Suomen Kommunistisen Puolueen historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Paljon lähteetöntä tekstiä, johon ei voi luottaa, koska ei tarkistettavissa

Suomen Kommunistinen Puolue (SKP) perustettiin 29. elokuuta 1918. Se lopetti poliittisen toiminnan 1990, ajautui konkurssiin 1992 ja purettiin 1996. Vuosina 1918-1944 SKP oli kielletty Suomessa mutta toisen maailmansodan jälkeen 1944 se laillistettiin, kun Neuvostoliitto kuului toisen maailmansodan voittajiin.

Laittomuuden aika 1918–1944

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustaminen sisällissodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen Kommunistinen Puolue (SKP) perustettiin 29. elokuuta 1918 Moskovassa. Kahdeksan päivää kestäneiden keskustelujen jälkeen puolue aloitti toimintansa 5.9.1918. Nimi Suomen Kommunistinen Puolue otettiin käyttöön 1920.[1][2] Vaatimuksia uudesta puolueesta olivat alkaneet esittää Neuvosto-Venäjälle paenneet punaisten johtajat heti sisällissodan päätyttyä ja punapakolaisten keskuuteen syntyikin erilaisia järjestöjä. Uusi puolue oli sen perustajien mielestä välttämätön Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen osoittauduttua kykenemättömäksi johtamaan vallankumousta. Aiemmin Suomessa suhteellisen vähän tunnetut Vladimir Leninin johtaman bolsevikkipuolueen linjaukset saivat nyt tukea suomalaisten etsiessä syitä tappioonsa. Perustetun SKP:n tavoitteeksi asetettiin sisällissodassa kärsittyjen vääryyksien korjaaminen eli uuden kapinan valmistelu Suomessa. Aseellisen toiminnan painotus oli vahva myös alkuaikojen Kominternissa, johon SKP kuului sen perustamisesta (1919) lähtien. Varsin pian SKP:ssa jouduttiin kuitenkin toteamaan, ettei työväenluokka ollut valmis aloittamaan uutta kumousyritystä.

Keskeisiä SKP:n perustajia olivat Venäjälle tulonsa jälkeen bolševikeiksi ryhtyneet vanhan sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen johtajat tunnetuimpina Kullervo Manner, Yrjö Sirola ja Otto Wille Kuusinen. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Sirola. Puolueen keskuskomiteaan valittiin Mannerin, Sirolan ja Kuusisen lisäksi Jukka ja Eino Rahja, K. M. Evä ja Lauri Letonmäki.[2]

Koska Neuvosto-Venäjä muuttui vuoden 1918 kuluessa yhden puolueen hallitsemaksi ja kaikki muu puoluetoiminta estettiin, SKP:n perustaminenkin tapahtui Venäjän kommunistisen puolueen ehdoilla. SKP:n toiminnan piti edistää suomalaisten kommunistien tavoitteiden lisäksi myös venäläisten bolševikkien politiikkaa. SKP:n jäsenet liittyivät samalla myös bolševikkipuolueen jäseniksi.[3]

Petrogradin keskus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP:n ja puna-armeija tekivät alusta alkaen yhteistyötä, mikä oli luonnollista, koska vastavallankumoukselliset valkokenraalit armeijoineen uhkasivat suomalaisten pakolaisten uutta kotimaata ja myös suomalaisilla kommunisteilla oli motiivi puolustaa neuvostovaltiota. SKP:n keskuskomitean alaisuudessa toimi sotilasjaosto, jonka puheenjohtaja oli Eino Rahja. Se julisti 26. marraskuuta 1918 suomalaisille pakolaisille asevelvollisuuden, aloitti kutsunnat ja ryhtyi kokoamaan eri puolille Neuvosto-Venäjää perustettuja suomalaisia puna-armeijan joukko-osastoja Petrogradiin. Se perusti myös oman sotilassairaalan. Petrogradissa aloitti samaan aikaan Eino Rahjan johdolla kansainvälinen punaupseerikoulu, jossa Suomen sisällissodassa punakaartissa taistelleista pakolaisista ryhdyttiin kouluttamaan päällystöä puna-armeijan tarpeisiin. SKP:n sotilasjärjestön tehtävä jatkossa oli huolehtia suomalaisten joukko-osastojen poliittisesta valvonnasta.[3]

Petrogradissa sijaitsi SKP:n maanalaisen toiminnan ja poliittisen valmentautumisen keskus, mistä valvottiin etappiteitä Suomeen.[4] Eino Rahjan aloitteesta SKP:n sotilasjärjestö päätti lähettää salaisesti Suomeen huhtikuun 28. päivän 1920 jälkeen yhteensä 32 punaupseeria käynnistämään punakaartien toimintaa uudestaan. Etsivä Keskuspoliisi pääsi kuitenkin pian heidän jäljilleen ja yritys epäonnistui.[3] Myös SKP:n taloudellinen toiminta keskittyi Petrogradiin, missä toimi useita tuotantolaitoksia hallinnut teollisuuskomitea.[4] Petrogradin keskus muuttui kaupungin nimen vaihdoksen myötä Leningradin toimistoksi. Siitä vastasi pitkään Tyyne Tokoi.[5]

Revolverioppositio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pietarin kansainvälisen punaupseerikoulun piirissä kehittyi SKP:n keskuskomitean vastainen oppositio, joka syytti puoluejohtoa taloudellisista väärinkäytöksistä ja ylellisestä elämäntavasta. Tyytymättömyys tuli esiin SKP:n toisessa edustajakokouksessa elo-syyskuussa vuonna 1919 ja se kohdistui erityisesti Eino ja Jukka Rahjaan. Erimielisyyttä yritettiin selvittää Venäjän kommunistisen puolueen välityksellä vuoden ajan, mutta turhaan. Seurauksena olivat ns. Kuusisen klubin murhat 31.8.1920, niitä seuranneet oikeudenkäynnit ja syyllisille langetetut tuomiot. Tapaus jäi SKP:n sisäiseksi yhteenotoksi, johon venäläisillä bolševikeilla ei ollut halua liiemmälti puuttua.[3]

SKP:n keskuskomitea Moskovassa vuonna 1920. Vasemmalta: K. M. Evä, Jukka Rahja, Jalo Kohonen, Kullervo Manner, Eino Rahja, Mandi Sirola, Yrjö Sirola.

Toiminta 1920- ja 1930-luvulla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP oli perustamisesta asti laiton Suomessa ja se joutui toimimaan maanalaisena. Maanalaisen koneiston luomista hankaloittivat muun muassa sisäiset kiistat ja toimintaa leimasi tiukka kurinalaisuus sekä konspiratiivisuus. Yhteyksien luominen Venäjän ja Suomen välille osoittautui hankalaksi ja niitä jouduttiin hoitamaan esimerkiksi Tukholman (byroon) kautta. Puolueen käytännön johtotyö tapahtui Venäjällä, jonne keskuskomitean Suomessa oleskelleet jäsenet harvoin pääsivät paikalle. Suomen toimisto ja sen johtama puolueorganisaatio Suomessa, piiritoimikunnat ja paikallistoimikunnat, työskentelivät laittomasti ja salassa. Ne kärsivät puolueen jäsenten toistuvista vangitsemisista. Kommunistien vaikutus Suomessa oli merkittävintä laillisten järjestöjen toiminnassa, ammattijärjestöissä, urheiluseuroissa sekä raittius- ja naisjärjestöissä. Lisäksi kommunistit yrittivät muokata mielipiteitä suomalaisen sivistyneistön parissa.[5]

SKP:n neljänteen edustajakokoukseen, joka pidettiin 25.7.1921, osallistui ensimmäistä kertaa edustajia myös Suomesta. Aiemmat edustakokoukset oli pidetty pakolaisten kesken. Yhteensä 87 edustajasta 55 oli Suomesta. Edustajakokous hyväksyi toimintaohjelman, jossa määriteltiin suuntaviivat puolueen maanalaista vallankumouksellista toimintaa varten. Kokouksessa käytettiin pitkiä puheenvuoroja, jotka liittyivät puolueen sisäiseen valtataisteluun Otto Wille Kuusisen ja Kullervo Mannerin välillä. Kokouksessa puheenvuoron käyttänyt Karl Radek ilmoitti Kominternin ja Leninin pitävän Kuusisen linjaa parempana, mikä tarkoitti sitä, että Kuusinen tulisi säilyttämään paikkansa SKP:n keskuskomiteassa. Linjaerimielisyyden seurauksena myös Arvo Tuominen sai paikan puolueen keskuskomiteassa. Elokuussa Suomeen palanneista kokousedustajista moni joutui Etsivän keskuspoliisin pidättämäksi.[3][6]

Suomessa poliisi pidätti jatkuvasti kommunisteja tai sellaisiksi epäiltyjä. Vuosina 1922–1934 tukahdutettiin lakiin vedoten jopa 5 000 kommunistiseksi epäiltyä järjestöä. SKP:n ohella laittomuuksia harrasti vuodesta 1925 alkaen Suomen kommunistinen nuorisoliitto.

Julkiseksi järjestöksi Suomessa kommunistit perustivat vuonna 1920 muiden vasemmistolaisten kanssa Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen (SSTP), jonka ohjelman laati Kuusinen. Kominternin sääntöjen mukaan jokaisesta maasta siihen saattoi kuulua vain yksi puolue, mikä oli Suomen osalta SKP. SSTP ei kuulunut Kominternin, vaikka puoluetta (ensimmäistä kertaa) perustettaessa näin päätettiin. Puoluetta perustamassa olivat myös monet vasemmistoenemmistöisen Suomen Ammattijärjestön (SAJ) kannattajat sekä kommunistien vaikutuspiiriin päätyneet sosiaalidemokraattiset nuoriso- ja naisjärjestöt. SSTP:n toiminta ei miellyttänyt valtiovaltaa ja elokuussa 1923 suoritettiin noin 200 SSTP:n jäsenen joukkopidätys, joka tunnetaan pääministeri Kyösti Kallion mukaan ”Kallion leikkauksena”. SSTP:n kieltämisen jälkeen sen entiset kannattajat osallistuivat vaaleihin erilaisten työväen ja pienviljelijöiden vaaliliittojen ja komiteoiden avulla. Näitä yhdisti Sosialistinen työväen ja pienviljelijöiden vaalijärjestö.

SKP:n politiikka jyrkkeni 1920-luvun lopulla Kominternin omaksuttua niin sanotun kolmannen vaiheen ohjelman, joka vaati jyrkkää suhtautumista varsinkin sosiaalidemokraatteihin. Tätä nousi vastustamaan Niilo Wällärin johtama Suomen työväen vasemmistoryhmä, jonka keskeisin vaatimus oli irtautuminen Moskovan emigranttikommunistien ohjauksesta. 1930-luvun alussa SKP:tä kritisoitiin myös vasemmalta. Suomen punaisten rintamamiesten liitto piti puolueen politiikkaa epäonnistuneena ja kannatti siirtymistä aseelliseen kapinaan. Neuvostoliitossa puoluetta arvosteli voimakkaasti muun muassa Hanna Malm, ja Kominternin taholta arvosteltiin SKP:n heikkoa asemaa Suomessa. Kominternin esittämä arvostelu oli äänekästä erityisesti pulavuosina 1929-31, jolloin lapuanliike oli Suomessa voimissaan. Komintern oli rahoittanut SKP:n toimintaa 1920-luvulla huomattavilla summilla. 1930-luvulla SKP, jolta puuttuivat omat tulot, joutui toimimaan täysin Kominternin rahoituksen varassa.[7]

Oikeistoradikalismin noustua 1930-luvun alussa muun muassa lapuanliikkeen muodossa vahvaksi poliittiseksi voimaksi otteet kommunisteja ja sellaiseksi oletettuja kohtaan kovenivat. Kommunistit ja vasemmistososialistit poistettiin eduskunnasta ja lukuisia kommunistien ja vasemmistososialistien hallitsemia järjestöjä kiellettiin, myös SAJ. Laillinen perusta tälle saatiin eduskuntavaalien jälkeen marraskuussa 1930 hyväksymällä tasavallan suojelulakeina ennen vaaleja lähinnä sosiaalidemokraattien lepäämään jättämät niin sanotut kommunistilait, joilla rajoitettiin perustuslaillisia paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapauksia. Jo ennen lain voimaanastumista ryhdyttiin rajoittamaan toimintaa kansanedustajina ja kunnanvaltuutettuina. 1930-luvun alussa puolue oli käytännössä menettänyt toimintakykynsä poliisin toimien takia, vaikka sillä edelleen oli soluja ympäri maata. Lakien nojalla oli vuoteen 1942 mennessä ainakin 4 412 kommunistia tuomittu valtio- tai maanpetoksesta.

Suuri puhdistus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaisten kommunistien asema Neuvostoliitossa joutui uhatuksi, kun Venäjän kommunistisen puolueen edustajat päättivät vuonna 1933 puhdistaa puolueen jäsenistön vieraasta aineksesta.[3] SKP osallistui Otto Wille Kuusisen johdolla Stalinin puhdistusten toimeenpanoon Neuvosto-Karjalassa niitä suomalaisia vastaan, jotka olivat laittomasti tulleet rajan yli 1930-luvun alkuvuosina. Neuvosto-Karjalaa ja sen suomalaistamista johtaneet Edward Gylling ja Kustaa Rovio tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin vuonna 1938.[4]

Leningradissa Tyyne Tokoi valvoi kaikkien Suomesta saapuneiden toverien tarkastusprosesseja ja lähetti henkilötiedot edelleen Moskovaan SKP:n pääsihteerille Arvo Tuomiselle puoluetarkistusta varten. Tuominen toimitti saamansa tiedot edelleen NKVD:lle, joka saattoi kysellä lisätietoja. Tokoi kävi viikoittain NKVD:n Leningradin toimistossa keskustelemassa suomalaisten asioista ja antamassa heistä lisätietoja. Tarkastusten jälkeen suomalaiset maahanmuuttajat toimitettiin puolueen Petroskoin toimistoon Karjalaan. Vaikka SKP:n jäsenet läpäisivätkin tarkastukset, se ei vielä taannut jäsenyyttä Venäjän kommunistisessa puolueessa. Tokoin ja Tuomisen konsulttiapu kelpasi NKVD:lle, kunnes lähes kaikki suomalaiset olivat tuomittavien listalla. Tokoi itse kutsuttiin ensimmäiseen NKVD:n kuulusteluun 7. joulukuuta vuonna 1935, puoluekirjansa hän menetti 8. joulukuuta. Vuoden 1937 elokuun 3. päivänä Tyyne Tokoi vangittiin kansan viholliseksi epäiltynä. Suurin osa SKP:n alkuperäisistä perustajista, jotka olivat jääneet Moskovaan, teloitettiin vuosien 1937-38 aikana. Arvo Tuominen lähti elokuussa vuonna 1937 Moskovasta puoluekomennukselle Tukholmaan. Viimeiset SKP:n jäsenet vangittiin huhtikuussa vuonna 1938. Puhdistusten jälkeen henkiinjääneiden suomalaiskommunistien ryhmä oli mitättömän pieni.[4]

Yhteydet Suomen ja Neuvostoliiton välillä vähenivät. Karjalankannaksen kaikki 17 salaista etappitietä suljettiin ja rajavyöhykkeeltä poistettiin kaikki suomalaiset, karjalaiset ja inkeriläiset. SKP:n yhteydet Suomeen olivat mahdollisia vuoden 1937 jälkeen vain Neuvostoliiton Suomen lähetystön tai Tukholmassa asuneen Tuomisen kautta.[3]

Kansanrintamapolitiikka

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP:n toimintastrategia muuttui jälleen 1930-luvun puolessavälissä, jolloin se alkoi noudattaa Kominternin linjan mukaista kansanrintamapolitiikkaa. Tämä tarkoitti yhteistyötä aiemmin ”sosiaalifasisteiksi” leimattujen sosiaalidemokraattien kanssa. Kommunisteja kehotettiin nyt liittymään SDP:n jäseniksi ja toimimaan sen riveissä pyrkien vaikuttamaan puolueen politiikkaan ja laajemman fasisminvastaisen rintaman luomiseksi. Kansanrintamaperiaate hyväksyttiin SKP:n 6. edustajakokouksessa syyskesällä 1935 ja puolue oli virallisesti sen takana sotien päättymiseen asti. Vuoden 1935 edustajakokous, joka jäi viimeiseksi ennen talvisodan syttymistä, julisti SKP:n tavoitteeksi aiempaan tapaan Neuvosto-Suomen luomisen.[3]

Riihimäen vankilaneuvosto muodostettiin 1938, kun suuri joukko poliittisia vankeja siirrettiin sinne Tammisaaresta. Neuvoston johtoon kuuluivat Matti Huhta, Kauko Heikkilä, Yrjö Leino, Ville Pessi ja Aimo Aaltonen, jotka vapauduttuaan 1944 muodostivat puolueen ydinjohdon.[8]

Kommunistien vaikutusmahdollisuudet osoittautuivat rajallisiksi muun muassa monien vangitsemisten ja Neuvostoliiton sekasortoisen tilanteen takia. Etsivän keskuspoliisin ansiosta Suomen valtion ylin johto oli 1920- ja 1930-luvuilla hyvin perillä SKP:n toiminnasta, minkä vuoksi kommunistien yritykset pystyttiin torjumaan Suomessa tehokkaasti.[9]

Toinen maailmansota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moskovassa SKP:n johtajista oli lopulta 1938 toimintakykyisenä käytännössä ainoastaan Kuusinen, kun hänen tuellaan puolueen pääsihteeriksi valittu Arvo Tuominen kieltäytyi palaamasta Neuvostoliittoon majapaikastaan Tukholmasta. Sota-aikana Tuominen alkoi julkisesti kritisoida Neuvostoliittoa ja puoluettaan, jota tosin koki edustavansa pääsihteerin ominaisuudessa. ”Poika” Tuominen sai myöhemmin kommunistisessa liikkeessä antisankarin ja luopion roolin.[10]

Neuvostoliiton ja Terijoen hallituksen välisen valtiosopimuksen allekirjoitustilaisuus 1.12.1939. Kuvassa vasemmalta oikealle: Ždanov, Vorošilov, Stalin, Molotov ja Kuusinen.

Sotien aikana kaikki vähänkin epäilyttävät vasemmistolaiset ainekset pyrittiin Suomessa keräämään vankiloihin eikä SKP pysynyt toimintakykyisenä. Talvisodan alkaessa kommunistit eivät pystyneet organisoituun vastatoimintaan. Venäjällä tosin Kuusinen nousi niin sanotun Terijoen hallituksen johtoon. Kuusinen oli 30.11.1939 kutsunut Armas Äikiän ja Inkeri Lehtisen luokseen Leningradin Kirovski Prospektille käsittelemään luonnosta julistukseksi työkansan hallituksen perustamiseksi. Julistuksen antaminen oli hyväksytty tilanteen sanelemana ratkaisuna. Kokouksen jälkeen osanottajat oli viety puna-armeijan autoilla parinkymmenen kilometrin päähän Terijoelle, missä oli pidetty 1.12.1939 Terijoen hallituksen perustava kokous.[11]

Rivikommunistit taistelivat sodissa neuvostoliittolaisia vastaan muiden suomalaisten rinnalla. Loikkauksia tapahtui kuitenkin varsin vähän. Välirauhan aikana vasemmisto saattoi hetken aikaa toimia julkisestikin Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seurassa, jossa oli 40 000 jäsentä ennen lakkauttamistaan joulukuussa 1940. Jatkosodan alkaessa kommunistit olivat paremmin valmistautuneita ja aloittivatkin vastarintatoiminnan, mikä tarkoitti muun muassa siltojen räjäyttämisiä. Vastarintaa harrastaneet saatiin kuitenkin pääosin kiinni jo ennen vuoden 1941 päättymistä. Tämän jälkeen ei kommunistien vastarinnalla ollut juuri sotilaallista merkitystä.

SKP:n Helsingissä toiminut johtoryhmä välitti sodan aikana yhteyksiä ja levitti julistuksia. Puolueen ohella ryhmä käytti kannanotoissaan nimeä Suomen Kansan Vapauden Liitto.[12] Linjaa vetivät Aimo Rikka ja Yrjö Leino, kunnes Leino syrjäytti Rikan joulukuussa 1941. Leino muodosti kantansa pääasiassa neuvostoliittolaisten radiolähetyksistä saamiensa tietojen pohjalta. SKP:n nimellä sota-aikana tehtyjen julistusten poliittinen merkitys jäi vähäiseksi.[13] Kesän 1942 pidätysten jälkeen Leinon ympärille jäi hyvin suppea joukko ja kesäkuussa 1944 Leinon yhteydet katkesivat kokonaan, kun hänen lähipiirinsä pidätettiin.[14] Suurin osa kommunistien kannattajista toimi sota-ajan normaalisti osana muuta yhteiskuntaa rintamalla ja siviilissä.[15]

SKP:ssä oli ennen vuotta 1944 runsaasti sekä poliisin että sotilastiedustelun tiedottajia. Monet johtotasonkin kommunistit olivat ryhtyneet pidätyksensä jälkeen yhteistyöhön poliisin kanssa.[16]

Joukkopuolueena 1944–1990

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laillistaminen ja "vaaran vuodet"

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
SKP kielsi laajasti aiemmin käyttämänsä sirppi ja vasara -tunnuksen käytön sotien jälkeen välttääkseen liiallisia assosiaatioita Neuvostoliittoon.[17]

Poliittiset vangit vapautettiin välirauhansopimuksen myötä syyskuussa 1944. Niin sanotuista kriminaalirikoksista tuomitut eivät kuitenkaan päässeet ulos heti.[18] SKP:n 14.–15. lokakuuta 1944 pidettiin valtakunnallinen kokous, joka päätti puolueen legalisoinnista. Kokous kutsuttiin koolle salaisesti ja rivikommunistit saivat tietää siitä vasta jälkikäteen.[19] Julkisen puolueen ydinjohdon muodostivat vankilaneuvostoja johtaneet ja Leinon organisaatioon kuuluneet.[20] Kimmo Rentola on pitänyt kokousta kaappauksena, sillä johdon ulkopuolelle jätettiin monia aiemmin johtoasemissa toimineita.[21]

Jatkosodan 1944 päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen 20. artiklan tulkinnan mukaan Suomen oli sallittava SKP:n toiminta, kunhan puolue teki joitakin muutoksia sääntöihinsä. Aktiivisia kommunisteja oli tässä vaiheessa Suomessa noin 2 000. Julkiseksi tultuaan puolue sai kymmeniätuhansia uusia jäseniä. Kasvua tosin vaikeutti aluksi jäsenyysmenettely, joka käsitti muun muassa kuuden kuukauden koeajan, pakollisen omaelämäkerran kirjoittamisen ja vanhempia jäseniä takaajiksi. Jäseneksi pääsyä helpotettiin asteittain jo vuodesta 1945 alkaen.

Vaaleja varten perustettiin Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL), jonka tarkoituksena oli olla laaja demokraattinen yhteistyöjärjestö. Käytännössä siitä kuitenkin muodostui vain sosiaalidemokraateista vasemmalle olleiden puolue, jossa SKP:lla oli aina hallitseva asema. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan 1945 SKDL sai 49 kansanedustajaa ja nousi heti lähes suurimmaksi puolueeksi. Puolue meni mukaan hallitukseen ja 26. maaliskuuta 1946 pääministeriksi nostettiin SKDL:n Mauno Pekkala, jonka hallitus kesti kaksi vuotta. Vaaleissa 1948 SKDL hävisi, eikä sitä tämän jälkeen päästetty hallituksiin ennen 1960-luvun puoliväliä.

Syksystä 1944 alkaen SKP teki läheistä yhteistyötä Liittoutuneiden valvontakomissiota johtaneen neuvostoliittolaisen Andrei Ždanovin kanssa. Ždanovin esittämät neuvot määrittelivät pitkälti myös SKP:n poliittiset linjaukset. NKP:n vaikutuksesta SKP ohjautui suhteellisen maltillisille linjoille ja vallankumouksellisuus jäi syrjään. SKP ei pitänyt esimerkiksi sosialisointia ajankohtaisena kysymyksenä.[22][23] Vuodesta 1947 alkaen NKP ryhtyi korostamaan radikaalimpia toimintamuotoja ja SKP sai kritiikkiä siitä maltillisuudesta, jota NKP itse oli suositellut. Virheelliseksi osoittautunut linja henkilöitiin Yrjö Leinoon, jonka NKP määräsi erotettavaksi SKP:n johdosta ja sisäministerin paikalta.[24] Yksityiskohtaiset tiedot SKP:n johdon yhteydenpidosta NKP:hen salattiin jäsenistöltä.[25]

SKP:n 29-vuotisjuhla Messuhallissa Helsingissä 29.8.1947.

Vuosista 1945–1948 on käytetty nimeä "vaaran vuodet" kuvaamaan sitä uhkaa, joka nähtiin kommunistien kasvaneessa vaikutusvallassa. Kommunistien pelättiin suunnittelevan vallankumousta ja maassa oli Neuvostoliiton johtama valvontakomissio. Valtiollinen poliisi puhdistettiin ja miehitettiin kommunistien kannattajilla, jolloin syntyi niin sanottu Punainen Valpo.

SKP ei ollut vuonna 1947 muodostetun informaatiotoimisto Kominformin jäsenpuolue, mutta suomalaiset noudattivat NKP:n johdolla toimineen järjestön linjauksia.[26] SKP:n helmikuussa 1948 jättämä jäsenanomus jäi pöydälle NKP:n aiemmin osoittamasta suosiollisuudesta huolimatta. Kominformin avulla NKP pyrki sitomaan kommunistiset puolueet oman politiikkansa tueksi kylmässä sodassa. NKP tuomitsi kansalliset poikkeamat ja kielsi keskinäisen yhteistyön, jota ei johdettu Neuvostoliitosta. Linjan mukaisesti SKP vähensi skandinaavisten veljespuolueiden kanssa harjoittamaansa yhteistyötä. Oslossa alkuvuonna 1948 pidetyssä pohjoismaiden kommunistien kokouksessa SKP esti puolueiden yhteistyöelimeksi kaavaillun Nordinformin perustamisen.[27] Kominform määritteli SKP:n Ruotsin ja Norjan puolueita luotettavammaksi yhteistyökumppaniksi, joten suomalaiset saivat välittää neuvostoliittolaisten ohjeet Skandinavian tovereille.[28] Keväällä 1948 Yhdysvaltain edustajainhuoneen ulkoaisankomitea julkaisi 500 henkilöä käsittävän listan Euroopan johtavista kommunisteista, joihin suomalaisista kuuluivat Aimo Aaltonen, Matti Janhunen, Kaarlo Kivilahti, Hertta Kuusinen, Tuure Lehén, Yrjö Leino, Inkeri Lehtinen, Yrjö Murto, Ville Pessi, Mauri Ryömä, Väinö Tattari ja Aaro Uusitalo.[29]

Toisen maailmansodan jälkeen kommunistit ja sosialidemokraatit taistelivat vallasta SAK:ssa. Syksyllä 1948 Arabian tehtailla Helsingissä puhkesi kommunistien johtaman ammattiosaston aloittama lakko, joka kuitenkin päättyi työnantajan voittoon. SAK vastusti lakkoa.[30] Kamppailu oli kiivainta 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa, jolloin jakautuminen kahdeksi keskusjärjestöksi oli lähellä. 1950-luvun alussa sosialidemokraatit saivat pysyvän yliotteen keskeisissä liitoissa ja koko keskusjärjestössä. SKP:n toimintaa johdettiin ay-jaostosta käsin. Yksittäisten liittojen työtaistelujen ohella kommunistit käynnistivät laajempia lakkoliikkeitä, joihin osallistuivat useat puolueen hallitsemat liitot. Tapio Bergholmin mukaan SKP:n heikosti toiminut ja poukkoilevia päätöksiä tehnyt ay-organisaatio ei kuitenkaan pystynyt ohjailemaan työmarkkinatapahtumia kuin poikkeustapauksissa. Kommunistit olivat enemmistönä Elintarviketyöläisten, Kuljetustyöntekijäin, Kutomateollisuustyöväen, Metsä- ja uittotyöväen, Muurarien, Nahka-, jalkine- ja kumityöväen, Puutyöväen, Rakennustyöläisten ja Sukeltajain liitoissa. Paperiteollisuudentyöntekijäin Liitto siirtyi kommunisteilta sosialidemokraateille keväällä 1949.[31] Monet kommunistijohtoiset liitot erotettiin SAK:sta yhteisen lakkoliikkeen seurauksena 1949. SMUL ja kuljetusliitto eivät päässeet koskaan takaisin.[32] Metalliliitosta irtautunut Suomen Putkimiesliitto ei päässyt SAK:n jäseneksi.[33] Kutomaliitto erotettiin SAK:sta 1952.[34]

1950-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
SKP:n logo.

Oppositioasemassa kommunistit joutuivat jälleen valtiovallan tiiviin tarkkailun alaisiksi. SKP oli alkuvuonna 1949 toimintansa aloittaneen Suojelupoliisin kotimaahan suuntautuneen tiedustelun pääkohde.[35] SKP vastasi muun muassa tiukentamalla jäsenyysehtoja. Jäsenten tekemisiä ja moraalia alettiin taas seurata aktiivisesti eikä kurinpitotoimenpiteiltä vältytty. Raoul Palmgren erotettiin puolueesta titolaisena 1951. Kannatus pysyi korkeana 1950-luvulla, mutta puolue eristäytyi muusta yhteiskunnasta. SKP:n päätöksenteosta vastasivat pienet piirit eikä puolueessa käyty periaatteellisia keskusteluja.

Nikita Hruštšov esitti tunnetun Stalin-kritiikkinsä NKP:n 20. edustajakokouksessa 1956 ja Neuvostoliitossa ryhdyttiin joihinkin uudistuksiin. Monien maiden kommunistipuolueissa reagoitiin tähän voimakkaasti, mutta Suomessa keskustelu jäi varsin vähäiseksi. Puoluejohto myönsi, että Neuvostoliitossa oli tehty virheitä, ja että Stalin-kulttia oli esiintynyt Suomessakin, mutta SKP:n sisäinen toiminta, tai sen demokraattisuus, ei ollut tästä ongelmasta kärsinyt. Rauhanomaisen tien mahdollisuus siirryttäessä sosialismiin kirjattiin puolueen asiakirjoihin 1957.

Uudistuslinjan synty

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laajempi linjakeskustelu alkoi 1960-luvun alussa, kun tyytymättömyys puolueen kykenemättömyyteen uudistua tuli julkisuuteen esimerkiksi Kansan Uutisissa käydyssä puoluekeskustelussa. Esiintyi vaatimuksia puolueen itsenäisemmästä suomalaisesta roolista ja oman menneisyyden kriittisestä tarkastelusta ja kansanrintamasta työväen tavoitteiden ajamiseksi. 14. edustajakokousta 1966 uudistajat saivat kovan väännön jälkeen vaihdettua puoluejohtoa mieleisekseen. Puheenjohtajaksi valittiin Rakennustyöläisten liiton Aarne Saarinen, jonka johdolla SKP alkoi rakentaa yhteistyöhaluisempaa linjaa. SKDL meni hallitukseen 1966. Ammattiyhdistysliike eheytyi SAK:n puitteissa kansandemokraattien ja sosiaalidemokraattien päästyä asiasta sopuun. Keskitetyn tulopolitiikan edellytykset luotiin.

Oppositio muodostuu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

14. edustajakokouksen jälkeen puolueeseen muodostui syrjäytetyn Aimo Aaltosen ympärille kerääntynyt oppositio, joka vastusti monia puoluejohdon linjauksia. Oppositio ei halunnut luopua marxismi-leninismin tai proletariaatin diktatuurin tapaisista käsitteistä. Se suhtautui kielteisesti SKDL:n oman identiteetin luomiseen ja halusi säilyttää läheiset suhteet Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen. Oppositio arvosteli hallitus- ja tulopolitiikkaa.

Tärkeä askel kommunistisen puolueen hajoamiseen johtaneessa kehityksessä oli suhtautuminen Tšekkoslovakian miehitykseen. SKP ja SKDL tuomitsivat miehityksen ainoina puolueina Suomessa. Oppositio myötäili NKP:n kantaa ja antoi miehittäjille varauksettoman solidaarisuutensa.[36]

Ennen 15. edustajakokousta oppositio teki kaikkensa saadakseen kannattajansa liikkeelle edustajia valittaessa. Projekti epäonnistui opposition jäätyä vähemmistöksi. Tämän selvittyä vähemmistö marssi Markus Kainulaisen kädennostosta ulos kokoussalista pitämään omaa neuvottelukokoustaan Koiton talolle.

SKP:n 17 piirijärjestöstä 10 tuki 1960-luvun lopussa puoluejohtoa ja 7 oppositiota.[37]

Osapuolisopimuksen aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
SKP johtajat Ensio Laine (äärimmäisenä vasemmalla), Markus Kainulainen, Taisto Sinisalo, Aarne Saarinen, Arvo Aalto ja Erkki Kivimäki vuonna 1970.

Puolue pysyi muodollisen yhtenäisenä alkuvuodesta 1970 solmitulla osapuolisopimuksella, jolla oppositiolle taattiin edustus SKP:n johtavissa elimissä. Sopimusta edelsi puheenjohtaja Aarne Saarisen ja Taisto Sinisalon tekemä Moskovan matka, jonka myötä selvisi NKP:n kanta enemmistön ja vähemmistön voimasuhteisiin SKP:ssä. Mihail Suslov tuki Sinisalon esitystä, että vähemmistö saa itse nimetä edustajansa SKP:n johtoelimiin. Valtataistelu SKP:n sisällä oli johtanut henkilökysymysten kärjistymiseen ja uhkasi hajottaa puolueen, joten Suslovin kanta riitaan rauhoitti tilannetta. Osapuolisopimuksen myötä puolueen hajoamiselta vältyttiin ja vaalitaisteluun voitiin lähteä muodollisesti yhtenäisenä puolueena.[38] Taisto Sinisalosta tehtiin toinen varapuheenjohtaja. Julkisuudessa oppositio nimettiin taistolaisiksi sen saatua liittolaisia opiskelijaliikkeestä ja kulttuurialalta.

Maaliskuussa 1970 järjestetyissä eduskuntavaaleissa SKDL kärsi tappion.[39]

Lopullinen kahtiajako

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvulle tultaessa sisäiset välienselvittelyt kärjistyivät. Osa enemmistöstä halusi erottaa koko opposition. Taistolaiset nimesivät jyrkkiä järjestöllisiä toimenpiteitä kannattaneet kirveslinjaksi. Myös oppositio hajosi. Syntyi niin sanottu kolmaslinjalaisuus, jonka kannattajat pyrkivät ylittämään vanhan osapuolijaon. Ylimääräisessä edustajakokouksessa 1982 kolmaslinjalaisten tukema Jouko Kajanoja valittiin puheenjohtajaksi. 20. edustajakokouksessa 1984 pääsihteeri Arvo Aalto valittiin puheenjohtajaksi opposition, kolmaslinjalaisten ja NKP:n vastustaessa. Puheenjohtajaksi tultuaan Aalto teki selväksi, ettei vanhaan ole paluuta ja uusi sääntöjä kunnioittava aika SKP:ssa alkaisi. Oppositiopiirit kutsuivat määrävähemmistöllään koolle ylimääräisen edustajakokouksen 1985.

Opposition piirijärjestöt erotettiin 1985, jolloin erotetut muodostivat SKP:n järjestöjen toimikunnan, jonka nimeksi 1986 vaihdettiin Suomen Kommunistinen Puolue (yhtenäisyys) (SKPy). Järjestöjä johti Taisto Sinisalo. Myös SKDL hajosi, kun erotetut perustivat Demokraattisen vaihtoehdon uudeksi yhteistyöpuolueeksi keväällä 1986.[40]

Konkurssi ja purku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

NKP tuki taloudellisesti SKP:n toimintaa.[41] Mihail Gorbatšovin aikana NKP piti yllä yhteyksiä SKP:n molempiin osapuoliin.[42] Virallinen SKP kieltäytyi tosin kaikesta yhteistyöstä SKP(y):n kanssa. SKP uudisti sääntönsä ja ohjelmansa 21. edustajakokouksessa.

1980-luvun lopussa ajatus SKP:n ja SKDL:n yhdistämisestä alkoi saada uudelleen kannatusta. Helmikuussa 1990 SKP päätti 22. edustajakokouksessaan siirtää poliittisen toimintansa uudelle puolueelle, joka perustettiin huhtikuussa.[43] SKP, SKDL ja SNDL yhdistyivät Vasemmistoliitoksi, johon tulivat mukaan myös Devan ja SKPy:n jäsenet.

1980-luvun lopussa SKP sai julkisuutta taloussekoilujensa vuoksi. Aalto erosi ja Jarmo Wahlström valittiin uudeksi puheenjohtajaksi 1988.[43] Kasinopelistä kertyi tappioita noin 50 miljoonaa markkaa. Menetykset eivät kuitenkaan kaataneet puoluetta, ja järjestöllä oli vielä 1990-luvun alussa runsaasti varallisuutta. Omaisuus tuhottiin lopullisesti vuonna 1990 tehdyissä kaupoissa. SKP:n varat oli tarkoitus siirtää välikäsien kautta Vasemmistoliiton käyttöön ja puolue ajettiin suunnitelmallisesti konkurssiin. Toimintaa johti Variant Oy ja mukana olivat muun muassa yhtiöt Fenet, Scan Fantasy, Equity Invest, Rakomo ja OR-Invest. Laman iskettyä vaikeudet alkoivat ja operaatio epäonnistui. SKP haettiin konkurssiin vuonna 1992, kun puolueella oli velkaa 70 miljoonaa. Variant meni konkurssiin lokakuussa 1993.[44]

Oppositio aloitti oikeustaistelun SKP:tä vastaan heti maaliskuun 1985 ylimääräisen edustajakokouksen jälkeen. Joulukuussa 1986 Helsingin käräjäoikeus julisti sääntömuutokset ja niiden perusteella tehdyt erottamiset mitättömiksi. Hovioikeus vahvisti käräjäoikeuden päätöksen 11. kesäkuuta 1987 – päivää ennen SKP:n 21. edustajakokousta, joka tämän seurauksena päätti erottaa oppositiojärjestöt uudelleen.[40][45] Heinäkuussa 1988 Korkein oikeus vahvisti päätöksen alkuperäisten erottamisten laittomuudesta. Helmikuussa 1989 raastuvanoikeus tuomitsi laittomiksi myös vuoden 1987 erottamiset. Laittomuuksien johdosta SKPy:n piirit saivat oikeuden osallistua vuoden 1990 edustajakokoukseen. Hovi- ja korkein oikeus vahvistivat raastuvanoikeuden vuoden 1989 tuomion vuonna 1992.[40] Elokuun 1993 puoluekonferenssissa SKPy esitti SKP:n toimintaa jatkavan edustajakokouksen koolle kutsumista. Marraskuussa 1994 pidetyn kokouksen osanottajat päättivät uuden rekisteröidyn puolueen perustamisesta sekä hyväksyivät puolueella uuden ohjelman.[40] Ryhmittymä alkoi kutsua itseään Suomen Kommunistiseksi Puolueeksi.[46] Joulukuussa 1995 uuden SKP:n hallussa olleet piirijärjestöt esittivät Heljä Ketolan johtamalle SKP:n keskuskomitealle ylimääräisen edustajakokouksen pitämistä. Keskuskomitea vastusti esitystä ja asia vietiin oikeuteen, mutta Uudenmaan lääninhallitus päätti hyväksyä kokouksen pitämisen toukokuussa 1996. Korkein hallinto-oikeus vahvisti päätöksen ja edustajakokous pidettiin elokuussa. SKP:n enemmistöjohto lopetti taistelun puolueesta.[40] Kokous muutti yhdistyksen Järjestöyhdistys Tähdeksi ja nimi Suomen Kommunistinen Puolue siirrettiin entiselle urheiluseuralle. Tähti poistettiin yhdistysrekisteristä.[47][48]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Rentola, Kimmo: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947–1958, s. 437. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9
  • Leppänen, Veli-Pekka: Kivääri vai äänestyslippu? Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964–1970. (Väitöskirja, Helsingin yliopisto) Helsinki: Edita, 1999. ISBN 951-37-2785-8
  • Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
  • Tuominen, Arvo: Sirpin ja vasaran tie. Muistelmia. Tammi, 1956.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Tauno Saarela & Kimmo Rentola: Introduction. Teoksessa Communism. National & international (SHS 1998), s. 10.
  2. ↑ a b Tuominen, 1956, s. 106–107
  3. ↑ a b c d e f g h Salomaa, 2018, s. 48–70, 136–150, 226, 244–245, 280–281, 322, 343, 363
  4. ↑ a b c d Rautkallio, Hannu: Suuri viha. Stalinin suomalaiset uhrit 1930-luvulla, s. 9–11, 32, 168–205, 216. WSOY, 1995. ISBN 951-0-19970-2
  5. ↑ a b Tuominen, Arvo: Kremlin kellot. Muistelmia vuosilta 1933-1939, s. 263-273. Tammi, 1957.
  6. ↑ Tuominen, 1956, s. 291–306
  7. ↑ Tuominen, Arvo: Kremlin kellot. Muistelmia vuosilta 1933-1939, s. 153-156. Tammi, 1957.
  8. ↑ Rentola 1994, s. 191, 194.
  9. ↑ Salomaa, 2018, s. 247
  10. ↑ Tuominen, Arvo: Kremlin kellot. Muistelmia vuosilta 1933-1939, s. 382-393. Tammi, 1957.
  11. ↑ Salomaa, 2018, s. 369–372
  12. ↑ Rentola 1994, s. 348–350, 376–379.
  13. ↑ Rentola 1994, s. 378, 380–381, 384.
  14. ↑ Rentola 1994, s. 405, 449.
  15. ↑ Rentola 1994, s. 405, 452.
  16. ↑ Rentola, 1997 s. 437
  17. ↑ Paastela 1991, s. 35.
  18. ↑ Rentola 1994, s. 349, 505.
  19. ↑ Leppänen 1994, s. 15–22.
  20. ↑ Rentola 1994, s. 194, 465–468.
  21. ↑ Rentola 1994, s. 487–488.
  22. ↑ Leppänen 1994, s. 14, 24.
  23. ↑ Rentola 1994, s. 476, 481, 485–486, 508–511, 515–516, 520–534, 537.
  24. ↑ Rentola 1997, s. 27–30.
  25. ↑ Rentola 1997, s. 175.
  26. ↑ Leppänen 1994, s. 434–435, 441, 731.
  27. ↑ Rentola 1997, s. 20–22, 32–34, 53.
  28. ↑ Rentola 1997, s. 114.
  29. ↑ Kommunistalbum uppställt i USA. Östra Nyland, 1.6.1948, nro 58, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 27.11.2022. (ruotsiksi)
  30. ↑ Leppänen, Veli-Pekka: Arabian lakko 1948. Työväentutkimus, 1991.
  31. ↑ Bergholm 2005, s. 228–234.
  32. ↑ Leppänen 1994, s. 706.
  33. ↑ Bergholm 2005, s. 298, 307–309, 332, 434-435.
  34. ↑ Bergholm 2005, s. 347–348.
  35. ↑ Kimmo Rentola: Suojelupoliisi kylmässä sodassa 1949–1991 teoksessa Matti Simola (toim.): Ratakatu 12. Suojelupoliisi 1949–2009. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35243-4 s. 26, 28, 59, 72–73.
  36. ↑ Leppänen, 1999, s. 240–256
  37. ↑ Leppänen, 1999, s. 219
  38. ↑ Leppänen, 1999, s. 351-359
  39. ↑ Leppänen 1999, s. 344.
  40. ↑ a b c d e Poliittinen kalenteri: SKP:n hajotuksesta puolueen uudelleenrekisteröintiin. teoksessa Kolme kirjainta. SKP:n yhdeksän vuosikymmentä Marxilainen foorumi 43 (TA-Tieto 2008), s. 154–164.
  41. ↑ Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa. Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 326. Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25796-7
  42. ↑ Arvo Aalto: Elämäni miljoonat, s. 243–250. WSOY, 1988. ISBN 951-0-15413-X
  43. ↑ a b Paastela 1991, 230–232.
  44. ↑ Teuvo Arolainen: SKP:n viimeinen keikka Helsingin Sanomat. 8.10.1995. Viitattu 13.4.2020.
  45. ↑ Sääntöjä rikkoneiden järjestöjen erottaminen. Teoksessa SKP:n 21. edustajakokous (SKP 1987), s. 94.
  46. ↑ Pekka Vuoristo: Kommunistit vaaleihin Pekkasen työryhmän esityksiä vastustamalla Idänkaupan romahdus puraisi Skp-y:n taloutta[vanhentunut linkki] (Helsingin Sanomat 28.11.1994)
  47. ↑ Vanha Skp haudataan Helsingin Sanomat 31.1.1998
  48. ↑ Yhdistysrekisteri: Järjestöyhdistys Tähti / Suomen Kommunistinen Puolue - Finlands Kommunistiska Parti Patentti- ja rekisterihallitus 2020, luettu 5.4.2020

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Tapio Bergholm: Sopimusyhteiskunnan synty I. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1944–1956. Otava, 2005. ISBN 951-1-20418-1
  • Ilkka Hakalehto: SKP ja sen vaikutus poliittiseen ja ammatilliseen työväenliikkeeseen 1919–1928, WSOY 1966
  • Antti Hyvönen: Suomen vanhan työväenpuolueen historia. Helsinki: Kansankulttuuri, 1963.
  • Joni Krekola: Stalinismin lyhyt kurssi. Suomalaiset Moskovan Lenin-koulussa 1926–1938, SKS 2006 ISBN
  • Matti Lackman: Taistelu talonpojasta – Suomen kommunistisen puolueen suhde talonpoikaiskysymykseen ja talonpoikaisliikkeisiin 1918–1939 (Pohjoinen 1985 ISBN
  • Matti Lackman: Kommunistien salainen toiminta Tornionlaaksossa 1918–1939, Pohjoinen 1991 ISBN
  • Natalia Lebedeva, Kimmo Rentola & Tauno Saarela (toim.): "Kallis toveri Stalin" Komintern ja Suomi, Edita 2002 ISBN
  • Veli-Pekka Leppänen: Ohranasta oppositioon – Kommunistit Helsingissä 1944–1951, KSL 1994 ISBN
  • Jukka Paastela: The Finnish Communist Party in the Finnish Political System 1963–1982 (TaY 1991)
  • Jukka Paastela: Finnish communism under Soviet totalitarianism oppositions within the Finnish Communist Party in Soviet Russia 1918–1935 (Kikimora 2003)
  • Puhakka, Sirpa: Vasemmistoliiton synty. Into, 2015. ISBN 978-952-264-365-0
  • Kimmo Rentola: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945 (WSOY 1994 ISBN
  • Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen, Otava 2005 ISBN
  • Tauno Saarela: Suomalaisen kommunismin synty 1918–1923, KSL 1996 ISBN
  • Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930, SKS 2008 ISBN
  • Anthony F. Upton: Kommunismi Suomessa, Kirjayhtymä 1970 ISBN

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_Kommunistisen_Puolueen_historia&oldid=21816559”