Stutthofin keskitysleiri
Stutthof (puol. Sztutowo) oli keskitysleiri Puolassa. Leiri oli ensimmäinen, joka perustettiin Saksan ulkopuolelle toisen maailmansodan alettua. Stutthofin keskitysleiri toimi myös tuhoamisleirinä kesästä syksyyn 1944. Stutthofissa oli myös noin 90 suomalaista internoitua merimiestä sodan loppuvaiheissa, ja sinne vietiin jo jatkosodan aikana Suomesta Saksaan luovutettuja poliittisia vankeja. Nykyisin paikalla on keskitysleirin muistoa vaaliva museo.
Leirin kehitys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Danzigin vapaakaupungin eli nykyisen Gdańskin natsit suunnittelivat leirejä ei-toivotulle puolalaisainekselle, ja pidätyslistoja valmisteltiin jo vuodesta 1936 lähtien. Heinäkuussa 1939 Danzigin SS:n yksikkö SS-Wachsturmbann Eimann suunnitteli vankileirien perustamista, ja Stutthof valittiin tulevan keskitysleirin paikaksi jo elokuussa ennen sodan puhkeamista. Toisen maailmansodan ensimmäisenä päivänä, 1. syyskuuta 1939, Danzigissa pidätettiin noin 1 500 ihmistä, enimmäkseen puolalaisia sosiaalisen elämän ja talouden aktiiveja ja puolalaisorganisaatioiden jäseniä.[1]
Leiri perustettiin 2. syyskuuta 1939 metsäiselle alueelle Sztutowon kaupungin länsipuolelle, noin 34 kilometriä Gdańskista itään. Alue oli hyvin eristetty. Sen pohjoispuolella on Gdańskinlahti, idässä Veikselinhaffi ja länsipuolella Veikseljoki. Maasto oli märkää, lähes merenpinnan tasolla. Leiri sijaitsi Gdańskin-Elbingin valtatien varrella.[2] Leirin perusti SS-Sturmbannführer Max Pauly turvallisuuspoliisin valtuuttamana.[3] Tuona päivänä leiriin tuotiin 150[1]–200 vankia Danzigista ja leirin rakentaminen aloitettiin pakkotyönä[3]. 15. syyskuuta leirillä oli jo 6 000 vankia.[4]
30. tammikuuta 1940 keskitysleirien tarkastaja SS-Gruppenführer Richard Glücks ehdotti Heinrich Himmlerille leirin muuntamista keskitysleiriksi. Glücksin mukaan leiri täytti keskitysleiristatuksen ehdot, muun muassa kyvyn ottaa vastaan lisävankeja ja käyttää heitä pakkotyöhön rakennuksilla, maatöissä ja läheisellä kivilouhoksella. Glücks ehdotti myös, että leiriä laajennettaessa SS voisi ottaa haltuunsa läheisen tiilitehtaan.[3]
23. marraskuuta 1941, yli vuosi Glücksin ehdotuksen jälkeen, Himmler tarkasti leirin. Hänen mielestään se oli ideaalinen ehdokas yhdeksi miehitettyjen alueiden pääleiriksi. Hän määräsi leirin muuntamisen tavalliseksi keskitysleiriksi ja tiilitehtaan ottamisen SS:n haltuun. Leiristä tuli pian tärkein Pohjois-Puolan keskitysleiri ja se sai täysimittaisen keskitysleiristatuksen 13. tammikuuta 1942 siirtyen suoraan SS-Wirtschaftsverwaltungshauptamtin alaisuuteen.[3] Alkuperäinen ”vanha leiri” oli ympäröity piikkilanka-aidalla. Vuonna 1943 leiriä laajennettiin. Uusi leiri rakennettiin alkuperäisen viereen ja se ympäröitiin sähköistetyllä piikkilanka-aidalla.[2] 1944 Stutthofista tuli yli sadan Pohjois- ja Keski-Puolassa sijainneen pakkotyöleirin hallinnollinen keskus[3].
Viidessä vuodessa varsinainen Stutthofin leiri kasvoi pienestä 12 hehtaarin alueesta, joka oli tarkoitettu 3 500 vangille, 120 hehtaarin alueeksi, jossa oli vuonna 1944 57 000 vankia ja 39 alaleiriä[1]. 15. tammikuuta 1945 SS raportoi leirillä edelleen olleen vähintään 50 000 vankia, joista 18 000 oli miehiä.[3]
Uhrit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Leirille vietiin kokonaisuudessaan 100 000[2]–110 000[1] henkilöä, aluksi pääasiassa ei-juutalaisia puolalaisia. Vuonna 1944 neuvostojoukkojen edetessä leirille toimitettiin puolanjuutalaisia Varsovasta ja Białystokista sekä muitakin juutalaisia etupäässä Baltian maiden työleireiltä.[2]
Vankeja käytettiin pääasiassa pakkotyöhön. Jotkut työskentelivät leirin lähelle sijoitetuissa SS:n omistamissa yrityksissä, kuten Deutsche Ausrüstungswerkessa. Toiset työskentelivät tiilitehtailla, yksityisissä yrityksissä, maatöissä tai leirin omissa työpajoissa. Vuonna 1944 leirille perustettiin Focke-Wulfin lentokonetehdas. Vähitellen Stutthofin leirijärjestelmä käsitti laajan verkoston pakkotyöleirejä. Kaiken kaikkiaan 105 alaleiriä perustettiin Puolan pohjois- ja keskiosiin, joista tärkeimmät olivat Toruńissa ja Elblągissa.[2]
Olosuhteet leirillä olivat ankarat. Monet kuolivat pilkkukuume-epidemioissa[2]. Esimerkiksi toisessa epidemiassa, joka puhkesi 1. huhtikuuta 1943 SS:n tietojen mukaan kesäkuun puoliväliin mennessä 1 100 vankia oli sairaalaparakeissa. Leirin johto kuitenkin halusi piilotella kuolinsyitä keskitysleirien tarkastuselimiltä ja paikalliselta väestöltä ja rekisteröi vain 18 kuolemantapausta pilkkukuumeesta johtuneeksi. Syyskuuhun 1943 mennessä noin 1 500 vankia oli kuollut tautiin.[3]
Zyklon B -kaasutukset leirin pienessä kaasukammiossa alkoivat 22. kesäkuuta 1944. SS-vartijat teloittivat noin sata poliittista vankia, enimmäkseen puolalaisia ja valkovenäläisiä. Muutoin kammiota käytettiin lähinnä työkyvyttömiksi katsottuihin ja sairaisiin vankeihin.[3] Kammioon mahtui noin 30–50 vankia kerrallaan.[5]
19. heinäkuuta 1944 leirille tuotiin 1 200 naista ja lasta Kaunasin ghetosta Liettuasta, neuvostojoukkojen lähetessä Liettuaa. Kaasutusten päättyessä marraskuussa SS oli tappanut yli tuhat vankia kaasukammiossa, pääosin juutalaisnaisia.[3] Leirin sairaalan lääkärit myös teloittivat sairaita tai loukkaantuneita henkilöitä kuolettavilla ruiskeilla.[2] Leiri tuli osaksi ”juutalaisongelman lopullista ratkaisua” – Endlösung-massatuhoamisprojektia[1].
Tammikuussa 1945 alkoi Stutthofin ja sen alaleirien tyhjennys. Tuolloin pääosa vangeista oli juutalaisia. Noin 5 000 vankia eri alaleireiltä marssitettiin Itämereen ja ammuttiin konekivääreillä. Loput vangit marssitettiin kohti Lauenburgia, mutta etenevät neuvostojoukot katkaisivat marssireitin. Vielä elossa olevat vangit marssitettiin takaisin leiriin. Tuhannet kuolivat marssin aikana ankariin talviolosuhteisiin ja vartijoiden väkivaltaan.[2]
Huhtikuun lopulla 1945 jäljellä olevat vangit kuljetettiin pois meritse, koska leiri oli täysin neuvostojoukkojen piirittämä. Taas kerran sadat vangit marssitettiin mereen ja ammuttiin. Yli 4 000 vankia kuljetettiin pienillä laivoilla Saksaan. Osa päätyi Neuengammen keskitysleirille Hampurin lähellä ja osa Itämeren rannikolla olleille leireille. Monet hukkuivat matkalla. Vähän ennen Saksan antautumista jotkut vangit kuljetettiin Malmöhön, Ruotsiin ja he pääsivät sairaalahoitoon. On arvioitu että yli 25 000 vankia, joka toinen matkaan lähteneistä, kuoli evakuoinnin yhteydessä.[2]
Neuvostojoukkojen 48. armeijan sotilaat saavuttivat Stutthofin 9. toukokuuta 1945 ja vapauttivat viimeiset noin sata vankia, jotka olivat onnistuneet piiloutumaan viimeisen evakuoinnin aikana.[2] Leirin olemassaolon aikana siellä kaiken kaikkiaan olleista noin 100 000–110 000:sta[1] vangista vähintään 65 000 oli kuollut.[3][1] Vangit edustivat yhteensä 25 kansallisuutta: puolalaisia, juutalaisia, venäläisiä, ukrainalaisia, valkovenäläisiä, liettualaisia, latvialaisia, virolaisia, tšekkejä, slovakialaisia, suomalaisia, norjalaisia, ranskalaisia, tanskalaisia, hollantilaisia, belgialaisia, saksalaisia, itävaltalaisia, englantilaisia, espanjalaisia, italialaisia, jugoslaaveja, unkarilaisia ja romaneja. Heidät altistettiin pakkotyöhön, aliravitsemukseen, huonoon hoitoon, sairauksiin, henkiseen ja fyysiseen kidutukseen. Vankeja teloitettiin ampumalla, hirttämällä, kaasukammiossa ja fenoliruiskeilla sydämeen tai käsivarteen, minkä lisäksi heitä kuoli yleisiin raakuuksiin.[1]
Henkilökunta ja organisaatio
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Leirin johtajat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]SS-Sturmbannführer Max Pauly toimi leirin ensimmäisenä johtajana elokuuhun 1942 asti[4]. Hänet tuomittiin sodan jälkeen kuolemaan brittiläisessä sotarikostuomioistuimessa Hampurissa ja teloitettiin 1946. Paulyn jälkeen leirin johtajana toimi SS-Sturmbannführer Paul Werner Hoppe 4. huhtikuuta 1945 saakka. Hän pääsi pakenemaan briteiltä 1945, mutta Länsi-Saksan poliisi sai hänet lopulta kiinni 1953. Vuonna 1957 hänet tuomittiin yhdeksän vuoden vankeusrangaistukseen Bochumissa osallisuudesta ”satoihin vankien murhiin”.[6]. Leirin kolmantena ja viimeisenä johtajana oli lyhyen aikaa SS-Hauptsturmführer Paul Ehle (4. huhtikuuta – 9. toukokuuta 1945).[7]
Johtajien adjutantteina toimivat SS-Obersturmführer Erich Müller (tammikuu 1942 – 14. joulukuuta 1943), SS-Untersturmführer Walter Unger (15. joulukuuta 1943 – 15. kesäkuuta 1944) sekä SS-Oberscharführer Josef Stahl (– 4. huhtikuuta 1945).[7]
Organisaatio
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hallinnollisesti leiri oli jaettu viiteen osastoon ja SS-vartiostoon. Osasto I koostui edellä mainituista adjutanteista. Poliittisen osaston järjestysnumero oli II. Osasto III vastasi leirin operatiivisesta johdosta ja osasto III a työpalvelusta. Osasto IV koostui leirin hallintohenkilökunnasta ja V leirin lääkäreistä. Tämän lisäksi leirin SS-vartiosto oli organisoitu erikseen.[7]
| Poliittinen osasto (Os. II) | |
|---|---|
| Johtajat | Virkailijat |
| SS-Sturmscharführer Fischer (26. syyskuuta 1942 – 6. marraskuuta 1942) | SS-Unterscharführer König |
| SS-Sturmscharführer Friedrich Mahlstedt (18. helmikuuta 1943 – 8. toukokuuta 1944) | SS-Unterscharführer Fritsche |
| SS-Hauptscharführer Bruno Bark (8. toukokuuta – 5. kesäkuuta 1944) | SS-Unterscharführer Gräber |
| SS-Untersturmführer Erich Thun (6. kesäkuuta 1944 – 4. huhtikuuta 1945) | |
| Leirin operatiivinen johto ja työpalvelu (Os. III) | |
|---|---|
| Leirin (paikalliset) johtajat | Leirin varajohtajat |
| SS-Hauptsturmführer Fritz Christoffel (joulukuu 1939 – huhtikuu 1940) | SS-Obersturmführer Alfred Driemel (kesäkuusta 1942 lähtien) |
| SS-Hauptsturmführer Richard Reddig | SS-Hauptsturmführer Ernst Sette |
| SS-Obersturmführer Alfred Dittmann (1941 - lokakuu 1942) | Työpalvelun johtajat (Os. III a) |
| SS-Obersturmführer Kurt Mathesius (maaliskuuhun 1944 asti) | SS-Obersturmführer Alfred Dittman (tammikuu 1942 – 31. toukokuuta 1942) |
| SS-Hauptsturmführer Theodor Meyer | SS-Oberscharführer Hans Brüner (31. lokakuuta 1942 – 1943) |
| SS-Unterscharführer Heine Siegel (1943 – 4. huhtikuuta 1945) | |
| Leirin hallintojohtajat (Os. IV) | |
|---|---|
| SS-Obersturmführer Engelbrecht von Bonin (tammikuu 1942 – 31. lokakuuta 1943; 30. toukokuuta 1944 – 4. huhtikuuta 1945) | SS-Hauptsturmführer Wilhelm Vogler (1. marraskuuta 1943 – 30. toukokuuta 1944) |
| Lääkärit (Os. V) | |
| Varsinaiset lääkärit | Muut leirillä toimineet SS-lääkärit |
| SS-Obersturmführer, Dr Johannes Otto (1. marraskuuta 1941 – 1942) | SS-Hauptsturmführer, Dr Willy Jobst |
| SS-Hauptsturmführer, Dr Otto Heidl (28. huhtikuuta 1942 – 4. huhtikuuta 1945) | SS-Oberscharführer, Dr Werner von Schenk |
| SS-Untersturmführer Dr Ernst Wedel (hammaslääkäri) | |
Leirin muu henkilökunta koostui pääosin SS-vartijoista ja vuoden 1943 jälkeen myös ukrainalaisista vartijoista.[2] Leirin olemassaolon aikana sinne oli ollut sijoitettuna yhteensä noin 3 000 SS-miestä.[8]
Leirin lääkäreistä SS-Hauptsturmführer, tohtori Willy Jobst sai kuolemantuomion Mauthausen-oikeudenkäynnissä Dachaussa (29. maaliskuuta–13. toukokuuta 1946) muun muassa Mauthausenin keskitysleirillä tekemistään rikoksista. Hänet hirtettiin Landsbergin vankilassa 28. toukokuuta 1947.[9] SS-Hauptsturmführer, tohtori Otto Heidl teki itsemurhan odottaessaan oikeudenkäyntiä vankilassa Bochumissa 1955[10][6]
Stutthofin oikeudenkäynnit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Entistä henkilökuntaa vastaan pidettiin Gdanskissa sodan jälkeen neljä sotarikosoikeudenkäyntiä: huhti-toukokuussa 1946, tammikuussa 1947 ja kaksi marraskuussa 1947.
- 25. huhtikuuta – 31. toukokuuta 1946 pidettiin neuvostoliittolais--puolalaisen sotarikostuomioistuimen oikeudenkäynti 13 leirin entistä henkilökunnan jäsentä vastaan. Kaikki havaittiin syyllisiksi, 11 tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin 4. heinäkuuta 1946, muun muassa Danzigin alaleirin komendantti Johann Pauls ja viisi leirin SS-henkilökuntaan kuulunutta naisvartijaa.[11]
- Toisessa oikeudenkäynnissä 8. tammikuuta – 31. tammikuuta 1947 tuomittiin puolalaisessa erityisrikosoikeudessa 24 leirin entistä henkilökunnan jäsentä. Kaikki havaittiin syyllisiksi. Kymmenen tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin 10. lokakuuta ja loput tuomittiin eripituisiin vankeusrangaistuksiin (kolme vuotta - elinkautinen).[12]
- Kolmannessa oikeudenkäynnissä 5. marraskuuta – 10. marraskuuta 1947 puolalainen erikoisrikostuomioistuin tuomitsi 20 leirin entistä henkilökunnan jäsentä, joista 19 havaittiin syyllisiksi ja tuomittiin eripituisiin vankeusrangaistuksiin.[13]
- Neljännessä oikeudenkäynnissä 19. marraskuuta – 29. marraskuuta puolalainen erikoisrikostuomioistuin tuomitsi 27 entistä vartijaa ja henkilökunnan jäsentä, joista 26 havaittiin syyllisiksi ja tuomittiin vankeusrangaistuksiin.[14]
| 1. oikeudenkäynti | 2. oikeudenkäynti | 3. oikeudenkäynti | 4. oikeudenkäynti |
|---|---|---|---|
| Kuolemaantuomitut | Kuolemaantuomitut | Vangitut (aika v) | Vangitut (aika v) |
| Naisvartijat | SS-Unterscharführer Kurt Dietrich (Kommandoführer) | SS-Scharführer Nikolaus Dirnberger (4) | SS-Rottenführer Richard Akolt (3) (kanttiinipäällikkö) |
| SS-Aufseherin Jenny-Wanda Barkmann | SS-Rottenführer Karl Eggert | SS-Hauptscharführer Gustav Eberle (10) | SS-Oberscharführer Leopold Baumgartner (7 kk) |
| SS-Aufseherin Elisabeth Becker | SS-Oberscharführer Ewald Foth (Juutalaisleirin komendantti) | SS-Hauptscharführer Erich Jassen (10) | SS-Scharführer Rudolf Berg (10) |
| SS-Aufseherin Wanda Klaff | SS-Hauptsturmführer Theodor Meyer | SS-Oberscharführer Adolf Klaffke (10) | SS-Rottenführer Gustav Brodowski (7 kk) |
| SS-Aufseherin Ewa Paradies | kapo Alfred Nikolaysen | SS-Rottenführer Nikolai / Nicolaus Klawan (3) | SS-Hauptscharführer Willi Buth (elink.) |
| SS-Oberaufseherin Gerda Steinhoff | SS-Oberscharführer Albert Paulitz (Kommandoführer) | SS-Hauptscharführer Johann Lichtner (5) | SS-Oberscharführer Bernard Eckermann (7 kk) |
| Muut | SS-Unterscharführer Fritz Peters (Blockführer) | SS-Scharführer Heinz Löwen (5) | SS-Unterscharführer Fritz Glawe (10) |
| kapo Jan Breit | SS-Oberscharführer Hans Rach (krematorion päällikkö) | SS-Obersturmführer Karl Meinck (12) | SS-Obersturmführer Waldemar Henke (5) |
| kapo Tadeusz Kopczynski | SS-Rottenführer Paul Wellnitz | SS-Unterscharführer Harry Müller (4) | SS-Unterscharführer Gustav Kautz (5) |
| kapo Waclaw Kozlowski | SS-Rottenführer Karl Zurell (koiravartion päällikkö)[15] | SS-Sturmscharführer Hans Möhrke (4) | SS-Rottenführer Ernst Knappert (7 kk) |
| SS-Oberscharführer Johann Pauls (Danzigin alaleirin komendantti) | Vangitut (aika v) | SS-Unterscharführer Otto Schneider (10) | SS-Scharführer Anton Kniffke (3) |
| kapo Josef Reiter | SS-Scharführer Walter Englert (3) | SS-Unterscharführer Johann Sporer (4) | SS-Unterscharführer Horst Köpke (10) |
| kapo Fanciszek Szopinski | SS-Unterscharführer Oskar Gottchau (10) | SS-Unterscharführer Erich Stampniok (5) | SS-Sturmscharführer Emil Lascheit (10) |
| Vangitut (aika v) | SS-Rottenführer Adolf Grams (10) | SS-Scharführer Friedrich Tessmer (4) | SS-Scharführer Hermann Link (5) |
| SS-Aufseherin Erna Beilhardt (5) (Danzigin alaleirin vartijoita) | SS-Unterscharführer Johannes Görtz (8) | SS-Rottenführer Ernst Thulke (5) | SS-Oberscharführer Erich Mertens (5) |
| kapo Kazimierz Kowalski (3) | SS-Scharführer Karl Reger (8) | SS-Hauptscharführer Richard Timm (4) | SS-Unterscharführer Emil Paul (7 kk) |
| SS-Scharführer Martin Stage (8) | SS-Rottenführer Alfred Tissler (5) | SS-Scharführer Martin Pentz (5) | |
| SS-Untersturmführer Erich Thun (elink.) | SS-Sturmscharführer Otto Welke (10) | SS-Rottenführer Johann Pfister (5) | |
| SS-Hauptsturmführer Wilhelm Vogler (15) | SS-Unterscharführer Willy Witt (10) | SS-Unterscharführer Kurt Reduhn (10) | |
| SS-Scharführer Josef Wennhardt (8) | Vapautettu | SS-Oberscharführer Walter Ringewald (7 kk) | |
| SS-Unterscharführer Emil Wenzel (10) | SS-Oberscharführer Hans Tolksdorf | SS-Hauptsturmführer Christof Schwarz (3) | |
| SS-Unterscharführer Adalbert Wolter (8) | SS-Unterscharführer Josef Stahl (10) | ||
| SS-Rottenführer Werner Wöllnitz (10) | SS-Sturmscharführer Johannes Wall (5) | ||
| SS-Unterscharführer Eduart Zerlin (12) | SS-Hauptsturmführer Albert Weckmüller (15) | ||
| SS-Scharführer Hugo Ziehm (3) | SS-Hauptscharführer Richard Wohlfeil (7 kk) | ||
| SS-Oberscharführer Johann Wrobel (7 kk) | |||
| Vapautettu | |||
| kapo Franz Spillmann |
Edellä mainittujen tuomittujen lisäksi B & S Encyclopedie mainitsee viisi muuta leirin henkilökuntaan kuulunutta. Heistä kolme on tuomittu sotarikoksista. SS-Hauptscharführer Otto Haupt (12 vuoden vankeuteen), SS-Rottenführer Bernhard Lüdtke (kuusi vuotta) ja SS-Unterscharführer Karl-Otto Knott (kolme vuotta). Kahden henkilön, SS-Unterscharführer Josef Weberskin ja SS-Hauptsturmführer Hans Jacobin, kohtalo on jäänyt tuntemattomaksi.[10]
Tehtiinkö Stutthofin vankien ruumiista saippuaa?
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä].JPG)
Monissa lähteissä kerrotaan, että Danzigin lääketieteellisen akatemian anatomisessa instituutissa olisi tehty professori Rudolf Spannerin johdolla erityisesti Stutthofissa surmattujen juutalaisten ruumiista saippuaa[16][17]. Spannerin toimiin keskittyneen, vuonna 2002 alkaneen, puolalaistutkimuksen mukaan kävi ilmi Spannerin alaisuudessa tuotetun 10–100 kilogrammaa saippuaa, jossa oli ihmisruumiista peräisin olevia ainesosia. Kokeissa käytetyt ruumiit olivat ilmeisesti peräisin Kocborówin mielisairaalasta, Królewiecin vankilasta ja osa Stutthofin keskitysleiriltä. Saippuaa oli käytetty ruumiinavaustilojen ja -pöytien pesemiseen. Spannerin tiloista löydettyjä saippuanäytteitä käytettiin todisteena Nürnbergin oikeudenkäynneissä sotarikoksista ja näytteitä on edelleen jäljellä Haagin kansainvälisen tuomioistuimen arkistoissa. Todistajien mukaan saippuassa oli epämiellyttävä haju, minkä vuoksi siihen lisättiin mantelia.[17]
Rasvojen kemiaan erikoistunut professori Andrzej Stołyhwo Varsovan maatalouskorkeakoulusta tutki saippuanäytteet 2006. Hänen mukaansa ihmisrasvat ja niistä syntyvä saippua ovat luonnollinen sivutuote, kun ihmisruumiita valmistellaan normaaleihin lääketieteellisiin opetustarkoituksiin lääketieteellisissä oppilaitoksissa. Siinä mielessä Spannerin kokeet eivät ole ilmeisesti sen ajan standardien mukaan olleet järin poikkeuksellisia. Stołyhwo kuitenkin toteaa, että hänen analysoimaansa saippuanäytteeseen oli lisätty kaoliinia, joka viittaisi saippuaa käytetyn hyödyntämistarkoituksessa. Hänen mukaansa tämä loukkaa yleisiä eettisiä periaatteita.[17]
Juutalaisten holokaustiasiantuntijoiden mukaan ajatus natsien laajamittaisesta saippuatuotannosta on keskitysleireillä levinnyt myytti, joka suurimmalta osin muistuttaa ranskalaista propagandaa ensimmäisen maailmansodan ajalta. Tuolloin ranskalaiset levittivät huhuja, jonka mukaan saksalaiset tekivät saippuaa ihmisjäänteistä. Useilla keskitysleireillä levisi huhu, jonka mukaan saksalaisessa saippuassa olleet kirjaimet ”R.I.F” olisivat olletkin ”R.J.F.” ja merkinneet ”Reines Judische Fett”[16]. Itse asiassa kirjaimet merkitsivät ”Reichstelle für Industriefette” ja tuon saippuan osalta sen ihmisalkuperä on todettu myytiksi[18]. Holokaustiin erikoistuneen professori Yehuda Bauerin mukaan laajamittainen saippuatuotanto ihmisruumiista ei muutoinkaan ole voinut olla käytännöllistä, vaikka hänkin on ollut tietoinen Danzigissa tehdyistä (ilmeisesti professori Spannerin johtamista) kokeista.[19]
Reposen teoksen antaman tiedon pohjalta, olisi erityisesti useita heikkokuntoisia juutalaisia teloitettu myrkkyruiskeen avulla. Nuo niin sanotusti "tervehdyttävät" lääkeruiskeet sisälsivät kuitenkin hermomyrkky fenolia.[20]
Suomalaiset Stutthofissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Jatkosodan aikana Saksaan Suomesta luovutetut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Elina Sanan mukaan Suomesta luovutettiin jo jatkosodan aikana useita henkilöitä Saksaan, joista ainakin jotkut päätyivät Stutthofiin. Valtaosa 2958:sta Saksaan luovutetusta oli sotavankeja, mutta Sanan tutkimusten mukaan joukossa oli myös Suomen kansalaisia. Muun muassa Valtiollinen poliisi luovutti Gestapolle 129 henkilöä 1941–1943 niin sanottua ”poliisilinjaa” pitkin.[21] Kuusi Suomen kansalaiseksi merkittyä henkilöä lähetettiin S/S Hohenhörn-laivalla Helsingistä Tallinnaan elokuussa 1942, mistä he päätyivät myöhemmin Stutthofiin. Stutthofin kautta suomalaisvankeja päätyi myös Natzweilerin keskitysleirille.
Esimerkkinä Sana mainitsee Eino Altis -nimisen miehen. Altis oli muuttanut Kanadaan 1920-luvulla, josta hän oli siirtynyt 1931 Neuvosto-Karjalaan. Sieltä hän oli karannut rajan yli takaisin Suomeen 1934, jossa hänet pidätettiin saman tien ja tuomittiin 2,5 vuodeksi kuritushuoneeseen valtiopetoksen valmistelusta. Vapauduttuaan 1938 Altis elätti itseään kotiseudullaan Honkajoella sekatyömiehenä. Vuonna 1941 Altis tuomittiin 11 kuukaudeksi vankilaan heinävarkaudesta, vaikka asianosainen isäntä ei esittänyt häntä kohtaan vahingonkorvausvaatimuksia. Maaliskuussa 1941 Alttiin kansalaisuus oli yllättäen vaihtunut kirkonkirjaotteessa hänen haettuaan pääsyä ehdonalaiseen. Tämän mukaan hänet olisi otettu 1936 Neuvostoliiton kansalaiseksi, kaksi vuotta Suomeen karkaamisensa jälkeen hänen istuessaan edellistä tuomiotaan Sukevan silloisessa varavankilassa. Kansalaisuuden vaihtuminen aiheutti ehdonalaisuuden hylkäyksen ja Altis istui tuomionsa loppuun. Tammikuussa 1942 hänet oli lähetetty Joutsenon nimismiehelle ”enempiä toimenpiteitä varten”.[22]
Hänet on kirjoitettu lähetetyksi Tallinnan kautta Stutthofiin (lähetyslistan nro. 81281, poliittinen vanki).[23] Altis luovutettiin Tallinnan Gestapolle yhdessä 269 muun henkilön kanssa 28. elokuuta 1942 ja seuraava tieto hänestä löytyy Stutthofin keskitysleirille Virosta tuodun vankierän luettelosta elokuussa 1944.[24] Stutthofin arkisto ei kuitenkaan sisällä henkilökorttia hänestä, joten Stutthofiin saapumisensa jälkeen hän katosi jäljettömiin.[25]
1944 internoidut merimiehet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Stutthofin keskitysleirillä oli 90 suomalaista merimiestä, heistä 12 naispuolista, jotka saksalaiset internoivat suomalaisista laivoista Saksan satamissa Suomen katkaistua diplomaattisuhteet Saksan kanssa 2. syyskuuta 1944, minkä jälkeen alkoi Lapin sota. Erityisesti suomalaisrahtilaivojen S/S Mercator, S/S Ellen, S/S Bore VI ja S/S Wappu miehistöt joutuivat Stutthofiin. Mercatorin miehistöön kuulunut Veijo Johansson piti kokemuksistaan salaa päiväkirjaa, joka julkaistiin 1980 Oskar Reposen kirjassa Kaasukammion varjossa.[5]
21. lokakuuta suomalaiset vangit sijoitettiin aluksi 264 norjalaisen maansa miehitystä vastustaneen entisen poliisin kanssa pääleiristä syrjemmällä sijainneeseen pikkuleiriin. Keväällä 1945 tilanne kuitenkin huononi nopeasti ja useimmat kärsivät aliravitsemuksesta ja sairauksista.[26] Maire Aaltonen -niminen Mercatorin salonkityttö synnytti leirillä Lea-tyttövauvan 1. helmikuuta 1945. He molemmat selvisivät elossa Suomeen ja Lea Kulonurmi (e. Aaltonen) lienee ainut Saksan keskitysleireillä syntynyt suomalainen. Johanssonin päiväkirjan ja Reposen omien tutkimusten pohjalta he arvioivat 85 henkilön selvinneen hengissä takaisin Suomeen sodan jälkeen. Kaksi suomalaista kuoli leiriin osuneessa kranaattikeskityksessä, kaksi menehtyi pilkkukuumeeseen Ruotsissa ja yksi nainen kuoli Neustadtissa evakuoinnin yhteydessä. Leiriltä selvinneistä moni oli sairastunut ja invalidisoitunut sekä fyysisesti että psyykkisesti.[5] Naispuoliset suomalaiset keskitysleirivangit eivät olleet edelleenkään 1990-luvun lopussa saaneet korvausta sen enempää Saksalta kuin Suomeltakaan kärsimyksistään, koska vain miespuolisille leiriläisille oli myönnetty valtion veteraanieläkkeeseen oikeuttanut rintamatunnus.[26] Vuosina 2004 ja 2005 uusikaupunkilainen Kerttu Grund lopulta sai Saksan valtion ja saksalaisyritysten korvausohjelmasta sota-ajan pakkotyövangeille 7 669 euroa korvauksena Stutthofin ajaltaan. Yhteensä saksalaisilta korvauksia haki yli tuhat suomalaista, joista korvauksia sai 198 saksalaisten yritysten tai maatalouden hyväksi pakkotyöhön asetettua henkilöä.[27]
Stutthofin alaleirillä Pölitzissä oli myös suomalaisia merimiehiä. Siellä vangit olivat nimettömiä, pelkkiä numeroita.[28]
”Herra Vuori”
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Veijo Johanssonin päiväkirjojen mukaan leirillä kävi kahteen otteeseen, 24. marraskuuta ja 9. joulukuuta 1944, ”Herra Vuori” -niminen suomalainen, Suomalais-Saksalaisen Seuran jäsen, Berliinistä. Hän halusi värvätä neljä merimiestä, jotka noutaisivat Tammisaaresta kiireesti Saksaan haluavia henkilöitä. Herra Vuoren mukaan salaperäiselle matkalle lähtivät 9. joulukuuta Mercatorin 1. perämies K. Gustafsson, Wapun 1. perämies T. Sandell, kolmas konemestari Erik Hyöti ja donkeymies L. Sigg, sekä Bore VI:n toinen konemestari T. Ranta.[5]
Lilly Millner
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Reposen kirja kertoo myös leiriltä selviytyneen ja sodan jälkeen suomalaistuneen liettuanjuutalaisen Lilly Millnerin vaiheista. Lilly Millner (e. Rosenbaum) syntyi 1930-luvun alussa Kaunasissa alumiinitehtailija Jehuda Rosenbaumin ja tämän vaimon Annan toisena lapsena[5]. Hänen tarkkaa syntymäpäiväänsä ei tiedetä, koska tytön piti opetella valehtelemaan syntymäpäivänsä vaikuttaakseen vanhemmalta keskitysleirissä[29]. Perhe selviytyi elossa liettualaisten suorittamista juutalaisten murhista kesällä 1941, jonka jälkeen saksalaiset pidättivät ja myöhemmin surmasivat perheen isän. Lilly joutui äitinsä ja Moses-veljensä kanssa Slabodkan ghettoon Vilijampolėn esikaupunkialueella Kaunasissa. Moses-veli joutui myöhemmin Dachaun keskitysleiriin, jossa hänet ammuttiin. Kesällä 1944 Lilly kuljetettiin äitinsä kanssa Stutthofiin.[5] Tyttö välttyi kaasukammiolta valehdeltuaan ikänsä ja luottovankina toimineen perheen entisen lastenhoitajan myötävaikutuksella[29]; 10–11-vuotiaat juutalaislapset kaasutettiin muutoin välittömästi. Lillyn äiti menehtyi sairauksiin ja aliravitsemukseen vain vähän ennen vapautumista selvittyään leiriltä ja lähes kuolemanmarsseiltakin Hinow-nimisen pikkukylän, joka hänen mukaansa sijaitsee noin puolen tunnin ajomatkan päässä Gdanskista, lähistöllä ladossa toukokuussa 1945. Lilly painoi vain 16 kiloa, kun hänet punnittiin neuvostojoukkojen kenttäsairaalassa Hinow'ssa muutama päivä vapautumisensa jälkeen.[5]
Sodan jälkeen Lilly Rosenbaum pääsi Joint-järjestön kautta ensin yhteyteen Sveitsin juutalaisten kanssa, jotka löysivät hänen sukulaisiaan Helsingistä. Vuonna 1947 hän tuli Suomeen isänsä sisarenmiehen Isaj Davidkinin adoptiotyttäreksi. Hän avioitui vuonna 1951 Harry Millnerin kanssa (josta myöhemmin erosi) ja heillä on kaksi lasta. Millner menetti 28 lähisukulaistaan sodan aikana holokaustissa.[5] Vuonna 1998 Millner asui yhä Helsingissä. Keskitysleirikokemuksistaan huolimatta hän piti liettualaisten toimia juutalaisia kohtaan sodan alkuvaiheissa 1941 jopa saksalaisia julmempina. Millnerin tytär on asunut Israelissa.[29]
Museo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Stutthof Museum Stutthof |
|
|---|---|
 |
|
| Tyyppi | Natsi-Saksan keskitysleirit, sotahistoriallinen museo, keskitysleiri, muistomerkki, rikospaikka |
| Sijainti | ul. Muzealna 6, 82-110 Sztutowo, Puola |
| Perustettu | 12. maaliskuuta 1962 |
| Johtaja | Piotr Tarnowski (23. lokakuuta 2007 lähtien) |
| Kotisivut | http://www.stutthof.pl/ |
 Stutthof Museum |
|
|
[ Muokkaa Wikidatassa ] [ ohje ]
|
|
Gdańskin aluehallinto perusti museon, Stutthof Museumin, Sztutowoon Council for Commemoration of Struggle and Martyrdom -nimisen järjestön aloitteesta 12. maaliskuuta 1962. Vuodesta 1966 lähtien museo on ollut Puolan kulttuuriministeriön alaisuudessa. Museo on jaettu tutkimusosastoon, arkistoon, kasvatusosastoon, uudistus- ja konservointiosastoon sekä hallinto-osastoon. Tutkimusosaston toinen alaosasto on erikoistunut Stutthofin keskitysleirin tutkimiseen ja uudistus- ja konservointiosasto entisen keskitysleirin alueen ja esineiden konservointiin ja ylläpitoon.[30]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Oskar Reponen: Kaasukammion varjossa. Espoo: Weilin + Göös, 1980. ISBN 951-35-2321-7
- Elina Sana: Luovutetut. WSOY, 2003. ISBN 951-0-27975-7
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h Stutthof Museum - History Stutthof museum. Arkistoitu 1.8.2007. Viitattu 24.11.2007. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k Stutthof Holocaust Encyclopedia. 25.10.2007. Washington, D.C.: United States Holocaust Memorial Museum. Viitattu 24.11.2007. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j 1939-1945 Timeline Holocaust Encyclopedia. 25.10.2007. Washington, D.C.: United States Holocaust Memorial Museum. Viitattu 24.11.2007. (englanniksi)
- ↑ a b Stutthof - Sztutowo (Poland) Jewish Virtual Library. 2007. The American-Israeli Cooperative Enterprise. Viitattu 25.11.2007. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h Oskar Reponen: Kaasukammion varjossa. Espoo: Weilin + Göös, 1980. ISBN 951-35-2321-7
- ↑ a b David Thompson: Stutthof concentration camp (Keskustelupalsta) forum.axishistory.com. 27.1.2004. Viitattu 5.2.2008. (englanniksi)
- ↑ a b c Radosław ""Butryk"" Butryński: Obóz koncentracyjny Stutthof (2) www.dws.xip.pl. 2006. Arkistoitu 14.12.2007. Viitattu 1.12.2007. (puolaksi)
- ↑ Background (Tiedot Wiesenthal Learning Center -sivustolla) Encyclopedia of the Holocaust. 1990. New York: MacMillan. Viitattu 30.11.2007. (englanniksi)[vanhentunut linkki]
- ↑ Mauthausen trial 2007. The American-Israeli Cooperative enterprise. Viitattu 1.12.2007. (englanniksi)
- ↑ a b Encyclopédie B & S: Le camp de concentration de Stutthof (Sztutowo) encyclopedie.bseditions.fr. Viitattu 30.11.2007. (ranskaksi)
- ↑ Stutthof Trial Jewish Virtual Library. 2007. The American-Israeli Cooperative Enterprise. Viitattu 25.11.2007. (englanniksi)
- ↑ Second Stutthof Trial Jewish Virtual Library. 2007. The American-Israeli Cooperative Enterprise. Viitattu 25.11.2007. (englanniksi)
- ↑ Third Stutthof Trial Jewish Virtual Library. 2007. The American-Israeli Cooperative Enterprise. Viitattu 25.11.2007. (englanniksi)
- ↑ Fourth Stutthof Trial Jewish Virtual Library. 2007. The American-Israeli Cooperative Enterprise. Viitattu 25.11.2007. (englanniksi)
- ↑ Leiter Hundkompanie
- ↑ a b Stutthof - Sztutowo (Poland) JewishGen: The Home of Jewish Genealogy. 2007. Viitattu 25.11.2007. (englanniksi)
- ↑ a b c Human Fat Was Used to Produce Soap in Gdansk during the War Memorial and Museum Auschwitz-Birkenau. 13.10.2006. Viitattu 25.11.2007. (englanniksi)
- ↑ Moment: The Soap Myth Moment Magazine. 2000. Viitattu 25.11.2007. (englanniksi)
- ↑ Yehuda Bauer: Letter to The Jewish Standard from Y. Bauer (Kirje) www.nizkor.org. 9.1.1991. www.nizkor.org. Arkistoitu 10.6.2007. Viitattu 25.11.2007. (englanniksi)
- ↑ Reponen, O., 1980: s. 207 & 255
- ↑ Sana: Luovutetut s. 293-294
- ↑ Sana: Luovutetut s. 147-158
- ↑ Sana: Luovutetut s. 283
- ↑ Sana: Luovutetut s. 160-162
- ↑ Harri Aalto: Luovutettu Gestapolle. Kankaanpään käräjillä heinävarkaudesta tuomittu työmies Honkajoelta katosi poliittisena vankina Stutthofin keskitysleirille vuonna 1944. Satakunnan Kansa. 8.11.2006. Arkistoitu 11.10.2007. Viitattu 28.11.2007.
- ↑ a b Timo Jerkku: Keskitysleirivanki Uudestakaupungista Turun Sanomat. 5.12.1999. Viitattu 25.11.2007.[vanhentunut linkki]
- ↑ Rebekka Härkönen ja Hannu Miettunen: Kerttu Grund sai keskitysleiriajalta vajaat 7 700 euroa Turun Sanomat. 21.11.2006. Viitattu 28.11.2007.
- ↑ Paavo Eini, Merimiehet kohtalon aalloilla (kirja-arvostelu). Kanava 8/2020 s. 70
- ↑ a b c Saska Snellman: ”Muistan kuinka vartijat laittoivat köyden äidin kaulaan ja vetivät hänen ruumiinsa tunkiolle...”. Suomen Kuvalehti, 1998, nro 15–16. lehtijuttu Jad Vashemin sivustolla. Viitattu 25.11.2007. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Stutthof Museum: Stutthof Museum. Museum. www.stutthof.pl. Arkistoitu 1.8.2007. Viitattu 29.11.2007. (englanniksi)
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pertti Rönkkö, Aselevon maksumiehet: suomalaiset merimiehet natsi-Saksan keskitysleireillä 1944-1945. Atena, Jyväskylä 2020 ISBN 978-952-300-547-1
- Kauko Raumonen, Merien vapaudesta kuoleman porteille, Länsi-Suomi 1997 ISBN 951-9128-35-2 (muistelmat)
- Liisa Kovala, Stutthofin selviytyjä — Suomalainen merimies kuolemanleirillä, Docendo, Jyväskylä 2020 ISBN 978-952-291-846-8
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Stutthofin keskitysleiri Wikimedia Commonsissa
- Stutthof Museum:in sivusto (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
- Jewish Virtual libraryn sivusto: Tietoa ja valokuvia Stutthofista (Sivusto on myös esimerkki ihmissaippualegendan epätarkkuudesta) (englanniksi)