Krimin sota

Krimin sota
Sevastopolin piiritys. Yksityiskohta Franz Roubaudin panoraamamaalauksesta vuodelta 1904.
Päivämäärä: 1853–1856 Paikka: Krim, Balkan, Mustameri, Itämeri, Tyynimeri Lopputulos: Venäjän tappio
Osapuolet
Ranska Yhdistynyt kuningaskunta  Osmanien valtakunta Sardinian kuningaskunta	Venäjän keisarikunta     bulgarialaiset vapaaehtoiset Kreikan kuningaskunta (vuoteen 1854)
Tappiot
90 000 ranskalaista 35 000 turkkilaista 17 500 englantilaista 2 050 sardinialaista kuoli tai haavoittui	256 000 kuoli tai haavoittui

Krimin sota eli itämainen sota käytiin Venäjän sekä Osmanivaltakunnan, Yhdistyneen kuningaskunnan, Ranskan ja Sardinian muodostaman liittouman välillä vuosina 1853–1856.

Krimin sota oli siirtomaakauden suurimpia eurooppalaisia sotia. Sodan lopulla Britannia liittolaisineen saavutti asettamansa sotatavoitteet, mutta kokonaisuutena Krimin sodasta on vaikea löytää selvää voittajaa.

Sotaa johdettiin huolimattomasti, ja sille olivat tyypillisiä logistiset ongelmat sekä välinpitämättömyys sotilaiden palvelusoloista. Krimin sota oli myös ensimmäinen suuri sota, jossa joukkotiedotusvälineet vaikuttivat poliittisiin prosesseihin erityisesti Britanniassa. Tämän mahdollistivat lennättimen käyttöönotto, jonka ansiosta tiedonvälitys sanoma- ja aikakauslehtiin oli aiempaa nopeampaa, sekä sotatoimialueelta otetut valokuvat ja tehdyt piirrokset.

Sotaa käytiin pääasiassa Krimin niemimaalla ja Balkanilla, mutta myös Itämerellä (Oolannin sota), Venäjän Tyynenmeren rannikolla ja Vienanmerellä.

Sodasta käytettiin yleisesti nimeä ”itämainen sota” aina toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti, kunnes nimeksi vakiintui ”Krimin sota”, kun historioitsija Jevgeni Tarle yhdisti kirjoissaan sodan toisen maailmansodan Krimin taisteluihin.

Yleiskatsaus sodan tapahtumiin

Sodan syyt

Krimin sota sai alkusysäyksensä Venäjän ortodoksien ja Osmanien valtakunnan kiistasta Venäjän vaadittua osmaneja hyväksymään Venäjän keisarin kaikkien osmanien valtakunnassa asuvien kristittyjen suojelijaksi.

Ennen tätä vaatimusta olivat vuonna 1850 riidan aloittaneet ranskalaiset roomalaiskatoliset ja venäläis-ortodoksiset munkit, joilla oli erimielisyyksiä Betlehemissä sijaitsevan Jeesuksen syntymäkirkon ja toisen kirkon hallinnasta Jerusalemissa. Puolustaakseen ortodokseja Nikolai I ryhtyi painostamaan osmaneja pyrkien näin vaikuttamaan tilanteeseen ortodoksien hyväksi katolilaisia vastaan. Ranskassa presidenttinä vallan kaapannut keisari Napoleon III puolestaan tuki latinalaismunkkeja. Britannia liittoutui Ranskan kanssa ehkäistäkseen Venäjän vaikutusvallan kasvua Osmanien valtakunnan kustannuksella Mustallamerellä kohti Välimerta. Pohjimmiltaan sodassa oli kyse Bosporinsalmen hallinnasta.

Brittijoukkojen kenraaliluutnantti Sir George Brown esikuntineen Krimillä 1855. Roger Fentonin valokuva.

Venäjä miehittää Valakian ja Moldavian pantiksi

Kiista aiheutti väkivaltaista mellakointia alueella ja näiden tapahtumien varjolla osmanien painostamiseksi tsaari Nikolai I miehitti Valakian ja Moldavian, puoli-itsenäiset osmanien vasallivaltiot nykyisen Romanian alueella.

Miehitys johti osmanien sodanjulistukseen Venäjälle loppuvuodesta 1853. Osmanit eivät olisi uskaltaneet julistaa sotaa Venäjälle, elleivät he olisi olleet varmoja Britannian ja Ranskan tuesta.

Venäjän toiminta uhkasi myös Britannian ulkopoliittisia intressejä. Britit halusivat pitää Venäjän laivaston poissa Välimereltä estämällä Venäjää saamasta haltuunsa Turkin kapeikkoja, ja rajoittaa Venäjän vallan kasvua Intian pohjoispuolella. Ranskan Napoleon III taas oli kiinnostunut palauttamaan Ranskalle sen Napoleon Bonaparten tappion myötä menettämän arvovallan. Näin ollen Britannia tarjosi yhdessä valloitusintoisen Ranskan kanssa joukkojaan osmanien tueksi.

Sotatoimien alku

Lontoossa huolestuttiin toden teolla, kun venäläisten onnistui saartaa ja tuhota 30. marraskuuta 1853 osmanien laivasto Sinopen satamaan.

Sinopen taistelu

13. marraskuuta 1853 Turkin Mustanmeren laivaston aluksia lähetettiin Sinopeen. Amiraali Osman pasha oli kieltänyt ampumasta venäläisiä, elleivät nämä ammu ensin. Kuusi venäläistä laivaa Sevastopolista purjehti juuri linnoituksen edestä, mitä vastaan Osman pasha protestoi. Osman varoitti venäläisiä, että mikäli tilanne jatkuu samana ja elleivät osmanit saa vahvistuksia, voi Venäjän keisarillista laivastoa kohdata onnettomuus. Aamulla 30. marraskuuta venäläiset esittivät uhkavaatimuksen, jonka mukaan osmanien olisi pitänyt antautua ja nostaa sen merkiksi valkoinen lippu. Osman ampui vastaukseksi ja venäläiset laivat tuhosivat Sinopessa olleet turkkilaisalukset. Lisäksi 3 000 turkkilaista kuoli.

Venäjän mahti Mustallamerellä huolestuttaa britit

Lordi Raglan, 1855.

Bosporinsalmi näytti olevan joutumassa Venäjän hallintaan. Pitkän diplomaattisen nokittelun päätteeksi Krimin sota alkoi toden teolla, kun Britannia ja Ranska julistivat sodan Venäjälle 28. maaliskuuta 1854.

Englantilais-ranskalaiset maajoukot saapuivat Balkanille maaliskuussa 1854. Englantilaisia johti Waterloon taistelun veteraani, Lordi Raglan ja ranskalaisia siirtomaasotien kenraalit Jacques Leroy de Saint Arnaud ja François Certain Canrobert.

Sotaretken alkuperäisenä tarkoituksena oli ollut pakottaa Venäjä vetämään joukkonsa pois alueelta ja tässä onnistuttiinkin ensimmäisten kuuden sotakuukauden aikana. Saavutetut voitot vahvistivat liittolaisten uskoa sotilaalliseen paremmuuteensa ja niinpä sotatoimet päätettiin ulottaa koskemaan Krimin niemimaata ja ennen kaikkea siellä sijainnutta Sevastopolin kaupunkia, joka oli Venäjälle elintärkeä laivastotukikohta.

Sotatoimet Krimin niemimaalla

Syyskuussa 1854 liittolaisten joukot nousivat maihin Pohjois-Krimillä ja marssivat taistellen kohti Sevastopolia. Sodan ensimmäinen merkittävä kamppailu käytiin Almajoella, jossa venäläiset epäonnistuivat yrityksessään pysäyttää liittolaisarmeijoiden eteneminen. Venäläiset vetäytyivät sisämaahan päin ja liittoarmeija piiritti massiivisesti linnoitetun Sevastopolin kaupungin 20. syyskuuta 1854.

Almajoen häviöstä palautuneet venäläiset ryhmittyivät uudelleen ja muodostivat uhan liittoarmeijan huoltoyhteyksille ja erityisesti Balaklavan elintärkeälle satamakaupungille.

Caton Woodville nuorempi (1856–1927): Kevyen prikaatin rynnäkkö.

25. lokakuuta 1854 venäläiset hyökkäsivät Balaklavaan. Huonosti johdetun ja komentajien keskinäisestä rettelöinnistä kärsineen puolustuksen onnistui vain valtaisin menetyksin pysäyttää venäläisten hyökkäys ja varmistaa Balaklavan säilyminen huollon elämänlankana.

Balaklavan taistelussa tapahtui brittien taktisen taitamattomuuden takia yksi sotahistorian tunnetuimmista epäonnistumisista – englantilaisen kevyen ratsuväen rynnäkkö, jossa ratsuväki eteni rämäpäisesti laaksossa, jota venäläisten tykistöasemat ympäröivät kolmelta taholta. Valtavan tulituksen kohteeksi joutuneista seitsemästäsadasta ratsumiehestä kaatui yli sata ja haavoittuin lähes kaksisataa miestä. Tapaus saavutti suurta huomiota maailmalla, joka seurasi sotaa ensimmäistä kertaa erittäin pienellä viiveellä lehdistön kautta, koska lennätin uutisten välittämiseen oli keksitty .

Sotilasleiri Balaklavassa 1855

Balaklavan tappion jälkeen venäläiset yrittivät vielä kertaalleen murtaa Sevastopolin piirityksen Inkermanin taistelussa 5. marraskuuta 1854, mutta onnistuivat vain aiheuttamaan molemmille osapuolille valtaisia tappioita. Kuusi tuntia kestäneen taistelun jälkeen kokonaistappiot osapuolilla olivat 16 000 kaatunutta ja haavoittunutta. Tämän jälkeen sota muuttuikin asemasodaksi.

Sevastopolin piirityksen (1854–1855) kartta.

Vuosien 1854–1855 talvi paljasti julmalla tavalla puutteet liittoarmeijoiden huollossa ja ennen kaikkea brittisotilaat saivat kärsiä loputtomia tuskia puutteellisen sairaanhoidon, vaatetuksen ja muonituksen takia. Englanti ja Ranska lähettivät Krimille maavoimia yhteensä 450 000 miestä, joista 25 600 kaatui taistelussa ja 38 800 kuoli tauteihin. Kuvat ja raportit sotilaiden kärsimyksistä levisivät laajalti lehdissä ja vaikuttivat suuresti sotivien maiden kansalaismielipiteeseen ja sisäpolitiikkaan. Esimerkkinä voidaan mainita Florence Nightingale, rikkaan brittiläisen perheen tytär, joka lehtien kertomuksista kauhistuneena lähti järjestämään sotilaiden terveydenhoitoa Krimin sotatantereille. Florence Nightingalea on kutsuttu nykyaikaisen sotilassairaanhoidon äidiksi.

Tammikuussa 1855 Itävalta uhkasi liittyä liittolaisten puolelle, mikä aiheutti venäläisten vetäytymisen Valakian ja Moldavian alueilta. Venäläisten vetäytymisen jälkeen Itävalta miehitti alueet elokuussa 1855.

Piiritystoimissa viruvien sotilaiden helpotukseksi Sevastopolin kaupunki antautui 8. syyskuuta 1855. Sevastopolin kukistuminen merkitsi käytännössä sotatoimien päättymistä, vaikka venäläisten onnistui vielä voittaa turkkilaiset Kaukasiassa.

Pariisin rauha 1856

Krimin sota sai päätöksensä Pariisissa, jossa allekirjoitettiin 30. maaliskuuta 1856 Pariisin rauhansopimus. Sopimuksen nojalla Sevastopol palautettiin Venäjän keisarikunnalle, joka luopui vaatimuksista, että Osmanien valtakunnan tulisi tunnustaa Venäjän keisari kaikkien kristittyjen suojelijaksi Osmanien valtakunnassa, Moldova ja Valakia jäivät autonomisina osmanien alaisiksi valtioiksi, Mustameri ja Ahvenanmaa demilitarisoitiin. Käytännössä tämä tarkoitti kieltoa korvata brittilaivaston rikki tykeillään ampuma Bomarsundin linnoitus uudella linnoituksella.

Kokonaisuudessaan rauha ei vakauttanut aluetta poliittisesti. Jo 1700-luvulta jatkuneet Venäjän ja Osmanien sodat jatkuivat. 1700-luvulla Venäjä ja Turkki olivat vastakkain suuressa Pohjan sodassa 1700–1721, Venäjän–Turkin sodissa 1735–1739, 1768–1774, 1787–1792 sekä 1800-luvun alussa 1806–1812 sekä Kreikan vapaussotaan liittyen 1828–1829. Voimistuva Venäjä valtasi heikentyneeltä Osmanien valtakunnalta alueita, mihin tämä pyrki tilaisuuden tullen vastaamaan.

Aleksanteri II vakuuttui kuitenkin siitä, että Krimin sota oli paljastanut Venäjän valtiossa perusheikkouksia, mikä osaltaan johti uudistuksiin – muun muassa 55 000 000 maaorjan vapauttamiseen. Myös Venäjän armeija oli osoittautunut toivottoman vanhentuneeksi ja kykenemättömäksi vastustamaan hyvin varustautuneita länsiliittoutuneiden joukkoja. Krimin sodan jälkeen Venäjä ei enää uhannut suoranaisesti Länsi-Euroopan etuja ennen vuotta 1918.

Yhteiskunnan vapautuminen ja teollistuminen alkoivat muodostaa Venäjällä modernisoimiseen tähdänneiden zapadnikkien nousun, mihin pyrkivät vastaamaan perusvenäläisyydestä ammentavat kansallismieliset panslavistit, jotka näkivät Venäjän kaikkien slaavien suojeluvaltiona niin länttä kuin islamilaista Osmanien valtakuntaakin vastaan. Korostetuimmin tämä näkyi Balkanilla, josta muodostui 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa Euroopan politiikan ruutitynnyri.

Seuraava Venäjän ja Osmanien valtakunnan välinen sota käytiin runsaat 20 vuotta myöhemmin 1877–1878. Turkki liittyi myös ensimmäiseen maailmansotaan keskusvaltojen puolelle, mutta ei kärsinyt tappiota Venäjälle Brest-Litovskin rauhan vuoksi. Toisessa maailmansodassa 1939–1945 Turkki pysyi puolueettomana.

Oolannin sota Suomessa

Englantilais-ranskalainen laivasto-osasto pommittaa Bomarsundin linnoitusta.

Pääartikkeli: Oolannin sota

Sodan aikana brittiläis-ranskalainen laivasto kävi tuhoamassa Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla, Svartholman merilinnoituksen Loviisan eteläpuolella sekä Ruotsinsalmen merilinnoituksen Kymissä (nyk. Kotkassa). Myös Viaporin linnoitusta Helsingin edustalla pommitettiin 46 tunnin ajan mereltä. Sotatoimet ulottuivat Kokkolaan ja Ouluun saakka.

Oulusta ja Raahesta saadut tiedot saivat kokkolalaiset varautumaan kauppaneuvos Anders Donnerin varustamina. Ennen brittien tuloa Vaasasta oli tullut avuksi kaksi venäläistä komppaniaa.

HMS Vulturesta ja HMS Odinista laskettiin vesille yhdeksän maihinnousuvenettä, joista osa oli varustettu kanuunoin. Yhdellä veneellä Halkokarille rantautuneet luutnantti Wise ja luutnantti Burton vaativat satamassa olevien laivojen ja olemattoman lautan sekä Venäjän laivastoa huoltavan omaisuuden luovuttamista brittiläisten haltuun. Pormestari Roos ja kauppaneuvos Donner tulkkina toimineen merikapteeni Wiklundin avustuksella torjuivat vaatimuksen.

Brittiläiset lähtivät hyökkäämään. Kenraali A. J. von Wendtin johdolla puolustajat kaatoivat makasiinien väliin pystytetyn valeaidan ja alkoivat ampua. Salmi oli katkaistu pystyttämällä puita, ja merelle näytti, että vesiväylä päättyisi. Lisäksi veneiden esteeksi oli vedetty kettinki estämään niiden pääsy Kokkolan rantaan Polttimoniemen ohitse. Maihinnousuhyökkäyksen epäonnistuessa alkoivat HMS Odin ja HMS Vulture ampua tykkitulta, mutta se ei osunut puolustajiin.

HMS Odinin laivalääkäri Edward Creen päiväkirjamerkintöjen mukaan brittiläiset eivät olleet odottaneet suomalaisten kykenevän puolustautumaan ja kuulivat myöhemmin kahden venäläisen rykmentin tulleen avuksi. Puolustajat olivat avanneet päiväkirjamerkintöjen mukaan tulen kauppamakasiinien välistä kaatamalla lauta-aidat, jotka oli siihen yllätystä ja puolustusta varten rakennettu. Kiväärien lisäksi brittiläisiä tulitettiin myös kahdella kenttätykillä. Maihinnousuveneet joutuivat perääntymään, vaikka vastasivat tuleen. HMS Vulturen tykillä varustettu vene, jossa oli 20 miestä, sai osuman. Brittiläisten henkilötappiot olivat kolme upseeria ja viisitoista matruusia kaatuneina ja kolme upseeria ja 31 matruusia vankeina.

Puolustajien sotasaaliiksi jäi yksi maihinnousuvene, jonka miehistö joutui vangiksi. Väestö otti sotasaalista ja nautti sotasaaliiksi saamaansa viiniä. Kasakat olivat alkoholin vaikutuksen alaisina toista päivää eivätkä kyenneet huoltamaan hevosiaan kunnolla. Voitto kulminoitui kansanjuhlaksi.

Sotatoimia Itämerellä kutsutaan Suomessa Oolannin sodaksi Ahvenanmaan ruotsinkielisen nimen Åland mukaan.

Krimin sota ja tiedonvälitys

Krimin sodassa otettiin käyttöön ja vaikutti ensimmäistä kertaa uusi tiedonvälityksen keksintö, lennätin. Sitä ei osattu vielä kontrolloida ja sotakentiltä suoraan ja nopeasti saatavat tiedot kaatoivat muun muassa Britanniassa lordi Aberdeenin hallituksen. Palmerstonista tuli pääministeri hänen jälkeensä.

Manner-Suomen ensimmäinen optinen lennätin rakennettiin Suomenlahden rannikolle Krimin sodan aikana 1854–1855 alkaen keisarillisella asetuksella, jonka kenraalikuvernööri Aleksandr Sergejevitš Menšikov sai tiedoksi 23. helmikuuta 1854. Rakennustöiden johtajaksi määrättiin vuoteen 1853 Viipurin läänin kuvernöörinä toiminut kenraalimajuri ja vapaaherra Casimir von Kothen. Hangosta Pietariin rakennettiin 42 optista lennätinasemaa. Oolannin sodan vihamielisyydet taukosivat elokuuksi 1854, mutta määräys jatkon rakentamisesta lännemmäs annettiin jo seuraavana vuonna.

Lähteet

• Auvinen, Eero: Krimin sota, Venäjä ja suomalaiset Tammikuu 2015. Turun yliopisto. Arkistoitu 29.10.2015. Viitattu 14.8.2015.
• Wallin, Väinö: Itämainen sota Suomessa. Porvoo: WSOY, 1905.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Krimin sota Wikimedia Commonsissa

• Aulis J. Alanen : Taistelussa puolikuuta vastaan. Lehtiä suomalaisen soturin muistelmista, Hakkapeliitta, 25.10.1932, nro 43, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
• Suurvaltain sota, jonka alkusyynä oli riita Betlehemin kirkon avaimesta, Hakkapeliitta, 27.03.1934, nro 13-14, s. 12, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot