Postmoderni taide
Postmoderni taide on eri taiteenaloilla postmodernismin myötä syntynyt tyyli ja käsitteellinen teoria. Sitä syntyi varsinkin kuvataiteissa, arkkitehtuurissa, muotoilussa ja kirjallisuudessa, mutta myös musiikissa ja elokuvassa. Postmodernia taidetta luonnehtii sekä yleinen epäluottamus aatteisiin että melko vaikeasti määriteltävä suhde siihen, mihin taide perustuu.[1]
Postmodernille taiteelle on tyypillistä sekatyylisyys eli lainaukset ja pastissit sekä ironia, huumori ja leikkisyys. Erilaisille tulkinnoille jätetään tilaa. Taiteen prosessi ja uusien työskentelytapojen kokeilu korostuu. Yleistä on myös taiteiden välisten rajojen rikkominen. Installaatioon voi yhdistyä esimerkiksi performanssia, käsitetaidetta ja mediataidetta. Aiheet vaihtelevat suuresti, mutta yhtenä suuntauksena ovat olleet arkiset aiheet ja pinnallisuus. Tähän liittyen arkiesineitä on työstetty niin, että ne muuttuvat yleviksi,[2] tai on huonomaalattu arkisia aiheita[3]. Fredric Jamesonin mukaan postmodernismia ei pitäisi ymmärtää tyylinä, vaan pikemminkin vallitsevana ominaisuutena, mielteenä joka sallii hyvin erilaisten, mutta kuitenkin sille alisteisten piirteiden rinnakkaiselon.[4]
Moderni ja postmoderni
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Postmodernistien mukaan postmoderni taide eroaa modernista taiteesta hylkäämällä tietyn poliittisen aatejärjestelmän puolustamisen. Modernistinen avantgarde tarkasteli taidetta yhteiskunnallisen muutoksen tekijänä ja jopa auttoi muokkaamaan useita 1900-luvun poliittisia liikkeitä. Futurismi kannatti Italian fasismia kone-estetiikallaan. Modernismiin liittyvät poliittiset ihanteet kyseenalaistettiin 1970-luvulla. Taiteilijoiden oma taiteellinen tyyli erottui heidän alun perin poliittisista asialistoistaan. Postmoderni taide käytti sellaisia historiallisten tyylien appropriaatioita, jotka irrottautuivat alkuperäisistä aatteellisista yhteyksistä. Yhtenäisten aatteiden välittämisen tyylin sijaan postmodernismin tavoitteena on heikentää aatteiden manipulatiivisia puolia paljastamalla tyylien keinotekoisuus.[5]
Modernismin aikana kehittyneet erilliset taidesuuntaukset pyrkivät kuvaamaan todellisuutta yhden perusnäkemyksen puitteissa. Esimerkiksi kubismi esitti uuden, suhteellisuusteoriaa heijastelleen näkemisen tavan. Surrealismi ja abstrakti ekspressionismi pyrkivät ratkaisemaan psykoanalyysiin esittämät kysymykset ja yhteiskunnallinen realismi otti marxilaiset ajatukset lähtökohdikseen. Francis Berryn mukaan postmodernismi poikkeaa näistä puolustamalla yksilön arvoa ja henkilökohtaisia tulkintoja. Vaikka postmoderni teos saattaa sisältää ja yhdistää modernin taiteen suuntausten osia, teos ei yritä valaista koko todellisuutta yhden määräävän tulkinnan keinoin. Postmoderni taide vaatii katsojaa lisäämään siihen oman tulkintansa, jotta teos olisi merkityksellinen. Ehdottomuuksien vakuuttelun sijaan postmodernit taideteokset tuovat esiin yksilöllisiä tulkintoja ja tarinoita.[5]
Ranskalainen filosofi Jean Baudrillard on esittänyt teorian ”simulaation” yhteiskunnasta, jossa viestintävälineiden esittämä käsitys todellisuudesta ei viittaa todellisiin tapahtumiin tai historiaan. Vastaavasti taideteoksen pinnan takana ei ole jotakin kätkettyä, joka voidaan esittää oikeana tulkintana.[6]
Suomen taiteessa postmodernismia ovat edustaneet muun muassa Jarmo Mäkilä ja Kimmo Sarje.[6][7]
Kapina modernismia vastaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Synty
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Victoria & Albert -museossa 2011–2012 pidetyssä näyttelyssä Postmodernismi, tyyli ja kumous postmodernismi ajoitettiin vuosille 1970–1990. Näyttelyn järjestäjät totesivat, että kaikista taiteen ja muotoilun liikkeistä postmodernismi on ehkä ristiriitaisin. Se oli epävakaa sekoitus teatteria ja teoriaa, ja se oli määrittelyjä pakeneva liike. Yhteistä postmoderneille liikkeille oli raju sanoutuminen irti modernismin selkeyteen ja yksinkertaisuuteen perustuneista näkymistä.[8]
Postmodernismi syntyi Italiassa 1960-luvun lopulla. Esimerkiksi Olivettille paljon muotoillut arkkitehti ja muotoilija Ettore Sottsass pettyi modernismin utooppiseen lupaukseen. Hän alkoi etsiä vaihtoehtoja vallitseville yhteiskunnallisille normeille, markkinoiden käskyvallalle ja oletuksille mausta. Hän tuli tyytymättömäksi ajan arkkitehtuurin vallitseviin suuntauksiin, erityisesti modernismiin. Sottsass alkoi dekonstruoida eli purkaa modernistiseen muottiin valettuja perinteitä. Pelkkä funktionalismi oli hänelle riittämätön.[9]
Nuorten suunnittelijoiden periaatteena oli ”anti-design”. He loivat uuden suhteen sekä menneisyyteen, että populaarikulttuuriin. Esikolumbiaaniset monumentit, bensa-asemat moottoriteiden varsilla tai paikallisen kahvilan muovisten tarjoilupöytien pinta kävivät lähteiksi kokeiluille, jota kutsuttiin nimellä ”Radical Design”.[8]
Milanossa vuodesta 1978 toiminutta Studio Alchimiaa pidetään ensimmäisenä varsinaisena postmodernistisena ryhmänä. Sen johtaja Alessandro Mendini kirjoitti, että ryhmän tarkoituksena oli miehittää ”tuhlauksen tila ja kurinalainen, ulotteinen ja käsitteellinen välinpitämättömyys”.[8]
Arkkitehtuurin historioitsija Charles Jencksille modernismi loppui maaliskuun 15. päivänä 1971 kello 15.32, kun 16 vuotta aiemmin valmistunut Pruitt-Igoen asuinalue St. Louisissa räjäytettiin. Jencks kirjoitti kirjassaan The Language of Post-Modern Architecture (1977), että tapahtuma merkitsi modernistisen idealismin loppua.[8][10]
Memphis
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Memphis-ryhmä
Memphis oli 1980-luvulla toiminut postmodernistinen muotoilijoiden ryhmä. Sen muotoilijat suosivat räikeitä värejä, eläviä kuvioita ja ekspressiivisiä muotoja. Ryhmä vaikutti graafiseen suunnitteluun, ravintolasuunnitteluun, sekä tekstiili- ja sisustussuunnitteluun.[11]
Versailles ja Las Vegas
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
”Se, joka päättää hylätä modernin liikkeen voi valita Versaillesin ja Las Vegasin välillä”, kirjoitti italialainen kriitikko Bruno Zevi vuonna 1967. Korkea klassismi ja populaarikulttuuri olivat postmodernismin pääainekset alusta alkaen. Arkkitehti Robert Venturin sanoin liike suosi periaatetta ”sekä/että”, pikemminkin kuin ”joko/tai”. Venturi näki Las Vegasin kuumuudesta väreilevät kadut ja loppumattomat neonvalot sekä jännittävinä että opettavina. Hänen apulaisensa Scott Brown muisteli myöhemmin:
”Erämaan auringon sokaisemina ja neonvalojen häikäiseminä, rakastaen ja vihaten näkemäämme, me molemmat loimme uudestaan esteettiset nahkamme.”[8]
Uusi menneisyys ja tulevaisuus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Postmodernismi synnytti uuden suhteen sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Modernismin kieltämä menneisyyden läsnäolo korvattiin postmodernismin joskus historistiseksi luonnehditulla asenteella. Postmodernismin menneisyyden tunto oli usein eleginen eli suruvoittoinen tai kaihomielinen. Se pyrki korvaamaan monoliittisen puhetavan kilpailevien ajatusten ja tyylien moninaisuudella.[8]
Modernismi viesti usein tulevaisuutta optimistisena utopiana. Nyt tulevaisuutta alettiin nähdä dystopiana, kaukana täydellisyydestä olevana tilana. Esimerkiksi Ridley Scottin ohjaaman elokuvan Blade Runner (1982) avausjakso esittää dystooppisen kuvauksen Los Angelesista marraskuussa 2017.[12]
Pukusuunnittelua 1980-luvulla luonnehti ”Power Dressing”, jossa voimakkaasti liioittelevat puvut korostivat vahvoja siluetteja ikään kuin aerobisten muotojen haastajina.[13] Esimerkkejä tästä ovat milanolaisen Cianzia Ruggerin suunnittelema sahalaitainen zikkurat-tyylinen Homage to Levi-Strauss -puku (1983-4)[14] tai Vivienne Westwoodin Punkature-kokoelman puku (1983).
Fragmentoinnin ja lainaamisen lisäksi postmodernistit käyttivät myös leikkaa ja liimaa -menetelmäksi kutsuttua bricolagea, eli koostamista saatavana olevista asioista. Postmoderni bricolage voi näyttää modernistiselta kollaasilta, mutta se ulottuu laajempaan elämänpiiriin. Se ei ole synteesi, joka tuo löydetyt osat yhtenäiseen kokonaisuuteen.[8]
Postmoderni suunnittelu perustui usein appropriaation menetelmiin. Esimerkiksi taiteilija Richard Prince käytti mainoskuvia teoksissaan ja valokuvaaja Cindy Sherman poseerasi erilaisissa elokuvarooleissa valokuvissaan.[15][16] Pörssimeklarina toiminut taiteilija Jeff Koons kopioi Berninin tekemän Ranskan Aurinkokuninkaan Louis XIV:n rintakuvan ja valatutti sen ruostumattomaan teräkseen, joka kromattiin.[8][17]
Juuri ennen tietokoneiden avulla tehtävien kuvien yleistymistä graafisen suunnittelun ilmaisu kukoisti. Arkkitehtitoimistojen suunnitelmat olivat värikkäitä ja houkuttelevia, kuten varsinaiset graafisen suunnittelun tuotteetkin.[8]
Postmoderni subjekti
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Esiintyjät, koreografit, drag queenit, pop-tähdet, juhlijat, poseeraajat ja yökerhoissa kävijät dekonstruoivat ja kokosivat itsensä uudelleen. Pastissin kieli yhdistyy musiikkiin ja liikkeeseen esimerkiksi Klaus Nomin videossa Lightning Strikes (1982).[8][18]
Performanssitaiteilija Laurie Anderson koostaa ääntään äänikoodauksen avulla albumissaan Big Science (1982). Keinotekoisuus mahdollistaa Andersonin siirtymään joustavasti eri puhetapojen välillä. Käytetty kieli siirtyy jatkuvasti arkisesta mediapuheesta lapsen huomionkipeisiin vaatimuksiin ja fragmenteista koostuu vahva, yhtenäinen taiteellinen visio.[8][19]
Raha
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1985 newyorkilainen taiteilija Jenny Holzer vuokrasi Times Squarelta tavallisesti kaupalliseen käyttöön varatun tilan. Hänen teoksensa koostui kuudesta sanasta valokirjaimin kirjoitettuna: ”Protect me from what I want” (Suojele minua siltä, mitä haluan). Teos ilmensi monien tuntemaa kaksinaismoraalia suhteessa kulutustavarakulttuuriin. Taideteos johdattaa pohtimaan halua kriittisesti, sen seurauksia ja vaikutuksia sekä sitä ympäröivää kaupallisuuden hullunmyllyä.[20]
Ajan pakkomielle oli varakkuus ja asema, johon monet postmodernistit osallistuivat. Tämä oli myös liikkeen loppu. Postmodernismi luhistui oman menestyksensä painoon.[8] Useat perinteisten käsityöalojen harjoittajat suuntasivat kohti postmodernismia ja tuottivat järjettömiä ylellisyysesineitä äkkirikkaille. Tolkuttomat muodot, kiiltävät materiaalit ja tarkoituksettomat koristeaiheet saivat usein aikaan kalliita, naurettavilta näyttäviä esineitä.
Jonkin verran postmodernismin menetelmiä käytettiin myös poliittiseen protestiin. Kun Lontoon Docklands täyttyi kalliista rakennuksista, kaupungista koostettiin kuva, jossa korkeat rahakasat pyyhkivät pois olemassa olevan kaupungin.[8]
Loppu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Radikaalin alakulttuurin jälkeen postmodernismista tuli mainstreamia, valtakulttuuria, joka synnytti myös sen kritiikin. Tämän aikakauden pakkomielteeksi tuli teoria, ja alkoi voimakas brändäys ja esilläolo. Markkinoiden mekaniikasta, ostamisesta ja myymisestä tuli pysyvä päähänpinttymä.
Postmodernismia leimasi menetyksen taju, jopa tuhoisuus, mutta myös mahdollisuuksien radikaali laajentuminen. Postmodernismin loppuvaihetta leimasi äärimmäinen teoreettisuus. Postmodernismin vaikutukset ovat edelleen nähtävissä.[8]
Vuonna 1999 Britanniassa aloitti toimintansa taideliike stuckistit, joka on levinnyt useisiin muihin maihin. He vastustavat muun muassa käsitetaidetta, installaatioita, postmodernismia.[21]
Arkkitehtuuri
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Postmodernismi oli reaktio modernismin oikeaoppisuutta kohtaan. Se oli vastavaikutus muotoilun ja arkkitehtuurin yksikölliselle kerronnalle ja monoteistiselle asemalle.[22]
Erään määritelmän mukaan postmodernismi oli lyhyen aikaa elänyt arkkitehtuurin ja muotoilun tyyli, joka kukoisti 1970- ja 1980-luvuilla. Se suosi ornamenttia, ironista nokkeluutta ja kirkkaita värejä. Se yhdisti popin ja klassisen, ja se rellesti olemalla keinotekoinen ja teatraalinen, siinä oli pylväitä ja kaaria jotka eivät tukeneet mitään, pöhöttyneitä reunalistoja ja raskaalta näyttäviä rustikointeja eli harkotuksia, jotka kuulostivat ontoilta niitä taputtaessa. Siitä näki, että se oli lavastettua, joka oli myös sen ajatus. Sen tarkoituksena oli olla kaikkea, mitä modernistinen suunnittelu, joka tähtäsi koristelemattomaan rehellisyyteen muodossa ja rakenteessa, ei ollut. Vaihtoehtoisesti postmodernismi oli asenne, jossa pinta oli substanssi, ja joka ilahtuu omasta onttoudestaan.[10]
Alkuvaiheet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Arkkitehtuurin yhteydessä sanaa käytti ensimmäisen kerran Joseph Hudnut artikkelissaan ”The Post-Modern House” (1949) ja sen jälkeen Nikolaus Pevsner moittiessaan rakennuksia, joissa oli veistoksellisia koristeita ja epätavallisia ”vikoja” (1966).[23] Syntyessään postmoderni arkkitehtuuri erottautui erityisesti funktionalismista, joka vaati koristeetonta, perinteisiin nojautumatonta tyyliä. Yhtenäisen tyylin sijasta suosittiin vapaita lainauksia eri perinteistä, myös ironisesti leikitellen. Postmodernismia edustavat muun muassa arkkitehdit Michael Graves, Robert Venturi, Charles Moore ja James Stirling.[6][24]
Postmodernismin ensimmäisenä huomattavana monumenttina pidetään Michael Gravesin suunnittelemaa kunnallista rakennusta Portlandiin, Oregoniin (1972). Hänelle se oli ”kritiikkiä modernismin epäonnistumiseen toimia humaanin ja urbaanin kanssa” ja ”humanistisen arkkitehtuurisuuntauksen” uudelleen löytäminen, jossa ”me olemme pääobjekti, mittakaavaa ja suhteita myöten”.[10]
Merkitystä etsimässä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Philip Johnsonin 1978 suunnittelemaa Sony Buildingia (aikaisemmin AT&T rakennus) New Yorkin Manhattanilla pidetään postmodernismin eräänä näkyvänä osoituksena. Johnson oli aikaisemmin tukenut innokkaasti modernismia ja työskennellyt Mies van der Rohen kanssa Seagram Buildingin suunnittelussa. Ennen kuolemaansa 2005 hän kävi läpi useita muitakin tyylimuutoksia.[10]
Charles Jencksille postmodernismi on erityisesti moninaisuutta, monimutkaisuutta ja rakennusten kykyä symboloida melkein mitä tahansa, kosmoksen järjestyksestä nakkisämpylään. Se oli vastareaktio ”merkityksettömyyden voittokululle”, modernistiselle arkkitehtuurille, joka oli 1960-luvulle tultaessa tullut viralliseksi establishmentin tyyliksi sekä kapitalistisissa, että sosialistisissa maissa. Se oli tullut dogmaattiseksi, korkeakirkolliseksi ja halukkaaksi tekemään kompromisseja liike-elämän kanssa, saavuttaen aallonpohjan kun Walter Gropius, modernistisen ylevämielisyyden ylipappi, suunnitteli Playboy Klubin Lontooseen.[10]
Regionalismi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Postmodernismin aika synnytti myös regionalistisia eli alueellisia arkkitehtuurin koulukuntia. Ylikansallisten piirteiden sijaan arkkitehtuuriin pyrittiin saamaan piirteitä ja materiaaleja paikallisista olosuhteista. Tätä ajatusta toteutti Oulun koulukunta, johon kuului joukko professori ja arkkitehti Reima Pietilän Oulun yliopistossa kouluttamia nuoria arkkitehteja.[6][25]
Postmoderni kirjallisuus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Postmoderni kirjallisuus on korostanut kirjallisen todellisuuden keinotekoisuutta muun muassa itsensä tiedostavan sepitteellisyyden eli metafiktion kautta. Kirjallisuudessa postmodernismia edustavat esimerkiksi Kurt Vonnegut, John Barth ja Donald Barthelme.[6]
Postmodernia kuvataidetta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]-
Thomas Schütte, Kirsikkapylväs, 1987, Münster, Saksa. -
Igor Mitoraj, Sidottu eros.
Postmodernismia arkkitehtuurissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]-
Robert Venturi, Vanna Venturi House, 1962-1964, Philadelphia, Pennsylvania. -
Philip Johnson, Sony Building, 1978, New York. -
Michael Graves, Portland Building, 1982, Portland Oregon. -
Kari Niskasaari, Kaarlo Viljanen, Ilpo Väisänen ja Jorma Öhman, Oulunsalon kunnantalo, 1983. -
Matti Nurmela, Kari Raimoranta ja Jyrki Tasa, Kauppakeskus Bepop, 1989, Pori. -
Sakari Aartelo ja Esa Piironen, Tampere-talo, 1990. -
Hans Hollein, Haas-Haus, 1990, Wien. -
Kengo Kuma, M2 rakennus, 1991, Tokio. -
Hammond, Beeby and Babka -toimisto, Harold Washington kirjasto, 1991, Chicago. -
Robert Venturi, Sainsbury Wing, National Gallery, 1991, Lontoo. -
Terry Farrell MI6 rakennus, 1994, Lontoo. -
James Stirling, Korkeakoulu 1994, Stuttgart, Saksa.
.JPG)
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ What is Post-Modernist Art? Encyclopedia of Art Education. Visual-arts-cork.com. Viitattu 27.2.2011. (englanniksi)
- ↑ Vallius, Antti: Postmoderni kuvataide Taidehistorian aikajana. 22.9.2006. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Arkistoitu 25.11.2011. Viitattu 18.3.2011.
- ↑ Hakusana postmodernismi teoksessa Tietojätti: Yksiosainen tietosanakirja A–Ö. Jyväskylä Helsinki: Gummerus, 1991. ISBN 951-20-3794-7
- ↑ Jameson, Fredric: Postmodernism, or The Cultural Logic of Late Capitalism (PDF) classweb.gmu.edu. 1991. Arkistoitu 16.12.2011. Viitattu 27.2.2011. (englanniksi)
- ↑ a b Berry, Francis: Difference between Modern Art and Postmodern Art Postmodern Culture. 26.6.2006. Gauntlet Publishing. Viitattu 27.2.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Hakusana postmodernismi teoksessa Suomalainen tietosanakirja 6, n–reum. Espoo: Weilin + Göös, 1992. ISBN 951-35-4471-0
- ↑ Kuvia Jarmo Mäkilän teoksista
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n Postmodernism: Style and Subversion 1970-1990 (ladattava tiedosto) (näyttelyn paneelien tekstit) Victoria & Albert Museum. Arkistoitu 30.12.2011. (englanniksi)
- ↑ PJ Richardson: Memphis Design: This is the Way the '80's Started Portfolio, The work of PJ Richardson. PJ Richardson. Arkistoitu 10.8.2011. Viitattu 28.12.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Rowan Moore: PoMo power: the return of postmodernism The Observer. 4.9.2011. Guardian News and Media Limited. Viitattu 5.9.2011. (englanniksi)
- ↑ The Memphis Group Design Technology Department. Viitattu 27.12.2011. (englanniksi)
- ↑ Kuva jaksosta.[vanhentunut linkki]
- ↑ Kuvia Power Dressing puvuista.
- ↑ Cianzia Ruggeri, Homage to Levi-Strauss, 1983-4, puku (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ kuvia Richard Princen teoksista
- ↑ Kuvia Cindy Shermanin teoksista
- ↑ Jeff Koons: Louis XIV (kuva teoksesta) ifitshipitshere.blogspot.com. Viitattu 29.12.2011.
- ↑ Klaus Nomi - Lightning Strikes (video) You Tube. Viitattu 29.12.2011. (englanniksi)
- ↑ Laurie Anderson - Big Science (video) You Tube. Viitattu 29.12.2011.
- ↑ Jenny Holzer: Protecet me from what I want (kuva teoksesta) prostheticknowledge.tumblr.com. Viitattu 29.12.2011.
- ↑ Nykytaiteen avantgardeliike Stuckistien verkkosivu. Viitattu 15.6.2008.
- ↑ Sarfraz Manzoor ja Shehani Fernando: Neon light – Postmodernism: Style and Subversion 1970-1990 at the Victoria and Albert museum – video (kuraattori Jane Pavittin haastattelu näyttelykatsauksessa) The Guardian. 22.9.2011. Guardian News and Media Limited. Viitattu 29.9.2011. (englanniksi)
- ↑ Woods, Tim: Beginning postmodernism. Manchester: Manchester University Press, 1999. ISBN 978-0-7190-5211-8 Teos Google Booksissa. (englanniksi)
- ↑ Sassi, Mirja: Modernismi murtuu: Postmoderni kulttuuriasenne muuttaa arkkitehtuuria, kuvataiteita ja muotoilua: Miksi ja miten? Helsinki: Rakennuskirja, 1985. ISBN 951-682-106-5
- ↑ Salmela, Marja: Reima Pietilä opetti Oulun arkkitehdeille itsenäisyyttä, muttei suostunut koulukunnan isäksi Helsingin Sanomat. 16.2.1994. Viitattu 24.3.2011.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Efland, Arthur D. & Freedman, Kerry & Stuhr, Patricia: Postmoderni taidekasvatus. ((Postmodern Art Education, 1996.) Suomentanut Virpi Wuori) Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu, taidekasvatuksen osasto, 1998. ISBN 951-558-032-3
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Postmoderni taide Wikimedia Commonsissa
