Suomen kielen historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen kielen historia käsittää sekä kielihistorian eli ajan, jolloin kieltä ei vielä kirjoitettu, että kirjoitetun kielen historian. Kirjoitetun suomen kielen historiasta käytetään usein nimitystä kirjasuomen historia tai kirjasuomen kehitys.

Kielihistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kieli on muiden uralilaisten kielten tavoin kehittynyt uralilaisesta kantakielestä, jota on perinteisen näkemyksen mukaan puhuttu noin 6 000 vuotta sitten jossain Volgan keskijuoksun ja Ural-vuorten välisellä alueella.[1] Nykyään monet kielitieteilijät kuitenkin pitävät kantauralia huomattavasti nuorempana ja ajoittavat sen noin vuoteen 2000 eaa.[2] Uralilaisesta kantakielestä nykysuomeen asti periytyneitä kielitypologisia piirteitä ovat esimerkiksi agglutinaatio, omistusliitteiden käyttö, painon sijoittuminen ensimmäiselle tavulle ja vokaalisointu.[3]

Nykyiset uralilaiset kielet eivät ole kehittyneet suoraan kantauralista, vaan tuhansien vuosien aikana on ollut useita välikantakieliä, joiden lukumäärästä on kuitenkin erilaisia käsityksiä. Perinteisessä sukupuumallissa kantasuomen ja kantauralin välille oletetaan peräti neljä välikantakieltä, kun taas niin sanotun kampamallin mukaan kantasuomi on kehittynyt suoraan kantauralista. Yleensä kantasuomen ja kantauralin välille oletetaan kuitenkin ainakin yksi välikantakieli.[4] Myös käsitykset siitä, milloin jotain suomensukuista kieltä on puhuttu nykyisen Suomen alueella, vaihtelevat. Vanhemman ajoituksen mukaan uralilainen kantakieli on yhdistetty kampakeraamiseen kulttuuriin, joka levisi Itämerelle asti jo noin vuosina 3900–3500 eaa.[5] Nykyään pidetään todennäköisempänä, että uralilaiset kielet ovat levinneet nykyisen Suomen alueelle vasta kun kantasaame ja kantasuomi ovat olleet erillisiä kielimuotoja. Ne ovat eronneet toisistaan ehkä vuoden 1000 eaa. jälkeen. Kantasaame on todennäköisesti levinnyt idästä Suomeen aiemmin, kun taas kantasuomen keskus on ollut Suomenlahden eteläpuolella.[6] Kantasuomea on kuitenkin puhuttu varhain myös Lounais-Suomessa, mahdollisesti jo pronssikaudella mutta viimeistään rautakauden alussa noin vuonna 500 eaa.[7]

Kantasuomi on suomen lähin kantakieli, josta ovat kehittyneet itämerensuomalaiset kielet eli suomi, karjala, vepsä, lyydi, inkeroinen, vatja, viro ja liivi. Ne ovat varsin läheistä sukua keskenään, vaikka esimerkiksi viro ei olekaan suomalaiselle täysin ymmärrettävää. Kantasuomi sai paljon vaikutteita germaanisista ja balttilaisista kielistä, mikä näkyy sanaston lisäksi myös kielen rakenteessa. Kantasuomen aikana ovat kehittyneet esimerkiksi adjektiiviattribuutin kongruenssi (adjektiivi taipuu pääsanan mukaan, esimerkiksi punaisessa talossa) sekä liittotempukset perfekti ja pluskvamperfekti, ja uralilainen sanajärjestys SOV on vaihtunut SVO:ksi.[8] Kantasuomea on puhuttu ajanlaskun alun tienoille, jonka jälkeen siitä ovat alkaneet kehittyä nykyiset itämerensuomalaiset kielet.[9] Erillisistä itämerensuomalaisista kielistä tai murteista voidaan puhua noin vuodesta 500 alkaen.[10]

Vuoden 1000 tienoilla Suomessa oli arkeologisten löytöjen perusteella neljä asutusaluetta, joiden on tulkittu edustavan myös neljää muinaismurretta: Varsinais-Suomi, Häme, Karjala ja Savo.[11] Myös vanhimmissa kirjallisissa lähteissä, kuten riimukivissä, kertomuksissa ja historiallisissa asiakirjoissa, on mainittu omina alueinaan Suomi Varsinais-Suomen merkityksessä, Häme ja Karjala, mahdollisesti myös Pohjanmaan rannikko eli kveenien asuma-alue. Tämä vanha heimojako on myös suomen murrejaon perusta.[12] Monet suomen murteiden väliset erot perustuvat osaksi jo kantasuomen aikaisiin murre-eroihin: siksi suomen länsimurteissa ja etenkin lounaismurteissa on enemmän yhtäläisyyksiä viron kanssa, kun taas itämurteet muistuttavat monessa suhteessa karjalan kieltä. Nykyinen suomen kieli on siis kehittynyt kahdesta erilaisesta kielimuodosta.[13] Toisaalta Suomenlahden eteläpuolella on tapahtunut kielellisiä muutoksia, minkä takia viro on kehittynyt eri suuntaan kuin suomi.[14]

Kirjoitetun kielen historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaissuomen kausi (–1540)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mikael Agricola

Ensimmäiset kokonaan suomenkieliset tekstit ilmestyivät 1540-luvulla. Sitä edeltänyttä aikaa kutsutaan varhaissuomen kaudeksi. Etenkin kauden loppupuolelta tunnetaan jo tuhansia irrallisia suomenkielisiä nimiä ja sanoja, jotka on mainittu latinan- ja ruotsinkielisissä asiakirjoissa, kuten oikeuden pöytäkirjoissa.[15][16] Kauden aikaisista teksteistä käytetään nimitystä esiagricolalaiset tekstit, joista vanhin on Uppsalan evankeliumikirjan katkelma.[17] Se on vanhin suomenkielistä tekstiä sisältävä käsikirjoitus.[17] Muita esiagricolalaisia tekstejä ovat muun muassa Westhin koodeksi ja Uppsalan koodeksi.[18]

Ensimmäiset maininnat suomalaisista paikannimistä ovat jo kuitenkin 1200-luvulta. Vanhimmat kokonaiset suomenkieliset lauseet ovat peräisin 1470-luvulta saksalaisesta käsikirjoituksesta: Mÿnna thachton gernaſt ſpuho ſom̅en gelen Emyna daÿda,[19] ’Minä tahdon kernaasti puhua suomen kielen, en minä taida’. Jotkin kirkolliset tekstit, kuten Isä meidän -rukous ja uskontunnustus on käännetty suomeksi ja oletettavasti myös kirjoitettu muistiin viimeistään 1400-luvulla, mutta käsikirjoituksia ei ole säilynyt.[16] Samoin tiedetään, että Turun tuomiokirkossa on saarnattu suomeksi 1400-luvulla, joten saarnakirjallisuuttakin on varmaan ollut olemassa.[20]

Vanhan suomen kausi (1540–1820)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kirjakieli syntyi uskonpuhdistuksen myötä 1500-luvulla. Piispa Mikael Agricola julkaisi ensimmäiset painetut suomenkieliset kirjat, kuten Abckiria vuonna 1543 ja Se Wsi Testamenti vuonna 1548. Yhteensä Agricola julkaisi yhdeksän teosta.[21]

Suomen kielen kirjoitettua muotoa 1540-luvulta noin vuoteen 1810 nimitetään nimityksellä vanha kirjasuomi.[22]

Suomenkielinen kirjallisuus oli lähes kokonaan uskonnollista: Raamatun tekstejä, liturgisia kirjoituksia ja katekismuksia. Suurin osa teksteistä oli ruotsista tai latinasta käännettyjä, ja suoraan suomeksi kirjoitettiin lähinnä saarnoja ja virsiä. Uskonnollisten tekstien lisäksi käännettiin hallinnollisia tekstejä, kuten kuninkaallisia käskykirjeitä ja lakeja.[23] Raamattu käännettiin kokonaan suomeksi vuonna 1642.[24] 1700-luvulla alettiin jo julkaista enemmän muutakin kuin uskonnollista kirjallisuutta. Vuonna 1776 Antti Lizelius alkoi julkaista ensimmäistä suomenkielistä sanomalehteä nimeltään Suomenkieliset Tieto-Sanomat.[25]

Vanhan kirjasuomen teksteissä on paljon käännöslainoja ja suomelle vieraita lauserakenteita, koska tekstit ovat enimmäkseen käännöksiä ja niiden kirjoittajat olivat oppineet ensin kirjoittamaan ruotsia ja latinaa.[26] Esimerkiksi Agricola saattoi käyttää postpositioita ruotsin kielen mallin mukaan, kuten catzocat taivan linduin päle ’katsokaa taivaan lintuja’, tai korvata ruotsin tai saksan artikkelit sanoilla yksi, tämä ja se.[27] Oikeinkirjoitus perustui latinan, saksan ja ruotsin esikuviin, ja aluksi esimerkiksi äänteiden pituuden merkitseminen tai ä- ja e-äänteiden erotteleminen oli epäjohdonmukaista.[28] Vuoden 1642 Raamatussa oikeinkirjoitus oli parantunut, mutta silti esimerkiksi k-äännettä merkittiin takavokaalin edellä c:llä ja pitkät vokaalit kirjoitettiin yleisesti yhdellä kirjaimella: esimerkiksi wälttä ’välttää’, langetcat ’langetkaat’, pädzijn ’pätsiin’.[29]

Kirjakieli perustui aluksi Turun seudun murteeseen, mutta vaikutteita tuli myös Hämeestä ja Satakunnasta.[26] Agricola itse kirjoitti käyttäneensä Uudessa testamentissa enimmäkseen "suomenkieltä", toisin sanoen Varsinais-Suomen murretta, mutta tarpeen vaatiessa myös muita murteita.[30] Nykyisestä kirjakielestä eroavat esimerkiksi ia- tai iä-loppuiset murremuodot, kuten hopia ’hopea’, kipiäxi ’kipeäksi’, cauhja ’kauhea’ ja loppuheitto, kuten punaist ’punaista’, lankes ’lankesi’, me ylistem ’ylistämme’.[31] Inessiivin päätteenä oli usein pelkkä s (seuracunnas, idäs, caupungis) tai sa: ijancaikisesa elemesä ’iankaikkisessa elämässä’, taiwasa ja maasa ’taivaassa ja maassa’, täsä Suomesa.[32]

Abckiria

Varhaisnykysuomen kausi (1820–1870)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun alkupuolella poliittiset muutokset eli autonomian aika ja kansallisromantiikan aatteet tekivät suomen kielen kehittämisen ajankohtaiseksi. Vuosia 1820–1870, jolloin suomi kehittyi sivistyskieleksi, kutsutaan varhaisnykysuomen kaudeksi. Vuonna 1831 perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, joka asetti tavoitteekseen suomenkielisen kirjallisuuden luomisen ja suomen kielen aseman parantamisen. Seura tuki myös vanhan kansanrunouden keräämistä ja julkaisemista. Elias Lönnrotin keruumatkojen tuloksena julkaistiin Kalevalan ensimmäinen versio, niin sanottu vanha Kalevala vuonna 1835. Erityisesti J. V. Snellman korosti suomen kielen merkitystä koko maan aineellisen ja henkisen kehityksen kannalta.[33]

Kansanrunojen myötä suomen itämurteiden asema parani ja vanhan kirjakielen länsisuomalaisuutta alettiin arvostella. Tästä seurasi murteiden taisteluksi kutsuttu ajanjakso, joka päättyi kompromissiin: kirjakielen läntinen pohja säilyi, mutta siihen tuli uusia piirteitä itämurteista. Nykyinen suomen kieli perustuukin melko tasapuolisesti kaikkiin päämurteisiin.[34] Itämurteista kirjakieleen otettuja piirteitä ovat esimerkiksi monikon 3. persoonan imperfektimuoto ottivat (vanhassa kirjakielessä otit) ja inessiivi kalassa (vanhassa kirjakielessä "kalasa". Toisaalta d-kirjain, jota itämurteiden kannalta pidettiin tarpeettomana, säilyi yleiskielessä.[35] Oikeinkirjoitus vakiintui nykyiselleen, kun viimeisetkin kirjoittajat lakkasivat käyttämästä x- ja z-kirjaimia.[36]

1800-luvun alkupuolella luotiin myös suuri määrä suomenkielistä hallinto- ja kulttuurisanastoa. Erityisesti niitä loi Lönnrot, joka keksi tuhansia uusia sanoja eri oppialoille. Muita sanastonkehittäjiä olivat Samuel Roos, Wolmar Schildt (Kilpinen), Pietari Hannikainen ja Antero Varelius. Uusia sanoja luotiin usein vanhoista sanoista johtamalla ja yhdyssanoja muodostamalla. Johdoksia ovat esimerkiksi tiede (< sanasta tietää), lukio (< lukea) ja kirjain (< kirja), yhdyssanoja taas lämpömittari, tasavalta ja puheenjohtaja. Myös murteista otettiin käyttöön uusia sanoja, joiden merkitystä usein muutettiin tai täsmennettiin: esimerkiksi juna on merkinnyt alun perin ’jonoa’ ja kaasu ’kylmää sumua’.[36]

Suomen kielen virallinen asema parani 1800-luvun alkupuolella monella tavalla, ja sitä ruvettiin käyttämään yhä enemmän myös opetuksessa. Helsingin yliopistoon perustettiin suomen kielen lehtoraatti vuonna 1829 ja professuuri vuonna 1850, ja vuonna 1858 Jyväskylään perustettiin ensimmäinen suomenkielinen oppikoulu. Suomen kielen asema vahvistettiin virallisesti vuoden 1863 kieliasetuksella, jonka mukaan suomesta piti tulla 20 vuoden kuluessa ruotsin rinnalla tasa-arvoinen virkakieli.[37]

Varhaisnykysuomen ajan katsotaan päättyneen 1870-luvulla, kun suomen kielen ja suomenkielisen sivistyksen asema oli jo melko vakiintunut. Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi vuonna 1870. Suomenkielinen kaunokirjallisuus ja teatteri sai alkunsa, ja suomeksi julkaistiin useita sanoma- ja aikakauslehtiä. Suomea käytettiin koulun, hallinnon ja oikeuslaitoksen kielenä.[38][39]

Nykysuomen kausi (1870–)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kieli on jatkanut kehitystään myös 1870-luvun jälkeen, jolloin puhutaan nykysuomen kaudesta. Etenkin erikoisalojen ja tekniikan kehityksen vaatimaa sanastoa on tullut ja tulee koko ajan lisää. Esimerkiksi vuosina 1880–1920 syntyneitä uudissanoja ovat ammattiyhdistys, polkupyörä ja asiakas, ja 1920–1970-luvuilla kieleen ovat tulleet elokuva, tietokone ja pakastin. Kun suomen kielen asema on vakiintunut ja yleinen sivistystaso noussut, lainasanoja ja vieraita äänteitä ei enää vältetä niin paljon kuin ennen. Esimerkiksi vuoden 1980 uudissanastossa on sanat statussymboli, audiovisuaalinen ja doping.[38]

Nykysuomen kaudella oikeinkirjoitukseen tai kielioppiin ei ole juuri tullut muutoksia, koska ne vakiintuivat jo varhaisnykysuomen kaudella. Muutoksia on tapahtunut lähinnä yksityiskohdissa. Yleensä on pyritty tiiviyteen ja lyhyyteen: esimerkiksi yleinen katsaus > yleiskatsaus, eroavaisuus > eroavuus, teknillinen > tekninen. Taipumus lyhenemiseen näkyy myös siinä, että yksikön 3. persoonan pi-pääte on jäänyt pois (saapi > saa) ja 3. persoonan omistusliitteessä on yleistynyt lyhyempi variantti: pojallansa > pojallaan. Partikkelien käyttö on täsmentynyt, niin että esimerkiksi kun ja kuin ja vaan ja vain erotetaan toisistaan.[38][40]

Suomen itsenäistymisen jälkeen vuoden 1919 hallitusmuodossa säädettiin, että Suomen kansalliskielet ovat suomi ja ruotsi ja kansalaisilla on oikeus käyttää oikeudessa ja hallintoelämässä kumpaakin kieltä. Suomen kielen asema oli kuitenkin vahvistunut niin paljon, että kyse oli enemmänkin ruotsinkielisen kansanosan oikeuden takaamisesta.[39] Nykyään suomi on myös yksi Euroopan unionin 24 virallisesta kielestä, mikä takaa oikeuden lukea Euroopan unionin asiakirjoja, kirjoittaa komissiolle ja saada vastaus suomeksi.[41]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Häkkinen, Jaakko: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. Suomalais-Ugrilaisen Seuran aikakauslehti, 2009, nro 92. Artikkelin verkkoversio. (PDF)
  • Häkkinen, Jaakko: Jatkuvuusperustelut ja saamelaisen kielen leviäminen (osa 2). Muinaistutkija, 9.7.2010, nro 2/2010. Artikkelin verkkoversio. (PDF)
  • Kallio, Petri: Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa. Virittäjä, 2006, 110. vsk, nro 1. Helsinki: Kotikielen seura. Artikkelin verkkoversio. (PDF)
  • Lehikoinen, Laila & Kiuru, Silva: Kirjasuomen kehitys. Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 1991. ISBN 951-45-5073-0
  • Lehtinen, Tapani: Kielen vuosituhannet. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-896-1

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Kallio 2006, s. 2–3 (PDF); Lehtinen 2007, s. 34.
  2. ↑ Kallio 2006, s. 17 (PDF); Häkkinen, J. 2009, s. 30 (PDF).
  3. ↑ Lehtinen 2007, s. 53–58.
  4. ↑ Kulonen, Ulla-Maija: Kielitiede ja suomen väestön juuret, s. 104–108. (Riho Grünthal (toim.): Miten menneisyyttämme tutkitaan) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-332-4
  5. ↑ Kallio 2006, s. 16 (PDF); Lehtinen 2007, s. 204–207.
  6. ↑ Häkkinen, J. 2009, s. 46 (PDF).
  7. ↑ Kallio 2006, s. 17–18 (PDF); Häkkinen, J. 2010, s. 7–8 (PDF).
  8. ↑ Laakso, Johanna: Uralilaiset kansat, s. 49–52. Porvoo: WSOY, 1991. ISBN 951-0-16485-2
  9. ↑ Lehtinen 2007, s. 75.
  10. ↑ Häkkinen, J. 2010, s. 6 (PDF).
  11. ↑ Lehtinen 2007, s. 246–247.
  12. ↑ Häkkinen, Kaisa: Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa, s. 29–31. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996. ISBN 951-717-855-7
  13. ↑ Lehtinen 2007, s. 156, 166–167.
  14. ↑ Lehtinen 2007, s. 161.
  15. ↑ Lehtinen 2007, s. 168.
  16. ↑ a b Lehikoinen & Kiuru 1991, s. 2.
  17. ↑ a b Häkkinen, Kaisa: Uppsalan evankeliumikirjan katkelma, vanhin suomenkielinen käsikirjoitus. Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2016.
  18. ↑ Uusitalo, Harri: Reformaatioajan suomenkielisten Isä meidän -rukousten erot, s. 16. Turun yliopisto, 2015.
  19. ↑ Wulf, Christine: Zwei finnische Sätze aus dem 15. Jahrhundert. Ural-Altaische Jahrbücher, 1982, nro 2, s. 92.
  20. ↑ Forsman Svensson, Pirkko: Katsaus vanhaan kirjallisuuteen. Prologi. Ennen kirjasuomea Virtuaalinen vanha kirjasuomi. 8/2011. Viitattu 20.5.2024.
  21. ↑ Lehikoinen & Kiuru 1991, s. 12.
  22. ↑ Vanha kirjasuomi Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 20.5.2024.
  23. ↑ Lehikoinen & Kiuru 1991, s. 2–3.
  24. ↑ Lehikoinen & Kiuru 1991, s. 18.
  25. ↑ Forsman Svensson, Pirkko: Epilogi. Vanhasta kirjasuomesta nykysuomeen Virtuaalinen vanha kirjasuomi. 8/2011. Viitattu 20.5.2024.
  26. ↑ a b Lehikoinen & Kiuru 1991, s. 3.
  27. ↑ Lehikoinen & Kiuru 1991, s. 165–167.
  28. ↑ Lehikoinen & Kiuru 1991, s. 74–76.
  29. ↑ Lehikoinen & Kiuru 1991, s. 89–90.
  30. ↑ Forsman Svensson, Pirkko: Katsaus vanhaan kirjallisuuteen. Mikael Agricolan kieli Virtuaalinen vanha kirjasuomi. 8/2011. Viitattu 20.5.2024.
  31. ↑ Lehikoinen & Kiuru 1991, s. 112, 117, 160.
  32. ↑ Lehikoinen & Kiuru 1991, s. 128.
  33. ↑ Lehikoinen & Kiuru 1991, s. 4–5.
  34. ↑ Lehikoinen & Kiuru 1991, s. 6.
  35. ↑ Forsman Svensson, Pirkko: Katsaus vanhaan kirjallisuuteen. Suomen sodasta suomen kielen professuuriin (1810–1850) Virtuaalinen vanha kirjasuomi. 8/2011. Viitattu 20.5.2024.
  36. ↑ a b Forsman Svensson, Pirkko: Katsaus vanhaan kirjallisuuteen. Suomesta kulttuurikieli Virtuaalinen vanha kirjasuomi. 8/2011. Viitattu 20.5.2024.
  37. ↑ Lehikoinen & Kiuru 1991, s. 7–9.
  38. ↑ a b c Forsman Svensson, Pirkko: Katsaus vanhaan kirjallisuuteen. Varhaisnykysuomesta nykysuomeen Virtuaalinen vanha kirjasuomi. 8/2011. Viitattu 20.5.2024.
  39. ↑ a b Lehikoinen & Kiuru 1991, s. 9.
  40. ↑ Lehikoinen & Kiuru 1991, s. 9–10.
  41. ↑ EU:n viralliset kielet Euroopan unioni. Arkistoitu 27.2.2017. Viitattu 5.6.2017.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_kielen_historia&oldid=22750695”