Suomen Kommunistisen Puolueen talous

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen Kommunistisen Puolueen talous käsittelee SKP:n taloudellista toimintaa Suomessa ja Neuvostoliitossa vuosina 1918–1992. Puolue rahoitti toimintaansa muun muassa monenlaisella yritystoiminnalla, keräyksillä ja jäsenmaksuilla. Keskeisen osan tuloista muodosti Neuvostoliitolta tullut avustus. Vuoteen 1944 asti kaikki puolueen toiminta Suomessa oli laitonta, mutta myös julkinen puolue harjoitti harmaata taloutta aina 1980-luvulle asti.

Alkuvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP oli perustettaessa varsin varakas puolue, sillä järjestö sai käyttöönsä Venäjälle paenneiden työväenliikkeen johtajien mukaansa ottamat järjestöjen rahat. Suomen sosialidemokraattien ulkomainen järjestö päätti luovuttaa omaisuutensa SKP:lle 4. syyskuuta 1918.[1] SKP:llä oli Venäjällä laaja yritysverkosto, johon kuului muun muassa tehtaita, maatiloja ja työpajoja. Toiminnalla pyrittiin luomaan työpaikkoja Suomesta paenneille punaisille. SKP:llä oli kuitenkin myös suuret menot ja säästöt hupenivat nopeasti. Yritystoiminta osoittautui tappiolliseksi ja omistukset luovutettiin varsin pian neuvostovaltiolle.[2] NKP ja Komintern alkoivat avustaa puoluetta vuodesta 1920 alkaen ja SKP tuli pian riippuvaiseksi tästä rahoituksesta.[3][2]

Kominternin aika 1919–1943

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1921 järjestön menot olivat noin 5,4 miljoonaa markkaa, joista noin 4,3 miljoonaa tuli NKP:ltä. SKP:n palkkalistoilla oli tuolloin 80 työntekijää.[2] Vuonna 1922 tukea tuli 4 miljoonaa, mutta seuraavina vuosina summat pienenivät ja SKP karsi toimintojaan. 1920-luvun loppupuolella avustus oli keskimäärin 2,5 miljoonaa vuodessa. Lisäavustuksia annettiin esimerkiksi vaalityöhön.[3] Rahoista valtaosa käytettiin 1920-luvun alussa Neuvostoliitossa, mutta vuosikymmenen puolivälistä alkaen suurin osa tuli Suomeen. Suomessa varat käytettiin pääasiassa työntekijöiden palkkoihin ja elinkustannuksiin. Myös lehdistöä, ammattiyhdistysliikettä ja vangittujen omaisia tuettiin. Tuki saapui maahan skandinaavisten kuriirien välityksellä ja Neuvostoliiton lähetystön kautta dollareina, kruunuina tai puntina sekä joskus ruplina. Myös jalokiviä käytettiin. Neuvostoliiton lisäksi liike sai tukea amerikansuomalaiselta työväenliikkeeltä.[4]

SKP sai rahaa myös Suomeen suuntautuneesta salakuljetuksesta, mustan pörssin kaupasta ja valuuttakeinottelusta. Hämäriä liiketoimia johtivat puolueen sotilastoiminnasta vastanneet Rahjan veljekset Jukka ja Eino.[2] Vuonna 1923 puolue väärensi ja levitti keskuskomitean luvalla tuhannen markan seteleitä.[5] Puolue sai lisäksi vähäisiä tuloja kirjamyynnistä ja jäsenmaksuista.[3]

Komintern vähensi tukeaan huomattavasti 1930-luvun alussa, kun kommunistien julkinen toiminta Suomessa vaikeutui. Internationaalin rahoitus SKP:n toiminnalle Neuvostoliitossa lakkautettiin.[2] Perustettiin SKP:n tukiryhmät, jotka keräsivät varoja Neuvostoliiton punapakolaisilta.[6] 1930-luvun puolivälissä SKP sai Kominterniltä noin 25 000 markkaa kuukaudessa Suomen toimintoja varten. Rahat välitettiin Tukholman toimiston kautta. Yhteys katkesi vuonna 1937, mikä johti maanalaisen organisaation heikkenemiseen.[7][8]

1940-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1945 SKP:n varallisuus koostui suurelta osin avustuksista, jotka valtiolta korvauksia saaneet entiset poliittiset vangit luovuttivat Yrjö Sirolan Säätiölle. YSS jakoi rahaa SKP:lle ja muille kansandemokraattisille järjestöille.[9] Piirien talous perustui jäsenmaksujen piiriosuuksiin, arpajaisiin, myyjäisiin, lahjoituksiin ja monenlaiseen yritystoimintaan. Kiinteistöjen rakentamisessa ja yritystoiminnan pyörittämisessä hyödynnettiin runsaasti talkootyötä.[10]

Neuvostoliiton avustukset 1944 jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP sai jälleen 1940-luvun lopulta alkaen runsaasti tukea Neuvostoliitosta. Suoran rahallisen tuen ohella varoja kanavoitiin puolueelle muun muassa neuvostotaiteilijoiden kiertueilla, kirjallisuuden välitystoiminnalla ja Neuvostoliiton omistamien suomalaisten yritysten kautta. Usein mukana yhteistyössä oli Suomi–Neuvostoliitto-Seura.[11] Neuvostoliitto lahjoitti tai myi kommunisteille Suomessa ollutta omaisuuttaan. NKP:n ja SKP:n kontrolloiman idänkaupan voittoja ohjattiin säännöllisesti puoluetyöhön. Hyviä tuottoja tarjosi varsinkin säännösteltyjen tuotteiden kuten tupakan ja kahvin välitys. Toiminta oli osin laitonta ja sisälsi muun muassa veronkiertoa. Keskeinen toimija kuvioissa oli vientiyritys Seximo, joka SKP:n hallintaan siirryttyään nimettiin Feximaksi.[12] Suojelupoliisi sai tietoonsa osan hämäristä liiketoimista mutta ulkopoliittisista syistä johtuen niitä ei pyritty aktiivisesti estämään.[13] SKP:ssä ulkomainen rahoitus oli tabu ja sen yksityiskohdista tiesi vain puolueen ydinjohto.[11] Neuvostoliiton ohella SKP:tä tukivat pienimuotoisemmin myös muut Euroopan sosialistiset maat. Puolue sai veljespuolueilta muun muassa matkoja ja opiskelupaikkoja. DDR:llä oli keskeinen rooli kommunistien lehtiyhtiöiden konehankinnoissa.[14]

SKP sai vuosina 1946–1948 suoraa rahallista tukea NKP:ltä yhteensä 55 miljoonaa markkaa.[12] Vuodesta 1950 alkaen keskeinen rahoitusväline oli Kominformin yhteyteen perustettu Bukarestista johdettu Kansainvälinen ammattiyhdistysrahasto vasemmistotyöväenjärjestöjen tueksi. Varat tulivat Neuvostoliitosta ja Kiinasta[11] ja päätökset teki NKP:n kansainvälinen osasto. SKP:n saama osuus rahaston kokonaistuesta oli väestömäärään suhteutettuna suurempaa kuin millään muulla puolueella ja rahamäärällisesti kolmanneksi suurinta IKP:n ja RKP:n jälkeen.[15] Rahasto lahjoitti SKP:lle vuosina 1950–1966 noin 400 000–900 000 dollaria vuodessa. Avustus kattoi tuolloin puolueen budjetista noin 5–10 prosenttia.[11][16] Vuonna 1970 sai rahastolta yhteensä noin 3,8 miljoonaa markkaa. NKP käytti rahaa painostuskeinona pitääkseen puolueen koossa ja SKP:n helmikuussa pidetty ylimääräinen edustajakokous varmisti puolueen eheyden lisäksi neuvostotuen. Tuki mahdollisti osapuolisopimuksen vaatiman kaksinkertaisen miehityksen, jossa enemmistölle ja vähemmistölle taattiin edustus puolue-elimissä. Kimmo Rentolan mukaan SKP:n enemmistö olisi voinut tulla toimeen ilman Neuvostoliiton taloudellista tukea, mutta sillä ei ollut varaa ulkopoliittiseen välirikkoon, joka olisi johtanut myös sisäpoliittiseen paitsioon.[17][18] SKP sai rahastosta 1970-luvun alussa noin miljoona dollaria vuodessa. Vuosina 1978–1983 tuki oli 4,3–6,6 miljoonaa markkaa vuodessa.[16]

Pääsihteeri Ville Pessi lunasti avustukset KGB:n ulkomaantiedustelun edustajilta henkilökohtaisesti[19] 1940-luvulta 1980-luvun alkuun asti.[20] Puolueella oli tilikirjojen ulkopuolella pidetty niin sanottu B-kassa, jonka kautta maksettiin muun muassa piirijärjestöjen tappioita.[21] Toisaalta pimeää rahaa päätyi virallisiin taseisiin, kun varoja kierrätettiin ja pestiin piirien kautta esimerkiksi arpajaisvoittojen palautuksina. Pessin alaisuudessa rahoista vastasivat Olavi Kortealho, Erkki Kivimäki ja Armas Vinberg. Tuki käytettiin pääasiassa puoluetoimintaan ja lehdistön ylläpitoon.[22] 1980-luvun alussa rahoja alkoi välittää Pessin ohella Taisto Sinisalo. Pessi kuoli marraskuussa 1983 ja vuodesta 1984 alkaen Sinisalo oli rahastotuen ainoa vastaanottaja. Tuki kulkeutui jatkossa vain puolueesta erotetun vähemmistön käyttöön.[23]

Vuodesta 1986 alkaen Neuvostoliitto tuki taloudellisesti yksinomaan vähemmistöä.[24] Puoluetaloudelle keskeinen Yhteistyö Osakeyhtiö menetti Neuvostoliitosta tulleet painotilaukset ja joutui taloudellisiin vaikeuksiin.[25]

1980-luku ja konkurssi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1980-luvun alussa SKP myi Koiton talon, josta kertyi kassaan lopulta 140 miljoonaa markkaa. Varat olivat SKP:n enemmistöjohdon hallinnassa ja ne turvasivat taloudellisen itsenäisyyden. Riippuvuus Neuvostoliitosta väheni ja oppositio oli siten mahdollista erottaa puolueesta.[24]

SKP:n ympärille rakennettiin monimutkainen rahansiirtoja hoitanut yritys-, yhdistys- ja säätiöketju, johon kuuluivat muun muassa Fexima Oy, Sosialististen maiden yhteistyöyhdistys ja SKP:n tukisäätiö. SKP:n varoja sijoitettiin monenlaisiin kohteisiin kondomeista kiinteistöihin.[24] SKP:n sijoitusyhtiöitä olivat 1985 perustettu Corona-Invest ja 1987 muodostettu Sijoituslinkki. Toimintaa johti SKP:n taloudenhoitajaksi vuonna 1985 valittu Jorma Sorvari. Sijoitukset paljastuivat epäonnistuneiksi vuonna 1988, jolloin Sorvari erotettiin ja poliittinen toimikunta erosi.[26]

Kasinopelistä kertyi tappioita noin 50 miljoonaa markkaa, mutta järjestöllä oli vielä 1990-luvun alussa runsaasti varallisuutta. Omaisuus tuhottiin lopullisesti vuonna 1990 tehdyissä kaupoissa. SKP:n varat oli tarkoitus siirtää välikäsien kautta Vasemmistoliiton käyttöön ja puolue ajettiin suunnitelmallisesti konkurssiin. Toimintaa johti Variant Oy. Laman iskettyä operaatio epäonnistui. SKP haettiin konkurssiin vuonna 1992, kun puolueella oli velkaa 70 miljoonaa. Variant meni konkurssiin lokakuussa 1993.[24]

Jäsenmaksut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1923 jäsenmaksuksi määriteltiin prosentti kuukausituloista.[27] Syksyllä 1924 otettiin käyttöön järjestelmä, jossa alle 1 500 markkaa ansainneet maksoivat 5 ja yli sen ansainneet 10 markkaa. Vuonna 1924 jäsenveron maksoi 12 ja vuonna 1930 noin 35 prosenttia jäsenistä.[28] Maanalaisella kaudella Suomessa oli maksavia jäseniä parhaimmillaan 390 vuonna 1927.[27]

Julkisella kaudella maksut määriteltiin ansiotuloihin perustuvilla taulukoilla. Maksut kerättiin aluksi kuukausittain ja myöhemmin neljännesvuosittain. Alin maksuluokka oli 10 penniä kuussa vuonna 1963, 30 penniä vuonna 1973 ja 1 markka vuonna 1979. Ylärajaa ei ollut. Vapautuksen saattoi saada esimerkiksi sairauden tai työttömyyden perusteella. Osaston tuli harkita jäsenen erottamista, jos maksut jäivät rästiin yli vuoden ajalta.[29]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Veli-Pekka Leppänen: Kivääri vai äänestyslippu? Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964–1970. (Väitöskirja) Edita, 1999. ISBN 951-37-2785-8
  • Veli-Pekka Leppänen: Ohranasta oppositioon. Kommunistit Helsingissä 1944–1951. SKP:n Helsingin piirijärjestö; kustantaja Kansan Sivistystyön Liitto, 1994. ISBN 951-9455-41-8
  • Jukka Paastela: Finnish Communism under Soviet Totalitarianism. (Series B, 1455-4828 ; 27) Aleksanteri Institute, Kikimora publications, 2003. ISBN 952-10-0755-9
  • Kimmo Rentola: Ikke blot for et par rublers skyld. Hovedtræk af Finlands Kommunistiske Partis finansielle forbindelser med Moskva 1930–1990 teoksessa Thing 2001
  • Kimmo Rentola: Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19201-5
  • Kimmo Rentola: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947–1958. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9
  • Kimmo Rentola: Suojelupoliisi kylmässä sodassa 1949–1991 teoksessa Simola 2009
  • Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970. Otava, 2005.
  • Tauno Saarela: Tusindmarksedlar, millioner af rubler, dollars… FKP’s regnskab i 1920’erne teoksessa Thing 2001
  • Matti Simola (toim.): Ratakatu 12. Suojelupoliisi 1949–2009. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35243-4
  • Morten Thing (toim.): Guldet fra Moskva. Finansieringen af de nordiske kommunistpartier 1917–1990. Forum, 2001. ISBN 87-553-3108-4 tansk.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Saarela 2001, s. 208.
  2. ↑ a b c d e Paastela 2003, s. 162–163, 205–206, 220, 301.
  3. ↑ a b c Saarela 2001, s. 209–210.
  4. ↑ Saarela 2001, s. 209, 211–212, 214–218.
  5. ↑ Saarela 2001, s. 206-207, 218
  6. ↑ Rentola 2001, s. 220.
  7. ↑ Rentola 1994, s. 86–87, 95.
  8. ↑ Rentola 2001, s. 221–222.
  9. ↑ Leppänen 1994, s. 138.
  10. ↑ Leppänen 1994, s. 176–177.
  11. ↑ a b c d Rentola 1997, s. 176–179.
  12. ↑ a b Rentola 2001, s. 224–225.
  13. ↑ Rentola 2001, s. 227–228.
  14. ↑ Rentola 2001, s. 225, 232–233.
  15. ↑ Rentola 2001, s. 226.
  16. ↑ a b Thing 2001, s. 291–292.
  17. ↑ Rentola 2005, s. 88.
  18. ↑ Rentola 2001, s. 231.
  19. ↑ Rentola 2009, s. 79–80.
  20. ↑ Rentola 2001, s. 224, 227–228, 233–235.
  21. ↑ Leppänen 1999, s. 168–169, 399.
  22. ↑ Rentola 2001, s. 228–229.
  23. ↑ Rentola 2001, s. 233–235, 289.
  24. ↑ a b c d Teuvo Arolainen: SKP:n viimeinen keikka Helsingin Sanomat. 8.10.1995. Viitattu 13.4.2020.
  25. ↑ ”Kun vois joskus elää niin, että kirjoittaa lehteen” Päätoimittaja Erkki Kauppilan haastattelu. Teoksessa Leppänen, Veli-Pekka (toim.): Etusivu uusiks! Kansan Uutisten viisi vuosikymmentä. Kansan Uutiset, 2007. ISBN 978-952-92-1841-7 , s. 38.
  26. ↑ Matti Virtanen: SKP:n viimeinen vuosikymmen Helsingin Sanomat. 4.2.1990. Viitattu 13.4.2020.
  27. ↑ a b Saarela 2002, s. 24.
  28. ↑ Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930, s. 102-104. (Historiallisia Tutkimuksia 239) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-051-6
  29. ↑ Jäsenmaksutaulukko (SKP 1963); Jäsenmaksutaulukko voimassa 1.1.1973 alkaen (SKP 1973); Jäsenmaksutaulukko voimassa 1.1.1979 alkaen (SKP 1979)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_Kommunistisen_Puolueen_talous&oldid=22812581”