Madagaskarin historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Madagaskarin historia alkaa saaren ensimmäisten asukkaiden saapumisesta 500–300-luvuilla eaa. ja jatkuu itsenäisen Madagaskarin kuningaskunnan sekä Ranskan siirtomaahallinnon läpi vuonna 1960 itsenäistyneeseen Madagaskarin tasavaltaan.

Esi- ja varhaishistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Madagaskarin asuttamisesta on erilaisia hypoteeseja. Eräiden tutkijoiden mukaan ensimmäiset asukkaat saapuivat nykyisen Indonesian alueelta, toisten mielestä Afrikasta. Madagaskarilaisten historioitsijoiden mukaan saaren asuttaminen tapahtui kahdessa vaiheessa. Ensimmäisinä saapuivat 500–300-luvuilla eaa. austronesialaiset, jotka olivat sitä ennen siirtyneet Kaakkois-Aasian saarille nykyisten Vietnamin ja Kiinan rannikolta. Malaijinsukuista kieltä puhunut toinen aalto muutti saarelle ajanlaskumme ensimmäisten vuosisatojen aikana. Asutus levisi itärannikolta ensin ylätasangolle ja sieltä edelleen saaren muihin osiin. Arabialaiset kauppiaat ja swahilit saapuivat Madagaskarin koillisrannikolle Afrikan itäosasta 600-luvun tienoilla. Arabien vaikutuksesta rannikolle syntyi islamilaistuneita etnisiä ryhmiä. Lähes kaikki myöhemmät muuttajat ovat sulautuneet aasialaisperäisiin malagasseihin. Ulkoisen ja sisäisen muuttoliikkeen sekä maantieteellisten olosuhteiden vaikutuksesta muodostui 18 malagassiryhmää, jotka poikkeavat toisistaan lähinnä elinkeinojensa perusteella. Kumpuilevalla länsitasangolla asuvat sakalavat harjoittavat karjanhoitoa, ylätasangon merinat ja heidän eteläpuolellaan asuvat betsileot riisinviljelyä, itärannikon betsimisarakat trooppista maanviljelyä, lounaisrannikon vezot kalastusta ja niin edelleen.[1]

1500–1600-luvuilla saarelle syntyi etnisten ryhmien muodostamia valtioita. Länsirannikolla sakalavojen Menabe rikastui orjakaupalla, mutta hajosi 1700-luvulla sisäisiin ristiriitoihin, kunnes vuosisadan loppupuolella se yhdistyi uudelleen. Pohjoisen sakalavavaltion Boinan perustaja Andriamandisoarivo (hallitsi vuosina 1685–1710) alisti valtaansa saaren koko pohjoisosan. Boinan tärkeimmästä satamasta Mahajangasta tuli länsirannikon suurin kauppapaikka ja orjakaupan keskus. Vuosina 1780–1808 hallinnut Ravahiny yhdisti Boinan veristen sisällissotien jälkeen.[2]

Valtioista merkittävin oli merinojen muodostama Imerina. Sen hallitsija Andrianjaka (hallitsi noin 1610–1630) laajensi sen aluetta ja perusti Antananarivon. Imerinasta kehittyi feodaalivaltio, jossa harjoitettiin keinokasteluun perustuvaa maanviljelyä ja raudantuotantoa. Valtio kävi kauppaa naapureidensa ja rannikon kauppiaiden kanssa. Vuonna 1710 kuolleen Andriamasinavalonan jälkeen Imerina kärsi sisäisestä hajanaisuudesta ja naapurikansojen hyökkäyksistä. Suku- ja heimoyhteisöt säilyivät useilla etnisillä ryhmillä siirtomaa-aikaan saakka.[3]

Eurooppalaisista Madagaskarin löysi ensimmäisenä portugalilainen Diogo Dias vuonna 1500. Ranskalaiset perustivat vuonna 1642 Sainte-Marien siirtokunnan (nykyinen Nosy Boraha) ja vuonna 1643 Fort Dauphinin kauppa-aseman (nykyinen Taolagnaro), jotka paikallinen väestö hävitti vuonna 1674. Myös englantilaiset ja hollantilaiset tekivät 1600–1700-luvuilla epäonnistuneita valloitusyrityksiä. Samaan aikaan itärannikon lahdista tuli eurooppalaisten merirosvojen turvapaikkoja. Eurooppalaisten ja paikallisten naisten avioliittojen tuloksena syntyi huomattava mulattiryhmä. Ranskalaiset valtasivat Sainte-Marien saaren vuonna 1750 ja perustivat vuonna 1774 linnakkeita Antongilinlahdelle.[3]

Andrianampoinimerina, Imerinan kuningassuvun hallitsija. Maalaus on vuodelta 1905 eikä ole siis näköismaalaus.

Madagaskarin kuningaskunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eurooppalaisten muodostama uhka vauhditti Madagaskarin valtiollista yhdistymistä. Vuosina 1787–1810 hallinnut Andrianampoinimerina alisti valtaansa koko Imerinan alueen. Hänen poikansa Radama I (hallitsi vuosina 1810–1828) valloitti suurimman osan saarta ja julistautui vuonna 1818 Madagaskarin kuninkaaksi. Hän solmi kauppasopimuksen Britannian kanssa ja kutsui pääkaupunkiinsa englantilaisia lähetyssaarnaajia. 1800-luvun alussa lähetyssaarnaajat loivat latinalaiseen kirjaimistoon perustuvan malagassin kirjakielen. Vuosina 1828–1861 hallinnut Ranavalona I karkotti englantilaiset ja kävi sotaa ranskalaisia vastaan. Kristinuskon harjoittaminen kiellettiin vuonna 1835. Britannia ja Ranska julistivat Madagaskarin kauppasaartoon ja pommittivat vuonna 1845 Toamasinan satamaa. Vuosina 1861–1863 hallinnut Radama II lakkautti vakinaisen armeijan ja antoi eurooppalaisille huomattavia etuoikeuksia. Hänet tapettiin vuonna 1863 puhjenneessa kapinassa.[3]

Pääministeri Rainilaiarivonyn johtama hallitus kehitti maan hallintoa ja loi talonpojista uuden etuoikeutetun palvelussäädyn. Orjuutta rajoitettiin ja ulkomaankauppaa kehitettiin. Maahan perustettiin sokeritehtaita sekä vanilja- ja kahviviljelmiä. Antananarivo, Fianarantsoa, Toamasina ja Mahajanga muodostuivat käsityöammattien ja kaupan keskuksiksi. Ranskan uhkaa heikentääkseen Rainilaiarivony solmi vuonna 1865 kauppasopimuksen Britannian ja vuonna 1867 Yhdysvaltojen kanssa. Anglikaanisuus julistettiin valtionuskonnoksi vuonna 1869. Ranska solmi Madagaskarin kanssa rauhan- ja kauppasopimuksen vuonna 1868.[3]

Ranskan siirtomaavallan laajentuminen keskeytti Madagaskarin itsenäisen kehityksen. Ranska aloitti vuonna 1883 sodan, mutta kärsi syyskuussa 1885 tappion Toamasinan luona. Vihollisen sotilaallinen ylivoima pakotti kuitenkin Madagaskarin luovuttamaan Ranskalle maan ulkomaansuhteiden hoidon, maksamaan sotakorvauksia ja antamaan sille Diego Suarezin tukikohdan (nykyinen Antsiranana). Vuonna 1890 solmitussa sopimuksessa Ranska tunnusti Sansibariin kohdistuvat Britannian vaatimukset, ja Britannia luopui samalla oikeuksistaan Madagaskariin. Ranska aloitti joulukuussa 1894 maata vastaan uuden sodan, valtasi sen tärkeimmät satamat ja syyskuussa 1895 pääkaupungin Antananarivon. Kuningatar Ranavalona III allekirjoitti sopimuksen, jonka mukaan Madagaskarista tuli Ranskan protektoraatti. Kesäkuussa 1896 Ranskan parlamentti julisti Madagaskarin ja sen lähisaaret Ranskan siirtomaaksi.[4] Ranavalona III säilytti muodollisen asemansa, kunnes Joseph Gallienin johtama siirtomaahallinto lakkautti monarkian 28. helmikuuta 1897. Kuningatar karkotettiin aluksi Réunionin saarelle ja maaliskuussa 1899 Algeriin, jossa hän kuoli vuonna 1917. Kuningattaren jäännökset haudattiin Andohalon kuninkaalliselle hautausmaalle vuonna 1938.

Vuosina 1895–1897 Madagaskarin ylätasangon valtasi kapinaliike, jonka ranskalainen kenraali Joseph Gallieni kukisti verisesti. Sakalavat kävivät sissisotaa ranskalaisia vastaan vuosina 1897–1900. Maan etelä- ja kaakkoisosan etniset ryhmät kapinoivat vuosina 1904–1905. Sivistyneistö perusti vuonna 1912 Antananarivossa salaisen vapautusjärjestön. Aseellinen vastarinta kukistettiin vuoteen 1915 mennessä.[4]

Siirtomaavallan aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 1897 lähtien Madagaskaria hallitsi ranskalainen kenraalikuvernööri, jolla oli lähes rajaton valta. Aluehallinnon johtoon asetettiin ranskalaiset virkamiehet. Siirtomaaisännät pyrkivät tukeutumaan vähälukuiseen koulutettuun merinaeliittiin, jolle myönnettiin Ranskan kansalaisuus ja taloudellisia erioikeuksia. Talonpojat pakotettiin viljelemään vientikasveja heiltä vallatuilla plantaaseilla. Markkinatalouden kehitys synnytti paikallisen porvariston ja työväenluokan.[4]

Kansallinen vapautusliike syntyi 1920-luvulla Jean Ralaimongon ja Joseph Ravoahangy-Andrianavalonan johdolla. Kesäkuussa 1925 Toamasinassa järjestettiin maan ensimmäinen työläisten lakko. Seuraavana vuonna talonpojat liikehtivät viljelysmaan takavarikointeja ja pakkotöitä vastaan. Toukokuussa 1929 Antananarivossa pidetty mielenosoitus vaati maalle itsenäisyyttä. Vuonna 1936 perustettiin maan ensimmäiset ammattiliitot, jotka kiellettiin vuonna 1940.[4]

Ranskan antauduttua kesäkuussa 1940 natsi-Saksa harkitsi jättimäisen juutalaisgheton perustamista Madagaskarin saarelle. Suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin muun muassa kuljetusteknisten ongelmien takia.[5] Natsi-Saksa ei ollut ainoa tai ensimmäinen, joka oli harkinnut vastaavanlaista suunnitelmaa. Paul de Lagarde oli jo vuonna 1885 ehdottanut Itä-Euroopan juutalaisia siirrettäväksi Madagaskarille. Vuosina 1926 ja 1927 myös Puola ja Japani harkitsivat liikaväestön siirtämistä saarelle.[6]

Vuonna 1946 Madagaskarista tuli Ranskan merentakainen alue. Joseph Raseta ja Joseph Ravoahangy-Andrianavalona perustivat samana vuonna Pariisissa maan ensimmäisen poliittisen puolueen, Madagaskarin jälleensyntymisen demokraattisen liikkeen, joka pyrki itsenäisyyteen rauhanomaisin keinoin. Siirtomaaisäntien provosoimat levottomuudet johtivat puolueen kieltämiseen. Ranskalaisten harjoittama terrori herätti vuosina 1947–1948 aseellisen kapinan, jonka tukahduttamisessa sai surmansa yli 90 000 ihmistä. Maahan julistettiin poikkeustila, joka oli voimassa vuoteen 1956 saakka.[4]

Vuonna 1956 perustettiin vallankumouksellinen Madagaskarin kansanliitto ja ranskalaisten tukema sosiaalidemokraattinen puolue. Itsenäistymisvaatimuksia tehostettiin marraskuussa 1957 maan suurimmissa kaupungeissa järjestetyllä lakolla. Lokakuussa 1958 Madagaskar julistettiin Ranskan yhteisöön kuuluvaksi autonomiseksi tasavallaksi. Sen presidentiksi ja pääministeriksi tuli sosiaalidemokraattien johtaja Philibert Tsiranana. Vuonna 1958 perustettu Richard Andriamanjaton ja Giselle Rabesahalan johtama Madagaskarin itsenäisyyden kongressipuolue AKFM vaati maalle täyttä itsenäisyyttä, eroa Ranskan yhteisöstä sekä ulkomaisten sotilastukikohtien lakkauttamista.[7]

Itsenäisyyden aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen tasavalta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Madagaskar julistettiin itsenäiseksi tasavallaksi (République Malagache) 26. kesäkuuta 1960. Ensimmäisissä parlamenttivaaleissa sosiaalidemokraatit saivat 76 paikkaa ja AKFM 3. Philibert Tsirananan johtama hallitus tukeutui politiikassaan Ranskaan, ulkomaiseen pääomaan ja paikallisiin yrittäjiin. Oppositiopuolue AKFM julisti ideologiakseen sosialismin.[7] Tsirana kahmi valtaa itselleen ja puolueelleen. Muitakin puolueita oli, mutta niiden kohtalona oli jäädä pienpuolueiksi, joilla ei ollut mahdollisuuksia vaikuttaa asioihin.

Tsiranan hallinto ylläpiti tiiviitä yhteyksiä entiseen emämaahan Ranskaan. Useita ranskalaisia virkamiehiä istui yhä tärkeissä viroissa, ja kouluopetusta annettiin ranskaksi. Moni madagaskarilainen piti tätä uuskolonialismina.

1970-luvun alussa maassa syntyi vakavia taloudellisia ja poliittisia levottomuuksia. Vuonna 1971 Toliaran maakunnan talonpoikaiskapinan tukahduttamisessa sai surmansa satoja ihmisiä. Kapina sai muodollisesti alkunsa verotuksesta. Hallitus verotti paikallisia karjankasvattajia, vaikka heidän karjansa oli kuollut sairauksien johdosta. Kapinaa asettui johtamaan Monima-puolue (Movenement National pour l’Indépendance National de Madagaskar) joka sai voimaa kehittymässä olevista malagassien ja valtaapitävien merinoiden etnisistä jännitteistä. Kapinoitsijat hyökkäsivät hallinnon ja armeijan kohteisiin ja toivoivat saavansa aseapua Kiinalta, mitä ei kuitenkaan tapahtunut.

Vuoden 1972 alkupuolella opiskelijat ryhtyivät protestoimaan vallassa olevia vastaan. Opiskelijat esittivät aluksi lähinnä opiskeluun liittyviä vaatimuksia: kouluissa oleva ranskankielinen ja ranskalainen opetussuunnitelma pitää vaihtaa kansalliseen, ja on helpotettava varattomista kodeista tulevien nuorten pääsyä korkeimpiin opintoihin. Hallitus vastasi toukokuussa 1972 opiskelijoiden vaatimuksiin pidätyttämällä satoja opiskelijoita, sulkemalla kouluja ja julistamalla lakkokiellon. Maan talous oli vuonna 1972 jyrkässä alamäessä. Maalta puuttui investointeihin vaadittava pääoma, ja elintaso lasku vähensi hallinnon suosiota. Opiskelijoiden mielenosoitukset saivat nyt enenevässä määrin osallistujia myös virkamiehistä, maalaisista ja pääkaupungin työttömistä nuorista. Mellakat levisivät myös maakuntiin.

Käännekohdaksi muodostui mellakointi 13. toukokuuta 1972, jolloin turvallisuusjoukot ampuivat mielenosoittajia. Arviolta 14–50 henkilöä kuoli ja lähes 150 haavoittui. Mellakoiden seurauksena Philibert Tsiranana luovutti 18. toukokuuta 1972 vallan kenraali Gabriel Ramanantsoan johtamalle sotilashallitukselle, joka erosi Ranskan yhteisöstä, karkotti ranskalaiset joukot, rajoitti ulkomaalaisten yritysten toimintaa ja laajensi valtion roolia talouselämässä.[7] Uusi presidentti oli konservatiivi ja oli palvellut Ranskan armeijassa. Armeijan puuttumisesta maan asioihin oli myös oppositio tyytyväinen.

Madagaskarin talouden syöksykierrettä ei saatu oikaistua ja etniset jännitteet nostivat päätään. Maassa tapahtui vallankaappausyritys 31. joulukuuta 1974. Ramantsoa luopui vallasta 5. helmikuuta 1975 eversti Richard Ratsimandravan hyväksi. Ratsimandrava oli etniseltä taustaltaan merina, mutta hänen vanhempansa eivät olleet aristokraatteja. Uusi presidentti murhattiin jo viiden päivän kuluttua. Sotilaat löysivät uudeksi johtajaksi Didier Ratsirakan, joka oli vakamuksellinen sosialisti. Hänen etninen taustansa, betsimisaraka, tyynnytti myös etniset jännitteet.

Demokraattinen tasavalta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesäkuussa 1975 perustettiin Didier Ratsirakan johtama vallankumousneuvosto, joka julisti tavoitteekseen sosialismin rakentamisen. Joulukuussa 1975 järjestetyssä kansanäänestyksessä hyväksyttiin uusi perustuslaki ja Ratsirakan valinta maan presidentiksi. Maan viralliseksi nimeksi tuli ”Madagaskarin demokraattinen tasavalta” (Repoblika Demokratika Malagasy). Uusi hallitus ilmoitti, että se pyrkii Madagaskarin yhteiskunnan syvälliseen muuttamiseen Punaisessa kirjassa (Boky Mena) ilmoitettujen tavoitteiden pohjalta. Ensimmäiseksi kansallistettiin ranskalaisten omistamat yritykset, mikä nosti hallinnon suosiota kansallismielisten parissa. Ulkopolitiikka pohjautuisi liittoutumattomuuteen.

Seuraavaksi uusi hallitus kansallisti pankit ja loput suuryritykset, ryhtyi toteuttamaan maareformia ja pyrki parantamaan työläisten ja toimihenkilöiden taloudellista asemaa. Vuonna 1976 sosialismia kannattavat puolueet liittyivät Vallankumouksen puolustamisen kansalliseen rintamaan (Arema), ja muiden järjestöjen toiminta kiellettiin.[7] Sotatilalait, jotka olivat olleet voimassa vuodesta 1972, kumottiin, mutta tiukkaa lehdistösensuuria jatkettiin. Vuonna 1977 Arema sai kansalliskokouksen vaaleissa 112 paikkaa 137 paikasta. Loput paikat jaettiin merkityksettömille vallankumousta kannattaville pikkupuolueille.

Talous ei ollut lähtenyt vieläkään nousuun ja vuonna 1977 oli ensimmäiset mielenosoitukset, joissa osoitettiin mieltä talouskurjuutta vastaan. Opiskelijat osoittivat mieltään vuonna 1978, ja hallitus lähetti armeijan tukahduttamaan niitä. Ratsiraka alkoi hallita maata entistä yksinvaltaisemmin, mutta toisaalta noudatti Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) neuvoja talouden vapauttamisessa. Taloutta uhkasi jo täydellinen romahtaminen.

”Tieteellisen sosialismin” hylkääminen vähensi Ratsirakan kannatusta myös hänen omiensa parissa, ja muutenkin vasemmistolaisen hallinnon kannatus oli vähenemässä. Vuonna 1975 80 % kansasta oli antanut tukensa Ratsirakalle, mutta vuoden 1989 presidentinvaaleissa kannatus oli enää 63 prosenttia. Kylmän sodan päättymisen vasemmistolaiset yksipuoluehallitukset joutuivat ahtaalle myös Afrikassa.

Sekä madagaskarilaiset että kansainväliset vaalitarkkailijat huomauttivat vuoden 1989 presidentinvaaleihin liittyneestä suurimittaisesta vilpistä. Monilta nuorilta oli evätty äänioikeus, ja eräillä paikkakunnilla uurnat olivat valmiiksi täytetty. Vaalivilppi johti pääkaupungissa mellakoihin, joissa virallisten tietojen mukaan kuoli 75 henkilöä.

Kansalaisten tyytymättömyys sai huippunsa vuonna 10. elokuuta 1991 järjestetyssä rauhanomaisessa mielenosoituksessa. Arviolta 400 000 aseetonta kansalaista marssi kohti presidentinpalatsia vaatien Ratsirakan ja hallituksen eroa ja aitoa monipuoluejärjestelmää. Presidentin turvallisuusjoukot avasivat väkijoukkoon tulen, ja satoja henkilöitä kuoli. Armeija ilmoitti nyt, että se ei enää tue hallitusta.

31. lokakuuta 1991 pidettiin kokous, jossa sovittiin demokraattisesta ja rauhanomaisesta vallansiirrosta. Siirtymäajan hallitus koostui sekä opposition että Ratsirakan hallinnon edustajista. Tilapäiseksi valtionpäämieheksi nimitettiin Albert Zafy. Kokous merkitsi käytännössä Madagaskarin demokraattisen tasavallan loppua.

Kolmas tasavalta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1992 kansanäänestyksellä hyväksyttiin uusi perustuslaki, joka päätti 17-vuotisen yksipuoluevallan. Presidentiksi valittu Albert Zafy luopui kuitenkin vallasta kolme vuotta myöhemmin, ja Ratsiraka valittiin uudelleen presidentiksi. Uuden perustuslain mukainen senaatti aloitti toimintansa vasta vuonna 2001.[8]

Joulukuun 2001 presidentinvaaleissa molemmat pääehdokkaat, hallitseva presidentti Didier Ratsiraka ja opposition ehdokas Marc Ravalomanana, julistautuivat tahoillaan voittajiksi. Pattitilanne jatkui heinäkuuhun 2002, jolloin Ratsiraka lähti maanpakoon Ranskaan. Ravalomananan puolue voitti myös enemmistön vuoden 2002 joulukuun parlamenttivaaleissa.[8]

Ravalomanana valittiin toiselle kaudelle 2006. Seuraavana vuonna perustuslakia muutettiin jälleen kansanäänestyksellä. Parlamentti hajotettiin, ja Ravalomananan puolue voitti jälleen enemmistön.[8]

Vuoden 2009 alussa oppositio protestoi presidentin mediakontrollia vastaan. Asevoimat tukivat oppositiota, ja maaliskuussa 2009 vaaleilla valittu presidentti Marc Ravalomanana luovutti vallan sotilaille ja lähti maanpakoon Etelä-Afrikkaan.[8][9] Sotavoimat puolestaan nimittivät uudeksi väliaikaiseksi presidentiksi oppositiojohtaja Rajoelinan.[10] Madagaskarin perustuslakituomioistuin julisti oppositiojohtaja Andry Rajoelinan maan uudeksi presidentiksi.[11]Eteläisen Afrikan yhteistyöjärjestö SADC ja Afrikan unioni reagoivat tähän erottamalla Madagaskarin jäsenyydestään.[12]

Syyskuussa 2011 kahdeksan puoluetta sopi demokratian palauttamiseen tähtäävistä järjestelyistä, ja marraskuussa astui virkaan niiden yhteinen hallitus. Vaaleja on lykätty useita kertoja.[8]

Vuodesta 2019 maan presidenttinä on ollut uudelleen joulukuun 2018 presidentinvaalien voittaja Andry Rajoelina.[13]

  • Marc Ravalomanana, Madagaskarin presidentti vuosina 2002-2009
    Marc Ravalomanana, Madagaskarin presidentti vuosina 2002-2009

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Afrika: entsiklopeditšeski slovar, tom 2, s. 102. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1987. (venäjäksi)
  2. ↑ Afrika: entsiklopeditšeski slovar, tom 2, s. 102–103. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1987. (venäjäksi)
  3. ↑ a b c d Afrika: entsiklopeditšeski slovar, tom 2, s. 103. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1987. (venäjäksi)
  4. ↑ a b c d e Afrika: entsiklopeditšeski slovar, tom 2, s. 104. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1987. (venäjäksi)
  5. ↑ Rosenberg, Jennifer: Madagascar Plan (Part 2) About.com. Arkistoitu 28.11.2007. Viitattu 30.1.2008. (englanniksi)
  6. ↑ Rosenberg, Jennifer: Madagascar Plan About.com. Arkistoitu 20.10.2011. Viitattu 30.1.2008. (englanniksi)
  7. ↑ a b c d Afrika: entsiklopeditšeski slovar, tom 2, s. 105. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1987. (venäjäksi)
  8. ↑ a b c d e Madagascar profile – Timeline BBC News. BBC. Viitattu 22.12.2015. (englanniksi)
  9. ↑ Factbox – Madagascar’s Ravalomanana, a fallen leader Reuters. 3.6.2009. Viitattu 22.12.2015. (englanniksi)
  10. ↑ Madagascar The World Factbook. CIA. Arkistoitu 30.5.2015. Viitattu 16.12.2016. (englanniksi)
  11. ↑ Madagaskariin nimitettiin uusi presidentti Yle Uutiset. Viitattu 16.12.2019.
  12. ↑ African body suspends Madagascar BBC News. 31.3.2009. BBC. Viitattu 22.12.2015. (englanniksi)
  13. ↑ AfricaNews: Madagascar president Andry Rajoelina sworn into office Africanews. 2019-01-19CET13:21:00+01:00. Viitattu 16.12.2019. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Afrikan historia maittain
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Madagaskarin_historia&oldid=21636249”