20.4.2016.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Björklund, Krister ja Koivukangas, Olavi: Suomalaiset Euroopassa. Turku: Siirtolaisuusinstituutti, 2008. ISBN 978-951-9266-94-7
  • Halonen, Tero; Aro, Laura ja Klinge, Matti: Suomalaisten symbolit. Jyväskylä: Atena, 2005. ISBN 951-796-394-7
  • Hannula, Mika: Suomi, suomalaisuus, olla suomalainen. Helsinki: Like, 1997. ISBN 951-578-522-7
  • Hannula, Mika: Suomalaisuudesta: erään sukupolven tarina. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura, 2007. ISBN 978-952-5503-29-6
  • Isokangas, Antti: Mitä Suomi on? Keskustelua Suomesta ja suomalaisuudesta. Helsinki: Finland Promotion Board, 2010. ISBN 978-952-5682-32-8
  • Korhonen, Teppo ja Anttila, Jorma: Mitä on suomalaisuus. Helsinki: Suomen antropologinen seura, 1993. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste
  • Niiniluoto, Yrjö: Mitä on olla suomalainen. Helsinki: Otava, 1958.
  • Suomalaisuuden juhlakirja. Helsinki: Suomalaisuuden liitto, 1997. ISBN 952-9799-03-9
  • Tommila, Päiviö ja Pohls, Maritta: Herää Suomi: suomalaisuusliikkeen historia. Kuopio: Kustannuskiila, 1989. ISBN 951-657-280-4
  • Uschanov, Tommi: Miksi Suomi on Suomi. Helsinki: Teos, 2012. ISBN 978-951-851-426-1
  • Vainio, Matti ja Savolainen, Pentti: Suomi herää: mistä on suomalaisuus tehty? Helsinki, Jyväskylä: Minerva, 2006. ISBN 952-5591-52-2
  • Wuorinen, John H. ja Rautela, E. F.: Suomalaisuuden historia. WSOY, 1935 Porvoo.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Salmela, Elina: Genetic structure in Finland and Sweden : aspects of population history and gene mapping. (Väitöskirja) Helsingin yliopisto, 2012. Teoksen verkkoversio (viitattu 20.4.2016).
  • Lappalainen, Tuuli: Human genetic variation in the Baltic Sea region: Features of population history and natural selection. (Väitöskirja) Määritä julkaisija! Teoksen verkkoversio (viitattu 20.4.2016).
  • Junnellius, Marita: Suomen väestön geneettinen perusta ja sen tutkiminen. (pro gradu) Helsingin yliopisto, 1999. Tiivistemä verkossa (viitattu 20.4.2016).
  • Finnica - Näkökulmia suomalaisuuden tutkimukseen ja ymmärtämiseen (Arkistoitu – Internet Archive) (seminaari Jyväskylässä 8.–9.4.1999)
  • Kemiläinen, Aira: Kansallinen identiteetti Ruotsissa ja Suomessa 1600–1700-luvuilla. Tieteessä tapahtuu, tammikuu 2004, 22. vsk, nro 8, s. 22–31. ISSN 1239-6540 Julkaisun verkkoversio. (PDF)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomalaiset&oldid=22904305”