Isoviha

Isoviha oli suuren Pohjan sodan (1700–1721) aikainen Venäjän miehitys Suomessa vuosina 1713–1721. Se päättyi Uudenkaupungin rauhaan. Isoviha-nimitys on syntynyt vasta myöhemmin historioitsijoiden teksteissä – aikalaislähteissä siitä käytetään nimitystä venäläisen ylivallan aika.

Venäläisten eteneminen

Carl Gustaf Armfeldt. David von Krafftin maalaama muotokuva.

Viipurin linna palaa venäläisten hyökkäyksen jäljiltä 1710. Digitaalinen mallinnus perustuen pienoismalliin Viipurin linnan museossa.

Venäläiset valtasivat Inkerin ja pian, Pultavan taistelun jälkeen vuonna 1710, Viipurin ja Käkisalmen sekä Helsingin, Porvoon ja Turun vuonna 1713. Koko Etelä-Suomi oli miehitetty, kun Carl Gustaf Armfelt oli kärsinyt tappion Pälkäneellä Kostianvirran taistelussa 1713 ja Isossakyrössä Napuen taistelussa vuonna 1714.

Miehitysaika

On arvioitu, että venäläisiä sotilaita oli Suomessa noin 25 000. Miehitysajan olot vaihtelivat suuresti eri puolilla Suomea, mikä johtui jo hallinnollisesta jaosta. Venäläiset jakoivat Suomen Viipurin komendanttikuntaan, joka käsitti Itä-Suomen, ja Länsi-Suomen kenraalikuvernöörikuntaan, jota johdettiin Turusta käsin.

Sodankäynnin venäläisen tavan mukaisesti venäläiset sotilaat ja varsinkin kasakat ryöstivät valloitetun maan asukkailta kaiken arvokkaan, minkä vain saivat käsiinsä. Viipurin valtauksen jälkeen venäläiset upseerit ja sotilaat ottivat kiinni kaduilla tapaamansa naiset ja lapset, käyttivät heitä palvelukseensa taloissaan ja muutamat upseerit lähettivät heitä Sisä-Venäjälle kartanoihinsa. Kasakat kuljettivat lapsia ja naisia Pietariin, jossa he myivät heitä varsin halvalla hinnalla.^{tarvitaan parempi lähde}

Kenraalimajuri Armfeltin kirjeen mukaan venäläiset olivat kulkeneet ennen ja jälkeen Viipurin valtauksen ihmisiä ryöstellen ja rakennuksia polttaen monilla paikkakunnilla. Venäläiset hävittivät järjestelmällisesti Viipurin ja Kymijoen välisen alueen, jotteivät suomalaiset joukot saisi sieltä elintarvikkeita.

Rutto

Pääartikkeli: Suuren Pohjan sodan aikainen rutto

Isonvihan aikana suomalaisia hävitti myös rutto eli paiserutto (”musta surma”), jota aikalaiset kutsuivat isoksi kuolemaksi. Tallinnassa oli tuolloin Aasiasta saapunut ruttotautiepidemia, minkä johdosta oli määrätty kaikille sieltä tuleville matkustajille pakollinen kuuden viikon karanteeni. Kerrotaan, että Tallinnassa salaa käynyt ja karanteenimääräyksen kiertänyt Kyminkartanon Kaukolan kylässä asunut talonpoika olisi tuonut ruton Suomeen. Rutto vaikutti Etelä- ja Lounais-Suomessa. Turussa kaupunkilaiset heittivät ikkunoista ulos kaduille ruttoon kuolleita ihmisiä ja toisinaan niitäkin, jotka eivät olleet vielä tautiin kuolleet. Tämän johdosta Suomen kenraalikuvernööri, kreivi Karl Nieroth määräsi jälkimmäisen teon tehneet ihmiset pantavaksi kaakinpuuhun ja ankarasti ruoskittavaksi; varakkaat tosin pääsivät sadan hopeataalarin sakolla. Turussa kuoli noin kolmannes väestöstä, 2 000 henkeä. Helsinkiin rutto saapui 9. lokakuuta 1710. Sen seurauksena kaupungin 1 800 asukkaasta kuoli lokakuussa noin 309 ja marraskuussa 279. Joulukuuhun mennessä ruttoon oli kuollut 10 000 ihmistä.

Sotilashallinto 1714–1717

Miehitetty Suomi oli kolme vuotta venäläisen sotilashallinnon alaisuudessa. Sotilashallinnon toimintaa leimasi tilapäisyys, sillä sodan tulevasta kulusta ei kenelläkään ollut varmuutta.

Itä-Suomeen perustettiin jo vuonna 1710 Viipurin komendanttikunta, josta tehtiin osa Inkerin ja Viron kenraalikuvernöörikuntaa. Sitä johti ruhtinas Aleksandr Menšikov. Pietarilainen Menšikov ei kuitenkaan juuri sekaantunut valloitusmaan asioihin. Tämän takia käskyvalta jäi Viipurin ylikomendantille. Ylikomendantin välitön valta-alue käsitti Etelä-Karjalan ja itäisen Uudenmaan Kymijokeen asti; Käkisalmen lääniin ja Savoon nimitettiin alikomendantit. Jotkin Kannaksen rannikkopitäjistä olivat kuitenkin aluksi Venäjän amiraliteetin alaisuudessa. Ylikomendantteina toimivat isonvihan aikana Grigori Tšernyšov ja Ivan Šuvalov.

Länsi-Suomen valloituksen jälkeen sen sotilashallintoa johti yliamiraali Fjodor Apraksin. Hän oleskeli pääosin Venäjällä, ja ylin hallintoviranomainen Suomessa oli Turkuun asettunut kenraali Mihail Golitsyn. Hänen alaisuudessaan olivat Varsinais-Suomi ja Satakunta; muihin maakuntiin asetettiin komendantteja. Nämä muun muassa jakoivat turvakirjeitä ja päättivät väliaikaisista veroista.

Viipurin komendanttikunta pysyi vielä vuoden 1717 jälkeenkin sotilashallinnon alaisuudessa. Tämä viittaa siihen, että Pietari Suuri olisi päättänyt jo ennen rauhantunnustelujen alkua (1718) liittävänsä alueen Venäjään. Hän jakoi ruhtinailleen Karjalasta suuria maa-alueita, mutta peruutti pohjoiset lahjoituksensa vuoden 1720 alussa, jotta voisi vaatia eteläistä osaa.

Siviilihallinto 1717–1721

Kun tsaari luopui hyökkäyksestä Ruotsiin, venäläiset järjestivät Länsi-Suomeen siviilihallinnon kesällä 1717. Kenraalikuvernööriksi tuli kesäkuun alussa ruotsalainen kreivi Gustav Otto Douglas, Kaarle XII:n drabantti, joka oli loikannut venäläisten puolelle Pultavan taistelun seurauksena. Turun kenraalikuvernöörikunta oli maantieteellisesti identtinen aiemman sotilashallintoalueen kanssa. Muodollisesti Länsi-Suomi säilyi sotilasviranomaisten ylivallassa. Sekä yliamiraali Apraksin että kenraali Golitsyn olivat Douglasin esimiehiä, ja jälkimmäinen hoiti sotilasasioitaan vanhaan malliin.

Kenraalikuvernöörikunta koostui viidestä niin kutsutusta piiri- tai laamannikunnasta. Laamannikuntaa johti niin sanottu laamanni, joka vastasi asemaltaan pikemminkin maaherraa. Laamannikuntia olivat Helsingin, Hämeenlinnan-Porvoon, Porin, Turun ja Vaasan piirikunnat, joista Turun laamannikuntaa johti kenraalikuvernööri. Laamanneiksi nimitettiin pääasiassa balttilaisia aatelisia, koska näillä oli kokemusta ruotsalaisesta hallintojärjestelmästä.

Laamannikunta jakautui tavallisesti kolmen tai neljän, joskus kuuden pitäjän kokoiseen niin kutsuttuun vouti- tai kihlakuntaan. Pitäjän johtoon asetettiin nimismies, jonka virka-alueena oli kuitenkin kirkko- eikä hallintopitäjä kuten ennen sotaa. Veronkanto järjestettiin venäläiseen tapaan: pitäjästä erotettiin veromanttaaleja, joista vastasivat kylänvanhimmat eli starostit. Nämä saattoivat olla esimerkiksi entisiä lautamiehiä tai vouteja. Viljana kannettavien maksujen lisäksi Suomesta kerättiin rehuveroa armeijan hevosten tarpeeseen sekä pakkotyöveroa, mikä merkitsi ­Etelä-Suomen metsien hakkaamista.

Voutina tai starostina toimiminen ei ollut juuri kenellekään miellyttävä tehtävä. He olivat pahassa välikädessä: kansa eli niukasti ja epäili voutien vetävän välistä, toisaalta venäläiset vaativat saataviaan. Verorästien välttämiseksi venäläiset määräsivät ylöskantomiehet henkilökohtaiseen vastuuseen verotuloista, ja silloin tällöin tuomittiin sakkoja rangaistukseksi. Kaupungeissa veronkantajia olivat pormestarit ja raatimiehet. Pääsääntöisesti venäläisillä miehittäjillä oli vaikeuksia järjestää siviilihallinto ja oikeuslaitos Suomessa, koska säätyläisten paettua pätevistä hallintovirkamiehistä ja lakimiehistä oli kova puute.

Venäläisten terrori

Suurimmat väkivaltaisuudet tapahtuivat sotilashallinnon aikana. Terrorin verisin jakso oli luultavasti lyhyt kausi erityisesti vuosina 1713–1714.

Perinteisen historiankirjoituksen mukaan isoviha on usein nähty täydellisenä katastrofiaikana, mutta toisen maailmansodan jälkeisen suomettuneen ajan tulkinnan mukaan tuo kuva on ollut liioiteltu. Nuorempaan, 2000-luvun tutkijapolveen kuuluva Kustaa H. J. Vilkuna on perehtynyt isonvihan aikaan tuomiokirjojen, kirjeiden, erilaisten luetteloiden ja valitusasiakirjojen perusteella. Hänen mukaansa monet aikaisemmassa näkökulmassa liioitelluiksi väitetyt kuvaukset pitävätkin paikkansa ja muun muassa raiskauksia oli vähätelty.

Liioittelun osasyynä nähtiin Ruotsin hallituksen miehityksen aikana harjoittama propaganda, joka pyrki korostamaan venäläisten raakuutta. Näin hallitus pyrki nostattamaan taisteluhenkeä. Vaikutus oli kuitenkin päinvastainen, ja paljon porvaristoa ja papistoa pakeni Ruotsiin. Lisäksi Kaarle XII käski valtion virkamiehiä pakenemaan alueelta. Paon seurauksena koko virallinen Suomi siirtyi Ruotsiin. Talonpoikaisväestöä pakeni miehityksen alkuvaiheessa piilopirtteihin, joista he sitten palasivat asuinsijoilleen tilanteen rauhoituttua.

Yläluokan pako sai yhteiskunnan perusteet järkkymään miehitetyssä Suomessa. Venäläisillä ei ollut käytettävissään paikallisviranomaisten apua. Siksi miehitysvalta turvautui väkivaltaan, vaikka Suomen hävittäminen ei kuulunut tsaari Pietarin suunnitelmiin. Venäläiset polttivat ja tuhosivat maata kaikkialla. Jokainen Suomen kaupunki poltettiin ja jokainen kirkko vandalisoitiin. Erityisen kovasti kohdeltiin Karjalaa, Savoa ja Pohjanmaata, kun taas Varsinais-Suomi, Uusimaa ja Häme selvisivät vähemmällä. Eniten venäläisiä miehityssotilaita oli koko isonvihan aikana Länsi-Suomessa. Venäläiset pitivät Länsi-Suomea tiukassa otteessa, sillä sieltä käsin oli suunnitelmissa hyökätä Ruotsiin. Kaakkois-Suomea ei hävitetty kovinkaan perusteellisesti, koska alue oli päätetty liittää Venäjään. Ankarimmat siviilitappiot kärsi Pohjois-Pohjanmaa, jonka tsaari käski tuhota kymmenen peninkulman syvyydeltä puskurivyöhykkeeksi Ruotsia vasten. Vanhempien tutkimusten mukaan miehityksen aikana tapettiin noin 5 000 suomalaista, joista noin puolet Pohjanmaalla. Uudempien tutkimusten mukaan surmaluvut olivat huomattavasti suuremmat. ^lähde?

Pohjanmaan hävitys ja terrori siviiliväestöä kohtaan

Pohjois-Pohjanmaata ei miehitetty, mutta väestötappiot siellä olivat isonvihan aikana noin 6 100 henkeä eli neljännes alueen väestöstä. Alueella liikkui muutaman sadan ratsumiehen muodostamia nopealiikkeisiä kasakkayksiköitä. Pohjanmaalla venäläisten terrori ja siviilien kidutus olivat systemaattisia. Väkivalta kohdistui kiinni saatuun siviiliväestöön ja pappeihin. Raiskaukset ja joukkoraiskaukset olivat 1700-luvulla yksi vakiintuneista sodankäynnin menetelmistä, ja naisia kuljettiin vangittuina Turun ja Porin sotilasleireille. Suurin yksittäinen veriteko tapahtui Hailuodossa 29. syyskuuta 1714, kun 200 kasakkaa tappoi yhdessä yössä noin 800 henkeä kirveillä.

Pahimpia Pohjanmaan murhavuosia olivat 1714–1716, useimmilla muilla alueilla aiemmin. Erään rauhan tulon jälkeen kootun luettelon mukaan venäläiset olivat surmanneet Pohjanmaalla 4 064 henkilöä ja vieneet pois 4 784 henkilöä. Pääosa surmatuista oli kotoisin maakunnan pohjoisosasta.

Venäläiset kasakat ottivat ruokansa vallatusta maasta ryöstämällä, minkä tähden paikalliset asukkaat joutuivat turvautumaan korvikeruokaan ja monin paikoin väkeä nääntyi nälkään.

Tunnetut verilöylyt

Laajimmista verilöylyistä ei jäänyt yleensä silminnäkijöitä ja niistä usein todistivat vain ruumiskasat. Esimerkiksi Pyhäjoen papit kertoivat vuonna 1721, että pitäjän väestömenetyksiä on vaikea todentaa koska talot olivat pääosin autioita, koska niiden asukkaat oli tapettu ja todistajia oli harvassa.Venäläiset toteuttivat verilöylyjä sitä mukaan kun he valtasivat maata. Kiteellä vuonna 1705 tapettiin seitsemän miestä. Viipurin valtauksen jälkeen Uudenkirkon pitäjässä 40 kyläläistä suljettiin pirttiin joka poltettiin ja Kolmekesälässä 15 henkeä pistettiin pahoinpitelyn jälkeen kuoliaaksi. Nuorin uhri oli kahdeksan päivää vanha. Tappaminen jatkui joukkojen edetessä Säkkijärvellä, Luumäellä, Savitaipaleella, Mäntyharjulla, Valkealassa ja Joutsenossa. Kerimäellä murhattiin vuonna 1712 kuusi miestä. Vuonna 1713 Lohjansaareen verilöylyssä venäläisten surmasivat saareen paenneita paikallisia kaksi päivää. Pohjanmaalla venäläisten toisen hyökkäyksen yhteydessä vuonna 1714 tappaminen eteni järjestelmällisesti talo talolta. Isossakyrössä poltettiin elävältä viisi nuorukaista ja Ylivieskassa 40 henkeä. Kalajoen Mehtäkylässä viiden talon asukkaat hakattiin hengiltä. Pyhäjoen suurpitäjät autioitettiin murhaamalla. Isovihan eniten uhreja vaatineessa, myöhemmin murhaperjantaiksi nimetyssä Hailuodon verilöylyssä, surmattiin perimätiedon mukaan 800 ihmistä vuonna 1714. Vuonna 1715 Kauhavalla murhattiin 20 henkeä ja Rantsilan Kerälässä riiheen piiloutuneet poltettiin elävältä, Ylikiimingissä nelihenkinen perhe hakattiin elävältä, Ala-Kiimingissä surmattiin kolme miestä ja kuusi naista ja Haukiputaan verilöylyssä tapettiin 30 henkeä. Iissä murhattiin 20 henkeä sekä kidutettiin ja poltettiin 86 ihmistä. Haukiputaalla kidutettiin hengiltä 120 henkeä. Vuonna 1716 venäläiset toteuttivat Yppärin joukkomurhan, jonka seurauksena hengiltä kidutettiin ainakin 120 henkeä.

Murhaamisessa ei ollut suunnitelmallisuutta vaan väestöstä tapettiin yleensä ne, jotka sattuivat osumaan joukkojen tielle. Venäläiset eivät tehneet eroa henkilön sukupuolen, iän tai säädyn perusteella. Päinvastoin, pikkulasten murhia saatettiin myös järjestää julkisesti. Verilöylyt ulottuivat Tornioon ja Kainuuseen asti. Oulun ympäristössä ihmiset eivät ehtineet pakoon ja monissa taloissa kaikki ihmiset tapettiin kerralla. Papit tapettiin usein hitaasti ja niin, että perhe ja rahvas joutuivat seuraamaan kidutusta.

Väenotot

Miehitysvallan loppupuolella vuosina 1719–1720 venäläiset toimeenpanivat pelkoa herättäneet väenotot, jotka ajoivat varsinkin nuoria suomalaismiehiä pakosalle. Venäläiset onnistuivat silti väkivalloin rekrytoimaan 1 500 miestä armeijan osastoksi. Kaleerilaivoilla Pietariin kuljetetut miehet tekivät matkalla kapinan, joka kukistettiin verisesti. Osa suomalaisista joutui matkan jälkeen vankeuteen, mutta valtaosa siirrettiin Astrakaniin Persian vastaisiin sotatoimiin. Venäjän pakolla sotamiehiksi ottamia suomalaisia kutsuttiin manttaalimiehiksi. Vain 450 heistä palasi rauhanteon jälkeen Suomeen.

Pakolaiset Ruotsissa

Ruotsiin paenneiden virkamiesten tärkein majoituspaikka oli Tukholma, mutta heitä majoitettiin myös Keski-Norrlannissa ja Smoolannissa. Erityiset pakolaiskomissiot jakoivat pakolaisille taloudellista tukea, jonka suuruus riippui kunkin pakolaisen yhteiskunnallisesta asemasta. Väestö osoitti tulokkaille hyväntahtoisuutta ja avuliaisuutta. Avunannon keskuksena toimi kuningashuone ja erityisesti leskikuningatar Hedvig Eleonora, joka otti pakolaisia asumaan linnoihinsa Mälarenin alueella. On arvioitu, että pakolaisten kokonaismäärä oli noin 30 000 henkilöä ja että he olivat etupäässä pappeja, virkamiehiä ja kaupunkiporvareita Suomesta ja ­Liivinmaalta mutta myös talonpoikaista rahvasta hävitetyltä alueelta Länsi-Karjalasta sekä Ahvenanmaalta ja Pohjanmaalta.

Tornio ja Kemi isonvihan uhreina

Tornioon venäläiset kasakat tekivät vuosina 1714–1716 seitsemän hävitysretkeä ja myöhemmin vielä kuusi lisää. Niiden vuoksi Tornion kaupungilla ja asukkailla oli ongelmia sodan suhteen suuremmassa määrin kuin monella muulla Suomen seudulla. Sotasaalista tavoittelevat kasakat kiduttivat pieksemällä, polttamalla ja paistamalla ihmisiä saadakseen heidät paljastamaan, mihin he olivat kätkeneet omaisuutensa.^{tarvitaan parempi lähde}

Raakuuksia

Äitejä ja isiä kidutettiin pikkulasten nähden ja päinvastoin. Heitä roikotettiin kivuliaasti ranteista kädet selän takana, palellutettiin hangessa, kärvennettiin tulella tai paistettiin uunissa. Esko Juhonpoika Eskonsipon palatessa 1716 Oulunsaloon enää muutama tuttava oli hengissä ja "heidätkin oli kidutettu heikkokuntoisiksi." Pikkulasten ruumiita oli ympäriinsä. Hänen löytämänsä kidutetut kituivat suunnattomissa tuskissa vielä päiviä kidutuksen jälkeen ja kuolivat lopulta vammoihinsa. Professori Kustaa H. J. Vilkunan mukaan kidutuskuvauksia on paljon ja ne ovat hyvin autenttisia. Naisia raiskattiin tai otettiin pitkäaikaisiksi seksiorjiksi.

Pääsyy kidutuksiin oli tietojen saaminen suomalaisten rahakätköistä. Kätkön paljastamisen jälkeen yleensä uhri surmattiin. Pietari Suuri oli myös kahdesti käskenyt tuhota Pohjois-Pohjanmaan peninkulmien leveydeltä joutomaaksi, joka ei mahdollistaisi Ruotsin armeijan elämisen edellytyksiä, siis kansanmurhan. Porvoossa venäläiset panivat kaupunkilaisten ruumiita näytille jo 1708, osalta oli poltettu sukuelimet. Tyypillisesti poltettiin kaikki talot paitsi sotilaiden majapaikka. Kirkonkylältä saatettiin surmata kaikki.

Raahen torilla teurastettiin talonpoikia. Matti Puusti virui haavoitettuna kolme päivää nähtävillä ennen kuin kuoli. Marjatta-vaimoa ruoskittiin ja piiskattiin, 1716 häntä kidutettiin vielä pahemmin. Riisuttiin, ruoskittiin lyijykärkisellä solmupiiskalla, seisotettiin lumihangessa alastomana, poltettiin selkää vastalla, sokaistiin silmät palavalla talilla. Poika vietiin vankina Venäjälle.

Orjuus

On laskettu, että Suomesta kuljetettiin isonvihan aikana noin 20 000–30 000 ihmistä vankeina Venäjälle. Suomalaisia vietiin väkisin Venäjälle muun muassa maaorjiksi, seksiorjiksi ja rakennustöihin. Useimmat eivät enää nähneet kotimaataan ja moni oli vangiksi joutuessaan nähnyt vanhempiensa surman. Joitain vietiin Persian orjamarkkinoille, jossa vaaleat suomalaiset olivat eksoottisia. Ihmisryöstöt aiheuttivat sen, että ainakin neljäsosa talonpoikaistaloista oli sodan päättyessä autioina.

Väestöä vangittiin laajasti orjatyöhön Venäjälle; erityisesti Pietarin rakennustöihin vietiin joidenkin lähteiden mukaan 10 000, uudempien lähteiden mukaan jopa yli 20 000 henkeä. Venäläisupseeristo välitti vankinsa eteenpäin myymällä heidät orjiksi. Mittavimmat pakko-otot tehtiin Pohjanmaalla ja Itä-Suomessa. Pelkästään Pohjanmaalta vietiin 4 600 henkeä, joista suurin osa oli lapsia. Näiden lisäksi miehiä pakko-otettiin armeijaan noin 2 000. Orjatyöhön viedyistä pääsi palaamaan noin 2 000 henkeä, useimmat joidenkin vuosien, jotkut vasta vuosikymmenten kuluttua. Sotilaista palasi noin 500 miestä.

Sissisota

Venäläisiä vastustivat muiden muassa Tapani Löfvingin johtamat sissit, jotka liikkuivat pääasiassa maan eteläosissa, Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaan saaristossa. Monet kotinsa ja omaisensa menettäneet ihmiset liittyivät sissijoukkoihin. Tunnettu sissiryhmä oli Kivekkäät, jotka muodostuivat kotinsa menettäneistä inkeriläisistä ja heidän kuuluisasta päälliköstään Kivekkäästä. Kapinayritykset kuitenkin kostettiin kollektiivisesti ja ankarin ottein.

Ruotsalaishallinnon paluu

Ruotsalaisen esivallan korkein edustaja oli Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherraksi nimitetty Petter Stierncrantz, joka saapui seurueineen Helsingin seudulle marraskuun loppupuolella vuonna 1721. Kiireellisin tehtävä oli tuhansien Venäjältä vapautuneiden sotavankien huolto ja jatkokuljetusten järjestäminen. Myös Suomen hallinto oli järjestettävä uudelleen ja käynnistettävä. Venäläishallintoa palvelleet kruununpalvelijat pysyivät aluksi entisissä tehtävissään. He olivat maaherran mukaan kansallista väkeä, jolla oli paras olojen tuntemus. Kehnojen olojen ja tilojen autioitumisen takia postitilojen ja kestikievareiden perustaminen vei aikansa, mutta postin luvattiin kulkevan Uudellamaalla vuoden 1722 alusta. Siirtymävaiheessa Suomessa oli vielä venäläisiä kauppiaita, jotka jäivät maahan miehittäjäjoukkojen poistuttua. He kaupittelivat suolaa, viljaa ja tupakkaa sekä Helsingin kaupungissa puotejaan ja muita rakennuksia pakolaisuudesta kaupunkiin palaaville porvareille. Suuri määrä venäläisten Helsingin seudulla hakkauttamaa puutavaraa oli luovutettava Pietariin rauhanteon jälkeen kesällä 1722, vaikka rakennusmateriaalista ja polttopuusta oli pulaa.

Isonvihan käsittelyä kulttuurissa

Toppeliuksen piilopirtin muistokivi Muhoksella.

Isonvihan aikaa on sittemmin käsitelty arkkiveisuissa, kirjallisuudessa ja elokuvissa, esimerkiksi ensimmäisessä suomalaisessa historiallisessa romaanissa, Fredrika Runebergin teoksessa Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä – Kertomus isonvihan ajoilta (alun perin ruotsiksi Fru Catharina Boije och hennes döttrar 1858 ja suomennokset 1881 ja 1981). Gabriel Calamnius kirjoitti vankeudessa vuonna 1720 synkän runoelman Sururunot, joka painettiin vuonna 1734. Se on kielellisesti hyvin lähellä kansanrunoutta. Väestön pakko-otot saivat Zachris Topeliuksen kirjoittamaan sadun ”Koivu ja tähti” (1893) tytön ja pojan paluusta Venäjältä isonvihan jälkeen. Isonvihan aikaisia taisteluita käsitellään laajasti myös Topeliuksen historiallisen eepoksen Välskärin kertomuksia (ruotsiksi 1853–1867 ja suomennokset 1878–1882) kymmenennessä kertomuksessa.

Vuonna 1939 sai ensi-iltansa Kalle Kaarnan ohjaama elokuva Isoviha, joka perustui Jyrki Mikkosen nuortenromaaniin. Avoimen venäläisvastaisen elokuvan esittäminen kiellettiin Suomessa ennen talvisotaa ja toistamiseen välirauhan aikana.

Suomettuminen

Suomettumisen aikana isovihaa vähäteltiin, koska kyse oli neuvostoliittolaisten esivanhemmista.

Katso myös

• Vanha viha (1495–1497)
• Pitkä viha (1570–1595)
• Pikkuviha (1742–1743)

Lähteet

• Juva, Einar W. & Juva, Mikko: Suomen kansan historia 3 Ruotsin ajan loppukausi. Otava, 1965.
• Kankaanpää, Matti J.: Suuri Pohjansota, Isoviha ja suomalaiset. Virrat: T:mi Toiset ajat, 2001. ISBN 952-91-3934-9
• Karonen, Petri: Pohjoinen suurvalta. Ruotsi ja Suomi 1521–1809. Helsinki: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23739-6
• Lindeqvist, K. O.: ”XXIV. Ison vihan aika”, Suomen historia, s. 284–298. Porvoo: WSOY, 1906.
• Luukko, Armas: Suomen historia 1617–1721 8. Porvoo: WSOY, 1967.
• Rauta, Viljo: Isoviha. Helsinki: Sanatar, 1943.
• Zetterberg, Seppo (toim.): Suomen historian pikkujättiläinen. Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-14253-0

Kirjallisuutta

• Kujala, Lauri: Pohjanmaan puolustus Suuren Pohjan sodan aikana. Määritä julkaisija!
• Lindeqvist, K. O.: Isonvihan aika Suomessa. Porvoo: WSOY, 1919.
• Löfving, Tapani & Nyberg, Folke: Tapani Löfvingin päiväkirja 1689–1720. Määritä julkaisija!
• Vahtola, Jouko: Suomen historia: Jääkaudesta Euroopan unioniin. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-17397-9
• Vilkuna, Kustaa H. J.: Viha: perikato, katkeruus ja kertomus isostavihasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-784-2
• Vilkuna, Kustaa H. J.: Paholaisen sota. Helsinki: Teos, 2006.

Aiheesta muualla

• Mielty, Kalervo: Isonvihan aikaa Kyrönmaalla (video)