YYA-sopimus

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta YYA)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hakusana ”YYA” ohjaa tänne. YYA on myös musiikkialbumi.
YYA-sopimus
Sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä
Allekirjoitettu 6. huhtikuuta 1948
Allekirjoituspaikka Moskova, Neuvostoliitto
Kielet suomi, ruotsi, venäjä
Voimaantulopäivä 31. toukokuuta 1948[1]
Päättymispäivä 20. tammikuuta 1992
Korvaava sopimus Naapuruussopimus
Osapuolet
Osapuolet  Suomi
 Neuvostoliitto
Allekirjoittajat Mauno Pekkala ja Vjatšeslav Molotov

Sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä[2] eli YYA-sopimus (ven. Договор о дружбе, сотрудничестве и взаимной помощи, Dogovor o družbe, sotrudnitšestve i vzaimnoi pomoštši; ruots. Vänskaps-, samarbets- och biståndsavtalet, lyh. VSB-avtalet) oli sopimustyyppi, joita Neuvostoliitto solmi Varsovan liittoon kuuluvien maiden ja Suomen kanssa.

YYA-sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä[3] allekirjoitettiin 6. huhtikuuta 1948. Allekirjoittajina olivat Suomen presidentti J. K. Paasikiven valtuuttama pääministeri Mauno Pekkala ja Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistön (käytännössä kommunistipuolueen pääsihteeri ja pääministeri Josif Stalinin) valtuuttama pääministerin tehtäviä hoitanut varapää- ja ulkoministeri Vjatšeslav Molotov.[4] Neuvostoliiton hajottua sopimus todettiin rauenneeksi tammikuussa 1992.

Sopimuksen syntyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

YYA-sopimusta oli Neuvostoliitossa suunniteltu jo ennen toista maailmansotaa ja siitä keskusteltiin Suomen edustajien kanssa vuonna 1939 ennen talvisodan syttymistä. Sota kuitenkin keskeytti YYA-prosessin, eikä siihen palattu talvisodan päättäneen Moskovan rauhan neuvotteluissakaan 1940.

Aloite vastaavanlaisen sopimuksen solmimiseksi jatkosodan jälkeen tuli ensin Suomen puolelta, kun tasavallan presidentti Gustaf Mannerheim ehdotti Suomen ja Neuvostoliiton yhteisiä puolustusjärjestelyjä Saksan uhan torjumiseksi tammikuussa 1945.[5] Tällöin valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov torjui ehdotukset: Neuvostoliitto halusi odottaa, että lopullinen rauhansopimus on tehty ja allekirjoitettu.

Pariisin rauhankonferenssin ja lopullisen rauhansopimuksen allekirjoituksen jälkeen presidentti Juho Kusti Paasikivi alkoi epäröidä YYA-sopimuksen solmimista: hän pelkäsi tällaisen sopimuksen sitovan Suomen Neuvostoliittoon Länttä vastaan. Kun silloinen pääministeri Mauno Pekkala syksyllä 1947 palasi Moskovan vierailulta ja toi presidentille Neuvostoliiton neuvottelualoitteen, suhtautui Paasikivi siihen vastentahtoisesti. Presidentti kieltäytyi myös kenraali Savonenkovin kutsusta alkuvuodesta 1948.

Presidentti Paasikivi sai 22. helmikuuta 1948 itse Josif Stalinin allekirjoittaman aloitekirjeen neuvotteluihin. Paasikivi näytti aluksi vielä pidättyvän hyväksymästä aloitetta ja esitti asian eduskunnalle niin, että kaikki ryhmät SKDL:ää lukuun ottamatta kannattivat kielteistä vastausta. Tämä osoittautui kuitenkin presidentin strategiseksi toimeksi, jolla hän halusi osoittaa Neuvostoliitolle, ettei Suomen eduskunta olisi helposti taivuteltavissa tällaisen sopimuksen hyväksymiseen.[5] Paasikivi kuitenkin hyväksyi Stalinin aloitteen, ja käyttäen hyväksi henkilökohtaisia suhteitaan hän taivutti Helsingin Sanomat ottamaan myönteisemmän kannan aloitteeseen.

Stalinille 9. maaliskuuta lähettämässään vastauksessa Paasikivi suostui neuvotteluihin, mutta viittasi sotien katkeran kokemuksen herättämään puolueettomuushalukkuuteen, painotti eduskunnan roolia, mainitsi eduskuntaryhmien epäilyksistä ja korosti, että sopimuksen sisällön tuli olla vapaasti harkittavissa ja päätettävissä.[6]

Paasikivi nimitti Suomen valtuuskunnan, joka koostui eri puolueiden jäsenistä, kuulematta itse puolueita ollenkaan. Suomalaisvaltuuskunnan jäseniksi nimitettiin pääministeri Mauno Pekkala, ulkoministerit Carl Enckell ja Reinhold Svento, sisäministeri Yrjö Leino sekä kansanedustajat Onni Peltonen, Urho Kekkonen ja J. O. Söderhjelm. Valtuuskunnan kokoonpano kuvasti enemmän presidentin kuin eduskunnan kantaa: Enckell ja Svento olivat presidentin luottamusmiehiä, Pekkala ja Leino edustivat kansandemokraatteja, kolmesta kansanedustajasta maalaisliiton Kekkonen ja RKP:n Söderhjelm olivat lähellä presidenttiä ja SDP:n Peltonen kuului sotilaallisen sopimuksen vastustajiin.[7] Presidentti antoi vastuun valtuuskunnan toimista pää- ja ulkoministerille ja jäi itse Helsinkiin. Paasikivi oli kuitenkin antanut valtuuskunnalle tiukat rajat, joita ei saanut ylittää ilman hänen lupaansa. Lisäksi hän edellytti, että sopimuksen voimassaoloajaksi tulisi enintään kymmenen vuotta. Nimittäessään valtuuskunnan Paasikivi ei tiennyt, että Yrjö Leino oli jo menettänyt oman puolueensa SKDL:n ja Neuvostoliiton luottamuksen.[8]

YYA-sopimuksen allekirjoitus. Allekirjoittamassa Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov, hänen takanaan Josif Stalin. Stalinin vasemmalla puolella Suomen pääministeri Mauno Pekkala, Stalinista oikealle ulkoministerit Carl Enckell ja Reinhold Svento, sisäministeri Yrjö Leino sekä kansanedustajat Urho Kekkonen, Onni Peltonen ja J. O. Söderhjelm.

Paasikiven ohjeet ja vaatimukset olivat vuotaneet Neuvostoliiton ulkoministeriöön, ja näin ollen paikan päällä oltiin hyvin tietoisia Suomen neuvotteluasemista. Myös Paasikiven johdolla laadittu sopimusehdotus ja asiantuntijalausunnot olivat Moskovan tutkittavissa hyvissä ajoin ennen Suomen valtuuskunnan saapumista. Merkittävä Moskovan kannalta oli Suomen sotilasjohtajien arvio, että suursodan syttyessä Suomella ei olisi mahdollisuutta jäädä puolueettomaksi, vaan se joutuisi sodassa väistämättä Neuvostoliiton puolelle. Stalinilla oli kiristyneen kansainvälisen tilanteen vuoksi kiire saada YYA-sopimusten ketju valmiiksi, eikä Neuvostoliitto siksi vastustanut Suomen vaatimuksia. Neuvottelut käytiin aikavälillä 22. maaliskuuta – 5. huhtikuuta. Suomalaisvaltuuskunnan puheenjohtaja pääministeri Pekkala matkusti sairastumisensa vuoksi vasta 24. maaliskuuta Moskovaan. Lisäksi suomalaisvaltuuskunnan jäsenet Kekkonen ja Söderhjelm kävivät 2.–4. huhtikuuta Helsingissä neuvottelemassa presidentti Paasikiven kanssa. Sopimus allekirjoitettiin valtuuskuntien välillä 6. huhtikuuta. Sopimuksen allekirjoittamista seuranneilla juhlapäivällisillä Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov kohotti maljan ”neuvottelujen ehkä aktiivisimmalle osanottajalle, joka kyllä ei ole täällä läsnä, nimittäin herra Paasikivelle”, mihin Urho Kekkonen huomautti, että ”sopimushan oli Paasikiven diktaatti”.[9][6] Suomen YYA-neuvotteluvaltuuskunta lähti junalla kotimatkalle illalla 9. huhtikuuta.[10]

Suomen eduskunta ratifioi sopimuksen 28. huhtikuuta äänin 156–11. Perustuslakivaliokunta oli aluksi ollut sitä mieltä, että sopimus olisi käsiteltävä perustuslain säätämisjärjestyksessä, koska se koski sotilaallista yhteistyötä toisen valtion kanssa. Kokoomuksen Päiviö Hetemäki esitti kuitenkin oman tulkintansa, joka tuli valiokunnan lopulliseksi kannaksi. Sen mukaan YYA-sopimus ei sinällään velvoittanut sotilaalliseen yhteistyöhön Neuvostoliiton kanssa, vaan tästä oli tehtävä eri sopimus, joka oli erikseen alistettava eduskunnan käsiteltäväksi.[11] Edistyspuolue vastusti ainoana eduskuntapuolueena sopimuksen ratifiointia, lukuun ottamatta Lassi Hiekkalaa, joka äänesti sopimuksen puolesta. Yksi puolueen edustajista äänesti tyhjää. Muut sopimusta vastaan äänestäneet olivat kolme Maalaisliiton edustajaa ja yksi kokoomuslainen edustaja. 28 edustajaa pidättäytyi äänestämästä.

Sopimuksen sisältö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nikolai Podgornyi ja Urho Kekkonen Finlandia-talolla vuonna 1973

YYA-sopimus jakautui johdanto-osaan ja tekstiin, jossa oli kahdeksan artiklaa. Johdannossa todettiin sopimuspuolten pyrkivän hyviin naapurisuhteisiin ja ottavan huomioon Suomen pyrkimyksen pysyä suurvaltojen välisten eturistiriitojen ulkopuolella. Lisäksi painotetaan pyrkimystä kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseen.[5]

Turvallisuuspoliittisesti tärkeimmät asia sisältyvät sopimuksen kahteen ensimmäiseen artiklaan. Ensimmäisen artiklan mukaan Suomi sitoutuu puolustamaan omaa aluettaan, jos Saksa tai sen kanssa liitossa oleva maa hyökkää Suomeen tai Suomen kautta Neuvostoliittoon. Tarvittaessa Neuvostoliitto auttaa Suomen puolustamisessa ja tästä avusta sopimuspuolet sopivat keskenään. Toinen artikla sisältää toteamuksen, että sopimuspuolet tulevat neuvottelemaan, mikäli ensimmäisessä artiklassa kuvatun sotilaallisen hyökkäyksen uhka on todettu. [5]

Kolmannen artiklan mukaan osapuolet vakuuttavat osallistuvansa kaikkiin toimiin kansainvälisen rauhan ylläpitämiseksi. Neljännen artiklan mukaan osapuolet kieltäytyvät osallistuvasta liittymiin, jotka suuntautuvat toista sopimuspuolta vastaan. Viidennessä artiklassa luvataan kehittää sopimuspuolten talous- ja kulttuurisuhteita. Kuudennessa artiklassa osapuolet vahvistavat kunnioittavansa valtioiden suvereenisuutta ja riippumattomuutta. Kahdeksannessa artiklassa vahvistettiin sopimuksen voimassaoloaika (ensin 10 vuotta, vuonna 1955 sopimusta jatkettiin 20 vuotta kuten myös vuonna 1970). [5]

YYA-sopimuksen merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

YYA-sopimuksen luonne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

YYA-sopimus oli myös puolustusyhteistyön ehtoja etukäteen määrittelevä hyökkäämättömyyssopimus. YYA-sopimuksen kaltaisia sopimuksia Neuvostoliitto solmi myös itäisten keski- ja eteläeurooppalaisten liittolaistensa kanssa, joiden sotilaallinen yhteistyö sai kiinteän valtiollisen muotonsa vuonna 1949 tapahtuneen Naton perustamisen jälkeen vuonna 1955 Varsovassa tehtynä sopimuksena ystävyydestä, yhteistyöstä ja keskinäisestä avunannosta eli Varsovan sopimusjärjestönä (Varsovan liitto).

YYA-sopimuksen teksti toteaa 1. artiklassa Suomen puolustautuvaksi itsenäiseksi valtioksi, eikä Neuvostoliiton mahdollinen apu ole 2. artiklan edellyttämien konsultaatioiden mukaan automaattista tai joihinkin kansainvälisiin velvoitteisiin ennakkoon automaattisesti sidottua. 3. artiklan mukaan pyrkimyksenä on YK:n periaatteiden mukainen toiminta. 4. artikla taas sisältää hyökkäämättömyyssopimuksen.

YYA-sopimuksen tulkintoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

YYA-sopimus toisaalta korosti Suomen itsenäisyyttä, asetti ennakkoehtoja Neuvostoliiton mahdolliselle avulle puolustautumisessa, mistä seurasi se, että YYA-sopimuksesta esitettiin erilaisia tulkintoja, minkä ääripäitä esittivät jotkin Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläistä ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen kansainvälisen osaston työntekijöitä sekä jotkin Itä-Saksaa vastaan kampanjaa käyvät länsisaksalaiset sanomalehtikustantamot suomettumispuheineen. Yhdysvaltain julkinen asenne sen sijaan oli poliittisesti korrekti, koska Suomi pidättäytyi kylmän sodan aikana ottamasta kantaa Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välisiin vastakkainasetteluihin, kunnioitti huipputekniikan vientikieltoa eli CoCom-järjestelmää olematta itse edes kyseisen järjestelmän jäsenvaltio.

Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden tila tarkennettiin valtiovierailujen jälkeen julkilausumilla, kommunikeoilla. 1970-luvulla Suomi korosti länsi-integraationsa vuoksi Suomen puolueettomuutta, kun taas Neuvostoliitto halusi korostaa sopimuksen liittoluonnetta. Sopimuksen solmimishetkellä korostettiinkin neuvostoliittolaiselta puolelta, että YYA-sopimus oli Paasikiven diktaatti, mikä tarkoitti sitä, että tasavallan presidentti J. K. Paasikivi toimi voimakkaasti sen sisällön muotoilussa Suomen riippumattomuuden korostamiseksi, mutta kuitenkin tavalla, mikä mahdollisti Neuvostoliiton kylmän sodan aikaisten luulojen hälventämisen Suomen osalta aikana, jolloin Saksojen kysymys oli pysyvä avoinna vielä yli kaksi vuosikymmentä.

YYA-sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen Suomi korosti puolueettomuuttaan, kun taas Neuvostoliitto ajoittain pyrki korostamaan sopimuksen liittoluonnetta kommunikeoissa. Näin ollen Natossa Suomeen saatettiin suhtautua kuin Neuvostoliiton liittolaiseen kylmän sodan aikana. Unkarin kansannousun jälkeen vuonna 1957 Kekkonen esitti YYA-sopimuksen ja Pariisin rauhansopimuksen muuttamista siten, että se korostaisi Suomen puolueettomuutta ja halusi naapurimailta ja Natoon kuuluvilta valtioita ”juhlallisen vakuutuksen” siitä, ettei Suomen kautta hyökätä muihin maihin. Neuvostoliitto kuitenkin tyrmäsi Kekkosen ajatuksen.[12]

Kansojen ystävyyden monumentti, kuvanveistäjä Antti Neuvosen toteuttama YYA-sopimuksen 35-vuotismuistomerkki Helsingin Itäkeskuksessa vuodelta 1983.

Kun suomenruotsalainen valtiotieteilijä ja professori Dag Anckar eritteli vuonna 1982 eräässä kirjoituksessaan YYA-sopimuksen kielteisiä puolia ja esitti Suomelle sopimuksen yksipuolista purkamista, poliitikot katsoivat hänen syyllistyneen lähes maanpetokseen.[13] SKDL:n taistolaissiipi ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda arvostelivat Suomen ulkopoliittisiin linjanvetoihin huomattavasti vaikuttanutta Max Jakobsonia siitä, että tämä oli teoksissaan Kuumalla linjalla (1968) ja Veteen piirretty viiva (1980) tulkinnut sopimuksen 1. ja 2. artikloja ”yksipuolisesti” ja ”sopimuksen hengen ja kirjaimen vastaisesti”. Jakobson katsoi konsultaatioaloitteen kuuluvan nimenomaan Suomelle siinä tapauksessa, että Suomeen kohdistuisi sotilaallinen uhka. Toisaalta myös presidentti Urho Kekkonen painotti samaa asiaa vuonna 1980 julkaistussa Tamminiemi-teoksessaan.[14] Kekkonen korosti myös, että jos Neuvostoliitto joutuisi hyökkäyksen kohteeksi muualta kuin Suomen kautta, sopimus ei kytkisi Suomea mukaan sotaan, vaan Suomi pyrkisi kaikin keinoin säilyttämään puolueettomuutensa.[15] Vuonna 1989, juuri ennen Neuvostoliiton romahdusta, valtiosääntöoikeuden professori Ilkka Saraviita katsoi julkaisemassaan tutkimuksessa YYA-sopimuksen olevan lähes perustuslain veroinen säädös ylimpien valtiollisten instituutioiden valtasuhteista.[16]

Noottikriisi 1961

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Noottikriisi

Vuoden 1961 noottikriisin yhteydessä Neuvostoliitto esitti YYA-sopimuksen 2. artiklan mukaisten konsultaatioiden aloittamista, minkä taustalla oli Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton suhteiden kiristyminen Berliinin kriisin vuoksi. Lopulta konsultaatioita ei kuitenkaan aloitettu.

YYA-sopimus perussopimuksena

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

YYA-sopimus toimi perustana myös tieteellis-taloudellis-tekniselle yhteistyölle ja kansantaloudellisesti merkittäväksi erityisesti öljykriisien yhteydessä osoittautuneelle vuosittaisille tavaranvaihtopöytäkirjoille perustuneelle bilateraalikaupalle, millä kohonnut öljynhinta kyettiin maksamaan tavaratoimituksilla ilman kansainvälistä kaupallista kilpailua. Neuvostoliitolle YYA-sopimus merkitsi mahdollisuutta korostaa ulkopolitiikkansa menestyksellisyyttä kahden talousjärjestelmän välisenä rauhanomaisena rinnakkaiselona, mistä se oli valmis hyvittämään Suomelle bilateraalikaupassa.

Sopimuksen jatkamiset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
YYA-sopimuksen 25-vuotisen voimassaolon kunniaksi julkaistiin vuonna 1973 suomalainen posti­merkki.

YYA-sopimusta jatkettiin 20 vuodella syyskuussa 1955[17] samassa yhteydessä, kun Porkkalan vuokra-alue päätettiin palauttaa Suomelle.[18] Seuraavan kerran sopimusta jatkettiin heinäkuussa 1970[19] ja uudelleen kesäkuussa 1983[20] – molemmilla kerroilla 20 vuodella.

Sopimuksesta luopuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkisen keskustelun YYA-sopimuksen kohtalosta kylmän sodan päättyessä aloittivat toimittaja Olli Kivinen Helsingin Sanomien kirjoituksessaan joulukuussa 1989 sekä tohtori Risto E. J. Penttilä tammikuussa 1990 pitämässään esitelmässä, jossa hän ehdotti sopimuksen tekstin tarkistamista. Suomen poliittinen johto ja tunnetut ulkopolitiikan asiantuntijat torjuivat ajatuksen lähes yksimielisesti, sillä uusien sopimusneuvottelujen ehdottamista Neuvostoliitolle pidettiin ennenaikaisena ja mahdollisesti haitallisena. Toisaalta jopa eduskunnan puhemies Kalevi Sorsa myönsi sopimustekstin viittauksen Saksaan vanhentuneeksi.[21] Max Jakobson vastusti vielä syksyllä 1990 neuvotteluja sopimuksen muuttamisesta mutta muutti pian mielensä ja esitti joulukuussa kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa, että sopimuksesta oli Euroopan poliittisten olojen muuttuessa muodostunut Suomelle lähinnä taakka, josta olisi syytä pyrkiä eroon.[22][23]

Saksan jälleenyhdistymisen jälkeen Suomi ilmoitti syksyllä 1990 Neuvostoliiton ja Ison-Britannian suostumuksella irtautuvansa Pariisin rauhansopimuksen pykälistä, jotka kielsivät siltä saksalaisen puolustusmateriaalin sekä saksalaisten tai japanilaisten siviililentokoneiden hankkimisen. Samalla päätettiin viimein irtautua myös YYA-sopimuksen Saksa-maininnasta, jota Neuvostoliittokin piti nyt vanhentuneena. Presidentti Mauno Koivisto saneli valtioneuvoston pöytäkirjaan 21. syyskuuta 1990 julkistetun yksipuolisen lausuman, jonka mukaan YYA-sopimuksen Saksaa koskeva kohta oli vanhentunut mutta sopimuksen ”olennainen sisältö” ei muuttuisi. Muun muassa Jukka Tarkka on pitänyt tätä ratkaisevana askeleena kohti sopimuksesta irtautumista. Tutkija Juha-Matti Ritvasen mukaan Koiviston lausuma ”rikkoi YYA-sopimuksen ympärille luodun koskemattomuuden sädekehän” ja heikensi sopimuksen uskottavuutta painamalla sotilaalliset velvoitteet taka-alalle.[24]

Lopullisen sysäyksen sopimuksesta irtautumiselle antoi Neuvostoliiton elokuun 1991 vallankaappausyritys. Ahon hallituksen ulkoasiainvaliokunta päätti vielä 25. elokuuta, että Suomen ja Neuvostoliiton väliset sopimukset pysyisivät ennallaan, mutta valtiojohto tuli pian toiselle kannalle. Presidentti Koivisto pyysi 12. syyskuuta KGB:n Helsingin-residentti Feliks Karasevia välittämään Neuvostoliiton johtajalle Mihail Gorbatšoville tiedon, että Suomi halusi neuvotella YYA-sopimuksen uudistamisesta, ja ilmeisesti vastauksena tähän Neuvostoliiton ulkoministeri Boris Pankin ilmoitti 18. syyskuuta Tukholmassa pidetyssä lehdistötilaisuudessa Neuvostoliiton olevan valmis sopimuksen ajanmukaistamiseen. Pankin ja Suomen ulkoministeri Paavo Väyrynen sopivat 22. syyskuuta New Yorkissa YK:n yleiskokouksen yhteydessä, että YYA-sopimus tultaisiin korvaamaan kokonaan uudella sopimuksella.[25]

YYA-sopimuksen korvaavan sopimuksen sisältö neuvoteltiin loka–marraskuussa 1991, ja siitä jätettiin jo lähtökohtaisesti pois sotilaalliseen yhteistyöhön velvoittavat artikat.[26] Neuvostoliitto halusi uuteen sopimustekstiin maininnan YYA-sopimuksesta maiden välisen hyvän naapuruuden perustana, mutta Suomen toiveesta se jätettiin pois. Sopimus ”Hyvästä naapuruudesta ja yhteistyöstä” parafoitiin Moskovassa 9. joulukuuta 1991.[27][28] Se oli tarkoitus allekirjoittaa 18. joulukuuta, mutta tämä peruttiin viime hetkellä, koska Venäjän neuvostotasavallan johto asettui vastustamaan sitä Neuvostoliiton ollessa jo hajoamaisillaan.[27] Suomi oli kuitenkin valmistellut samanaikaisesti myös Venäjän kanssa rinnakkaista sopimusta, johon oli jo marraskuussa päätetty kopioida Neuvostoliiton kanssa neuvotellun sopimuksen turvallisuuspoliittiset artiklat.[29] Uudessa tilanteessa kaksi sopimusluonnosta yhdistettiin niin sanotuksi naapuruussopimukseksi, jonka Suomi allekirjoitti Venäjän kanssa 20. tammikuuta 1992 Helsingissä. Suomi oli muutamaa viikkoa aiemmin tunnustanut Venäjän Neuvostoliiton seuraajavaltioksi.[27]

Koska naapuruussopimuksessa ei erikseen mainittu YYA-sopimuksen korvaamista eikä sopimusta haluttu ryhtyä irtisanomaan siinä itsessään mainitulla hitaalla prosessilla, saneli presidentti Koivisto valtioneuvoston pöytäkirjaan 17. tammikuuta lausuman, jonka mukaan sopimuksen raukeaminen vahvistettaisiin Suomen ja Venäjän välisellä noottienvaihdolla. Se suoritettiin naapurussopimuksen allekirjoituspäivänä; Suomen kirjeen allekirjoitti ulkoministeri Väyrynen ja Venäjän kirjeen ulkoministeri Andrei Kozyrev.[27] Venäjän presidentin Boris Jeltsinin vieraillessa Suomessa tehtiin 11. heinäkuuta 1992 vielä uusi noottienvaihto, jossa YYA-sopimuksen todettiin menettäneen pätevyytensä.[30]

YYA-sopimuksen muistomerkkejä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ritvanen, Juha-Matti: Mureneva kulmakivi: Suomi, Neuvostoliiton hajoaminen ja YYA-sopimuksen loppuvaiheet 1989–1992. Siltala, Helsinki 2021. ISBN 978-952-234-927-0

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Asetus 17/1948; Finlex.fi
  2. ↑ FINLEX ® - Valtiosopimukset: 17/1948 www.finlex.fi. Viitattu 1.8.2023.
  3. ↑ ASETUS Suomen ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta Moskovassa 6 päivänä huhtikuuta 1948 allekirjoitetun sopimuksen voimaansaattamisesta. Finlex. Viitattu 9.9.2022.
  4. ↑ Visuri, Pekka: Suomi kylmässä sodassa, s. 93. Kadettikunta, 2006.
  5. ↑ a b c d e Otavan suuri Ensyklopedia, 10. osa (Turgenev-öljytalous), s. 8121–8122, art. ystävyys-, yhteistoiminta- ja keskinäinen avunantosopimus. Otava, 1981. ISBN 951-1-06271-9
  6. ↑ a b Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947-1958, s. 40-41. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9
  7. ↑ Veikko Huttunen: Kansakunnan historia 7: täysi-ikäinen kansakunta, s. 294. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1974.
  8. ↑ Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika: 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 51–53. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-16581-X.
  9. ↑ Jakobson 2001, s. 56–57.
  10. ↑ Olle Leino: Kuka oli Yrjö Leino, s. 263. Helsinki: Tammi, 1973.
  11. ↑ Jakobson 2001, s. 57.
  12. ↑ Hämäläinen, Unto: Kekkonen yritti muuttaa yya-sopimusta 1956 HS.fi. 3.9.2008. Arkistoitu 13.5.2014. Viitattu 9.5.2014.
  13. ↑ Jakobson, Max: Vallanvaihto: Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974–92, s. 177. Otava 1992, Helsinki.
  14. ↑ Kekkonen, Urho: Tamminiemi, s. 67. Weilin+Göös 1980, Espoo.
  15. ↑ Urho Kekkonen: Tamminiemi, s. 66.
  16. ↑ Saraviita, Ilkka: YYA-sopimus: tutkimus 6.4.1948 allekirjoitetusta sopimuksesta Suomen oikeusjärjestyksessä. Helsinki: 1989.
  17. ↑ PÖYTÄKIRJA Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta huhtikuun 6 päivänä 1948 tehdyn sopimuksen voimassaoloajan pitentämisestä Finlex. Viitattu 7.8.2011.
  18. ↑ Visuri, Suomi Kylmässä sodassa, s. 138
  19. ↑ PÖYTÄKIRJA Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta huhtikuun 6 päivänä 1948 tehdyn sopimuksen voimassaoloajan pidentämisestä Finlex. Viitattu 7.8.2011.
  20. ↑ PÖYTÄKIRJA Suomen Tasavallan ja sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton välillä ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta 6 päivänä huhtikuuta 1948 tehdyn sopimuksen voimassaoloajan pidentämisestä Finlex. Viitattu 7.8.2011.
  21. ↑ Ritvanen 2021, s. 89–94.
  22. ↑ Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika, s. 58. Helsinki: Otava, 2001.
  23. ↑ Ritvanen 2021, s. 125–126.
  24. ↑ Ritvanen 2021, s. 95, 106–108, 118.
  25. ↑ Ritvanen 2021, s. 214–218, 220–222.
  26. ↑ Ritvanen 2021, s. 223–227.
  27. ↑ a b c d Ritvanen 2021, s. 253–255, 257–258.
  28. ↑ Yya-sopimus purkautui vuoden 1991 lopulla. Heikki Talvitie. Helsingin Sanomat 4.4.1998.
  29. ↑ Ritvanen 2021, s. 245, 249.
  30. ↑ Meinander, Henrik: Tasavallan tiellä. Suomi Kansalaissodasta 2000-luvulle, s. 480. Schildts Kustannus Oy, 1999. ISBN 951-50-1055-1

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Heikkilä, Toivo: Paasikivi peräsimessä. Pääministerin sihteerin muistelmat 1944–1948. Helsinki: Otava, 1965.
  • Leino, Olle: Kuka oli Yrjö Leino. Helsinki: Tammi, 1973.
  • Söderhjelm, J. O.: Kolme matkaa Moskovaan. (Tre resor till Moskva.) Ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Keijo Kylävaara. Helsinki: Kirjayhtymä, 1970.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta: YYA-sopimus
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=YYA-sopimus&oldid=22955680”