Videotaide
Videotaide on taidemuoto, jossa video on taiteellisen ilmaisun väline. Kuvataiteen ja elokuvan välimaastossa oleva videotaide syntyi Yhdysvalloissa 1960-luvulla. Suomessa sen läpimurto oli 1980-luvulla, joskin videotaidetta oli ollut esillä jo 1970-luvulla.
Video taiteena
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Videotaide sai nimensä videonauhasta, jota käytettiin taidemuodon alkuvuosina. Tekninen puoli on sittemmin kokenut monia muutoksia, ja ennen videonauhuria taiteilijat olivat työskennelleet kokeilevan elokuvan parissa.
Videotaiteella ja elokuvalla on yhtymäkohtia, mutta videotaide ei kuitenkaan ole elokuvaa. Tärkein ero on, että video ei välttämättä nojaudu esittävän draamaelokuvan konventioihin. Videotaiteessa ei aina ole näyttelijöitä eikä dialogia, juonta tai tarinaa. Videot eivät useimmiten noudata muitakaan elokuvien tai viihteen vakiintuneita toimintatapoja ja niitä harvemmin levitetään elokuvateattereissa. Tämä ero määrittää videotaiteen ja elokuvan rajaa myös lyhytfilmeihin ja avantgarde-elokuviin nähden. Myös videotaiteen päämäärät poikkeavat elokuvataiteen vastaavista, vaikka muoto muistuttaisikin elokuvaa.
Historiaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Videotaiteen sanotaan saaneen alkunsa Nam June Paikin Sony Portapakilla tehdystä teoksesta jota esitettiin syksyllä 1965. Myös ranskalainen taiteilija Fred Forest käytti samaa välinettä vuodesta 1967 alkaen. Kuitenkaan video ei vielä tuolloin ollut yleisesti käytettävissä, vaan edelläkävijät olivat saaneet laitteen koekäyttöön valmistajalta.[1] Andy Warholin sanotaan kuitenkin näyttäneen underground-videoita ennen Paikin ensiesitystä.
Videolaitteiden tultua yleisön ja samalla taiteilijoiden ulottuville video kiinnosti monia taiteilijoita enemmän kuin filmimateriaalin käyttäminen etenkin editointi- ja muokkausohjelmien tultua markkinoille. Ensimmäinen useita monitoreita soveltanut videoteos oli Ira Schneiderin ja Frank Gilletten Wipe Cycle, jossa käytettiin yhdeksää televisiota. Teos myös yhdisti ensimmäisenä suoraa kuvaa galleriakävijöistä, televisio-ohjelmista lainattuja otteita ja aiemmin nauhoitettuja otoksia.
Monet ensimmäisistä merkittävistä videotaiteilijoista ja alan pioneereista tekivät myös käsitetaidetta, performanssia ja kokeellista elokuvaa. Heihin kuuluivat Vito Acconci, valokuvaaja William Wegman, Bruce Nauman, Richard Serra, Chris Burden ja Dennis Oppenheim. Videotaiteen pioneereja olivat myös Dan Graham, myös performansseista tunnettu Joan Jonas, feministisiä videoita kuten Semiotics of the Kitchen (1974/1975) tehnyt Martha Rosler, espanjalainen Domingo Sarrey, myös ympäristötaidetta ja happeningeja tehnyt saksalainen fluxus-taiteilija Wolf Vostell.
Videotaiteen historiaa Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäisiä videotaiteilijoita olivat Marikki Hakola ja nykyisin Saksassa asuva Mervi Deylitz-Kytösalmi. Hakola alkoi tehdä videotaidetta vuonna 1982. Ars 83 toi videotaiteen laajan yleisön tietoisuuteen. [2] Ensimmäinen valtakunnallinen videotaiteen levitysorganisaatio AV-arkki perustettiin vuonna 1989. Näihin aikoihin toiminta oli vireää, ja Kuopion kansainväliset videofestivaalit vuonna 1989 ja 1990 olivat laajimpia Suomessa nähtyjä videotaiteen katsauksia.[3] Myös Erkki Pirtola toimi aktiivisesti videotaiteen alkuvaiheessa.
Videotaide nykyään
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Videotaidetta tehdään yhä aktiivisesti niin videoinstallaatioina kuin yksittäisinä videoina. Videoinstallaatiosta on tullut videotaiteen yleisin muoto. Toisinaan se yhdistyy laajempaan installaatioon tai performanssiin, joskus myös arkkitehtuurin, kuvanveistoon ja mediataiteeseen. Digitaalisen videon tulo 1990-luvulta alkaen on lisännyt mahdollisuuksia editointiin ja vuorovaikutteisten installaatioiden tekemiseen. Myös kokonaan digitaalisesti ilman kameraa tehty video on tullut mukaan ja internet on tuonut uusia videoille sopivia esityspaikkoja.
Yhdysvaltalainen taiteilija Bill Viola, joka aloitti 1970-luvulla, on yhä yksi merkittävimmistä videotaiteilijoista. Muita kansainvälisesti tunnettuja nykyvideotaiteilijoita ovat kokeellista elokuvaa ja veistoksia tekevä Matthew Barney, Tony Oursler, omaelämäkerrallisia videoita tekevä Sadie Benning, myös lyhytelokuvia ja musiikkivideoita tehnyt Miranda July, suomalainen Eija-Liisa Ahtila, sveitsiläinen Pipilotti Rist, käsitetaiteilija ja Young British Artist Gillian Wearing, Shirin Neshat ja venäläinen Oleg Buryan.
Videotaiteilijoita
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Eija-Liisa Ahtila
- Terike Haapoja
- Juha van Ingen
- Sami van Ingen
- Heta Kuchka
- Marko Lampisuo
- Henrietta Lehtonen
- Arttu Merimaa
- Teemu Mäki
- Marjatta Oja
- Hanna Ojamo
- Erkki Pirtola
- Pilvari Pirtola
- Markus Renvall
- Seppo Renvall
- Aarno Salosmaa (1941-2008)
- Minna Suoniemi
- Salla Tykkä
- Milja Viita
- Kari Yli-Annala
Muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Matthew Barney
- Steve McQueen
- Bruce Nauman
- Nam June Paik
- Pipilotti Rist
- Bill Viola
- Wolf Vostell
- Andy Warhol
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Hannu Eerikäinen, Videotaide Suomessa[vanhentunut linkki]. Viitattu 22.2.2009.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ [1] Webnetmuseum. Viitattu 23.8.2009.
- ↑ Kastemaa, Heikki: ”Uusia tuulia”, Nykyaikojen kampanjat, s. 69. Kuvataiteen keskusarkisto, Valtion taidemuseo, 2009.
- ↑ Taiteen pikkujättiläinen, s. 810. WSOY, 1995. ISBN 951-0-16447-X
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Videomies Perttu Rastas[vanhentunut linkki]. Ylen Elävä arkisto.