Libyan historia

Libyan historia ennen Libyan itsenäistymistä vuonna 1951, on pitkälti heimojen, alueiden ja kaupunkien historiaa. Se on lisäksi niiden suurvaltojen historiaa, joihin Libya on kulloinkin kuulunut. Modernin Libyan historia itsenäisenä valtiona alkaa vuodesta 1951.

Nimitys Libya oli egyptiläisten alun perin yksittäiselle berberiheimolle antama, mutta sen merkitys laajeni kreikkalaisten käytössä viittaamaan suureen osaan Pohjois-Afrikan berberiheimoja. Vaikka valtion nimellä siis onkin perusta antiikissa, on sillä alettu viitata nimenomaisesti nykyisen Libyan alueeseen vasta 1900-luvulla. Ennen 1900-lukua alueella ei myöskään ollut yhtenäistä hallintoa, joten Libyaa voidaan pitää verrattain nuorena valtiona.

Tripolitania, Kyrenaika ja Fezzan Libyan kartalla.

Libyan aiempaa eriytynyttä kehitystä selittää pitkälti maantiede. Tripolitanian, Kyrenaikan ja Fezzanin erottivat toisistaan vaikeakulkuiset aavikot, ja kukin alue säilytti oman identiteettinsä aina 1960-luvulle saakka. Tripolitanian ytimen muodosti sen metropoli, Tripoli, joka vuosisatojen ajan oli toiminut Saharaa ylittäneiden karavaanireittien tukipisteenä sekä merirosvojen ja orjakauppiaiden suojasatamana. Tripolitanialla oli vahvat kulttuuriset siteet Maghrebin alueeseen, johon se myös maantieteellisesti kuului. Tripolitanialaiset kehittivät poliittisen tietoisuuden reaktiona vieraalle vallalle, ja juuri Tripolitaniassa syntyivät vahvimmat ajatukset yhtenäisestä Libyasta.

Kyrenaikaa hallitsemaan pyrkineet suurvallat eivät yrityksistä huolimatta onnistuneet ulottamaan valtaansa muutamia rannikkokaupunkeja pidemmälle. Niinpä suurin osa Kyrenaikaa jäi niiden vaikutuksen ulkopuolelle. 1800-luvulla Kyrenaikan heimoyhteiskuntaan ulottui islamilainen sanusi-lahko, joka yhdisteli piirteitä wahhabismistä ja sufilaisuudesta. Yhteinen uskonto lisäsi kyrenaikalaisten yhtenäisyyttä, ja monet heistä osoittivat päättäväisyyttä Kyrenaikan itsehallinnon säilyttämiseksi myös yhtenäisessä Libyassa.

Fezzanilla ei ollut erityisiä suhteita itään eikä länteen, sen sijaan suhteet Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan ja rannikkoon olivat pitkäaikaiset ja läheiset. Fezzanissa nojattiin perinteisten heimodynastioiden johtajuuteen.

Tärkeimmät virstanpylväät Libyan historiassa ovat olleet islamin ja arabien kulttuurin vakiintuminen alueelle keskiajalla, sekä viimeisen sadan vuoden aikana itsenäistyminen, öljyn löytyminen sekä syyskuun 1969 vallankumous, joka nosti eversti Muammar Gaddafin valtaan. Vallankumousta seurannut ajanjakso toi mukanaan useita merkittäviä muutoksia, sillä Gaddafin hallinto teki ensimmäisen vakavasti otettavan yrityksen yhtenäistää Libyan kansa ja muodostaa libyalainen valtio ja identiteetti. Lisäksi hallinto pyrki päättäväisesti monipuolistamaan taloutta öljystä saaduilla tuloilla, sekä tavoitteli arabimaailman johtajuutta. Tämän seurauksena libyalainen yhteiskunta joutui maan hallinnon harjoittaman huomattavan ohjailun ja tarkkailun alaisuuteen. Vaikka Libyan hallinto ja sen meriitit ovat herättäneet keskustelua niin maan sisällä kuin kansainvälisesti, on selvää, että Libya on nykyään olennaisesti erilainen maa kuin se oli 50 vuotta sitten. Vuoden 2011 alussa alkoivat Libyassakin hallituksenvastaiset mielenosoitukset. Esimerkkinä toimivat Tunisiassa ja Egyptissä tapahtuneet kansannousut. Syntyneen sisällissodan tuloksena Gaddafin hallinto kaatui elokuun lopuilla 2011. Gaddafi kuoli 20. lokakuuta, kun kapinalliset kukistivat viimeisen vastarintapesäkkeen Sirtin.

Esihistoria

Libyalainen kirjoitettuna hieroglyfeinä.

Libyalaista esittävä piirros Seti I:n hautakammiossa.

Arkeologiset löydöt osoittavat Libyan rannikkotasangon kuuluneen neoliittiseen kulttuuriin viimeistään 7000-vuosituhannella ennen ajanlaskun alkua. Maanviljelyyn ja karjanhoitoon nojannut kulttuuri levittäytyi koko Välimeren rannikolle. Rannikosta etelään, nykyisessä Saharan autiomaassa oli tuolloin savannia, joka tarjosi runsaasti riistaa metsästäville nomadeille ja laidunmaita paimentolaisille. Vaeltelevien nomadien kulttuuri kukoisti, kunnes alue alkoi kuivua vuoden 2000 eaa. jälkeen. Savannin asukkaat hajaantuivat aavikoitumisen ja ratsumiesten hyökkäysten uhatessa, osan muuttaessa nykyiseen Sudaniin ja osan assimiloituessa berbereihin.

Berbereiden alkuperästä on spekuloitu paljon, mutta se on yhä ratkaisematon arvoitus. Arkeologiset ja lingvistiset todisteet viittaavat kuitenkin vahvasti siihen, että berbereiden esi-isät vaelsivat Etu-Aasiasta Pohjois-Afrikkaan 3000-luvun (eaa.) alussa. Seuraavien vuosisatojen aikana he levittäytyivät Egyptistä aina Niger-joelle saakka. Berberit eivät muodosta etnisesti tai kielellisesti yhtenäistä ryhmää, vaan puhuvat lukuisia afroaasialaiseen kieliperheeseen kuuluvia kieliä, eikä kansallisuusaate ole koskaan ollut berbereille läheinen. Historiallisesti berberit ovat pikemminkin samaistuneet omaan heimoon, klaaniin ja perheeseen.

Egyptistä löytyneet kaiverrukset Vanhan valtakunnan ajalta ovat aikaisimmat tunnetut todisteet berbereiden kansanvaelluksesta ja samalla varhaisimmat kirjoitetut dokumentit Libyan historiasta. Viimeistään tällöin berberiheimot tekivät ryöstöretkiä itään Niilin suistolle ja yrittävät asettua sinne asumaan. Eräs berberiheimoista tunnettiin nimellä Levu tai "libyalaiset". Keskivaltakunnan ajalla Egyptin faaraot onnistuivat saamaan nämä itäiset berberit hallintaansa ja vaativat heiltä veroja. Monet berberit palvelivat faaraoiden armeijoissa, ja jotkut berberit nousivat merkittäviinkin asemiin Egyptin hallinnossa. Vuonna 943 eaa. libyalaista alkuperää ollut Shoshenk I onnistui jopa nousemaan faaraoksi. Myös hänen seuraajiensa (22. ja 23. dynastian) eli niin sanottujen libyalaisdynastioiden hallitsijoiden uskotaan olleen berbereitä.

Antiikki

Septimus Severuksen riemukaari Leptis Magnassa.

Tripolitania ja foinikialaiset

Foinikialaiset kauppiaat toimivat aktiivisesti koko Välimeren alueella ennen 1100-lukua (eaa.). Monet pohjoisafrikkalaiset kaupungit ja kylät syntyivät foinikialaisten kauppa-asemien ympärille. Foinikialaisten merentakaisista siirtomaista suurin, Karthago, hallitsi 400-luvulla ennen ajanlaskun alkua suurta osaa Pohjois-Afrikasta. Sen piirissä alkoi syntyä oma kulttuuri, puunilaisuus. Puunilaisten asutuksia Libyan rannikolla olivat muun muassa Oea eli Tripoli, Labdah (myöhemmin Leptis Magna) sekä Sabratha. Tämä alue sai myöhemmin nimen Tripolis, kolme kaupunkia.

Kauppiasoligarkian hallitsemalla Karthagolla oli hyvät suhteet sisämaan berberiheimoihin, mutta pääasiassa se oli merivalta. Karthagon laajentuessa läntisellä Välimerellä, se joutui vastakkain nousevan Rooman valtakunnan kanssa. 200-luvulla ennen ajanlaskun alkua Rooma kävi voitokkaasti ensimmäisen ja toisen puunilaissodan Karthagoa vastaan. Sotien seurauksena Karthago muuttui pieneksi, berberien armoilla olevaksi afrikkalaiseksi valtioksi. Peläten Karthagon uutta nousua roomalaiset aloittivat vuonna 149 eaa. kolmannen puunilaissodan, ja tuhosivat Karthagon vuonna 146 eaa. Sodan jälkeen Tripolitania annettiin Rooman liittolaisen, Numidian berberikuninkaan hallittavaksi. Myöhemmin siitä tuli kuitenkin Rooman provinssi.

Puunilaisuuden vaikutus Pohjois-Afrikkaan oli kuitenkin pysyvämpi. Berberit yhdistelivät puunilaisia kultteja omiin uskontoihinsa ja puunin kieltä puhuttiin Tripolitaniassa ja rannikon berberiviljelijöiden keskuudessa vielä Rooman valtakunnan myöhäiskaudella.

Kyrenaika ja kreikkalaiset

pystyKyreneläinen raha, jonka kuvituksessaa esiintyy silphium-kasvi.

Kreikkalaiset merenkulkijat olivat jo vuosisatojen ajan tutkineet Pohjois-Afrikan rannikkoa, mutta pysyviä siirtokuntia he perustivat sinne vasta 600-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Perimätiedon mukaan liikakansoituksen vaivaaman Theran saaren asukkaat saivat Delfoin oraakkelilta käskyn muuttaa Pohjois-Afrikkaan, jonne he vuonna 631 eaa. perustivat Kyrenen kaupungin. Kaupungin sijaintiin vaikuttivat berberioppaat, jotka johdattivat kreikkalaiset 20 kilometriä sisämaahan hedelmälliselle ylätasangolle, jossa berbereiden mukaan "reikä taivaassa" toisi siirtokunnalle runsaat sateet.

Kreikkalaiset perustivat seuraavan 200 vuoden aikana neljä muutakin kaupunkia: Barken eli nykyisen Al Marjn, Euesperideen eli nykyisen Bengasin, Taukheiran eli nykyisen Tukrahin sekä Apollonian (nyk. Susah), Kyrenen satamakaupungin. Yhdessä Kyrenen kanssa nämä kaupungit tunnettiin nimellä Pentapolis, viisi kaupunkia. Ne kilpailivat usein keskenään, eikä yhteistyö ollut niille helppoa edes yhteisen vihollisen uhatessa. Emäkaupunki Kyrene antoi sittemmin nimensä koko alueelle.

Pentapoliin kreikkalaiset vastustivat onnistuneesti sekä egyptiläisten valloitusyrityksiä idästä että karthagolaisten hyökkäyksiä lännestä. Vuonna 525 eaa. Persian kuningas Kambyses II valloitti sekä Egyptin että Kyrenaikan, ja kahden seuraavan vuosisadan aikana Kyrenaika kuului joko Persian tai Egyptin valtakuntaan. Kun Aleksanteri Suuri saapui Kyrenaikaan vuonna 331 ennen ajanlaskun alkua, kreikkalaiset tervehtivät häntä iloiten. Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeen hänen valtakuntansa jaettiin makedonialaisten kenraalien kesken, ja Kyrene yhdessä Egyptin kanssa liitettiin Ptolemaios I:n valtakuntaan. Kyrenaikan muut kaupunkivaltiot jatkoivat itsenäisinä. Myöhemmin Pentapoliksesta muodostettiin liittovaltio, jota johti yleensä Ptolemaiosten hallitsijasukuun kuulunut kuningas. Pentapoliksen viimeinen kreikkalainen hallitsija, Ptolemaios Apion, luovutti Kyrenaikan Rooman valtakunnalle, joka virallisesti liitti sen itseensä vuonna 74 eaa. ja muodosti siitä myöhemmin yhdessä Kreetan kanssa roomalaisen Creta et Cyrenen provinssin.

Pentapoliksen poliittiset myllerrykset eivät vaikuttaneet sen taloudelliseen ja kulttuuriseen kehitykseen. Alue rikaistui tuottamalla muun muassa viljaa, viiniä, villaa ja silphiumia, sittemmin kadonnutta yrttiä, jota kasvoi vain Kyrenaikassa. Kyrenestä tuli helleenisen maailman älyllinen ja taiteellinen keskus, joka tunnettiin lääketieteellisestä koulustaan, oppineiden akatemioista sekä arkkitehtuuristaan. Myös hedonistinen kyreneläisten koulukunta asettui kaupunkiin.

Fezzan ja garamantit

German kasbah eli linnake paljastui arkeologisissa kaivauksissa.

Pääartikkeli: Garamantit

Sillä aikaa kun puunilaiset ja kreikkalaiset hallitsivat rannikkoa, hallitsivat Fezzanin aluetta garamantit, berbereistä ja Saharan paimentolaisista polveutunut heimokansa joka saapui alueelle ennen vuotta 1000 eaa. Fezzanin autiomaassa he muodostivat voimakkaan kuningaskunnan, jonka halki kauppareitit läntisestä Sudanista Välimerelle kulkivat. Garamantit jättivät jälkeensä lukuisia tifinagh-kaiverruksia, mutta näiden ja Herodotoksen sekä muiden klassisten kirjailijoiden havaintojen lisäksi tästä merkillisestä kansasta tiedettiin vain vähän ennen modernien arkeologisten metodien kehittymistä.

Garamantien poliittinen valta rajoittui noin 400 kilometriä pitkään keitaiden ketjuun Wadi Ajalissa, mutta pääkaupungistaan Garamasta (nyk. Germa) käsin he hallitsivat aavikoiden karavaaneja aina Ghadamiksesta Niger-joelle ja Egyptistä Mauretaniaan. Karthagolaiset palkkasivat heitä kuljettamaan muun muassa kultaa ja norsunluuta Sudanista varastoihinsa Välimerellä. Garamantit rakensivat laajoja, foggaroiksi kutsuttuja maanalaisia kastelutunneleita, joiden avulla he saattoivat viljellä muuten kuivaa maata. Garamantien vauraudesta ja teknisestä taitavuudesta todistavat myös heidän kivestä rakennetut kaupunkinsa, sekä yli 50 000 pyramidi-hautakammiota.

Rooman valtakausi

Kyrenen raunioita.

Yli 400 seuraavan vuoden ajan Tripolitania ja Kyrenaika olivat hyvinvoivia roomalaisia provinsseja, jotka kuuluivat kosmopoliittiseen valtioon, jonka kansalaisilla oli yhteinen latinan kieli, yhteinen oikeusjärjestelmä ja yhteinen roomalainen identiteetti. Kauppiaita ja käsityöläisiä eri puolilta Rooman valtakuntaa saapui Pohjois-Afrikkaan, mutta Tripolitanian kaupungit säilyttivät puunilaisen kulttuurinsa ja Kyrenaikan kaupungit kreikkalaisen. Tripolitaniasta tuli merkittävä oliiviöljyn tuottaja ja Kyrenaikan vientituotteita olivat viini, lääkkeet ja hevoset. Maaseudun väestön enemmistö koostui berberimaanviljelijöistä, jotka lännessä olivat omaksuneet puunilaisen kulttuurin.

Vaikka Rooman valtakunnan afrikkalaiset provinssit hyötyivät Pax Romanasta siinä missä muutkin imperiumin osat, ei alue jäänyt vaille taisteluita ja sodan uhkaa. Tripolitanian ja Kyrenaikan välissä, Sirtican aavikolla barbaariheimot häiritsivät provinssien välistä liikennettä, ja Rooman armeija onnistui rauhoittamaan Sirtican vasta ensimmäisen vuosisadan lopussa. Tämän jälkeen kaupankäynti sekä maitse että meritse alueen satamien välillä oli turvallista yli kahden vuosisadan ajan. Rooman joukot turvasivat myös asutuskeskuksia aavikon nomadien hyökkäyksiltä. Kyrenaikaa turvasi 5 500 miehen vahvuinen, paikallisista värvätty armeija. Tripolitanialla oli oma armeija, jota vahvistivat provinssin rajamailla heimosoturit. Vaikka sotaretket ulottuivat ajoittain syvällekin Fezzaniin, pyrki Rooma hallitsemaan lähinnä niitä alueita, joilla oli taloudellista merkitystä ja joita pystyi puolustamaan käytettävissä olleilla joukoilla.

Juutalaisten kapina ja kristinuskon saapuminen

Ptolemaiosten valtakaudella Kyrenaikaan oli syntynyt laaja juutalais­yhteisö, joka laajeni kymmenillä tuhansilla juutalaisilla Palestiinan suuren juutalais­kapinan kukistuttua ja roomalaisten tuhottua Jerusalemin vuonna 70 jaa. Osa pakolaisista suuntasi aavikolle ja omaksui nomadien elämäntavan kantaen suurta kaunaa Rooman valtakunnalle. He elivät yhdessä berberien kanssa käännyttäen jopa kokonaisia heimoja juutalaisuuteen. Vuonna 115 Kyrenaikan juutalaiset nousivat kapinaan Rooman valtakuntaa vastaan, ja kapina, toinen juutalaissota, laajeni pian Egyptin kautta takaisin Palestiinaan. Kun kapina kukistettiin vuonna 118, kapinalliset olivat hävittäneet Kyrenaikan ja ryöstäneet Kyreneen kaupungin. Kolmen vuoden aikana kapinassa menetti henkensä noin 200 000 roomalaista ja kreikkalaista, ja Kyrenaikan jälleenrakentaminen aikaisempaan loistoonsa kesti vähintään vuosisadan. Kapina ei ulottunut Tripolitaniaan, jolle ajanjakso oli rauhan ja vaurauden aikaa.

Järjestäessään uudelleen Rooman valtakuntaa vuonna 300 keisari Diocletianus erotti Kyrenaikan ja Kreetan toisistaan ja muodosti niistä Ylä-Libyan ja Ala-Libyan provinssit. Silloin ensimmäisen kerran nimeä Libya käytettiin hallinnollisen jaon yhteydessä. Kun Rooman valtakunta vuonna 395 lopullisesti jakautui Itä- ja Länsi-Rooman valtakuntiin, Libya eli Kyrenaika liitettiin Itä-Roomaan ja Tripolitania Länsi-Roomaan.

Kristinusko saapui Rooman afrikkalaisiin provinsseihin 100-luvun alussa, ja se sai nopeasti kannatusta kaupungeissa ja orjien keskuudessa. 300-luvun lopulla kristinusko oli muuttunut provinsseissa vallitsevaksi. Alusta lähtien Tripolitanian ja Kyrenaikan kirkot kehittivät paikallisia piirteitä. Tripolitanian kirkko kuului Paavin tuomiovaltaan, kun taas Kyrenaikan kirkko suuntautui itään ja kuului koptilaiseen kirkkoon ja Aleksandrian patriarkan alaisuuteen.

Vandaalien aika

Vandaalit saapuivat Espanjan kautta Pohjois-Afrikkaan kapinoivan roomalaisen virkamiehen kutsumina vuonna 429. Vandaalit perustivat johtajansa Geiserikin johdolla Vandaalien kuningaskunnan, jonka pääkaupungiksi tuli Karthago. Vaikka roomalaiset joutuivatkin myöntymään vandaalien ylivallalle Tripolitaniassa ja suuressa osassa Pohjois-Afrikkaa, hallitsivat vandaalit lähinnä taloudellisesti tärkeimpiä alueita. Vandaalit muodostivat erillisen soturikastin, jota kiinnosti lähinnä verojen keruu ja maa-alueiden hyödyntäminen. Siviilihallinnon tehtävät he jättivät roomalaisille. Pohjois-Afrikasta käsin vandaalit valloittivat Sardinian ja Korsikan, sekä suorittivat hyökkäyksiä Italiaan, ryöstäen Rooman kaupungin vuonna 455. Ajan myötä vandaalien sotaisuus tyyntyi, ja heidän valtakuntansa kukistui vuonna 533 itäroomalaisen sotapäällikkö Belisariuksen aloitettua Pohjois-Afrikan takaisinvaltaamisen Rooman valtakunnalle.

Tämän jälkeen Bysantin valta Tripolitaniassa rajoittui pitkälti rannikolle, ja sielläkin olivat kaupunkien ympärille rakennetut muurit ja linnoitetut maatilat osoituksina Rooman vallan hataruudesta. Alueen vauraus oli vandaalien vallan aikana huvennut ja vanha roomalainen poliittinen ja sosiaalinen järjestys kadonnut. Vandaalien rauhaan jättämien alueiden asukkaat olivat hakeneet turvaa heimopäälliköiltä, eivätkä he autonomiaan tottuneina suostuneet palaamaan roomalaisvallan alle. Tripolitanian ollessa vandaalien vallassa oli Kyrenaika pysynyt Bysantin sotilaallisena etuvartiona. Epäsuositut bysanttikuvernöörit määräsivät kovia veroja rahoittaakseen sotilasmenoja. Mutta kaupungit ja niiden julkiset toiminnot, kuten kastelujärjestelmät, jäivät huomiotta. Bysantin valtakausi pidensi kuitenkin roomalaiskautta vielä puolellatoista vuosisadalla ja torjui berberinomadien valtapyrkimykset rannikolla.

Keskiaika

Profeetta Muhammadin kuoleman aikaan vuonna 632 oli hän seuraajineen saanut käännytettyä useimmat Arabian niemimaan heimoista ja kaupungeista monoteistiseen islamin uskoon. Islamin koettiin yhdistävän yksittäisen uskovan ja yhteiskunnan kaikkivoivan Allahin alaisuuteen. Tämän vuoksi islamilaiset hallitsijat käyttivät sekä maallista että uskonnollista valtaa.

Seuraavan sukupolven aikana arabien armeijat veivät islamia Arabiasta pohjoiseen ja itään sekä toisaalta länteen Pohjois-Afrikkaan. Vuonna 642 kalifi Umar ibn al-Khattabin arabikenraali Amr ibn al As valloitti Kyrenaikan ja pystytti päämajansa Barkeen. Kaksi vuotta myöhemmin hän muutti Tripolitaniaan, jossa hän jyräsi eristäytyneet bysanttivaruskunnat. Vuosikymmenen loppuun mennessä arabien valta alueella vakiintui.

Kenraali Uqba ibn Nafi valloitti Fezzanin vuonna 663 ja pakotti German antautumaan. Berberit jatkoivat sitkeästi vastarintaa Tripolitaniassa, hidastaen arabien etenemistä länteen. 700-luvun alussa arabit kuitenkin valloittivat koko Maghrebin alueen, työntyen vuonna 710 Marokkoon ja Atlantin rannikolle. Vuosina 712−715 arabit valloittivat lähes koko Espanjan. Islamilainen Espanja, Maghreb (johon sisältyi Tripolitania) sekä Kyrenaika organisoitiin järjestelmällisesti Damaskoksen Umaijadien kalifaatin poliittisen ja uskonnollisen johdon alaisuuteen.

Pohjois-Afrikkaa hallinneiden arabien ihanteena oli, kuten muuallakin islamilaisessa maailmassa 700-luvulla, poliittisen ja uskonnollisen yhtenäisyyden aikaansaaminen šariaa noudattavan kalifaatin alaisuudessa. Arabien oli helppo hallita rannikon maanviljelysalueita ja kaupunkeja, jotka kukoistivat jälleen heidän suojeluksessaan. Kaupunkilaiset arvostivat arabien tarjoamaa turvallisuutta, joka helpotti rauhanomaista kaupankäyntiä, kun puunilaistuneet maanviljelijät puolestaan kokivat hengenheimolaisuutta seemiläisten arabien kanssa. Koptilaiseen kirkkoon kuuluneet monofysiitit kokivat muslimien vapauttavan heidät Bysantin sorron alaisuudesta. Berbereiden yhteisölliset ja edustukselliset heimoinstituutiot olivat kuitenkin ristiriidassa arabien Bysantista omaksuman autoritaarisen ja henkilökohtaista valtaa korostavan hallitsemistavan kanssa. Arabien kammotessa barbaareina pitämiään berbereitä, näkivät sisämaan berberit usein arabit pelkästään ylimielisinä ja brutaaleina sotilaina, joita kiinnosti vain verojen kerääminen.

Arabit muodostivat kaupunkilaisen eliitin Pohjois-Afrikkaan, jonne he olivat saapuneen valloittajina ja lähetyssaarnaajina, eivät siirtolaisina. Arabien armeijat matkasivat ilman naisia, ja sotilaat menivätkin usein naimisiin paikallisten kanssa, levittäen näin arabikulttuuria ja islaminuskoa kaupunkiväestön ja viljelijöiden keskuuteen. Vaikka sisämaan heimot vastustivatkin arabien poliittista valtaa, omaksuivat hekin nopeasti islaminuskon. Heimot kuitenkin kehittivät islamia omia tapojaan vastaavaksi, muodostaen usein eri uskonlahkoja.

Arabien valloituksen jälkeen Pohjois-Afrikkaa hallitsivat perättäiset amirit eli komentajat. Vuoteen 750 saakka amirit olivat Damaskoksen kalifin alaisia. Islamilaisen maailman keskuksen siirryttyä Bagdadiin, vastasivat amirit vuoden 750 jälkeen Bagdadin kalifille. Vuonna 800 kalifi Harun al Rashid asetti amiriksi Ibrahim ibn Aghlabin, joka muodosti perinnöllisen dynastian Kairouaniin. Dynastia hallitsi Ifriqiyaa ja Tripolitaniaa autonomisena valtiona, joka kuitenkin oli kalifin hengellisen ohjauksen alainen ja nimellisesti tunnusti kalifin valtionpäämiehekseen. Aghlabidi-dynastian amirit korjauttivat roomalaisten rakentamat ja sittemmin laiminlyödyt kastelukanavat, saivat alueen maatalouden jälleen ylijäämäiseksi ja kaupungit uudelleen kukoistamaan. Poliittisen ja sosiaalisen hierarkian yläpäässä olivat byrokraatit, sotilaskasti sekä kauppiaiden, oppineiden ja virkamiesten muodostama arabieliitti. Myös suuren juutalaisyhdyskunnan jäseniä palveli amirien virkamiehinä kaupungeissa. Islaminuskon omaksuneet saivat yleensä säilyttää perheensä tai luokkansa perinteisen, roomalaisajoilta peräisin olevan valta-aseman. Kaupungeissa eli myös hupeneva, latinaa puhuva ja kristinuskoa tunnustava vähemmistö aina 1000-luvulle saakka. Monin paikoin Aghlabidi-dynastia haastoi Bysantin valtakunnan poliittisen vallan. Valloitettuaan Sisilian dynastialla oli myös aktiivinen osa Italian sisäpolitiikassa.

1900-luku ja itsenäinen Libya

Libya ottomaaneilta Italialle

Pääartikkeli: Italian Libya

Libya päätyi Italian valtaan Italian 3. lokakuuta 1911 aloittaman Tripolitanian sodan tuloksena. Libyan naapurimaista Tunisia oli jo ajautunut Ranskan protektoraatiksi, ja italialaiset pelkäsivät Saksan pureutuvan Tripolitaniaan ennen heitä.

Toisen maailmansodan aikana Libyassa käytiin vuosina 1941-1943 jatkuvia taisteluja. Britit valtasivat Libyan Egyptiin pyrkineiltä italialaisilta ja heitä tukemaan tulleilta saksalaisilta joukoilta. Sodan jälkeen maa jäi Yhdistyneiden kansakuntien valvontaan, mutta maassa oli edelleen myös paljon italialaisia.

Libyan lippu vuosina 1951–1969 ja 2011-.

Itsenäistyminen

Yhdistyneiden kansakuntien päätöksen mukaisesti Libyasta tuli itsenäinen 24. joulukuuta 1951. YK:n yleiskokous oli hyväksynyt jo 21. marraskuuta 1949 päätöslauselman, jonka mukaan Libyan piti itsenäistyä vuoden 1952 uudenvuodenpäivään mennessä.

Libyan liittovaltiokuningaskunta

Itsenäistyessään Libya muodostui kolmesta osasta: Tripolitaniasta, Kyrenaikasta ja Fezzanista. Valtion nimeksi tuli Libyan yhdistynyt kuningaskunta (Al-Mamlaka Al-Libija Al-Motahidda), ja sitä johti liittovaltiona kuningas Mohammed Saied Idris as-Senussi (Idris I) kahdesta pääkaupungista, Tripolitanian Tripolista ja Kyrenaikan Bengasista. 7. lokakuuta 1963 valtiosta tuli yhtenäisvaltio, Libyan kuningaskunta (Al-Mamlaka Al-Libija), jolla oli kuitenkin edelleen kaksi pääkaupunkia.

Libyan arabitasavalta

Upseerit kaappasivat 1. syyskuuta 1969 kuninkaalta vallan, ja Libyasta tuli Libyan arabitasavalta, jossa valtaa piti eversti Muammar Gaddafin johtama vallankumousneuvosto.

Arabitasavaltojen liitto Syyrian ja Egyptin kanssa

Arabitasavaltojen liitto.

Gaddafista tuli 1970-luvulla arabiyhtenäisyyden johtava puolestapuhuja. Vaikka muut arabihallinnot periaatteessa hyväksyivät ajatuksen yhtenäisestä arabivaltiosta, useimmat niistä eivät pitäneet ajatusta realistisena tai ajankohtaisena.

Vuoden 1970 aikana Gaddafi keskusteli Egyptin ja Sudanin johtajien kanssa tavoitteena jonkinlainen arabiunioni. Gamal Abdel Nasserin kuoltua saman vuoden syyskuussa keskustelut jatkuivat hänen seuraajansa Anwar Sadatin kanssa. Syyria otettiin mukaan keskusteluihin Hafiz al-Assadin pyynnöstä hänen noustuaan Syyrian johtajaksi. Huhtikuussa 1971 Egyptin, Libyan ja Syyrian johtajat ilmoittivat arabiliittovaltion muodostamisesta ja allekirjoittivat perustuslakiluonnoksen, joka hyväksyttiin ylivoimaisella enemmistöllä kunkin maan kansanäänestyksessä.

Valtioliitto astui voimaan virallisesti 1. tammikuuta 1972. Liittovaltiolle tehtiin pitkällemeneviä suunnitelmia maiden yhtenäistämiseksi, mutta käytännössä toteutettiin vain symbolisia eleitä, kuten yhteinen lippu. Virallisesti liittovaltio lakkautettiin maaliskuussa 1977.

Egyptin ja Syyrian suunnittelema jom kippur -sota lokakuussa 1973 oli Libyalle pettymys, koska se ei olisi halunnut Egyptin tekevän aselepoa Israelin onnistuneen vastahyökkäyksen jälkeen.

Skismaa Egyptin kanssa

Gaddafi syytti Sadatia pelkuruudesta, joka vastasi syytöksiin ilmoittamalla vaikuttaneensa siihen, ettei Libya pystynyt tuhoamaan matkustajalaiva Queen Elisabeth II:a Välimerellä. Laivalla oli matkustajina myös juutalaisia turisteja. Tämän jälkeen Libyan ja Egyptin suhteet kylmenivät. Ensimmäisen öljykriisin suomin vientituloin Libya alkoi varustautua voimakkaasti. Heinäkuussa 1977 etenivät egyptiläiset joukot lyhyen matkan Libyan alueelle. Tilanne saatiin kuitenkin rauhoitetuksi Algerian välityksellä. Konfliktin tuloksena Libyassa työskennelleet egyptiläiset karkotettiin maasta.

Sadatin syyskuussa 1978 Israelin kanssa solmima Camp Davidin rauhansopimus jom kippur -sodan päättämiseksi oli Libyalle liikaa. Se organisoi vastustusrintaman joulukuussa 1977 yhdessä Syyrian, Algerian, Etelä-Jemenin ja PLO:n kanssa.

Yhteistyötä PLO:n ja Syyrian kanssa

Vastustusrintama johti siihen, että Syyria ja Libya tukivat persialaista Irania arabialaisen Irakin aloittamassa, syyskuussa 1980 alkaneessa Irakin-Iranin sodassa, mikä johti välien kiristymiseen Irakin ja Saudi-Arabian kanssa. Myös Yhdysvallat tuki Irakia Iranin panttivankikriisin seurauksena.

Epäonnistuttuaan valtioliitossaan Tunisian kanssa, teki Egypti toisen valtioliiton niin ikään Irania tukevan, diplomaattisesti arabimaailmasta eristetyn Syyrian kanssa syyskuussa 1980. Egypti sitoutui maksamaan Syyrian asehankinnoista syntyneen miljardin dollarin velan Neuvostoliitolle.

Terroriepäily

Presidentti Ronald Reaganin kaudella Yhdysvaltojen suhteet Libyaan, Syyriaan ja PLO:hon olivat jännittyneet. Toisaalta Libyan liittolaisen Syyrian ja Israelin väliset suhteet olivat heikot. Libya puolestaan oli osoittanut avoimesti tukensa Islamilaiselle tasavallalle eli Iranille. Israel käynnisti vuonna 1982 PLO:n sekä Syyrian vastaisen Rauha Galileaan -operaation, minkä tarkoituksena oli miehittää Etelä-Libanon. Päämääränä oli yhteistyössä Libanonin maroniittikristittyjen falangeista koostuvan SLA:n avulla eliminoida PLO:n Israelin vastainen toiminta Libanonin alueelta.

Yhdysvalloilla oli vahvat epäilykset siitä, että Libya tukee monin tavoin kansainvälistä terrorismia. Tämän johdosta maa lopulta ryhtyi vastatoimiin.

Kuuluisin terroriepäilyjä synnyttänyt tapahtuma oli Pan Amin matkustajakoneen 270 kuolonuhria aiheuttanut räjähdys Skotlannin yläpuolella Lockerbiessa 1988. Vuonna 1992 YK langetti Libyalle pakotteita painostaakseen maata luovuttamaan kaksi pommi-iskusta epäiltyä. Vuonna 2001 toinen heistä tuomittiin elinkautiseen vankeuteen, toinen vapautettiin.

Britanniassa ja Yhdysvalloissa Libyan on arveltu tukeneen muun muassa Irlannin tasavaltalaisarmeijaa IRA:ta, Baskien separatistijärjestöä ETA:a, Sierra Leonen yhdistynyttä vallankumousrintamaa sekä olleen yhteyksissä Filippiinien separatistiseen islamistiryhmään Abu Sayyafiin ja Al-Qaidaan.

Vuonna 2004 Britannian pääministeri vieraili Libyassa. Vierailu oli ensimmäinen 60 vuoteen. 2006 Yhdysvallat solmi jälleen diplomaattisuhteet Libyaan, ja vuonna 2008 ulkoministeri Condoleezza Rice kävi maassa valtiovierailulla.

Mielenosoitukset ja sisällissota 2011

Pääartikkeli: Libyan sisällissota

Tammikuussa vuonna 2011 Libyassa puhkesi mellakoita hallitusta vastaan. Niitä inspiroi Tunisian vallankumouksesta levinneet yhteiskunnalliset levottomuudet, jotka aiheuttivat kuohuntaa monissa Lähi-idän arabimaissa. Libyan hallitusta puolustavat asejoukot käyttivät raskasta aseistusta mielenosoittajia vastaan. Ainakin 600 henkilöä kuoli. Libyalaisia diplomaatteja ja pari ministeriä loikkasi pois Libyan hallinnon puolelta, koska hallinto oli surmauttanut aseistamattomia mielenosoittajia. 24. helmikuuta 2011 mennessä monia maan itäosan kaupunkeja oli irtautunut Gaddafin hallituksen ohjauksesta ja länsiosakin oli vaihtamassa puoltaan. Muun muassa Tobruk ja Bengasi olivat joutuneet hallituksen vastustajien haltuun sotilaiden vaihdettua siellä puoltaan.. Gaddafin valta näytti olevan luhistumassa. Silti Gaddafi sanoi televisiossa, ettei pakene vaan taistelee marttyyrikuolemaan asti. Gaddafi kutsui mielenosoittajia sekä terroristeiksi että rotiksi ja sanoi, että nämä ansaitsevat maan lakien mukaan kuolemantuomion. Gaddafin joukot toimivatkin laajasti mielenosoittajia vastaan käyttäen kyynelkaasua ja raskaita aseita.

YK:n turvallisuusneuvosto ja Yhdysvallat tuomitsivat Libyan hallituksen mielenosoittajiin kohdistaman väkivallan. Maaliskuun puolivälissä hallitus näytti edenneen taisteluissaan, kun se oli onnistunut saartamaan kapinalliset Misrataan ja ahdisteli jo Bengasia, joka oli suurin kapinallisten valvoma kaupunki. Nyt Libya oli käytännössä sisällissodassa. Tällöin YK valtuutti länsimaat ilmaiskuihin Libyan hallituksen joukkoja vastaan. Hyökkäys Bengasissa pysähtyi, mutta saarretun Misratan tilanne oli huononemassa. Muun muassa Britannia moukaroi Libyan ilmavoimia ja ilmatorjuntaa 23. maaliskuuta 2011 ja valmistautui iskuihin Libyan maajoukkoja vastaan. Samaan aikaan Libyan joukkojen kerrottiin muodostavan siviileistä ihmiskilpiä ja soluttautuvan siviilien joukkoon niin, että ilmasta käsin on miltei mahdoton toimia niitä vastaan. Hetken aikaa kapinalliset näyttivät olevan itäisellä rintamalla voitolla, mutta paremmin aseistettu ja johdettu Gaddafin armeija pysäytti sen. Misrataan saarretut kapinalliset ajoivat hallituksen joukot pois kaupungin läheltä toukokuussa. Gaddafi julisti yhä tappiota sekä kapinallisille että länsimaille. Sota ajautui keväällä 2011 ratkaisemattomaan tilanteeseen. Varsinkin itäinen rintama juuttui kiinni. 20. huhtikuuta kapinallisryhmiä oli soluttautunut Tripoliin, missä taistelut jatkuivat. Elokuussa 2011 kapinalliset alkoivat edetä lännen vuorilla ja vallata Tripolin lähellä sijaitsevia kaupunkeja.

Kapinalliset valtasivat pian suuren osan kaupungista ja vangitsivat Gaddafin pojat. Maanantai-aamupäivällä 22. elokuuta taisteltiin Gaddafin tukikohdan ympärillä, jossa Gaddafi luultavasti oli. Seuraavien päivien aikana kapinalliset saivat valvontaansa melkein koko Tripolin ja Gaddafin tukikohdan. Kapinalliset saattoivat elokuun viimeisellä viikolla julistaa Tripolin pääkaupungikseen, vaikka kaupungissa ja muualla maassa oli yhä sota ja muita levottomuuksia. Lisäksi Gaddafi oli yhä kadoksissa.

Lokakuun puolivälin jälkeen kapinalliset valtasivat Bani walidin, ja Sirtin saartorengas kiristyi. 19. lokakuuta kapinalliset valtasivat Sirtinkin. Tällöin Gaddafi yritti paeta autosaattueessa. NATO pysäytti autosaattueen etenemisen ilmaiskulla, ja saattueessa olleiden ja kapinallisten välillä alkoi tulitaistelu. Gaddafi pakeni taistelua viemäritunneliin, mistä hänet vangittiin. Pian Gaddafi haavoittui olkapäähän ja myöhemmin päähän. Vielä 20. lokakuuta oli epäselvää, kuoliko Gaddafi tulitaistelussa harhaluotiin – omiensa vai kapinallisten ampumana. Kapinallisten väitettiin pahoinpidelleen ja tappaneen Gaddafin. YK vaati tutkimusta Gaddafin kuolemaan johtaneista tapahtumista.

Lähteet

• Metz, Helen Chapin (toim.), Berry, LaVerle (historiaosio): Libya: a country study. Washington D.C.: Federal Research Division, Library of Congress, 1989. OCLC 19122696 Teoksen verkkoversio (viitattu 18.3.2009). (englanniksi)

Kirjallisuutta

• Christides, Vassilios: Byzantine Libya and the March of the Arabs Towards the West of North Africa. Oxford: British Archaeological Reports, 2000. ISBN 1841711330 (englanniksi)
• Vandewalle, Dirk: A history of modern Libya. Cambridge: Cambridge University Press, 2006. ISBN 978-0-521-61554-9 (englanniksi)
• Wright, John: The Emergence of Libya: Selected Historical Essays. Lontoo: Society for Libyan Studies, 2008. ISBN 1900971062 (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Libyan historia Wikimedia Commonsissa

Afrikan historia maittain

• Algeria
• Angola
• Benin
• Botswana
• Burkina Faso
• Burundi
• Djibouti
• Egypti
• Eritrea
• Etelä-Afrikka
• Etelä-Sudan
• Etiopia
• Gabon
• Gambia
• Ghana
• Guinea
• Guinea-Bissau
• Kamerun
• Kap Verde
• Kenia
• Keski-Afrikan tasavalta
• Komorit
• Kongon demokraattinen tasavalta
• Kongon tasavalta
• Lesotho
• Liberia
• Libya
• Madagaskar
• Malawi
• Mali
• Marokko
• Mauritania
• Mauritius
• Mosambik
• Namibia
• Niger
• Nigeria
• Norsunluurannikko
• Päiväntasaajan Guinea
• Ruanda
• Sambia
• São Tomé ja Príncipe
• Senegal
• Seychellit
• Sierra Leone
• Somalia
• Sudan
• Swazimaa
• Tansania
• Togo
• Tšad
• Tunisia
• Uganda
• Zimbabwe