Sm1

Sm1
Sm1-junayksikön ohjausvaunun pääty. Huomaa Sm1-tyypille ominaiset korin "jäykistevekit" vaunun kyljessä.
Perustiedot
Tyyppi	sähkömoottorijuna
Liikennöitsijä	VR-Yhtymä
Valmistaja	Valmet, Strömberg
Lukumäärä	50
Valmistusvuodet	1968–1973
Peruskorjattu	1994–2000
Liikenteessä	0
Hylätty	50
Romutettu	48
Museoitu	0 (toistaiseksi)
Numerointi	6001/6201–6050/6250
Istumapaikkoja	191
Lempinimi	Sami Sakari-Matti
Tekniset tiedot
Huippunopeus	120 km/h
Paino	97 t
Pituus	53 250 mm
Vaunujen lukumäärä	2 kpl
Leveys	3 200 mm
Korkeus	3 900 mm
Pyörästö	Bo'Bo' + 2'2'
Pyörästön pituus	2 700 + 18 800 mm
Suurin akselipaino	18,8 t
Pyörän halkaisija	920 mm
Moottori	4 × Strömberg GHAU/H 7226
Moottorin teho
• tuntiteho	860 kW
Saneerattu Sm1-junayksikkö sisältä.
Infobox OK

Sähkömoottorijunayksikkö Sm1 on vanhinta VR:n paikallisjunakalustoa. Sitä valmistettiin 50 yksikköä vuosina 1968–1973 Valmetin Tampereen lentokonetehtaalla. Sm1 alkoi ensimmäisenä suomalaisena sähköjunana liikennöidä Helsinki–Kirkkonummi-välillä 26. tammikuuta 1969, jolloin käytössä oli viisi junaa. Kaluston käyttö kaupallisessa liikenteessä päättyi 9. huhtikuuta 2016.

Historia

Saksalais-ranskalainen yhteistyöelin 50-Hz-Arbeitsgemeinschaft ehdotti vuonna 1957 rautatiehallituksen tilaamassa tutkimuksessa, että Helsingin lähiseudun liikenteessä käytettäisiin kolmivaunuisia sähkömoottorijunia tai sähköistettyä heilurijunaliikennettä. Heilurijunassa veturi vetää tai työntää junaa riippuen ajosuunnasta, ja veturin vastakkaisessa päässä on ohjaamolla varustettu ohjausvaunu. Heilurijunat olisivat mahdollistaneet pääteasemilla samanlaisen tehokkuuden kuin moottorivaunujunat, koska veturia ei tarvitse siirtää vaunurungon toiseen päähän. Helsingin paikallisliikenteeseen heilurijunat olisivat olleet taloudellisesti edullisin vaihtoehto uudiskaluston hankinnassa, mutta Valtionrautateiden vanha kalusto ei soveltunut näihin muutoksiin, joten kalustouudistus päätettiin toteuttaa sähkömoottorivaunujunilla. Tästä syystä samoihin aikoihin hankittua Sr1-sähköveturia ei varusteltu heilurijunakäyttöön.

Helsingin lähiliikenteeseen valitussa sähkömoottorijunaratkaisussa junien kiihtyvyysominaisuudet pysyivät tasaisina riippumatta siitä, kuinka monta junayksikköä, eli moottori- ja liitevaunun yhdistelmää, oli käytössä. Tämä johtui siitä, että jokaiseen yksikköön kuului oma moottorivaunu, joka toi mukanaan tarvittavan teholisäyksen. Aikatauluja voitiin näin pitää samanlaisina vuorokaudenajan ja liikenteen määrän vaihteluista riippumatta, mikä oli selkeä etu verrattuna heilurijunavaihtoehtoon.

Valtionrautateiden sähköistyksen valmistelutoimikunta päätyi syksyllä 1964 ehdottamaan kahden vaunun sähköjunien hankintaa, koska tällainen junayksikkö sopeutui paremmin vaihteleviin matkustajamääriin kuin kolmivaunuinen vaihtoehto. Vaikka yksivaunuinen junayksikkö olisi ollut tähän vielä mukautuvampi, se olisi ollut myös kallein ratkaisu. Kaksivaunuinen ratkaisu, joka koostui moottori- ja ohjausvaunusta, sai myös vaikutteita samanaikaisesti Ruotsissa ja Norjassa suunnitteilla olevista sähköjunahankkeista, jotka sisälsivät kaksivaunuiset junayksiköt. Valmistelutoimikunta suositteli rautatiehallituksen koneosastolle, että ensimmäisenä hankittaisiin kaksi koejunaa, jotka koostuvat moottori- sekä ohjausvaunusta. Kokeiluun sisältyisi myös mahdollisuus testata kolmivaunuista junaa. Toimikunnan suunnitelmassa vetovaunuissa olisi ajopöytä molemmissa päissä, kun taas ohjausvaunussa ajopöytä sijaitsisi vain junan ulkopäässä. Junien ja vaunujen väliset kytkennät toimisivat automaattikytkimillä. Ehdotetun sähköjunan vähimmäisteho olisi 750 kW ja istumapaikkoja tulisi 168 paikkaa junaa kohden, jolloin kokonaispaikkamäärä nousisi noin 310:een seisomapaikat mukaan lukien. Junissa käytettäisiin tönkkä- tai levyjarruja, mutta sähköjarrua ei katsottu tarpeelliseksi. Sähkölämmitys toimisi UIC:n suosituksen mukaisella 1 500 V jännitteellä.

Kesällä 1965 Valtionrautateiden koneosasto laati tarkentuneet vaatimukset Helsingin paikallis- ja pikajunaliikenteeseen suunnitelluille kaksivaunuisille sähkömoottorijunille. Alkuun ehdotettiin viiden prototyyppijunan rakentamista, joita testattaisiin vasta sähköistetyllä Helsinki-Kirkkonummi-reitillä. Koeajojen aikana arvioitaisiin mahdollisuutta myös kolmivaunuisten junayksiköiden käyttöön. Vaadittiin, että junien keskimatkanopeus olisi 50 km/h (vrt. 32 km/h vanhalla kalustolla), sisältäen 30 sekunnin pysähdyksen kahden kilometrin välein. Junat tulisi suunnitella niin, että niiden huippunopeus olisi 120 km/h, istumapaikkamäärä 165–170, johon lisänä 140–145 seisomapaikkaa ja maksimiakselipaino täydessä kuormassa 18 tonnia. Muita vaatimuksia olivat muun muassa ovien sijoittelu junan molemmille sivuille nopeaa nousua ja poistumista varten, maltillinen astinkorkeus, riittävän tehokkaat paineilma- ja elektroniset jarrut sekä tehokkaat valaistus- ja lämmitysjärjestelmät UIC standardin mukaan.

Heinäkuussa 1965 sähköjunien tarjouspyyntö lähetettiin kotimaiselle teollisuudelle, seuraten valtioneuvoston tekemää päätöstä sähköistyksen aloittamisesta. Tarjouspyyntö lähti neljälle yritykselle: Valmet Oy:lle, Lokomo Oy:lle, Oy Suomen Autoteollisuus Ab:lle ja Oy Strömberg Ab:lle. Tarjouspyynnöt pyydettiin erikseen 45, 60 tai 75 sähköjunayksikön kokonaisuuksista. Ensimmäisille kahdelle junayksikölle toivottiin erityisen nopeaa toimitusta, ja lopuille junille odotettiin toimitusnopeudeksi 15 junayksikköä vuodessa. Tarjoukset pyydettiin toimittamaan lokakuun loppuun mennessä.

Valmet Oy Lentokonetehdas ja heidän alihankkijansa Oy Strömberg Ab jäivät ainoaksi tarjoajaksi sähköjunien tarjouskilpailussa. Valmet tarjosi teräsrakenteisia kaksiohjaamoisia junia kappalehintaan 1,42 milj. markkaa (2,9 milj. euroa 2023) ja neliohjaamoisia hintaan 1,52 milj. markkaa (3,1 milj. euroa 2023). Lisävaihtoehtoina ruostumattomasta teräksestä valmistettu kori nostaisi hintaa noin 120 000 markkaa ja kevytmetallirakenne noin 100 000 markkaa . Istuinjärjestystä 2+2 käytettäessä hinta pysyi ennallaan, mutta kiskoautotyyppisellä 2+3 istuinjärjestyksellä hinta alentuisi 10 000 markkaa per juna. Koejunien toimitusaika oli noin kaksi vuotta, mikä tarkoitti, että nopealla tilauksella ne olisivat voineet olla käytössä jo vuoden 1967 loppuun mennessä.

Liikenneosaston kuljetustoimisto katsoi, että 2 + 2 istuinjärjestely ei tarjoaisi tarpeeksi istumapaikkoja ruuhka-aikojen tarpeisiin ja suosi sen vuoksi 2 + 3 istuinjärjestelyä. Valmet esitti loppuvuodesta selvityksen, jossa istumapaikkojen määrä kasvoi 152:sta 180:een. Samaan aikaan rautatiehallitus työsti ja viimeisteli uutta tarjouspyyntöä, ottaen huomioon sähköjunien tarkemmat tekniset määritteet, jotka se hyväksyi tammikuussa 1966 – samoihin aikoihin kuin sähköveturienkin tekniset määritteet. Uudistuksena oli 2 + 3 istuinjärjestelyn lisäksi vaunun pituuden määrääminen 26,6 metriin ja juoksutelien pyöränhalkaisijaksi 920 mm, joka vastasi Dm8- ja Dm9-kiitojunien mittoja.

Tarjouspyynnössä sähköjunille asetettiin määräys, että ajomoottorien tehonsäätöön oli tarjottava sekä tyristorisäätö että perinteiset käämikytkimellä tai käämikytkinkontaktoreilla toimivat säätötavat. Ajomoottoreiden tuli olla sykkivällä tasavirralla toimivia ja virran tasasuuntauksessa käytettäisiin ainoastaan piielementtejä. Ohjaamot määrättiin sijoitettaviksi vain vaunujen ulkopäihin ja ohjausvaunun oli oltava varustettu sähkömagneettisella kiskojarrulla paineilmajarrun lisäksi ja pyöräkerrat tuli varustaa levyjarruilla. Jokaiseen vetovaunuun oli asennettava radiopuhelin antenneineen, jota voitaisiin käyttää myös ohjausvaunusta. Lisäksi junissa tuli olla tilat mahdollisille kulunvalvontalaitteistolle.

Toinen tarjouspyyntö kolmenkymmenen sähkömoottorijunan hankinnasta lähetettiin viidelle kotimaiselle yritykselle tammikuussa 1966. Ensimmäisen junan toimitusta kaivattiin jo joulukuussa 1967 ja toista tammikuussa 1968, minkä jälkeen kolmea seuraavaa junaa tarvittiin pikaisesti eri olosuhteiden testaukseen niin, että koko sarjan tulisi olla toimitettuna vuoden 1970 loppuun mennessä. Tarjoajia muistutettiin erityisesti komponenttien, kuten diodien ja tyristorien, huolellisesta valinnasta.

Valmet Oy oli jälleen ainoa sähköjunista tarjouksen jättänyt yritys, ja tarjouksen saapumisen jälkeen käytiin neuvotteluja yksityiskohtien tarkentamiseksi ja verrattiin rakennetta myös Ruotsin ja Norjan suunnitteilla oleviin sähköjuniin. Tärkeitä päätöksiä olivat tyristorisäädön käyttöönotto, tasasuuntaajakytkennän muuttaminen, ajomoottorien päivittäminen sekä muutokset vetovaunun suunnittelussa, mukaan lukien WC:n poisto ja akselipainon korotus. Näillä muutoksilla junan hinta oli 1,49 miljoonaa markkaa. Sm1-sähköjunien hankintasopimus 30 junayksikön toimittamisesta allekirjoitettiin Valmet Oy:n ja rautatiehallituksen välillä 18. heinäkuuta 1966, jossa sähkövarusteiden toimittajana toimi Oy Strömberg Ab. Lisätilauksia tehtiin maaliskuussa 1970 kymmenen junan ja joulukuussa 1971 toisen kymmenen verran, jolloin Sm1-junien kokonaismääräksi muodostui 50. Junat valmistuivat aikavälillä 19. marraskuuta 1968 – 20. joulukuuta 1973.

Viimeiset kymmenen toimitettua Sm1-junaa erosivat aiemmista ohjausvaunuillaan (sarjamerkki Eiob), sillä niistä oli poistettu matkatavaraosasto ja WC, mikä lisäsi istumapaikkojen määrän 180:stä 187:ään. Wc:t poistettiin lääkintöhallituksen suosituksen mukaisesti, jolla se pyrki estämään jätteiden laskemisen tiheästi asutun radan varsille. Koska alipaine wc:tä ei ollut saatavilla ja lähibussiliikenteessäkään ei vessoja käytetty, katsottiin wc:n jättäminen pois olevan perusteltua. Julkisen keskustelun vuoksi wc:t kuitenkin palautettiin myöhemmin kaikkiin sähköjuniin.

Tekniikka

Sm1-yksiköt 6006/6206 ja 6037/6237 Helsingin rautatieasemalla vuonna 2011. Keskellä taustalla näkyy Sm2 yksikkö 6086/6286.

Sm1 on teknisesti lähes samanlainen kuin uudempi Sm2, joskin siinä on muutamia eroja, kuten teräsrunko, teräsjouset ja kyljissä olevat rakennetta tukevat pokkaukset. Sm1- ja Sm2-yksiköitä voi kytkeä yhteen myös keskenään enintään kuuden yksikön (12 vaunun) junaksi, mutta käytännössä laiturien pituus rajoittaa määrän viiteen. Täyttä kuuden yksikön junaa käytetään kuitenkin Ilmalan varikon ja Helsingin päärautatieaseman välisissä siirtoajoissa.

Yhteen Sm1-junayksikköön kuuluu kaksi vaunua. Sm1 on varsinaisesti junayksikön moottorivaunun tyyppimerkintä. Junayksikön toinen vaunu on moottoriton ohjausvaunu, ja sen tyyppimerkintä on Eio. Ennen saneerausta vaunujen 6241–6250 tyyppimerkintä oli Eiob. Sekä moottori- että ohjausvaunussa on ohjaamo, joten junaa voidaan kääntämättä ajaa kumpaan suuntaan tahansa, mikä on paikallisliikenteessä suuri etu veturivetoisiin juniin verrattuna.

Sm1:n huippunopeus on 120 kilometriä tunnissa. Junalla ei voidakaan ajaa esimerkiksi R-linjaa, koska hitaan kiihtyvyyden ja nopeuden vuoksi aikataulussa ei pysyttäisi. Junan kori on terästä, ja siinä on SIG-telit, joiden ajo-ominaisuudet eivät ole erityisen hyvät. Tämä ilmenee junan kulkiessa tärisevänä ja heiluvana kyytinä. Talvella junassa on ollut lähinnä paineilmalaitteiden jäätymisongelmia. Liukkailla keleillä liikkeellelähtöä haittaa hiekoituslaitteiden puuttuminen. Tämän takia junien on ollut etenkin syksyisin toisinaan hankalaa pysyä lähiliikenteen tiukoissa aikatauluissa.

Sarjan yleisin lempinimi on Sami, mutta joskus myös Sakari-Matti. Sarjan yksiköillä on omat yksilönumerot. Numerot ovat kohonumeroina junan molemmissa päissä ohjaamon sivuikkunoiden alapuolella sekä maalattuna junan helmaan. Numerot ovat 6001/6201–6050/6250 (Sm1-vaunun numero / ohjausvaunun numero).

Saneeraus

Kaikki Sm1-yksiköt on saneerattu 1990-luvulla, ja ne ovat siten VR:n silloisissa punavalkoisissa väreissä. Ensimmäinen, vuonna 1994 saneerattu yksikkö oli 6006/6206, joka poikkeaa ratkaisuiltaan myöhemmin saneeratuista malleista. Sen maalaus oli saneerauksesta huolimatta pysynyt punakeltaisena, ja siihen oli asennettu ulostyöntyvillä astinlaudoilla varustetut uudenlaiset liukuovet. Lisäksi eteisten ja matkustajaosastojen väliset heiluriovet oli korvattu sähkötoimisilla liukuovilla. Saneerattu 6006/6206 liikennöi M-linjalla koekäytössä vuosina 1994–1996, sillä Vantaankosken rata oli tuolloin ainoa, jossa oli koejunan ovien vaatimat korkeat laiturit kaikilla liikennepaikoilla. Koekäytön jälkeen saneeraus aloitettiin laajamittaisena, ja ensimmäiset punavalkoiseksi maalatut, saneeratut Sm1-rungot saatiin liikenteeseen alkuvuonna 1996. Niihin oli koejunasta poiketen asennettu normaalit haitariovet portaineen, eikä sisätilojen väliovia muutettu. Saneerauksen myötä yksiköiden sisusta peruskorjattiin täysin, ja vanhat matkatavaraosastot muutettiin matkustajaosastoiksi. Myös junan ohjaamot uudistettiin täysin, ja niihin asennettiin ilmastointi. Hieman muusta sarjasta ulkonäöltään eronneet, ns. protosarjan yksiköt (6001/6201–6005/6205) muutettiin saneerauksen myötä muiden sarjan junien kaltaisiksi. Viimeinen saneerattu Sm1-yksikkö on 6026/6226, joka otettiin takaisin liikenteeseen syksyllä 2000.

Romuttaminen

Sm1-yksikkö 6001/6201 entisellä Hyvinkään konepajalla kesäkuussa 2020. Ikkunoilla olevissa lapuissa lukee ”Museointivaraus / Suomen Rautatiemuseo. Ei saa romuttaa”.

Ensimmäinen hylätty Sm1-yksikkö 6008/6208 vaurioitui 2009 Riihimäellä vaihtoliikkeen mentyä pitkäksi ja junan ajettua raiteensulun yli, eikä sitä korjattu enää takaisin ajokuntoon. 6008/6208 seisoi jonkun aikaa VR:n Hyvinkään konepajalla, jossa sitä pidettiin varaosalähteenä vielä käytössä oleville sarjansa junille. Se hylättiin lokakuussa 2009 ja on sittemmin romutettu. Lokakuuhun 2014 mennessä kaikki jäljellä olevat Sm1-junat yksikköön 6021/6221 saakka poistettiin liikenteestä, ja osa yksiköistä siirrettiin varaosalähteiksi Hyvinkään konepajalle ennen siirtymistä romutukseen.

Sarjan hylkäys aloitettiin uusien Sm5-lähijunien tultua liikenteeseen vuodesta 2009 lähtien, ja toisen tilaussarjan toimitusten alkaessa alkuvuonna 2016 VR:llä oli riittävästi korvaavaa kalustoa kaikkien Sm1-junien tilalle. Joulukuusta 2015 lähtien liikenteessä oli enää yhteensä kuusi Sm1-yksikköä: 6028/6228, 6034/6234, 6037/6237, 6041/6241, 6044/6244 ja 6049/6249. Kaupallisesta matkustajaliikenteestä nämä viimeiset Sm1-junat poistuivat huhtikuussa 2016.

Liikenteestä poistetut yksiköt seisoivat pitkään Ilmalan varikolla, mutta varikon tilatarpeen vuoksi kalusto siirrettiin kesä–lokakuussa 2016 Joensuun ratapihalle ja Hyvinkään konepajalle. Sm1-yksiköt siirrettiin Joensuun ratapihalta huhti–toukokuussa 2021 Pieksämäelle romutukseen. Vuonna 2019 Sm1-yksiköitä oli romutettu 48 kappaletta, eli kaikki paitsi vaunuparit 6001/6201 ja 6035/6212, jotka oli tarkoitus säästää Suomen Rautatiemuseolle.

Tekniset tiedot

Perustiedot

	Sm1	Sm1 + Eio
Valmistaja	Valmet, Strömberg
Valmistusvuodet	1968–1974
Lukumäärä	50
Numerot	6001–6050	6001/6201–6050/6250
Istumapaikkoja	90	180
Pituus	25,9 metriä	53,3 metriä
Nopeus	120 km/h
Moottori	4 × Strömberg GHAU/H 7226
Moottoriteho	860 kilowattia
Paino työkunnossa	61 tonnia	97 tonnia
Akselijärjestys	Bo'Bo	Bo'Bo + 2'2'

Valmistusvuodet (numerot)

• 1968 (6001–6003)
• 1969 (6004–6005)
• 1970 (6006–6020)
• 1971 (6021–6031)
• 1972 (6032–6040)
• 1973 (6041–6050)

Lähteet

• Eonsuu, Honkanen, Pölhö: Suomen veturit osa 2. Moottorikalusto. Elokuvan Maailma ay, 1995. ISBN 952-5060-02-0
• Pölhö, Eljas - Pykälä-Aho, Mia: Suomen juna- ja raitiovaunukuvasto / Finnish Motive Power 1.1.1996. Malmö: Frank stenvalls förlag, 1996. ISBN 91-7266-133-X Suomi/Englanti
• Suomen raitiotieseura: VR-Lähiliikennekalusto (Arkistoitu – Internet Archive)
• Rytsö, Paavo: Sähköjuna tulee Suomeen Yle Elävä arkisto. 12.6.2014.

Aiheesta muualla

• Sähköjuna tulee Suomeen^{[vanhentunut linkki]} YLE Elävä arkisto

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sm1 Wikimedia Commonsissa

Suomalaiset veturit ja junayksiköt